Part 4

Hän nousi reippaasti ja ojensi Gärdalle molemmat kätensä auttaakseen hänet pystyyn. Suudeltuaan viimeiset kyyneleet hänen poskiltaan hän pisti kätensä hänen kainaloonsa ja veti häntä eteenpäin polkua myöten, joka luikerteli metsään.

Sieltä he löysivät jälleen koko sen nuorekkaan ilon, jonka tulevaisuudentuska hetkeksi oli synkistänyt. Mahdotonta oli hautoa mielessään raskaita ajatuksia tässä vaaleassa kevätmetsässä, missä harmaat puunrungot kohosivat sinertävään ilmaan suorina ja auringonvalaisemina huojuen tuulessa, jonka humina soi latvoissa kuin hiljainen urkujen sävel. Teräviä, orvokinsinisiä varjoja luikerteli maassa, ja kaikkialla pyrki vihantaa esille menneenvuotisten ruskeiden lehtien välistä.

Se ryömi ja mateli maasta ylös. Se työnsi lehtivaippaa syrjään ikäänkuin kärsimättömillä pikku kätösillä, jotka kolkuttelivat ja kaivautuivat esille hienoine vihreine sormineen: Antakaa tilaa -- tilaa meille kaikille -- orvokeille ja valkovuokoille -- käenrieskoille, kukonkannuksille ja metsätähdille, meille, jotka olemme kevään lapsia ja seuralaisia!

He olivat hellittäneet toistensa käsistä ja alkaneet poimia kukkia kilvan ja innokkaina kuin kaksi lasta. Ei ollut kysymys ainoastaan siitä, kuka enemmän saisi, vaan myös siitä, kuka löysi harvinaisempia kukkia. Valkovuokko -- kevään kukkasista ehkä kaikkein kaunein -- sai osakseen vähimmän arvonantoa, sitä kun oli niin äärettömän runsaasti kaikkialla, että se muodosti puitten lomiin ihan kuin valkotähtisen linnunradan. Mutta täällä oli kevätesikoita, ja täällä -- Gärda huudahti riemusta -- loisti lehtien välistä käenkukan helakoita pieniä kukkia ikäänkuin janoisia suita, jotka himoitsivat ilmaa ja auringonpaistetta. Siellä oli myös keltavuokkoja ja tervakukkia vihannan keskellä. He poimivat poimimistaan, kunnes lopulta väsyivät ja kädet täynnä tuoksuvia kukkia vaipuivat vierekkäin istumaan sammaltuneelle kannolle.

"Nyt sinä voisit laulaa minulle hiukan", sanoi Tage, kun he olivat hetkisen levänneet.

Ja Gärda lauloi, katse suunnattuna valkoisiin pilvenhattaroihin, jotka purjehtivat avaruuden sinisellä merellä kaukana puiden latvojen yläpuolella.

Hänen lopetettuaan Tage virkkoi lämpimästi:

"Se oli kaunista, kiitos sinulle -- en ole koskaan ennen niin kuin tänään ymmärtänyt paratiisia -- koko metsä on kuin Eedenin puisto. Mutta muuten -- kahdelle ihmiselle, joka sydämestään rakastavat toisiaan, koko maailma on varmaan paratiisi."

IV.

Rouva Eva Valeur oli tavallisuuden mukaan viettänyt iltansa yksin ja mennyt aikaisin levolle, väsyneenä ja raskain mielin. Hän oli hetkisen lukenut mielikirjaansa, Herman Bangin "Tien varrella", ja seurattuaan Franciskan surullista kohtaloa loppuun asti hän oli laskenut kirjan kädestään ja vihdoin nukkunut.

Myöhemmin yöllä hän havahtui yht'äkkiä ja nousi istualleen sängyssään. Hänestä tuntui, kuin eteisen ovessa olisi joku käynyt. Oliko hänen miehensä tullut kotiin? Mutta miks'ei hän tullut makuuhuoneeseen? Pukupöydällä oleva kello, jota yölamppu himmeästi valaisi, läheni kahta. Oli siis jo aika mennä levolle sen, joka oli kaiken päivää niin ankarassa työssä kuin hänen miehensä.

