Part 3

Usein näyttää ihminen olevan kukoistuksessaan, ja kuitenkin jokin salainen syy kalvaa ja syö hänen sisustansa, kunnes kaikkien hämmästykseksi ulkokuorikin rusahtaa kokoon, niin että koko hänen kuvansa lakkaa maailmalle olemasta, vaikka hän itse ei olekaan vielä kuollut.--»Eihän siitä nuoresta isännästä mihinkään ollutkaan», sanoivat pian maailman mahtavat. Ja vähäväkiset veivät voiton.

Nyt minä kerron sen salaisen syyn.

Kaikessa olin onnistunut, rakkausasioissa en milloinkaan.

Koko maailma kummasteli tätä seikkaa. Ihmisillä oli tuhat neuvoa minulle. Ihmisten mielestä ei mikään olisi ollut helpompaa kuin minun asemassani valita sopiva emäntä itselleni.

Mutta minä olin rakastunut toisen vaimoon.

Hän oli nuorena emäntänä yhdessä torpistani.

En tiedä kuinka hänen laitansa lienee ollut. Välistä luulin, että hänkin on samaan onnettomuuteen joutunut; välistä taas epäilin.

Ah, sehän se oli minun rakkauteni alku ja loppu, etten minä sitä tiennyt. Siitä nousi temmellys minun rintaani, siitä alkoivat minun unettomat yöni. Mutta jos olisin sen tiedon saanut, olisiko mikään minua hillinnyt, olisiko taivas, olisiko maa, olisiko iankaikkisuus, olisiko kadotus? Sinun elämäsi minä olisin mustentanut, ja itseni riiheen hirttänyt. Ja kuitenkin minä sitä tietoa väijyin, väijyin kuin pakenevaa pyytä, kuin metsän arkaa otusta minä sitä käsiini tavoitin.

Monta kertaa me tapasimme toisemme kujassa, ja kaikki mitä olin sydän hehkussa ajatellut sinulle sanoa, se hupeni laihaan: »päivää!»

--Miksi en sanonut lämpimämmin? Miksi en tehnyt niinkuin olin ajatellut: että leikilläni hajoitan käteni sinua vastaan ja suljen sinulta tien, ja sinä ehkä nauraen tartut minuun, paeten käsieni alta? Nyt sinä syrjään väistyen vastasit: »päivää», ja taitoit tieltäsi leppätertun, joka olisi pakottanut sinua lähemmäksi minun puoltani. Jos sinä rakastit minua, tuskin olisit väistänyt? Mutta jos taas olisit nauranut ja leikkinyt minun kanssani, olisin vielä varmemmin tiennyt, ettet rakasta minua. Rakastitko sinä siis minua, kun väistit ja taitoit sen leppätertun?

Monta kertaa minä myös heinäniityllä suuren iloisen väkijoukon keskellä tiesin sinusta, vaikka sinä olit erilläsi niityn toisessa päässä. Sirkkain sirkuttaissa, mehiläisten suristessa, minun itsenikin nauraessa ja mukana muka leikkiä lyödessä aatokseni elivät lakkaamatta sinussa, ja joka hetki minä tiesin minkä suovan takana sinä haravoit, eikä läheisteni hyörinä estänyt näkemästä kaukaa sinun haravasi liikkeitä, sinun kyynärpäittesi kulmia ja sinun huivisi vilahdusta.

