Part 6

Pitkä, keski-ikäinen herrasmies, ruumiinmukainen vaalea päällystakki yllä, kulki samassa heidän ohitseen katukäytävällä ja kääntyi katsomaan heitä. Gärda näki vilahdukselta teräväpiirteiset kasvot, käyrän nenän ja kylmät, siniset silmät, jotka tähystivät häntä tutkivasti ja hieman ivallisesti.

"Paroni Lerche", kuiskasi hän hiljaa ja puristi Tagen kättä. "Nyt hän kertoo äidille nähneensä meidät yhdessä."

Tage suipensi suutaan ikäänkuin viheltääkseen.

"Paraspa sattuikin", virkkoi hän kohauttaen olkapäitään ja katsahtaen taakseen. Paroni kääntyi juuri Itäratakadun kulmasta. Hän oli hoikka, hiukan kumara herrasmies; niskajakaus paistoi valkoisena silinterihatun alta. "Mitä sinä tarkoitat, Tage?" kysyi Gärda kummastellen.

"Hitto soikoon, etkö tiedä." -- Tage vaikeni yht'äkkiä kohdatessaan Gärdan kysyvän, lapsellisen viattoman katseen. Ei, tytöllä ei tietysti ollut aavistustakaan siitä, mistä koko kaupunki puhui, -- hänen äitinsä ja paroni Lerchen suhteesta. Ja niin suuttunut kuin Tage syystä kyllä olikin rouva Lindholmiin, oli hänen kuitenkin mahdoton ilmaista totuutta hänen tyttärelleen. On olemassa asioita, joita kunnon mies ei millään ehdolla voi tehdä... Ja siksi hän lopetti lauseensa jotenkin laimeasti: "Paroni on naisten ritari."

Gärda ei kysellyt enempää. Siitä asti kuin paroni Lerche oli pari vuotta sitten alkanut käydä hänen kodissaan, oli hän aina tuntenut vaistomaista vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan. Mutta toisin kuin useimmat samanikäiset ystävättärensä, toisin kuin Ebba, joka tahtoi tutustua elämään sen kaikissa muodoissa, ei Gärda ollut koskaan tuntenut tarvetta saada tietää, mitä voi piillä sellaisessa sanassa kuin "naisten ritari". Tietysti oli maailmassa paljon pahaa ja rumaa, mutta mitä hyödytti välittää siitä ja tutkia sitä, kun oli olemassa niin paljon muuta ja parempaa, johon saattoi käyttää aikansa ja ajatuksensa?

"Nyt me lähdemme kävelemään Langelinielle", sanoi Tage päättävästi, johtaakseen keskustelun toisaalle. "Äitisihän on ulkona, eikä kukaan siis voi estää meitä."

"Mutta Ebba makaa yksin kotona", vastusteli Gärda, tällä kertaa tosin melkoista myöntyväisemmin kuin äsken käyttäessään samaa veruketta rouva Rönnovin kanssa puhuessaan.

"Totta kai hän nyt kerran voi olla yksinkin. Ei hän tiemmä ole kuolemansairas, ja onhan teillä palvelijoita talo täynnä. -- Ei mitään Verukkeita. -- Nyt sinä tottelet tulevaa kenraalia."

Ja välittämättä Gärdan heikosta vastustuksesta hän tarttui tyttöä lujasti käsipuolesta ja vei hänet aukion poikki rautasillalle, jonka mahtava kaari kuvastui mustana iltataivaan sineä vasten. Sen tuolla puolen oli Langelinie tiheine pensaikkoineen, joiden puolipuhjenneet lehdet tuoksuivat tyynessä, kosteassa ilmassa, -- Langelinie, mistä aukeni näköala yli uinuvan Juutinrauman -- ja missä oli monta yksinäistä, väijyviltä katseilta suojattua penkkiä.