Ehkä hän paraikaa istui konttorihuoneessaan kumarassa iänikuisten tilikirjojensa ääressä. Mikä kaamea taikavoima piili noissa mustissa numerosarekkeissa, jotka pitivät hänen ajatuksensa vangittuina ja hänen aistinsa jännittyneinä kuin kidutuspenkissä? Irvistikö niistä häviö ja köyhyys? Mutta eikö siinä tapauksessa olisi tuhatta vertaa parempi, että hän heittäisi tämän epätoivoisen kamppailun ja julkisesti selvittäisi asemansa?

Rouva Rönnovin kanssa keskusteltuaan Eva oli uudelleen tehnyt yrityksen saadakseen miehensä ilmaisemaan mikä häntä painoi. Tällä kertaa mies ei ollut torjunut hänen kysymyksiään leikinlaskulla. Olkapäitään kohauttaen hän oli katsonut vaimoonsa harmailla silmillään, jotka olivat käyneet sameiksi ja värittömiksi surusta ja valvomisesta, ja vastannut väsyneellä äänellä:

"Mitä hyödyttää puhua sinulle asioista, joita et kuitenkaan ymmärrä. Anna minun taistella taisteluni yksin. Ei minua kumminkaan voi kukaan auttaa."

Tämä ääretön toivottomuus, joka ei ilmennyt ainoastaan hänen äänensävyssään, vaan koko hänen olemuksessaan, masensi Evan rohkeuden. Hän ei keksinyt enää mitään sanottavaa. Ääneti kuin kaksi vierasta he olivat istuneet vastakkain, kunnes konsuli Valeur vihdoin nousi ja meni työhuoneeseensa sulkien oven perässään -- ensi kerran heidän avioliittonsa aikana.

Mikä, mikä oli niin muuttanut Bengtin? Kauhunäyt ajoivat toisiansa takaa Evan kiihtyneessä mielikuvituksessa. Olikohan Bengt tehnyt jotain sellaista, josta voi joutua tekemisiin rikoslain kanssa? -- Voi, eikö ollut hirvittävää, että hän tohti moista ajatella omasta miehestään -- miehestä, joka oli aina ollut niin kunnianhimoinen ja ankaran rehellinen! -- Eva inhosi itseään alhaisten epäluulojensa tähden, ja kuitenkin ne palasivat kerran toisensa jälkeen. Ne vaivasivat häntä kuin painostava, armoton tuska, kuin paranemattoman haavan kaiveleva särky. Ja tähän onnettomuuteen verrattuna ei uhkaava köyhyys ollut hänen mielestänsä mitään.

Kuinka hiljaista kaikkialla! Katuhälinä oli vaiennut. Nämä muutamat harvat puoliyönjälkeiset tunnit olivat ainoa vuorokauden aika, jolloin suurkaupunki lepäsi. Mutta sen uni ei ollut tyyntä ja rauhallista niinkuin maaseudun yölepo. Se oli vain kuumesairaan levotonta horrosta, jota kamalat unennäöt häiritsivät.

Eva istui yhä vuoteellaan, kädet painettuina jyskyttäviä ohimoita vasten, kuunnellen tuskaisena hiljaisuutta.

Yölampun heikko suhina ja kellon kevyt tikitys sekaantuivat lapsen hiljaisen hengityksen tasaiseen ääneen. Kiharainen pää pieluksen kuoppaan painuneena ja käsi lakanankulman ympäri nyrkkiin puristettuna Vivika nukkui pienessä sälesängyssään, joka oli vanhempien leveiden sänkyjen jalkopäässä.

Eva ei voinut kauemmin kestää tätä epätietoisuutta. Hänen täytyi saada tietää mitä miehellään oli tekeillä, kun tämä ei tullut vaimonsa ja lapsensa luokse, vaikka oli kotona.

Hän nousi äänettömästi, pisti paljaat jalkansa pieniin silkkitohveleihin ja heitti yllensä valkoisen, pehmeän aamunutun. Hänen avatessaan ovea narahti lukko hiukan, ja hän katsoi taakseen tuskaisena peläten ehkä herättäneensä Vivikan. Mutta lapsi nukkui edelleen rauhallisesti ja hymyili unissaan.