En minä iloinnut heinäini häkkilukua, en myös töitteni lepoa odottanut. Mutta sinua minä odotin. Kohta olet sinä sarkasi päähän haravoinut, kohta sinun täytyy tulla tälle minun saralleni, kohta heinäväki jo siirtyy tuonnemmas, mutta minä jään jälemmäs, ja kohta sinä tulet kootaksesi minun taikkoni jätteet. Tuossahan sinä jo tulet, tulet harava olalla ojan yli; ja vaikka sinä olet huivilla kasvosi varjostanut, heijastuu päivänpaahteessa sirisevä niitty altapäin sinun silmäkulmiisi ja poskipäihisi. Sinä aijot ensin mennä ohitse, mutta sitten huomaat ja naurahtaen sanot: »kas, onhan tuossakin vielä haravoimista!» Ja nyt me jo olemme vierekkäin, useamman heinäsuovan takana. Ei meitä kukaan tänne näe. Minä tunnen, että tämä nyt on se hetki, jota varten oli koko päivä, jota varten sirkat sirkutteli, mehiläiset surisi, heinä kahisi ja tuoksui, aurinko paahtoi, hattarat liiteli sinisellä taivaalla. Enkä kuitenkaan voi mitään sanoa sinulle, kun se hetki nyt vihdoin on tullut,--en mitään siitä mitä ajatuksissani olin tuhat kertaa sinulle sanonut. Sillä mitä en ajatuksissani tuntenut, sen tunnen nyt niinkuin jäisen kääreen pääni ympärillä: et sinä olisi ensin ohitseni mennyt, jos olisit minua rakastanut. Mutta paitsi rakkautta ei meillä ole mitään toisillemme sanottavaa.

Ja niinpä me sanaakaan sanomatta annamme työnmenon taas erottaa meidät. Ei aurinko eikä sirkat minua enää huvita, sillä näinhän minä taas niin kylmän selvästi, ettei minulla voi olla mitään odotettavaa. Taas hän joutuu kauaksi minusta, saran toiseen päähän. Kohta jo iltakellokin soi, kohta on heinänteko lopussa, kohta päättyvät nämä ihanat päivät, ja arvaamattomiksi ajoiksi hän silloin minun silmistäni jälleen häviää.

Pimeän syksyn tultua minä väijyin häntä kujassa, sillä siihen aikaan hän kävi meiltä maitoa. Minä hyppäsin pellon puolelta aidan yli ja saatoin hänet veräjälle.--»Kas, kuinka sinun on kiire», sanoin minä mennessämme.--»Antti on jo kotona», vastasi hän. Mutta minä kuulen, että hänen äänensä syyttä vapisee ja hän hengittää niinkuin juoksusta pysähtynyt. Nyt sen vihdoinkin tiedän! Hänen äänensä vapisi! Hän on minun! Autuus laskeutuu taivaasta minun luokseni. Minun sydämmeni kuohuu, tulvaa, paisuu mylleröiden suluissansa. Mutta katso, minä hillitsenkin itseni! »Hyvästi!» sanon minä sinulle sydämmeni riemussa. Sillä miksi minä kohta koskisin sinuun, kun minulla on huominen, on ylihuominen; kun koko elämä on minulle yhtenä aurinkona, tuhatvärisenä kaikki tulevaisuus.

Mutta kun taas olen yksin, kun sydän on jyskyttämästä lakannut, pysähdyn minä ja sanon itselleni: houkka minä! _pelästyksestä_ hän ei henkeä saanut, kun minä pimeästä aidan yli hyppäsin hänen eteensä!--Ja niin on minulle kaikki jälleen rikki ja autuuteni on kuin usva takaisin taivaihin häipynyt. Tietysti, tietysti se oli pelästyksestä!

Pyhäinmiesten aikaan minulla oli kuitenkin jälleen todistuksia kerättynä, varmoja, epäilemättömiä. Ne olivat minulla kuin saiturin aarteet kätkettyinä muistiini. Minä kaivoin ne esille, käärin yksitellen auki, ja luettelin niitä mielessäni joka hetki, valveilla ja unissa: kerran hän kauan katsoi minuun; kerran hän punastui minut nähdessänsä; kerran teki suotta asiaa meille; kerran säpsähti, kun äkkiarvaamatta käänsin pääni ja tapasin hänet katsomasta minuun. Nyt et sinä enää petä minua, nyt minä jo näen, että sinun autuutesi on, kun onnistut minua palvella, ja minä jo näen, että minun seurassani sinun poskesi hohtavat ja korvalehtesi punoittavat ja sinä elät ja sydämmessäsi riemuitset joka ikisestä hetkestä, joka askeleesta, joka käänteestä, joka sanasta, joka välillämme tapahtuu.