* * * * *

Ebba oli nukahtanut hämärässä ja näki kummallista unta. Hän seisoi keskellä jylhää tunturimaisemaa, jonka hän unessa tiesi olevan Norjaa. Joka taholla näkyi mahtavia vuoria, joiden huipuilla kimmelsi häikäisevän valkoinen lumi täyttäen alempana rinteillä harmaiden ja punertavien graniittilouhikoiden rotkot ja halkeamat. Hänen ympärillään ei ollut jälkeäkään ihmisistä eikä eläimistä; kaikki oli autiota ja tyhjää kuin luomisen ensi päivinä, ennenkuin elämä oli alkanut maan pinnalla. Hän asteli loistavan valkoista jäätikköä pitkin, ja hänen varjonsa kulki hänen rinnallaan sinisenä juovana kirkkaassa auringonpaisteessa. Yht'äkkiä hänestä alkoi tuntua siltä, että häntä ajettiin takaa, että jokin tuntematon ja näkymätön vaara uhkasi häntä. Hän alkoi juosta, juosta kuin henkensä edestä, uskaltamatta katsoa taakseen. Veri jähmettyi hänen suonissaan, hän oli tukehtumaisillaan, mutta ei rohjennut huutaa, jottei siten olisi vielä pikemmin joutunut kauhistuttavan, välttämättömän tuhon omaksi. Sitten kävi niin, että hanki, joka äsken oli ollut kiinteä ja tasainen kuin jää, alkoi yht'äkkiä pettää ja huveta hänen jalkainsa alta kuin juokseva hiekka. Hän tahtoi tarttua kiinni johonkin, mutta hänen kätensä hapuilivat vain tyhjää ilmaa, ja sanomattomaksi kauhukseen hän tunsi vajoavansa pohjattomaan syvyyteen ilman mitään pelastuksen mahdollisuutta ja hautautuvansa lumen alle...

Hän havahtui kirkaisten ja nousi istualleen sängyssään. Unen synnyttämä kauhu piti häntä vielä vallassaan, niin ettei hän ensi aluksi tajunnut missä oli. Vasta vähitellen alkoivat tutut esineet hänen ympärillään häämöttää pimeästä. Hän näki olevansa omassa huoneessaan. Tuolla nurkassa oli Gärdan sänky, ja piirongilla tikitti vanha pöytäkello, jonka hän ripille päästessään oli saanut mummolta, siksi että hän pienenä ollessaan oli pitänyt siitä niin paljon. Siinä oli puuteritukkainen posliinityttö, joka kumartui hyväilemään ruskea- ja valkotäpläistä vuohta. Paljonkohan kello oli? Hän ei voinut nähdä viisareita paikaltaan. Talo tuntui autiolta. Oliko Gärda mennyt ulos? -- Unen säikyttämänä Ebba pelkäsi yksinäisyyttä. Hän ajatteli sytyttää kynttilän, mutta hänen haparoiva kätensä ei löytänyt tulitikkuja pieneltä yöpöydältä. Pari kertaa hän huusi hillitysti: "Gärda -- Gärda!" mutta vastausta ei kuulunut. Hän nousi vuoteeltaan, heitti peiton pois ja astui lattialle. Samassa häntä alkoi pyörryttää. Hän istahti vuoteensa laidalle tarrautuen hennoilla käsillään sängynpäätyyn. Vihdoin kohtaus meni ohitse, hänen päänsä selveni, ja kun hän toistamiseen koetti pysyä pystyssä, niin se onnistui. Paljain jaloin, pitkässä valkeassa yöpaidassaan, vaalea tukka palmikoituna hän astui lattian poikki ja ulos huoneesta. Hänen täytyi tavata joku ihminen, joka voisi rauhallisella ilmeellään ja jokapäiväisellä puheellaan karkoittaa hänen kauhistuksensa.

Tyttöjen kamaria vastapäätä oli kapean käytävän toisella puolella talon rouvan huone. Ebba oli kuulevinaan äitinsä äänen ja aikoi huutaa, käsi ovenrivassa.

Mutta samassa kuului sieltä toinen ääni -- miehen ääni -- ja Ebban suu sulkeutui. Kuka siellä oli -- paroni Lerche? -- Mutta äitihän oli sanonut menevänsä teatteriin... Ehkä paronin vierailu oli estänyt hänen lähtönsä.