Eva kulki huoneiden läpi, jotka näyttivät niin omituisen oudoilta ja kuolleilta yön hiljaisuudessa. Tai eivätkö ne pikemminkin olleet täynnä salaperäistä elämää, jota hän ei ymmärtänyt? -- Huonekalut tuntuivat ryömivän nurkkiin, ikäänkuin olisivat kuiskailleet keskenään salaisia asioita ja yht'äkkiä vaienneet kuullessaan hänen askeleensa. Eikö joku varjo ollut noussut arkihuoneen ikkunan viereisestä nojatuolista juuri samalla hetkellä, kun hän avasi oven? Iso seinäkello valmistautui lyömään; se kakisteli melkein kuin vanha, hengenahdistusta poteva ukko. Eva pysähtyi ja painoi kätensä sydäntään vasten; häntä kidutti tämä omituisen vihamielinen ja pöyristyttävä ilma, mikä huokui häntä vastaan kaikista noista esineistä, jotka päivällä olivat hänen rakkaita ystäviänsä.

Oven raosta tunkeutui valojuova. Asian laita oli siis niin kuin hän oli arvellut. Bengt istui konttorissaan ja työskenteli.

Evan sormet vapisivat hänen tarttuessaan oven ripaan. Hänen täytyi koota koko rohkeutensa tohtiakseen astua edemmäksi.

Konsuli Valeur istui kirjoituspöytänsä ääressä tuijottaen tilikirjaan, joka oli avoimena hänen edessään. Pöydällä paloi sähkölamppu luoden kirkasta valoansa hänen kasvoilleen, jotka olivat kalpeat ja kovat kuin kiveen hakatut, huulet tiukasti yhteenpuristettuina ja syvälle vajonneet silmät rypistyneiden kulmakarvain varjossa. Hänen laiha, valkoinen kätensä, jossa vihkisormus kimalteli, seurasi kirjan numerosarekkeita.

Hän ei ollut huomannut vaimonsa tuloa. Vasta kun Eva kumartui hänen puoleensa ja laski kätensä hänen olalleen, hän säpsähti kovasti ja käänsi kasvonsa tulijaan päin, silmissä melkein hurja ilme.

"Mitä sinä tahdot? Miksi tulet tuolla tavoin säikyttämään minua?" tiuskaisi hän.

Seisoen miehensä tuolin takana Eva kietoi kätensä hänen kaulaansa ja painoi poskensa hänen poskeaan vasten.

"Rakas, rakas Bengt, minä kuulin sinun tulevan kotiin ja odotin sinua turhaan. Miksi et tullut luokseni?"

"Minulla on työ, joka täytyy lopettaa. Ole nyt järkevä, Eva, ja mene nukkumaan."

Konsuli oli saavuttanut jälleen mielenmalttinsa ja puhui väkinäisen tyynellä äänellä. Mutta Eva näki, kuinka hänen valtimonsa takoivat, ja tunsi, että hänen poskensa olivat kylmänkosteat. Hän kumartui kirjoituspöydän yli ja löi tilikirjan kiinni.

"Nyt sinä et enää saa tehdä työtä tänä yönä, Bengt", sanoi hän päättäväisesti. "Näenhän minä, kuinka rasittunut ja hermostunut sinä olet -- sinä et voi salata sitä minulta. Tule nyt ja puhukaamme keskenämme hetkinen."

Eva veti hänet mukanaan korkeaselkäiselle ruskealle nahkasohvalle, joka oli eräässä huoneen nurkassa. Hänen ihmeekseen ei Bengt tehnyt vastarintaa. Ankara jännitys, jossa konsuli oli elänyt viikko viikon jälkeen, oli nähtävästi saavuttanut sen kohdan, jossa vastavaikutus pakostakin tapahtui. Hän lyyhistyi kokoon väsyneenä ja velttona ja painoi päänsä Evan olkaa vasten.

Eva kumartui hänen puoleensa miltei äidillisen hellästi ja silitteli hyväillen hänen hiuksiaan, jotka olivat alkaneet harmaantua ohimoilta.

"Oi Bengt, kuinka kaukana minusta sinä olet ollut koko tämän ajan!"

"Se on ollut vaikeata minullekin", vastasi mies harvakseen. "Älä luule, että olen unohtanut sinut ja pikku Vivikan. Teidän tähtennehän minä tein työtä -- teidän tulevaisuutenne tähden. Mutta siitä ei ollut apua. Kaikki meni myttyyn, ja nyt en näe enää mitään pelastusta..."

Seurasi vaitiolo, jonka kestäessä Eva kuuli sydämensä jyskyttävän.

"Mitenkä sitten käy, Bengt?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

"Minun täytyy tehdä vararikko, ja velkojat saavat ottaa kaiken mitä meillä on."

