Part 9

"Äiti sanoo, että Axelista tulee oivallinen aviomies ja että onni kyllä saapuu ajan mukana. Mutta minä en usko sitä -- -- Ei, Ebba, minä tiedän sen paremmin! Ja kaikkein raskainta on ajatella, että olen tuottanut surua Tagelle. Sillä saattaahan olla mahdollista, että hän rakastaa minua vielä, vaikka seurusteleekin Alice Olssonin kanssa. Hän lupasi kerran, ettei hän ole vihainen minulle, tapahtuipa mitä hyvänsä. Ehk'ei hän olekaan -- -- Tage on niin hyvä. Nyt minun täytyy kirjoittaa hänelle -- viimeinen kerta -- ja pyytää häneltä anteeksi, että olen pettänyt hänet..."

Ebba istui liikkumattomana kirje kädessä. Näin oli siis käynyt. Gärda oli alistunut, suostunut äidin houkutuksiin -- tai pikemminkin taipunut noudattamaan hänen pakottavaa tahtoaan. Olisikohan tämä asia estynyt, jos hän olisi ilmoittanut Gärdalle mitä tiesi äidistään? Mutta kuinka hän olisi _voinut_ sanoa sen? Sehän oli mahdotonta...

Miksi Gärda oli niin heikko? Jos hän itse, Ebba, olisi rakastanut jotakuta -- ja hän tiesi nyt mitä rakkaus oli -- niin ei mikään mahti maailmassa saisi häntä pettämään lemmittyänsä, ellei tämä hylkäisi häntä ja jos hän kenellekään toiselle vääryyttä tekemättä voisi omistaa hänet.

Mutta heidän luonteensa olivat erilaiset. Hän oli saanut lujemman tahdon ja jäykemmän mielen kuin Gärda, eikä hänellä ollut oikeutta tuomita lempeää, taipuvaista sisartaan. Gärda ei ollut milloinkaan voinut kestää sitä, että joku oli hänelle vihainen, ja nyt hän sai kärsiä heikkoutensa rangaistuksen.

Lopuksi Ebba avasi Flemingin kirjeen. Poika kertoi lyhyesti minkä mitäkin kartanon asioista ja teki sitten selkoa Gärdan kihlauksesta. Heikosti hymyillen Ebba luki hänen valikoimattomia suuttumuksenpurkauksiaan.

"Ja sitten olet kai kuullut, että Gärda on mennyt kihloihin paroni Gersdorffin kanssa. Tyhmä tyttö, ihan pistää vihaksi! Mitä hän semmoisella miehellä tekee! Kyllähän minä ennen monta kertaa härnäsin häntä Tagella ja tein heille kiusaa milloin sopi, sillä se oli minusta hauskaa. Mutta Tage oli joka tapauksessa paljon reilumpi kuin tuo pitkä, kalpeanokkainen paroni-idiootti, joka nauraa tyhmille sukkeluuksilleen ja hirnuu kuin vanha hevonen. Minä en voi sietää häntä. Ove on tietysti heti tullut hyväksi ystäväksi sen keikarin kanssa. Hänen mielestään on hienoa, kun on paroni lankomiehenä, ja hän ottaa vastaan makeisia ja konvehteja asianomaiselta.

"Jospa sinä, Ebba, olisit ollut täällä, niin siitä ei varmastikaan olisi tullut mitään. Sillä sinussa on sentään kurssia, mutta Gärda on höpelö. Mamma saa hänet tekemään vaikka mitä. Nyt, kun on myöhäistä katua, hän itkee pillittää salassa. Minä en voi olla säälimättä häntä, vaikka se on hänen oma syynsä. Jospa hänen aasimainen sulhasensa edes putoaisi hevosen, selästä ja taittaisi niskansa -- tai läkähtyisi omaan tyhmään nauruunsa. Mutta pahasta ei niin hevillä pääse eroon."