Tuli jälleen kevät.

Ja kun minä jo niin varmaan tiesin, enkä enää todistuksia tarvinnut, ja kun minä kerran--pettääkseni niitä, jotka aina urkkivat minun tunteitani--otin kirveen olalleni ja läksin metsään, vaikka sinä olit meillä ja muiden mukana iloisesti visertelit meidän suuressa tuvassamme,--ja kun minä tulin metsään ja sydän soi riemusta, ja tulin aidanpanopaikalle, tahdoin minä kujeilla ja hiipien lähestyin kahta torppareistani, jotka siinä olivat työssä, huhkaistakseni äkkiä heidän korvaansa. Silloin kuulin heidän puhuvan keskenänsä:--»Se aikoo kaikki torpat hävittää.»--»Ei se _kaikkia_ hävitä, Antin torppaa se ei hävitä.»--»Mitäs se sitä Antinkaan torppaa säästäisi?»--»Siksi vaan, että Antin muija on osannut asioitansa ajaa.»--»Taitaa, taitaa, hyvin se onkin ruvennut makeilemaan isännän edessä.»

Makeilemaan! Kirveellä minä olisin tahtonut halaista heidän päänsä. Ja kuitenkin--miksi hiivin minä tieheni niinkuin olin tullutkin, miksi laski minun aurinkoni keskellä päivää, miksi pimenivät minun valkoiset hattarani, miksi maa musteni minun edessäni!

Varmaan, varmaan hän pelkää, että minä hänen torppansa hävitän! Miksi ei hänkin sitä pelkäisi, niinkuin muut pelkäävät. Hän rakastaa kotiansa. Ei hän muuten olisi sitä upoksiinsa elämänlankaan kietonut, ei kukkia seinänvierille kasvattanut. Mutta siksikö, siksikö vain katsoitkin niin rukoilevasti minuun, etten sitä tekisi? Ja siksikö sinun silmäsi niin palavasti kiittivätkin minua, kun en sitä tehnyt? Vaikkei hän minua rakastakaan, niin minäkö hänen torppansa hävittäisin, sijoiltaan siirtäisin sen veräjän, jota hänen kätensä aukaisee, kesannoksi kääntäisin sen polun, jota hänen jalkansa astelee! Minäkö hänen kotitunteensa rikkoisin! Pyhä on minulle se koivikko, josta hän vihtansa taittaa, pyhä se kuusikko, joka on hänen korvaansa humissut, pyhä metsikkö, jota hänen silmänsä on katsomaan tottunut, ainoata risua en minä siitä taittaisi.

Samana keväänä hän tuli sairaaksi. Rupesi kuihtumaan ties mistä syystä. Niin kauan kuin hän vielä pystyssä kävi, kummastutti minua koko ajan tuo vähentymätön, nöyrä kiitollisuuden palo hänen suurissa silmissänsä, jota herkkäuskoisuudessani olin luullut rakkaudeksi. Minä ihmettelin sitä senvuoksi, että olihan koko maailmalle jo aikaa sitten selvä, etten minä mitään torppia rupea hävittämään. Maailma piti minua saamattomana ja oli jo kauan sitten lakannut odottamasta mitään suuria mullistuksia minulta. Ehkä siinä arvostelussa olikin jotain perää. Mutta oikeastaan oli pääsyy se, että minä häpesin ollenkaan aikoneenikaan hävittää kenenkään torppia. Häpesin kun ymmärsin, että jokaiselle ne olivat sama koti kuin hänelle.

Ei hän enää sinä kesänä jaksanut heinänteollekaan saapua.

Ja eräänä elokuun iltana meille tuli sana, että hän teki kuolemaa ja tahtoi minua puheillensa.

Minä juoksin sinne.

Antti meni kohta pois hänen vuoteensa luota ja minä jäin kahdenkesken kuolevan seuraan.