Ebba aikoi palata huoneeseensa ja mennä makuulle, mutta raukeus valtasi hänet ja hän nojautui raskaasti ovea vasten. Siinä seisoessaan silmät ummessa hän kuuli yht'äkkiä huoneesta muutamia sanoja, jotka saivat hänen sydämensä rajusti tykyttämään tuskasta ja vihasta.

"Rakas, armas Nina", oli ääni sanonut. Kuinka paroni rohkeni puhua tuolla tavoin hänen äidilleen? -- He suutelivat! -- Ja nyt äiti puhuu... Ei, sitä vastausta Ebba ei tahtonut kuulla. Hän ei tahtonut olla sellaisen häpeän ja petoksen todistajana...

Jääkylmänä, koko ruumis väristen ja hampaat kalisten Ebba hoiperteli huoneeseensa, sulki oven ja pääsi hapuilemalla vuoteensa luo. Siihen hän heittäytyi, painoi kasvonsa pielukseen ja veti peitteen korvilleen ikäänkuin kätkeytyäkseen itseltään ja koko maailmalta.

Vilu vaihtui polttavaksi kuumuudeksi. Veri huuhtoi hehkuvina aaltoina hänen poskiaan. Hän häpesi, häpesi niin, ettei luullut enää milloinkaan voivansa katsoa ketään silmiin.

Siitä oli jo pitkä aika, kun Ebba oli luottamuksella ja lapsellisella ihailulla lähestynyt äitiään. Hän tunsi täydellisesti hänen itsekkyytensä, turhamaisuutensa ja nautinnonhimonsa. Mutta ei hän ollut kuitenkaan pitänyt mahdollisena, että äiti, jolla oli täysikasvuisia lapsia ja joka tyttären käsityksen mukaan oli jo vanha, saattoi antautua vieraan miehen syleiltäväksi ja suudeltavaksi. Tuo kaljupäinen paroni Lerche, joka puhui vetelästi ja sammaltaen, oli siis äidin niinsanottu "rakastaja". Olihan aivan hirveätä, että sellaista saattoi tapahtua!

Nyt oli viimeinenkin side katkennut heidän väliltään. Tästä lähtien hän kauhistui äitiään ja hänen kosketuksiaan ja suudelmiaan... Parasta olisi päästä kotoa pois. Lääkäri oli sanonut, että hänet pitäisi lähettää Norjaan, heti kun hän jaksaa matkustaa. Alussa hän oli pelännyt ja ollut vastahakoinen ajatellessaan uutta ympäristöä ja matkaa, joka oli kokonaan erottava hänet omaisista. Mutta nyt tuntui suloiselta ajatella kaunista vierasta maata. Siellä hän saa rauhaisan turvapaikan. Siellä tunturien korkeudessa ilma lienee raikasta ja puhdasta -- ja puhtautta hän nyt kaipasi ennen kaikkea, kun hänen lapsuusmaailmansa oli tahrattu lokaan...

* * * * *

Kun Gärda palasi Tagen seurasta kotiin syyllisyydentuntoisena ja onnellisena, tapasi hän talon tyhjänä. Hänen vanhempansa ja veljensä olivat menneet ulos palvelijatkin olivat poissa -- mutta Ebba virui vuoteellaan heidän yhteisessä makuuhuoneessaan kasvot pielukseen kätkettyinä ja vavisten kuumeisesta itkusta. Hän ei vastannut siskonsa kysymyksiin, ja Gärda uskoi syyksi poissaolonsa ja otaksui, että Ebba oli käynyt levottomaksi ollessaan pimeässä yksin koko suuressa asunnossa.

Mutta yöllä Gärda heräsi kuullessaan siskonsa valittavan unissaan ja huutavan moneen kertaan vaikeroivalla ja epätoivoisella äänellä, ikäänkuin lapsi, joka koettaa pelastua kovasta rangaistuksesta:

"Voi ei, mamma, ei sitä -- ei ainakaan sitä!"