Ebba laski kirjeen syliinsä ja käänsi päätänsä heristäen korviaan. Joku tuli; hän kuuli hiekan ja pienten kivien narskuvan jyrkällä polulla, ikäänkuin miehen ripeiden askelten alla, ja samassa ilmestyi insinööri Bjerken kookas vartalo näkyviin tien mutkasta, kuvastuen tummana taivaan sineä ja koivunlehväin vaaleutta vasten.

"Täälläkö te vielä istutte? Toiset ovat jo ehtineet perille kartanoon. Minä palasin katsomaan, minne te olitte hävinnyt. Jäätte ilman päivällistä, ellette heti lähde."

"Halusin lukea kirjeeni", vastasi Ebba ja lisäsi nopeasti, kun insinööri istuutui penkille hänen viereensä: "Älkää millään muotoa viivytelkö minun tähteni."

"Kuinka niin", kysyi Leif Bjerke iloisesti, "pidättekö minua vallan auttamattomana materialistina? Älkää toki, en minä vielä ole tullut niin proosalliseksi. -- Ette varmaankaan ole saanut hyviä tietoja, koska näytätte noin totiselta?"

"Sisareni on mennyt kihloihin", virkkoi Ebba, taittoi Flemingin kirjeen kokoon ja pisti sen kuoreen.

"Niinkö! Mutta onhan kihlaus iloinen uutinen." Ebba pudisti päätänsä.

"Ei aina. Riippuu siitä, saako ihminen sen, jota rakastaa."

Insinööri Bjerke pöyhi kepillään menneenvuotisia varisseita koivunlehtiä, jotka olivat kosteita ja ruskeankiiltäviä viimeöisen sateen jäljeltä. Pelästyneet muurahaiset pakenivat joka haaralle. "Valinta on itsekunkin omassa vallassa", virkkoi hän kohottamatta katsettaan.

"Se on vain näennäistä. Useimmat antavat olosuhteiden ja toisten ihmisten vaikutuksen määrätä menettelynsä. Ettekö usko sitä?"

"Uskonpa tietenkin." -- Leif naurahti lyhyeen ja katkerasti. Hän kohotti keppinsä ja iski tien varrella kasvavalta voikukalta pään poikki. -- "Ihmiset, jotka järjestävät avioliittoja, eivät ajattele sitä, että he usein tekevät asianomaiset onnettomiksi elinkaudekseen. Ja välistä jonkun kolmannenkin."

"Aivan niin", virkkoi Ebba hiljaa, "niin on laita tässäkin tapauksessa. On olemassa eräs kolmas -- eräs joka pitää Gärdasta."

"Kirjoittakaa sisarellenne, että hänen täytyy heti paikalla purkaa kihlauksensa, ennenkuin onnettomuus tapahtuu", huudahti Leif kiihkeästi.

"Se olisi kyllä parasta kaikin puolin, mutta siihen tarvitaan rohkeutta. Monet ennakkoluulot on voitettava, monet näkökohdat syrjäytettävä. Ja kunniallinen ihminen ei mielellään riko antamaansa lupausta."

"Tuo kaikki ei ole mitään", vastasi Leif synkästi, "ei mitään sen elinkautisen tuskan rinnalla, jota ihmisen täytyy kärsiä ollessaan sidottuna olentoon, joka on hänelle yhdentekevä, kenties vastenmielinenkin. Ajatelkaapa mitä se merkitsee! Kaikki parhaat vaikuttimet häviävät ja pahat saavat ylivallan. Ne leviävät kuin myrkylliset kasvit. Lopuksi on jäljellä vain katkeruutta ja vihaa. Eikä kukaan ole niin onneton kuin se, joka vihaa."

Ebba oli alkanut väristä, ikäänkuin kylmä tuuli olisi puhaltanut häneen. Ehkä ne sanat, jotka hän oli kuullut tänään, koskivat sittenkin insinööri Bjerkeä. Jos tämä mies kantoi surullista salaisuutta, niin Ebba toivoi saavansa tietää totuuden.

"Te puhutte ikäänkuin omasta kokemuksesta", virkkoi hän arkaillen.