Oli niin kuihtunut ja muuttunut. Ei jaksanut puhua mitä tahtoi. Heikko puna vain nousi johonkin paikkaan hänen kalpeille poskilleen minun tultuani. Mutta silmissä paloi sama kiitollisuus nyt voitonriemun ja ylistyksen säteissä. Hänen huulensa vihdoin kuiskasivat:

--»Kiitän sinua, ettet koskaan sanonut. Sinä pelastit minun sieluni!»

»Mitä sinä tarkotat?» ajattelin minä kysyä, mutta en uskaltanut häiritä häntä. Katsoin vain hänen kirkkaihin silmiinsä ja näin, että hän tarkoitti jotain äärettömän suurta ja tärkeää.

Ja siihen hän kohta nukkuikin pois elämästä.

Vasta sitten ajattelin minä hänen sanojensa merkitystä ja ymmärsin sen. Häpeä, tuska ja autuus yhtaikaa kaatoivat minut lyyhyksiin. Hän oli kuollut siihen luuloon, että minä tiesin hänen rakastaneen minua ja että minä vain hänen sieluansa ajatellen olin vaijennut!

* * * * *

Ihmiset joskus vieläkin nostavat kysymyksen, miksi en minä ole noita peltoryhmiä yhteenlyönyt, ja miksi en ole mennyt naimisiin. Mutta jos joku on minun sydämmeni lukenut, hän ymmärtää, miksi en tahdo naimisiin mennä, ja myös miksi pienet koivikot ovat minun pyhättöjäni, miksi luikertelevat polut saavat siellä vapaasti mutkitella, miksi minun maillani kasvaa torppa torpan viereen, leviää mökkiläisiä ja muita pieniä tuhertajia, kaiken maailman itsellisiä: vispilän sitojia, tuohen kiskojia, perunapalstain topakoita haltijoita, oman sarkansa oveloita herroja.

Elämän meri.

Minä, yksinäinen vesipisara, risteilin ilmojen halki kirkkaana ja puhtaana taivaasta alas. Varhaisin muistoni on, että putosin ruskettuneelle koivun lehdelle ja siitä maahan.

Sitten tunsin, että oli muitakin vesipisaroita,--että ne samalla tavalla tulivat ja imeytyivät maahan, että niitä tuli yhä enemmän, kunnes vähitellen irtausimme, paisuimme, kohosimme ja muutuimme varsinaiseksi mutalätäköksi.

Heti maasta irroille päästyä me päällimmäiset aloimme rauhattomasti liikkua. Selvänä oli meille kaikille, että himmeys ja mutaisuus on meille vieras, että oikea luontomme on kirkkaus ja puhtaus ja kotoperämme taivas. Meidän täytyi tavalla tai toisella päästä pois tästä umpinaisesta lätäköstä.

Muutamat kipristyivät kiinni vesirajan esineihin, koettaen pysytellä kivimurusten päällä ja kiiltää siinä; toiset nousivat samassa tarkoituksessa ylös pitkin ruohojen korsia, jotka vielä olivat säilyneet kuivina. Mutta kaikki heidän yrityksensä pelastua erikseen, muita kiiltävämmiksi, menivät lopultakin hukkaan, sillä yhä putosi uusia pisaroita, kaikkialta herkeämättä, ja nämät huuhtoivat heidät takaisin savisen veden sekaan. Oli niitäkin, jotka koettivat tunkeutua maan sisään jos joistakin aukoista ja huokosista. Mikä toivoton eksymys! Tuntea vieraisuutta, hakea oman luontonsa väylää, hätääntyä ja kadota pimeään syvyyteen vain senvuoksi, että sinne näyttää olevan ainoa pääsy! Ei mikään kohtalo voi maan syvistä lokeroista heitä enää kirkkauteen kuohuttaa.

Mutta me muut tunsimme yhtäkkiä niinkuin olisi jokin edestämme lohjennut, ja suurin osa meistä syöksyikin samassa rosoista rinnettä myöten alas.