"Mutta eikö ole mitään muuta? -- Eiväthän he voi -- moittia sinua mistään?" jatkoi Eva hiljaa. Vihdoinkin oli äänettömyys heidän väliltään murrettu, ja Eva oli päättänyt ottaa asioista selvän, maksoi mitä maksoi.

Konsulin koko ruumis vavahti, ja hän teki kiivaan liikkeen riuhtautuakseen irti. Mutta Eva kietoi käsivartensa yhä lujemmin hänen ympärilleen. Nyt hän ei saanut horjua. Nyt täytyi tulla näkyviin, oliko hänen rakkautensa kyllin vahva kantamaan heidät yli tämän hetken, joka ehkä oli heidän elämänsä raskain.

"Kerro minulle kaikki, Bengt", pyysi hän. "Minä en pelkää kuulla totuutta. Minä olen kyllä luja -- kunhan sinä vain luotat minuun."

Bengt ei vastannut heti. Syntyi uudelleen haudanhiljaisuus heidän ympärillänsä, ja pöytäkellon tiksutus kuului selvään arkihuoneesta. Evasta tuntui, kuin tuossa yksitoikkoisessa äänessä olisi ollut jotain uhkaavaa ja pahaenteistä, ja mielikuva kuolleiden kappaleiden vihamielisyydestä heräsi hänessä uudelleen.

Mutta silloin Bengt kohotti päänsä ja alkoi puhua katkonaisesti ja empien, ikäänkuin sanat vastoin hänen tahtoaan olisivat tunkeutuneet esiin hänen sisimmästään.

"Sinä tiedät, että minulla, ennenkuin menin kanssasi naimisiin, oli liikekumppani -- tukkukauppias Ernst. Kun hän kuoli, pyysi leski, että omaisuus saisi jäädä liikkeeseen. Hän huomasi sen itselleen edullisimmaksi, ja sitä paitsi hän on noita epäkäytännöllisiä ja arkoja naisia, jotka eivät koskaan uskalla ottaa raha-asioitaan omiin käsiinsä. Hän on lisäksi kivulloinen, rouva Ernst parka, ja hänellä on kuuromykkä poika. Niin kauan kuin liikkeeni menestyi hyvin, saatoin maksaa rouva Ernstille korkeat korot. Mutta sitten alkoivat vastoinkäymiset ja tappiot vainota minua. Olin mennyt takuuseen eräälle hyvälle ystävälleni -- sangen suuresta summasta -- jonka vastoin kaikkia odotuksia jouduin maksamaan, -- pari toiminimeä, joiden kanssa minulla oli sitoumuksia, teki vararikon. Onnettomuudet ovat tulleet toinen toisensa perästä viime vuosina. Epätoivoissani ryhdyin muutamiin keinotteluyrityksiin -- ja kun minulla ei ollut rahoja käsillä, otin avuksi rouva Ernstin pienen pääoman -- 4.000 kruunua. Olin aivan varma onnistumisestani ja laskin siten voivani pelastaa uhatun asemani. Olen elänyt ainaisessa kuumeessa, ja kun menin ulos iltaisin, tapahtui se vain siksi, että minun täytyi huumata itseäni -- unohtaa tuskani ja jännitykseni. Ne paperit, joihin olin pannut viimeisen toivoni, laskivat parissa päivässä kolmanteen osaan alkuperäisestä arvostaan. Ulkomaiden pörssimaailmassa oli syntynyt hämminki uhkaavien sotahuhujen takia -- ja se merkitsi minulle perikatoa ja kunniattomuutta. Sillä ymmärräthän kyllä, että rouva Ernstin pääoma oli mennyttä ja että minä en näe mitään keinoa sen takaisinmaksamiseksi. Olen suoraan sanoen rikollinen."

Eva tunsi verensä syöksyvän sydämeen. Hänen poskensa olivat jääkylmät. Hän oli varmaankin hyvin kalpea, mutta onneksi Bengt katsoi muualle. Bengt ei saanut tietää, kuinka syvästi tämä tunnustus oli häneen koskenut. Ja hän pakottautui puhumaan -- levollisia, hiljaisia sanoja, jotka saattoivat lievittää ja lohduttaa.