Mutta Leifin silmät välttivät Ebban katsetta. Hän puri yht'äkkiä huulensa tiukasti yhteen, ennenkuin vastasi teennäisen huolettomalla äänellä:

"Mitä te ajattelettekaan! -- Saattaahan toki tuollaisia asioita ymmärtää olematta itse kokenut sellaista. Ettekö ole samaa mieltä?"

"Olen, tietysti", sopersi Ebba raukeasti.

Leifin sanoissa ei ollut mitään, joka olisi myöntänyt tai kieltänyt, ja suoranaisempaa kysymystä oli mahdoton tehdä.

Insinööri Bjerke nousi äkisti seisomaan.

"Tässä me istumme ja filosofeeraamme tärkeistä asioista, ja sill'aikaa ruoka jäähtyy Kongstadissa", sanoi hän tavoitellen leikillistä äänensävyä. "Pitäähän meidän saada jotain syödäksemmekin. Joko lähdetään, neiti Lindholm? Ettekö tahdo tarttua käsivarteeni, tämä tie kun on niin jyrkkä?"

"Kiitos, se on tarpeetonta", vastasi Ebba kylmästi.

Hän oli noussut ja kulki tien toista laitaa niin etäällä seuralaisestaan kuin mahdollista. Leif silmäili häntä salavihkaa astuessaan kepein askelin ja pää rennosti pystyssä edellä rinnettä ylös. Nousu rasitti Ebbaa huomattavasti; hän hengitti raskaasti ja nopeasti, ja poskilla paloivat kuumeen punaiset täplät, mutta Leif ei enää tarjonnut hänelle apuaan, ja he kulkivat äänettöminä koivikon halki.

X.

Päivät kuluivat, poutaiset kesäpäivät. Ilma oli tyven ja paahtavan kuuma. Lumi suli korkealta tunturinhuipulta, joka näkyi Ebban huoneen ikkunaan. Viimeiset syreeninkukat lakastuivat puutarhassa, ja pienet vanhanaikuiset ruusut, jotka tuoksuivat hunajalle, alkoivat puhjeta aidan vieressä. Heinä oli tehty rinneniityillä, ja vilja alkoi tuleentua. Mutta valoisien öiden kirkkaus viipyi vielä laaksoissa ja tuntureilla, ja syksyn ja talven aavistus oli kaukana.

Kongstadissa jatkui iloinen kesäelämä. Siellä pantiin toimeen kahvikekkereitä talon läheisellä mäellä. Väliin ilmestyi sinne rauhanhäiritsijäksi lehmikarjan musta kellokas, joka oli niin vihainen, että naiset pakenivat kauhun vallassa, kun sen sarvekas pää näyttäytyi pensaikossa. Iltaisin pelattiin krokettia tai tehtiin pitkiä kävelyretkiä laakson asemakylään. Insinööri Bjerke oli aina Ebban läheisyydessä. Ja vähitellen tytön epäluulo hälveni. Leif oli nuori kuin nuorin heistä, säkenöivän hilpeä ja reipas. Ja Ebbasta tuntui tuiki mahdottomalta, että hän voisi kantaa mielessään surullisia muistoja. Sitä paitsi hän vakuutti itselleen, että ellei Leif Bjerke olisi vapaa, ei hän niin selvään ilmaisisi hänelle tunteitaan. Kunnian miehenä hän ei tekisi sellaista.

Ja Ebba eli onnen huumeessa, jossa kaikki se, mikä ennen oli häntä kiusannut ja kiduttanut, häipyi hänen mielestään pois. Sairaus ei enää huolettanut häntä; hän tunsi itsensä täysin terveeksi. Äidinkin ja kotiolojen ja siskon onnettomuuden muisto saattoi ainoastaan hetkiseksi joskus synkentää hänen mielensä. Hän moitti itseään toisinaan itsekkyydestä, mutta hänen oli mahdoton pitemmälti ajatella mitään raskasta ja surullista. Nyt oli hänen elämänsä aurinkoaika, jolloin valo ei sammunut ja jolloin päivä oli hänelle sarja onnellisia tunteja.