Kaikki työntäytyivät eri haaroille, kukin omaa pelastustansa hakemaan. Jokainen piti omaa suuntaansa parhaiten valittuna. Suurin vesimäärä hävisi ainiaaksi meistä, jonnekin ihan toisaanne. Luultavasti se joutui kokonaan harhateille ja hukkaantui. Sillä oikeaa tietä ei ole kuin yksi ja me olimme tietysti oikeassa.

Pienenä vetosena jatkoimme tyytyväisesti lorikoiden juoksuamme, pysähtyen silloin tällöin, paisahtaen ja taas pulpahtaen eteenpäin. Joskus piti pärskähtääkin, kun sattui esteitä. Mutta tämä vain auttoi meitä: pärskähdyksessä jäi meistä paljon vettä pois, me yhä kapenimme, yhä hiljensimme vauhtiamme ja silminnähtävästi yhä selvisimme kirkkaammiksi. Vihdoin aloimme kierrellä merkillisissä mutkissa, pienimpienkin kivien ohi.

Päivä alkoi paistaa seestyvältä taivaalta. Yhä pienenevänä vetosena me luikertelimme hienojen kanervien ja puolukanvarsien välitse. Ei kukaan ollut ennen näillä mailla kulkenut, kaikki oli täällä uutta. Hiekka, milloin kullankiiltävänä, milloin marmorinvalkeissa hiutaleissa, oli kuivana allamme. Oli melkein yhdentekevä minne menimme; leikkien ja mutkitellen ja oikkuellen valitsimme väylämme.

Todella eikö jo kuvastukin taivaan kirkkaus meihin. Kohta meitä on niin vähän, että eroamme eri pisaroiksi. Ja jo pysähdymme. Minä pulpahdan erilleni kahden kirkkaan hiekkahitusen kohdalle ja kierryn pisaraksi. Minä olen jälleen minä, hienon hieno, puhdas, ihan läpinäkyvä, ja heijastan pientä auringonkuvaa pinnaltani.

Mutta tuskin olen ehtinyt olostani nauttia, kun minun taakseni jäänyt vetonen alkaa taas paisua, tulee minun luokseni, paisuu vielä enemmän ja yhtyy minuun. Joku pakottava voima työntää meitä vastustamattomasti takaa päin ja yhtäkkiä me pulpahdamme asemaltamme alas ja syöksymme suoraan johonkin uuteen mutalätäkköön. Se oli nähtävästi jo kauan seisonut, koska meidän tulomme sen sekoitti. Enin osa meistä kiertyi heti ensi tulvahduksessa sen seisoviin mutiin. Ainoastaan meille keskimäisille riitti vauhtia ja me puhkaisimme tummempana juovana läpitse ja jatkoimme juoksuamme alamäkeen, iloisina kun näinkin erkanimme ja kun olimme verrattain vähän tahraantuneet. Sanomaton pauhu ja porina takanamme pani meidät kuitenkin epäilemään, että lätäkön vesi oli käyttänyt hyväkseen pientä ja vain meille aijottua väylää, ja tuli nyt alas ihan kintereillämme. Tämä vaikutti, ettemme voineet katsoa eteemme emmekä enää valita parasta uraa, vaan ajatuksemme oli takaapäin tulevassa sekasorrossa. Ja aivan oikein, pieni ylennys--ja roskainen vesiryöppy mutisevassa savisotkussaan jo saavutti meidät ja tulvahtaen ylitsemme sekoitti meidät itseensä. Mitä oli sille esteet ja ylennykset! Yksi läiskähdys vain, ja kaikki olimme huimaavassa liikkeessä eteenpäin.

Näin suuressa vesiryöpyssä ei meillä ollut ennen koskaan ollut kunnia vaeltaa. Sekaisin vaan puhdas ja likainen! Ja mikä nopeus sitten! Onneksi sattui kanto eteen ja me jakaannuimme kahtia, tapaamatta enää toista haaraa. Olimme näin kerrallaan vapautuneet puolesta vesimäärästä.