VII.

Eräänä toukokuunpäivänä rouva Rönnovin rullatuoli siirrettiin ulos puutarhaan, jossa kuusipensaikko loi varjoaan päivänpaisteiselle, bellis-kukkia kasvavalle pihamaalle.

Hän istui silmät ummessa tuntien tuulen ja auringon hyväilyn kasvoillaan ja käsillään. Lintujen laulu ja piipitys soi taukoamatta kaikista puutarhan puista ja pensaista ja ulkoa puistokujan korkeista lehmuksista. Naapuritalon pihalla kaakatti joku kana touhuten ja laverrellen, ikäänkuin kutsuakseen koko tarhan kanat katsomaan ihmetyötä, jonka se kohta aikoi tehdä. Muuten vallitsi kaikkialla rauha ja hiljaisuus -- lämmin ja leppeä hiljaisuus, joka tuuditti lepoon kaikki ristiriitaiset ajatukset.

Kun vanha rouva jälleen aukaisi silmänsä, osui hänen katseensa kahteen kauniiseen puuhun, jotka kasvoivat pensasaidan vieressä. Toinen oli nuori solkikoivu, jonka hennot, vastapuhjenneet lehdet lepattivat tuulessa luoden sinertäviä varjotäpliä valkealle rungolle; toinen oli kirsikkapuu, jonka kukat helottivat pieninä vihkoina ruskeilla oksilla houkutellen luokseen loppumattomasti mehiläisiä ja perhosia. Kumpikin puu oli kauneuden ilmestysmuoto. Hiekoitetun käytävän reunoilla kasvoi nurmikaistaleen takana rivi kevätkukkia, jotka ovat ihmisille rakkaimmat siksi, että ne nousevat ikäänkuin merkkeinä elämän heräämisestä pitkän talven mentyä. Hyasinttien raskaat, vaaleansiniset ja punertavat kukkatertut liittyivät pehmeänä sävelenä tulpaanien ja keltanarsissien räikeihin värifanfaareihin. Mutta vanha rouva piti miltei eniten vaatimattomista, tummapukuisista kultaesikoista. Se kukka johti hänen ajatuksensa parin ihmisiän takaiseen aikaan, jolloin hän oli ollut lapsi vanhempainsa puutarhassa. Hän oli arvatenkin jonakuna päivänä pitänyt pienissä lämpimissä käsissään kultaesikkoa ja katsonut kukan terälehtien tummanpunaisen sametin ympäröimään kultaiseen kupuun, ja silloin oli kauneudenilo ensi kerran herännyt hänen lapsensielussaan. Ja vuosien vieriessä keväästä talveen, hänen oman elämänsä pitkän vaelluksen kestäessä tämä kauneudenilo oli yhä kehittynyt ja ollut hänelle pettämättömän onnen ja luonnonymmärtämyksen lähteenä.

Rouva Rönnov saattoi usein olla väsynyt ja kaivata sitä lepoa, jota ei mikään häiritse. Mutta joka kerta, kun kevät jälleen saapui, hän oli kuitenkin kiitollinen, että oli saanut vielä nähdä sen. Olihan joka linnulla oma äänensä, jokaisella puhkeavalla lehdellä ja kukalla oma kauneutensa. Ja tästä vaihtelevasta moninaisuudesta syntyi vihdoin kesän suuri, täydellinen sopusointu.

Tänä keväänä vanha rouva ei ollut puutarhassa yksin. Vähän matkan päässä hänen tuolistaan olivat lapsenvaunut, joissa pikku Vivika nukkui kohotetun kuomin alla, lämmöstä punoittavin poskin ja pieniä hikihelmiä ohimojen hienolla iholla, jolle silkinpehmoiset vaaleat kiharat valuivat valkoisen myssyn alta. Pikku Vivika oli hänkin kuin taimi, joka kehittyi päivä päivältä raittiissa ilmassa ja auringonpaisteessa. Lapsi oli koko talon keskuksena. Mummon kasvoille tuli lempein hymy, kun pikkutyttö kurotti kätensä häntä kohden. Kaisa tunsi tukahdutettujen äidintunteiden liikahtelevan vanhassa tytönsydämessään, kun katseli Vivikaa, ja Jack oli voittanut mustasukkaisuutensa ja makaili nyt vartijana lapsenvaunujen vieressä valmiina karkaamaan pystyyn ja näyttämään viheliäisiä hampaanjäännöksiään kiukkuisesti muristen, jos joku syrjäinen tohti lähestyä nukkuvaa pikku prinsessaa.