Leif Bjerke oli alussa ilmoittanut viipyvänsä ainoastaan kaksi viikkoa Kongstadissa, mutta nyt oli jo toista kuukautta kulunut hänen tulostaan, eikä hän vielä virkkanut poislähdöstä mitään. Hän oli kaikista innokkain esittämään huvimatkoja ja kävelyretkiä ja keksimään muita huvituksia. Ainoastaan kerran sattui, että hän saadessaan erään kirjeen tuli silminnähtävästi pahalle tuulelle ja vetäytyi huoneeseensa. Mutta kun hän jälleen liittyi seuraan, oli hänen naurunsa entistä äänekkäämpi ja hän itse vielä kekseliäämpi kuin tavallisesti sekä entistäänkin huomaavaisempi Ebbaa kohtaan.

Tohtorinna Vinge silmäili väliin tutkivasti insinööri Bjerkeä ja pudisti salavihkaa päätänsä.

"Se alkaa mennä liian pitkälle", sanoi hän eräänä päivänä neiti Brunille, kun he olivat arkihuoneessa kahden. "Pitäisi todenteolla avata tytön silmät."

Neiti Brun nosti katseensa "Aamulehdestä" ja kohensi nenälasejaan.

"Ei, hyvä ystävä, siihen asiaan on turha puuttua", virkkoi hän välinpitämättömästi ja jatkoi lukuaan.

Tohtorinna Vinge huokasi ja kutoi edelleen äänettömänä sukkaansa. Ei ollut todellakaan hauska sekaantua toisten ihmisten asioihin, eikä kenenkään tehnyt mieli tahallaan ruveta insinööri Bjerken viholliseksi. Hänessä oli jotain, joka ajoi juorut pakosalle. Mutta rouva Vinge näki yhäti edessään Ebban kalpeat, kaitaiset kasvot, kauniin, tunteellisen suun ja suuret, siniharmaat silmät, jotka olivat aivan liian totiset hänen iässään olevan tytön silmiksi. Koko hänen olemuksessaan oli jotain sanomattoman liikuttavaa. Ja voimakas hän ei ollut -- ei näyttänyt siltä, kuin hän jaksaisi kestää monia iskuja. Lapsiraukka, häntä tuli tosiaankin sääli.

Mutta aika kului eikä tohtorinna sanonut mitään. Heinäkuun loppupäivinä muutamat vieraat päättivät tehdä retken tuntureille, ja insinööri Bjerke sai houkutelluksi Ebban lähtemään mukaan.

He lähtivät matkalle loistavan kauniina poutapäivänä, viisi nuorta -- kandidaatti Jonsson ja Ågot Ström, Borghild Munthe, Leif ja Ebba. Leikkisä pikku neiti Munthe sanoi olevansa oikeastaan liikaa joukossa, sillä molemmat parit ajattelivat tietenkin ainoastaan toinen toistaan. Mutta hän lupasi kyllä tyytyä kyytipoikaan! Tohtorinna ja neiti Brun olivat viime tingassa peruuttaneet lähtönsä.

Leif ja Ebba ajoivat yhdessä korkeilla kaksipyöräisillä rattailla. Kyytipoika, ahavoitunut vaaleatukkainen kuusitoistavuotias, istui takana tai käveli vierellä jyrkissä mäissä.