--Pitäkää nyt varanne,--lotisimme me, jotka olimme kokeneempia:--tuolla näkyy yksinäinen laakso, sinne ei ole varmaankaan vielä kukaan löytänyt, kääntäkää sinne, pian, pian!

Mutta juuri kun piti tehdä ratkaiseva ja hyvin harkittu käänne, töytäsi meihin jostakin syrjästä taas vieras vesiväylä ja muutti suuntamme omansa mukaan.

Selvää oli ettei ollut enää ajattelemistakaan päästä erille. Selvästi näimme, että meidän oli vasten tahtoamme kulkeminen yhä suuremmissa vesiväylissä jotakin meille tuntematonta päämäärää kohden.

Voi kuinka elämä on rauhaton, ei missään lepoa, ei tilaisuutta hengähtämään! Mihin tämä kiire, mihin tämä liikkeen alituisuus! Miksi, miksi emme saa erottautua meille vieraista vesijoukoista hienoksi, kirkkaaksi vesisuoneksi, joka vapaasti hakisi itselleen väylää puhtaiden, kirkkaiden hiekkamurusten lomitse? Olemmeko todellakin pyytäneet liian paljon? Miksi se vaatimaton, hiljainen onnela, joka on väikkynyt mielessämme, jää yhä etäisemmäksi muistoksi, saavuttamattomaksi haaveeksi vain?

Näin miettiessämme kapinallisia seikkoja putosimme kahden mustan kiven välitse, viskellen itseämme sinne tänne vasten tihkuvien rotkojen seiniä, kunnes alhaalla purkauduimme vieraan, suuremman »puron» yhteyteen. Se kulki puiden oksien, sammaltuneiden lehtien ja risujen alla ja otti vastaan meidän mutaisen ryöppymme niinkuin tutun, välttämättömän pahan, hajoitti meidät toisistamme ja järjesti juoksumme. Se oli meitä puhtaampi, se kulki tyynesti ja itsetietoisesti semmoisessa väylässä, joka nähtävästi oli jo edeltäpäin uurrettu.

Kuinka ihan toista ja vierasta täällä oli!

Uusi vesi tuntui meistä kylmältä--kylmältä niinikään tuo itsetietoinen tyytyminen yhteiseen, aina muuttumattomaan väylään.

Vasta pitemmän ajan perästä, kun olimme päässeet mutkittelemaan niitylle, ihan kuin vartavasten tehtyjen tasaisten, pyöreiden ruohopengerten väliin, me sekaannuimme sovinnolla puroveteen, joka siitä muuttui ruskeankeltaiseksi.

Sen yksitoikkoisiin niittymutkiin alkoi tottua. Vaikkei tosin ollut niin hauskaa kuin ennen muinoin vapaudessa puhtaalla hiekalla, niin olipahan sentään tämäkin jotain. Puro kasvoi niityn läpi kulkiessa, ja tuntui mieltä ylentävältä näin tulla yhä enemmän merkitsemään ja voida sanoa »me» niin suuresta ruskeankeltaisesta vesimäärästä, jonka poikki piti heittää puu, jos mieli yli.

Ja sitten oli tullut lisäksi ihan uusi, ennen tuntematon viehätin. Huhuilivat jostakin suuresta ja vapaasta, jota sanoivat »joeksi». Toiset sanoivat »virta». Summa vaan, että johonkin semmoiseen rajattomaan ja pohjattomaan meidän oli määrä tulla ja että siellä oli alkava vapaus. Vapaus--kuinka se ajatus sykähytti! Mitähän se onkaan? Onko puro pääsevä näistä pakkoäyräistä valloillensa? Ettäkö saa todella mitä ikänä tahtoo----? Kuinka paljon saattoi anteeksi antaa turhia mutkia, seisahduksia, suvantoja, ruohostoja vain tuon hiipaisevan tulevaisuuden lupauksen tähden: kohta, kohta saapi----! Itsestään eneni vauhti ja pinnalla alkoi solua pyreitä ja pyörteiden tyhjiä keskuksia.