Kaisa, joka pesi lapsenvaatteita ja ripusti niitä kuivamaan puutarhan etäisimpään kolkkaan, riensi vähän väliä sormet vettä valuen ja hame ylös käännettynä katsomaan, oliko pienokainen herännyt ja ruoan tarpeessa tai oliko aurinko siirtynyt niin, että se paistoi nukkujaa silmiin. Talouden suurennuttua oli neiti Borelius saanut työtä lisää toisen verran, mutta hän ei valittanut. Päinvastoin hän tuskin ihmeeksikään enää koskaan vastasi äreästi tai oli vihaisen näköinen. Hän saattoi työssään hyräillä särkyneellä äänellään vanhoja, puolittain unohtuneita lastenlauluja, jotka yht'äkkiä juolahtivat hänen mieleensä, ja luullessaan, ettei kukaan häntä huomannut, hän luopui opitusta tanskankielestään ja haasteli ääneen pikku Vivikalle leveätä Skånen-ruotsiaan.

Eva oli enimmäkseen poissa kaiket päivät. Hän oli saanut paikan huvilayhdyskunnan koulussa, jossa hän opetti kieliä ja eläinoppia. Iltapäivisin hän korjaili vihkoja tai antoi yksityistunteja. Hän piti kunnia-asianaan ansaita niin paljon, että saattoi joka kuukausi maksaa rouva Rönnoville pienen korvauksen omasta ja lapsen elatuksesta.

"Näetkös, mummo, nyt minulla on hyötyä ylioppilastutkinnostani", oli hänellä tapana sanoa.

Mummo nyökkäsi ääneti. Hän näki, että työ teki Evalle hyvää, eikä sen vuoksi tahtonut panna esteitä hänen tielleen. Mutta itsekseen hän ajatteli, että vanhan ajan kelvollinen perheenemäntä kykenisi kyllä myöskin ansaitsemaan leipänsä, jos niikseen tulisi.

Konsuli Valeurin lähdöstä oli kulunut jo niin pitkä aika, että Eva saattoi odottaa tietoja häneltä. Joka päivä tullessaan koulusta kotiin hän kysyi sanattomalla katseella Kaisalta ja rouva Rönnovilta: "Onko minulle tullut kirjettä?" Mutta tähän asti he olivat vastanneet ainoastaan päänpudistuksella. Silloin Eva aina huokasi ja ryhtyi uudelleen kantamaan kaipuun ja epätietoisuuden taakkaa, kunnes uuden aamun keralla syntyi uusi toivo.

Mummo, joka istui paikallaan kuusien alla, huomasi veräjän aukeavan. Eva saapui kulkien käytävää pitkin. Hän ei enää ollut entinen hieno, nuori rouva, joka tarkoin noudatti kaikkia muodin vaatimuksia ja jonka koko olemuksessa ilmeni rikkauden huolettomuus. Hänen käyntinsä oli tullut raskaammaksi, ryhtinsä vaatimattomammaksi. Yksinkertaisessa valkeassa puserossaan ja tummassa hameessaan, jossa oli maantien pölyä, hän näytti siltä, miksi oli tullutkin -- työtätekevältä naiselta, joka palaa kotiin väsyneenä päivän vaivoista.

Mutta tänään häntä vartosi ilo. Se oli saapunut neliskulmaisen, valkean kirjekuoren sisässä, jonka punatakkinen kirjeenkantaja oli tuonut välinpitämättömän näköisenä. Eihän miehellä ollut aavistusta siitä, millä kaipauksella ja levottomuudella tuota pientä paperipalasta odotettiin harmaassa talossa.