Tie johti suurta ja hyvinrakennettua siltaa myöten joen yli, sukelsi tummaan, juhlalliseen hongistoon ja kohosi pian jälleen ylös vaalean koivikkotöyryn kuvetta, josta aukeni näköala yli laakson viljelysmaiden ja kirjavien talojen. Luonto oli vielä leppeä ja hymyilevä, aurinko paistoi koivujen lomitse, ja nuorten mieliala heijasti luonnon iloisuutta. Leif oli vallattoman hilpeä, hän jutteli ja nauroi ja hyppäsi vähän väliä rattailta alas poimiakseen viekoittelevan punaisia mansikoita, joita kasvoi kallionhalkeamissa, ja tuodakseen marjat Ebban ojennettuun käteen. Mutta pian katosi leveä laakso tunturien taakse. Lehtimetsä loppui, ja tie kulki huimaavan syvän rotkon reunaa, jonka pohjalla ryöppysi Vinstra-joki mustan kuusikon halki. Sikäli kuin iltapäivä kului ja aurinko aleni taivaalla, hiipi rotkon toisella puolen oleville metsäisille kukkuloille syviä punasinerviä ja sametintummia purppuravarjoja. Siellä täällä syöksyi hopeankirkas puro kallionreunalta syvyyteen. Korkealla sijaitseva Kvikne tuli näkyviin. Ruskeita ja harmaita hirsitaloja veistoskoristeisine kuisteineen ja sammalkattoineen seisoi rinteellä pienen tumman puukirkon ympärillä. Yksi ainoa komea valkoinen talo loisti siellä punaisten ulkohuonerakennustensa keskeltä. Se oli kyytiasema, ja siellä matkustajat astuivat rattailta maahan juodakseen hevosten levähtäessä kupin kahvia tilavassa pirtissä, jossa oli vanhanaikaisia talonpoikaistyylisiä, kirjavaksi maalattuja kaappeja ja tuoleja.

Kun he olivat jälleen asettuneet rattaille, osoitti kyytipoika piiskallaan suoraan eteenpäin. "Tuota tietä lähdetään nyt ajamaan", sanoi hän.

Ebba katsoi osoitettuun suuntaan ja kauhistui.

"Tuota?" toisti hän. Tie näytti hänestä ainoastaan hyvin kapealta valkoiselta juovalta, joka mutkitteli Jyrkkiä polvekkeita tehden pitkin pystysuoraa kallionseinämää. Hän tunsi kalpenevansa kauhusta.

"Noustaan kävelemään", sanoi Leif rauhoittaen. "Tie näyttää sangen pahalta. Mutta jos kuljemme omin jaloin, niin ei ole mitään hätää. Pysäytä, Ola."

Poika totteli hymyillen ylenkatseellisesti. Itse hän jäi takaistuimelle, piteli ohjaksia aivan huolimattomasti ja vihelteli silmäillen rotkoa. Pieni hevonen kulki käyden, pää riipuksissa.

Toiset olivat ajaneet edellä. Ebba ja Leif olivat kahden.

Ebba kulki mahdollisimman lähellä kallioseinää, josta tihkui vettä lukemattomista pienistä halkeamista ikäänkuin taukoamattomana sateena. Hänen nuoret kasvonsa olivat kalpeat ja totiset. Kätensä hän oli vetänyt urheilutakin väljiin hihoihin ikäänkuin viluissaan.

Leif koetti laskea leikkiä.

"Minä luulen, että te, neiti Ebba, kulkisitte mieluimmin silmät ummessa, ja kuitenkin täällä on ihanaa, eikö totta? Pitäkää minusta kiinni ja katsokaa alas rotkoon."

Hän laski käsivartensa Ebban vyötäisille ja veti hänet hellästi jyrkänteen reunalle, jossa suuriin kallionlohkareisiin kiinnitetyt rautatangot olivat turva-aitauksena. Ebba loi aran katseen alas huimaavaan syvyyteen. Valkea vaahto sen pohjalla osoitti joen uomaa. Veden kiehtova, puoleensavetävä pauhina toi hänen mieleensä ensimmäiset yksinäiset päivät, jotka hän oli viettänyt Kongstadissa. Hän muisti joen laulun kertosäkeen, ja yht'äkkiä hän riuhtautui Leifin käsistä ja painautui vavisten kallioseinää vasten.

"Mikä teidän on -- näettekö näkyjä?" kysyi Leif, johon tarttui hänen kauhunsa.