Oli pilvinen, tuores, viileä iltapäivä sateen jälkeen, kun se sitten tapahtui. Me syöksyimme tasaisessa, voimakkaassa käänteessä niinkuin avatusta sulusta--jokeen. Sen niin mahtavat vuolaat vedet vain hiukan hiljensivät vauhtiansa ikäänkuin tilaa antaaksensa, me olimme tervetulleet ja lisäsimme nähtävästi vauhtia, ja niinpä, tuntematta entisiä äyräitä, me tempauduimme hurjassa lennossa mukaan. Terve, vapaus!--olimme me huutaa, mutta keltaisuuttamme salaten vaikenimme, sillä heti ymmärsimme miten on oltava, miten on ajateltava ollaksemme niinkuin vanha joki. Ei mitään vapauden riemuhuutoja! Päinvastoin: joen koko luonne on ylpeä tyytymättömyys rajoihin, uhkamielinen vaatimus saada itse määrätä juoksunsa.

Mikä omituinen kajahdus minun omista lapsuuteni vaatimuksista hiekkahitusten väliltä! Ja nähdä nyt, että tuo suuri, mahtava joki tuntee juuri niinkuin minä muinoin! »Virrata itse minne tahtoo!» Siivo purovesikin joutui innostuksiin ja heiskui keskiväylässä syrjältä syrjälle. Me olimme kaikki yhtä. Emme vain enää lapsensuulla valitustamme piipitä, vaan laulamme sen ulos oikeutenamme, mahtavassa virrassa.

Voi mikä riemu, mikä mittaamaton elämä oli nyt tuossa omassa tyytymättömyydessämme! Pois tieltä kaikki esteet!

Ja kuitenkin: tulkaa, tulkaa, esteet, teitä me vain odotammekin!

Vauhtimme yhä eneni. Missä yksi vesivuolle jäi syrjään, siellä toinen pyyhälti vinhasti eteenpäin. Kaikki tahdoimme olla keski väylässä, jossa vauhti oli suurin, ja vuorotellen otimme toisiltamme siinä voiton.

Ja vauhdin kasvaessa kivet jo tekevätkin yhä enemmän estettä ja siellä täällä näkyy jo kuohahduksia. Samassa uomammekin tuntuu kapenevan ja jyrkkenevän. Syrjälle jäävä vesi alkaa hakea kalliojen takaa pysähdyspaikkoja, koettaa nousta tehdäkseen tilaa. Se kiehuu ja sihisee pyreitten halkeillessa ja alkaa sitten levottomasti lainehtia. Mutta keskivesi kiitää eteenpäin kuin musta käärme kiemurrellen.

Joku pohjakivi sattuu sen tielle. Se hajaantuu, kuohahtaa kahtia. Toinen osa menee yli, ja kivi peittyy näkymättömiin; hetkeksi vain siinä syntyy valkoista sekamelskaa ja pohjasta nousee ruskeata, uhkaavaa mujua. Ohi päästyä keskivesi kuitenkin selviää, yhtyy ja tummenee entiseksi. Se syöksyy nyt kahta hurjemmin eteenpäin. Mutta sen ympärillä, sen takana, sen edessä jo sähisee joka paikassa valkoinen velli. Kiviä, kiviä, kiviä!

Ja niinpä sattuu oikea este keskiväylällekin. Juuri missä sen vauhti on kiivain seisoo taas suuri kivi. Pshiuu! panee musta keskivesi ja lentää kuin vihainen haukka korkealle ilmaan, ja taas: pshiuu, pshiuu! Sen vaahto räiskähtää joka suunnalle, korskean kohinan nostavat sen pyörteet ja pohjassa käy kumea jyske.

Mutta vielä korkeammalle tahdomme heittää vaahtomme. Päivä kimmeltää höyryissämme ja taivaan kaari laskeutuu luoksemme.