Mummo kohotti kirjettä vapisevalla kädellään, ja naururypyt muodostivat verkon hänen vanhoille, ystävällisille kasvoilleen.

"Onko minulle tullut kirje?" -- Ilosta huudahtaen Eva pudotti koulukirjat kädestään nurmikolle, ikäänkuin yht'äkkiä karistaen päältään työn painon. -- "Onhan se Bengtiltä? -- Voi, mummo, ethän vain narraa minua?"

Mutta samassa hänellä oli jo kirje kädessään, ja yksi ainoa silmäys tuttuun käsialaan sai hänet vakuutetuksi siitä, ettei toivo tällä kertaa ollut pettänyt.

"Jumalan kiitos!" -- Hän hengähti helpotuksesta ja painoi kirjeen nopeasti huulilleen, ennenkuin avasi sen. "Sinähän unohdat tervehtiä Vivikaa", sanoi mummo hieman nyrpeästi.

"Sen hän saa suoda anteeksi." -- Evalla oli kasvoissaan nuorekas, onnellinen ilme, kun hän kohotti silmänsä kirjeestä, josta oli ehtinyt lukea Bengtin ensimmäiset, rakkautta uhkuvat sanat. -- "Tänään hänen isänsä on ensi sijalla."

Ja hän jatkoi lukemistaan; hänen vapisevat kätensä pitelivät valkoista paperia aivan silmien edessä, ikäänkuin hän siten olisi päässyt lähemmäksi kirjeen kirjoittajaa.

Aika ja välimatka unohtuivat tällä hetkellä. Hän kuuli jälleen Bengtin syväsointuisen äänen, katsoi hänen totisiin, hieman ankariin kasvoihinsa, jotka lempeä hymy väliin saattoi kirkastaa. Sen hymyn tunsi vain Eva, hänen vaimonsa.

Kirje sisälsi paljon hyvää. Bengt, joka muuten oli niin umpimielinen ja jonka oli vaikea ilmaista tunteitaan, löysi nyt yksinkertaisia ja lämpimiä sanoja tulkitessaan rakkauttansa Evaan ja pikku Vivikaan, kaipaustaan, katumustaan ja kiitollisuuttaan. Kaikki oli Amerikassa niin suurta ja hämmästyttävän uutta, kirjoitti hän, että hän tunsi itsensä mitättömäksi hiekkajyväseksi tässä äärettömässä vieraiden ihmisten erämaassa. Mutta vaikutusvaltaisten tanskalaisten ystävien suosituksesta hän oli jo saanut paikan eräässä konttorissa New Yorkissa. Palkka ei toistaiseksi ollut suuri, mutta se oli epäilemättä kohoava, jos johtaja osoittautui tyytyväiseksi häneen. Hänen tuli nyt tehdä työtä, vain työtä, toivoen sitä päivää, jolloin voisi kirjoittaa ja pyytää Evaa tulemaan tänne luomaan hänelle uuden kodin -- kodin, joka keskellä tätä meluista ja levotonta vierasta kaupunkia olisi kuin pienoinen vihanta ja rauhallinen Tanska.

"Taisit saada hyviä uutisia?" kysyi vanha, rouva, kun Eva kohtasi hänen katseensa taitettuaan kirjeen kokoon ja pantuaan sen takaisin kuoreen.

"Niin sainkin, kaikki kuulostaa oikein hyvältä! -- Bengt on jo saanut paikan New Yorkissa. Mutta lue itse, mummo."

Rouva Rönnov ojensi torjuvasti kätensä ja ravisti hymyillen päätään, niin että myssyn nauhat tutisivat.

"Ei, ei, rakas lapsi -- mitä aviopuolisot uskovat toisilleen, siihen ei syrjäisten pidä puuttuman. Minä näen silmistäsi, että kaikki on niinkuin pitääkin teidän kahden välillä, -- ja enempää minun ei tarvitsekaan tietää."

Eva pisti päänsä lapsenvaunujen kuomin alle. Pikku Vivika oli herännyt ja katsoa tuijotti suurin, avoimin silmin kirsikkapuun valkeita kukkia, ikäänkuin kummastellen kevään ihmeitä, jotka hän nyt ensi kerran kykeni tajuamaan.

Yksi noista valkeista kukista oli pudonnut vaunuihin hänen peitteelleen, ja pienokainen tarttui siihen innokkaasti palleroisella kädellään ja olisi työntänyt sen suuhunsa, ellei Eva olisi estänyt.

"Hyi, älä sinä syö kauniita kukkasia. Kuka nyt on semmoinen materialisti! Kaikki suuhun vain... Kuuleppas, Viva, oma pieni suloinen linnunpoikaseni, minä tuon sinulle terveisiä isältäsi!"

Hän otti syliinsä pikku tytön, joka oli vielä unen jäljeltä raukea ja lämmin, tanssi hänen kanssaan ympäri pihamaata kuohuilevan ilon vallassa ja kohotti hänet lopuksi korkealle sinistä taivasta kohti kirsikkapuun valkeiden terälehtien sadellessa heidän päällensä.

"Jospa isä olisi täällä, niin kaikki olisi hyvin! -- Mutta ajatuksissaan hän on meidän luonamme, ja se on tärkeintä kaikesta! Kun me sen tiedämme, niin kestämme kyllä odotusajan, me kaksi."

Vanha Jack, joka tunsi, että oli tapahtunut jotain hauskaa, nousi jaloilleen ja alkoi hyppiä vimmatusti haukkuen äidin ja lapsen ympärillä, kunnes sen vanhuudenraihnaisuus aiheutti yskäpuuskan, joka päättyi kähisevään hengenahdistuskohtaukseen. Samassa tuli Kaisa täyttä vauhtia rientäen puutarhakäytävää pitkin, kuivasi märät kätensä siniruutuiseen esiliinaansa ja sieppasi lapsen pois Evalta, kauhistuneena rouvan varomattomasta kovakouraisuudesta.

Sitten hän vei pikku Vivikan mukanaan sillä verukkeella, että hänellä muka oli keittiössä hyvää velliä, johon tulee nahkakuori, jos se saa seistä. Sitä paitsi oli lapsen jo aika saada ruokaa; se oli nukkunut pitkään ja saattoi olla nälissään.

Eva istuutui valkoiseksi maalatulle puutarhapenkille, joka sijaitsi rouva Rönnovin rullatuolin vieressä. Hänen kasvojensa ilme oli muuttunut. Valtavaa iloa seurasi äkillinen vastavaikutus, ja hän istui hiljaa, huulet tuskaisen tiukasti yhteenpuristettuina.

Rouva Rönnov kumartui kysyvästi hänen puoleensa.. "Mikä nyt, pikku Eva? Miksi kävit yht'äkkiä niin totiseksi?"

"Voi, minä tulin ajatelleeksi... tulin ajatelleeksi, että siitä on jo pitkä aika, kun Bengtin kirje on lähetetty. Minä luen sitä täällä, iloisena ja onnellisena, mutta tällä välin on hänelle saattanut tapahtua jotain pahaa Amerikassa. Hän on ehkä sairaana -- kenties jo..."

"Älä sano enempää", keskeytti vanha rouva melkein ankarasti. "Me ihmiset emme voi tehdä mitään mielettömämpää kuin luoda itsellemme kuviteltuja suruja. Pitäkäämme kiinni ilosta niin kauan kuin suinkin ja olkaamme kiitolliset siitä niinkuin auringosta ja keväästä. Silloin olemme paremmin varustetut ottamaan vastaan synkkiä päiviä, kun ne todella tulevat."