"Rotko ja joki tuolla alhaalla... Tulin ajatelleeksi, että tämä on kuin manalan portti ja että joki on Styx, jonka poikki kuolleitten sielut viedään lautalla."

"Mutta rakas neiti Ebba!" -- Leif pudisti päätään ja koetti nauraa, vaikka hänkin oli käynyt hyvin kalpeaksi.. -- "Mitä meillä on tekemistä kreikkalaisten tarujen kanssa! Pitäkäämme kiinni todellisuudesta. Me olemme Norjassa, korkealla Gudbrandin-laaksossa, ja joki tuolla alhaalla on Vinstra, raikas ja vuolas joki, joka tulee kauniista Bygdinin tunturijärvestä. Mitä kauhistuttavaa siinä on?"

Ebba pyyhkäisi silmiään kapealla, hieman vapisevalla kädellään. "Ei mitään, olette oikeassa. Mutta en voi sille mitään -- kuoleman ajatus valtaa minut toisinaan ikäänkuin aavistus."

"Älkää sanoko niin", pyysi Leif hiljaa ja sydämellisesti. "Ei suinkaan terveytenne ole heikontunut?"

"Ei, ei -- päinvastoin. Olen terveempi, mutta sittenkin -- minä luulen, etten elä kauan."

Leif halusi puristaa hänet rintaansa vasten, tunnustaa hänelle rakkautensa ja sanoa, että Ebban täytyi elää hänen tähtensä. Mutta noiden lapsellisten kasvojen ilmeessä oli jotakin, joka pidätti häntä ja sai hänet tuntemaan, että hän menettelisi kunniattomasti, jos nyt lähestyisi tyttöä.

Niinpä he astuivat ääneti rinnakkain. Heidän ympärillään ei kuulunut muuta ääntä kuin rattaanpyörien ratina kovalla tiellä ja joen kohina syvyydessä. Kaukaa toiselta puolen heijasti ilta-auringon valo rinteellä sijaitsevan pienen mökin ikkunoista.

Vihdoin tie teki mutkan, ja kyytipoika kääntyi katsomaan taakseen.

"Ettekö tahdo jo nousta rattaille?" kysyi hän kyydittäviltään. "Nyt ei ole mitään vaaraa enää, on taas hyvää tietä kappaleen matkaa."

Leif nosti Ebban varovasti rattaille. Kuinka hoikka ja hento hänen vartalonsa oli; tuntui kuin olisi pitänyt lasta sylissään. Hän oli niin nuori ja koskematon, niin hauras ja heikko, ja tämä kaikki muodostui pidäkkeeksi, jota Leifin tahto ei kyennyt voittamaan.

He olivat saapuneet tunturilakeuksille ja ajoivat pitkin aukeaa tasankoa, missä vaivaiskoivu versoi kivien lomissa katajien ja pajupehkojen seurassa. Sammalmättäät loistivat kullanvärisinä ilta-auringon paisteessa. Yksinäinen, keilamainen tunturinhuippu kohosi uhkaavana näköpiirissä; suuria sinipunaisia ja tulikivenkeltaisia pilvijoukkioita kasautui länteen peittäen auringon. Kun se laski, kävi äkkiä ikäänkuin vilun väristys läpi ilman.

Leif otti päällystakkinsa rattaiden pohjalta ja levitti sen Ebban hartioille. Ebba hymyili kiitokseksi; kumpikaan ei virkkanut mitään.

Ebban mielenahdistus oli hälvennyt. Lakeuden rauha ja hiljaisuus oli saattanut hänet sopusointuun illan ihanuuden ja luonnon suuren levon kanssa. Hän oli iloinen siitä, että Leif oli hänen rinnallaan, mutta ei hän tällä hetkellä ajatellut Leifiä lemmittynään. He eivät olleet ainoastaan mies ja nainen, vaan kaksi ihmistä, jotka yhdessä nauttivat tämän illan valtavasta juhlallisuudesta ja kauneudesta.