Niinpä remahda siis ilmoille kohiseva koski, nyt me laulamme omaa lauluamme, julki laulamme sydäntä repivän kaihon, hyrskynä soitamme vesien voimakkaan valituksen. Ja valittaessa nostaa meitä villi riemu: ei mitään ole meidän ulkopuolellamme, ei kukaan ole meitä väkevämpi, ei kukaan voi meitä pysäyttää, ei kukaan huutaa meidän pauhumme ylitse!

Tämä se vasta jotakin on. Mitä olivat meidän entiset mutataistelumme tämän rinnalla. Tämä on elämä itse. Sen koko tarkoitus on tässä, tässä missä me paraillaan olemme. Elämä on taistelua. Sen tarkoitus ja sen nautinto ovat yhtä.

Mutta tuskin olimme tässä pauhussamme ensi kerran ehtineet näin sen tarkoitusta ajatella, kun huomaamme, että mahtavin kohina onkin jo meidän takanamme. Me olemme jättäneet sen jälkeemme. Ihmeellistä! Sitä, missä äsken olimme, sitä omaa elämänlauluamme saatamme nyt kuulla niinkuin joku toinen sitä laulaisi.

Me selviydyimme hiukan, pulpattaen pinnalle keltaisenruskeaa pohjakuohua.

Olemmeko todella päästäneet jotain käsistämme? Ei! Se on mahdotonta!

Ja levottomissa pintapyörteissä me hajoittelemme sihisevää vaahtoa väljentyneen uoman äärimmäisiin laitoihin.

Mutta kohina etenee--etenee--etenee. Se ei siis ollutkaan meidän elämämme. Me voimme sen ottaa ikäänkuin eteemme ja arvostella sitä. Se on muuttunut kaukaiseksi sohinaksi ja sen rinnalla kuuluu jo ääniä muusta maailmasta: joku kivitasku naksuttelee rantakivillä.

Mitä siis nyt tulee? Mitä on tapahtunut?

Olemme hajoitetut entisistä yhteyksistä. Ei ole tietoakaan purovedestä, hävinneet ovat kaikki entiset suhteet ja välit. Kaikki olemme sekaisin, ääretön joukko pieniä minuja!

Eteenpäin, eteenpäin! ajattelemme kaikki ikäänkuin hakien takaisin entistä, työntäydymme leveänä, vuolaana, syvänä virtana sujuvasti, kohisematta eteenpäin.

Vauhti on huimaava, mutta tasainen ja taitava--ei synny missään pienintäkään kuohahdusta.

Ei, ei,--ei tämä ole sitä entistä!

Rantaleppien alimmat oksat riippuvat rauhallisina ihan vesirajassa ja niiden lehdet melkein sivelevät pintaamme. Pitkät koivut katsovat takaa leppien ylitse, kummastellen vauhtiamme, arvaillen keskenään sen tarkoitusta.

Ja jo tekee mieli pysähtyä.

Vähän hävettää kiitää näin eteenpäin suuren joukon mukana, voimatta vastata minne ja mitä varten. Kaikki tunsimme samaa, sillä vauhtimme hiljeni kuin merkistä, ja yhtäkkiä me päästimme auki sen jännityksen, jossa olimme olleet--hajaannuimme hitaasti sinne tänne, kierrellen levinneessä uomassamme.

Kaikille meille tuli selväksi, että olimme elämänkäsityksessämme perin pohjin erehtyneet. Koko tuo mahtava tyrsky, joka oli takanamme, ei ollut meitä tuonut ollenkaan lähemmäksi onnea. Me olimme vain yhä enemmän kadottaneet toivon joskus päästä toteuttamaan kukin erikoistahtoamme. Olemme erottamattomassa yhteydessä ja kuljemme auttamattomasti määräsuuntaan.

Vauhdin hiljetessä ja uomamme yhä levetessä tuopi tuuli viljavilta lakeuksilta vastakynnetyn mullan hajua, ja meidän sanomatta, meidän laulamatta lehahtelee huhu pitkin vettä: