Part 4
»Ei ole sinulla omaa tarkoitusta, vesi rukka. Sateena tulit alas, kostutit maan, sitten läksit purona lirisemään, veit alas rapaa, hienoa kivensohjua keräsit, jauhoit sen koskessa saveksi ja levität sitä täällä juoksusi varsille sahroin kynnettäväksi. Elämä on nyt kerran sellaista, ettei siinä auta omien tarkoitusten ajaminen. Ei pääse sinne, minne itse tahtoo. Ei ole olemassa mitään erikois-onnelaa. Nythän pääset savestasi. Sinä olet tehtäväsi tehnyt. Mene rauhaan!»
Ja vauhtimme hiljeni hiljenemistään.
Jätimme jo viimeisenkin savihitusen, kirkastuimme ja kaikki tyyntyi.
Olimme levinneet suunnattomasti.
Silminnähtävästi lähenee elämän loppu.
En voi enää pitää koossa sitä kokonaisuutta, jonka mukana vaellan. En jaksa enää katsoa missä ollaan, minne mennään. En jaksa vanhaa käsittää, en uutta ymmärtää. Taakse jäävät jotkin hajanaiset katiskat, ikävät lumpeenlehdet ja vesiruohot. Äyräät eroavat mataliksi viivoiksi taivaan rantaan. Etäiset ja läheiset maat pyörivät hitaasti toistensa taakse. Pohjaa ei tunnu allamme. Edessä on usvaa ja epämääräisyyttä.
Me emme enää muuta asentoa toistemme suhteen. Luultavasti emme enää liiku.
Välistä tuntuu kuin ei minua enää olisi, vaan olisivat ainoastaan muut, välistä taas tuntuu, että minä olen jäänyt yksin olemaan ja toiset menneet jonnekin muuanne, jonne minä en ole jaksanut heitä seurata.
Ja nyt jo hiljenee peräti.
Nyt on kaikki lopussa. Ei ole mitään liikettä enää. Siinä, siinä se siis oli kaikki!
Ja minua jo huimaseekin niinkuin ikiuneen nukkuessa.
Tai mitä se oli?
Omituinen keinuttava liike tuntuu nostattavan ja taas laskevan: ylös, alas, ylös, alas----
En minä nuku. Minähän olen vain irti kaikesta. Keinumme--keinumme--
Silloin käy rinnassa vavahdus, riemun vavahdus lentää minun läpitseni.
Minä elän!
Minä olen sama minä, olen jälleen yksi. Voin taas silitä niinkuin peili ja kuvastella itseeni taivaan värejä. Voin myöskin ilta-auringon paisteessa juoksennella pitkin rantakiviä ja kiertää pienimpien hiekkajyvästen välillä.
Mutta nyt minä yletyn maapallon ympäri, voin huuhtoa yhtaikaa eri maanosien rantoja. Minun nimeni on valtameri. Suuri ja vapaa on minun läikkynäni. Ei ole vesi koskaan voinut mitään sen ihanampaa uneksia.
Ja parhain riemuni on ymmärrys, että kaikki, jotka veden nimeä kantavat, virtaavat minuun,--ettei yksikään pisara mene hukkaan. Jotka maan syvyyksiin tunkeutuivat, ne lähde kuohutti kirkkaina jälleen ilmoille, puro saattoi jokeen ja joki minuun. Ja jotka kuohu viskasi rannan kiville, ja jotka aurinko kuivasi, ne nousivat pilviin ja taas tulivat alas ja vuotivat minuun.
Sillä minä itse olen heidät sumupilven mukana maan päälle lähettänyt, ja minun luokseni he palaavat takaisin ja ovat minussa ja minä heissä.