Heidän saapuessaan kestikievaritaloon, jonne oli määrä yöpyä, oli Ebba niin väsynyt, ettei saanut mitään selvää vaikutelmaa ympäristöstä. Hän näki ainoastaan harmaan puurakennuksen, jossa oli valkoiset ovet ja ikkunalaudat ja jota ympäröi joukko ulkohuoneita, kuten kaikkia Gudbrandin-laakson isoja taloja. Toisella puolen levisi tunturilakeus tummana vaaleata yötaivasta vasten, toisaalla kohosivat vuorenhuiput. Ja syvällä laaksonpohjassa päilyi kuusimetsäisten kunnaiden ympäröimä pieni peilityven, hopeanhohtoinen järvi. Mennessään nukkumaan sinä iltana hän katsoi ensin ikkunastaan tuota pientä kirkasta tunturisilmäkettä kiitollisena siitä rauhasta, jota se hänelle soi. Järven takana kohoavan tunturin yllä paloi iltatähti vaaleansinipunervassa avaruudessa. Kuinka usein hän olikaan nähnyt tuon tähden tuikkivan lehmuskujan puiden lomitse mummon talon kohdalla -- se oli kuin ystävä, joka oli seurannut häntä vieraaseen maahan, ja hän tunsi voivansa nukkua turvallisena sen tuikkeessa.

* * * * *

Seuraavana aamuna he jatkoivat matkaa jalkaisin. Tie kulki läpi suurten havumetsien, jotka ympäröivät heitä joka taholta kuin vilpoisa, mahtava, vihreä linna; vaskenpunaiset petäjänrungot muodostivat pylväskäytäviä, ja mattona oli tummanvihreä sammal ja hopeanharmaa jäkälä, johon kutoutui hienoja, harvinaisia kukkia -- vanamoita, talvikkeja ja pieniä tummansinisiä katkeroita. Täydellinen hiljaisuus vallitsi; ainoastaan silloin tällöin kajahti petolinnun vihlova huuto, ja haukka liiteli tien ylitse. He kulkivat monta tuntia tapaamatta ainoatakaan ihmistä, ja yksinäisyys oli niin syvä, että Ebba ihan vavahti säikähdyksestä, kun näki jotain elävää liikkuvan puiden välissä. Tultuaan lähemmäksi he näkivät, että siellä oli nuori tyttö ja puolikasvuinen poika, jotka istuivat maassa patsaan juurella, johon oli naulattu puinen kirjelaatikko. Tyttö nosti silmänsä ja nyökkäsi; hänellä oli vaaleat kasvot, joita kehysti hiusten peitteeksi vedetty hilkka. Leif pysähtyi ja kysyi, oliko Sikkilsdaleniin pitkä matka.

"On, pitkä matka", vastasi tyttö ikäänkuin raskasmielinen kaiku.

"Mistä te sitten olette?"

Tyttö osoitti kaitaista polkua, joka luikerteli tiheässä katajikossa.

"Hinöglisäteristä", vastasi hän. Ja Ebbasta tuntui, kuin tuo nimi olisi huokunut tunturimetsän salamyhkäisyyttä ja villiä runoutta. Tytön hymy oli omituisen arvoituksellinen, ja hänen vihertävät silmänsä olivat pohjattoman syvät. -- Kenties he olivatkin tavanneet metsän tenhottaren?

Kun he olivat kulkeneet jonkun matkaa, katsoi Ebba taaksensa. Solakka tyttö istui yhä liikkumattomana; poika hänen vieressään oli pannut kätensä ristiin polviensa ympäri ja tuijotti viidakkoon. Heidän harmaanruskeat vaatteensa sulautuivat puunrunkojen väriin. Näytti kuin he olisivat kuuluneet tähän luontoon, ei itsenäisinä olentoina, vaan osina sen salaperäisestä elämästä.

Sitten tie teki mutkan ja nuo kaksi liikkumatonta hahmoa katosivat näkyvistä...