"Olet oikeassa, mummo. Mutta ihminen ei voi aina pitää ajatuksiaan kurissa. Itse asiassa minä en ole laisinkaan tyytymätön nykyiseen elämääni; en valita työtä enkä sitä, että täytyy olla erossa Bengtistä, sillä minä toivon ja uskon, että tämä on ainoastaan koetusaika -- ja että minä kerran vielä saan olla yhdessä rakastettuni kanssa meidän omassa kodissamme. Mutta ellei minulla olisi sitä toivoa -- en tiedä, kuinka silloin jaksaisin elää."

"Eikä se kohtalo kuitenkaan olisi kovempi kuin tuhansien muiden naisten, naimatonten ja leskien, joilla ei ole mitään onnea odotettavissa", sanoi rouva Rönnov. "Vaikka niinkin kävisi, että kadottaisit Bengtin -- jota ei ole mitään syytä olettaa -- on sinulla kuitenkin pikku tyttösi. Sinä voit elää nuoruutesi uudelleen hänen kanssaan, kun hän kasvaa isoksi. Sinä olet rikkaampi kuin moni muu."

Vanha rouva vaikeni hetkeksi. Hän istui keskellä kevään kirkkaita, väkeviä värejä mustiin puettuna ja kalpeana, nojaten rullatuolin pieluksiin, valkeassa kukkasateessa.

"Yksi asia meidän tulee aina muistaa", sanoi hän vihdoin lempeästi. "Niitä ihmisiä, joita me rakastamme, emme voi koskaan kadottaa. Ei elämä eikä kuolema voi heitä riistää meiltä. Muistossamme, ajatuksissamme he elävät viimeiseen hetkeemme asti. Ellei näin olisi laita, olisi hyvin raskasta elää vanhaksi ja nähdä kaikkien rakkaittensa kuolevan pois."

"Mummo kulta!" -- Eva tarttui liikutettuna vanhuksen hienoon, valkoiseen käteen --. "Aina sinä saatat minut häpeämään! -- Mutta nyt en valita enää. Olen iloinen taas, näethän. Pieni pilvi se vain äsken peitti hetkeksi auringon."

VIII.

Aamu-usva lepäsi vielä tuntureilla laakson toisella puolen. Korkeimmat, metsäiset huiput olivat ilmavan, sinisen harson peitossa. Mutta alempana rinteillä erottuivat peltojen ruskeat ja vihreät sarat, ja hajallaan olevien talojen liuskakivikatot välkkyivät hopealta. Syvällä laakson pohjassa luikerteli leveä joki kuljettaen pieniä tukkilauttoja myötävirtaa. Aivan asemakylän kohdalla laski siihen pienempi joki, joka saapui ylhäältä tuntureilta ja muodosti kosken. Vaahto kuvastui valkoisina pyörteinä sinivihreätä pohjaa vasten, ja putouksen ainainen kohina nousi ja laski kesäaamun hiljaisuudessa.

Ebba istui penkillä petäjikön laidassa ylhäällä tunturin rinteellä. Näköala laakson ylitse oli mahtava, melkeinpä peloittava sille, joka hänen laillaan oli tottunut tasankomaan lempeään kauneuteen. Tuonne pohjoiseen, missä joki katosi metsään ja missä tunturit tunkeutuivat niin lähekkäin, että ainoastaan kapea kullanvärinen aamusarastuksen juova näkyi niiden välistä, -- sinne hän tuskin uskalsi katsoakaan.

Korkeimmalla tunturinhuipulla, joka kohosi alastomana metsäkiehkuran keskeltä, pilkoitti lunta siellä täällä, ja pieni valkoinen pilvenhattara näytti ikäänkuin lepäävän vuoren harjalla. Tuntui kuin tuo tunturi ja tuo kevyt aamupilvi olisivat lähettäneet hänelle viestin, jota hän pelkäsi. Tuo kaukainen, synkkä ja ahdas kuilu muodostui hänen ajatuksissaan manalan portiksi, ja tuo välkkyvä tunturinhuippu oli iankaikkisuuden vertauskuva. Kosken kohinakin tuntui lakkaamatta toistelevan samoja sanoja syväsointuisella virrensävelellä: "Kuolema, iankaikkisuus -- kuolema, iankaikkisuus..."