Puiden välistä alkoi kuulua kohinaa. Metsä loppui, ikäänkuin ovi olisi avautunut. Harmaja tunturimuuri tuli näkyviin, ja syvällä laaksonpohjassa valkoisena kuohuva vesi osoitti, että joki, joka oli kauan pysynyt piilossa, seurasi vielä tietä. Mahtava, kohiseva koski syöksyi kuin elävä hopeavirta kallion ylitse. Kuusikon teräväpiikkisen, mustanvihreän reunan ja kosken valkoisen nauhan yläpuolelle kohosivat kaukaiset tunturinhuiput tummansinipunervina iltapäivän kullankellertävää valoa vasten.

Kuusikko otti heidät jälleen helmaansa peittäen näkyvistä ympäristön ihanuuden, ja päivä alkoi hiljalleen hämärtyä. Vaeltajat kävivät vaiteliaiksi; uupumus raukaisi heitä, ja harvoin enää kajahti Borghild Munthen hilpeä ääni. Leif oli ottanut Ebban eväslaukun ja kantoi sitä omansa ohella.

Iltamyöhällä, käveltyään kahdeksantoista kilometriä metsätietä, he saapuivat karjataloon, joka oli määrätty yöpymäpaikaksi. Tieltä vei polku ylös autiolle lakeudelle, jossa kasvoi kivien välissä keltaista kuloheinää, ja johti aitaukselle, jonka keskellä oli iso, ränstynyt asuinrakennus matalien karjasuojien ympäröimänä. Talon takana kohosi alaston, kartiomainen tunturi tummana taivaalle, jonka levottomat pilvet kasautuivat auringonlaskun punaista ruskoa kohti.

Suippokuonoinen, hallava tunturikoira karkasi haukkuen heitä vastaan. Karjatyttö ilmestyi oveen ja ohjasi matkailijat tupaan, jossa oli ikkunoita joka taholle. Avaran taivaan levoton, rajuilmaa ennustava valo täytti aution huoneen, jonka sisustuksena oli muutamia maalaamattomia puutuoleja ja lavitsoja, nurkkakaappi ja pitkä pöytä, jolle tyttö alkoi asettaa yksinkertaista illallista. Leif kumartui Ebban puoleen, joka oli väsyneenä vaipunut seinäpenkille. Hän otti tytön kylmät kädet ja lämmitti niitä omissaan.

"Tämä on ollut raskas päivä teille", sanoi hän, "liian raskas, pelkään. Olette väsynyt ja viluissanne -- pikku Ebba parka."

"Nyt ei minua enää palele", vastasi Ebba hiljaa ja kiitollisena. Eikä hän heti vetänyt käsiänsä pois Leifin käsistä.

Syötyä kaikki menivät levolle. Borghild Munthe ja Ågot Ström ottivat yhteisen huoneen, mutta Ebba sai oman.

Mielihyvästä huokaisten hän oikaisi itsensä maalaamattoman puusänkynsä karkealle lakanalle. Hän kaipasi lepoa päivän rasittavan vaelluksen jälkeen. Mutta uni ei ottanut tullakseen. Ohuen lautaseinän lävitse hän kuuli nuorten norjalaistyttöjen iloisen puhelun, ja toisella puolen asuivat Leif ja kandidaatti Jonsson. Ajatellessaan Leifin läheisyyttä hän tunsi olonsa yht'aikaa turvalliseksi ja levottomaksi... Leif jutteli huonetoverinsa kanssa, ja kerran Ebba kuuli hänen nauravan. Tahtomattaankin hän kuunteli hengitystään pidättäen tuon syvän ja miehekkään naurun kaikua.

Vihdoin äänet vaikenivat hänen ympärillään. Kaikki luultavasti nukkuivat, mutta hänen silmiinsä ei uni tullut.

Eikä talo sentään ollutkaan aivan hiljainen. Hänestä vain oli ensin tuntunut siltä, kun naapurien puhelu oli tauonnut. Mutta pian hän kuuli muita ääniä. Omituista hiipimistä ja selittämätöntä kahinaa suuressa, autiossa rakennuksessa.