"Vaiti, rakas", sanoi hän, "älä puhu noin! Ethän sitä tarkoita. Sinä tietysti uskoit aivan varmasti voivasi maksaa rahat takaisin. Siksi hyvin sinut tunnen, että tiedän sen. -- Ja onko sitten mielestäsi aivan mahdotonta hankkia rahaa? Etkö voisi saada lainaa pankista -- tai joltakulta liikeystävältäsi?"

"Ystävältä!" kertasi Bengt katkerasti. "Onko olemassa ystäviä silloin, kun on rahasta kysymys? Ja luuletko, etten ole ollut kaikkialla, koettanut kaikkea? Ei ole ketään, ei kerrassaan ketään, joka voisi tai tahtoisi auttaa minua."

Eva kävi ajatuksissaan salaman nopeudella läpi heidän sukulaistensa ja tuttavainsa rivin. Eversti Barnerilla oli ainoastaan upseerin palkkansa. Hovijahtimestari eli yli tulojensa, ja maatila oli kiinnitetty. -- Koko heidän seurustelupiirissään oli asianlaita kaikkialla sama: ei kellään ollut liikaa, ja useimmilla ei riittänyt edes omiin tarpeisiin. Ei, Bengt oli varmasti oikeassa, pelastuksen toivoa ei ollut... Mutta yht'äkkiä hän näki edessään vanhat naiskasvot, hienot, lempeät, hopeahapsiset, ja samassa hän tiesi, mistä apu oli tuleva Bengtille ja hänelle.

"On", sanoi hän. -- Hänen äänensä oli saanut selkeän ja iloisen soinnun, ja hänen miehensä katseli häntä ihmetellen. -- "Minä tunnen erään, joka sekä tahtoo että voi auttaa meitä, vaikka se veisikin häneltä viimeisen rovon."

"Ketä tarkoitat?"

"Etkö todellakaan osaa arvata?" -- Eva otti hänen kasvonsa kättensä väliin ja katsoi häntä silmiin merkitsevästi hymyillen. -- "Erästä vanhaa naista, josta ei kukaan välitä, koska hän teidän mielestänne on poissa maailmasta, sekä elämän että kuoleman unohtama! -- Mutta te erehdytte, maailmanviisaat herrat ja naiset. Hänen sydämensä on yhtä lämmin ja elävä kuin nuorten. Ja hänen luokseen minä menen huomispäivänä. -- Voi Bengt kulta, etkö sinä vieläkään hoksaa? -- Vanha mummomme!"

"Mummo", toisti Bengt hitaasti. "Niin, hänellä on kyllä sangen suuri omaisuus, kenties hän voisi sen tehdä. Mutta syntihän olisi ottaa hänen rahojaan."

"Luullakseni ei niiden rahojen menettäminen merkitsisi mummolle suuriakaan. Hänelle jää kuitenkin riittävästi millä elää, ja hänellä on niin kovin vähän toivomuksia nyt enää. Toisekseen hän ei voi kestää sitä, että jonkun hänen omaisensa maineeseen tulisi tahra. Hänen sukulaisrakkautensahan on samalla kertaa hänen heikkoutensa ja voimansa. Minä olen aivan varma hänen avustaan, niinkuin olisin jo saanut hänen lupauksensa. Tahdotko edes tämän kerran luottaa minuun, Bengt, ja antaa minun järjestää asian?"

Bengt tarttui hänen käteensä ja painoi sen poskeaan ja huuliansa vasten.

"Tahdon, Eva. Minä olen sinulle sanomattoman kiitollinen siitä, ettet ole työntänyt minua luotasi. Sinun halveksimisesi olisi ollut raskaampi kantaa kuin kenenkään muun koko maailmassa. Siksi minä niin kauan olin vaiti."

"Jumalan kiitos, että vihdoin kuitenkin puhuit! Sinä et ole tuntenut minua oikein, Bengt -- et ole tuntenut meitä naisia. Miehelle, jota me rakastamme, voimme antaa anteeksi kaiken paitsi uskottomuutta. Minä olisin lähtenyt kanssasi maanpakoon, olisin valittamatta jakanut kanssasi vankeuden kärsimykset -- kunhan me kaksi vain olemme toisillemme kaikki kaikessa."

"Älä lupaa enempää kuin voit pitää", sanoi Bengt raukeasti hymyillen. "Kenties minä jonakuna päivänä tulenkin ja pyydän sinua lähtemään kanssani maanpakoon. Olen ajatellut viime aikoina kaikenlaista, ja eräs seikka on ollut minulle selvänä, nimittäin se, että jos saan asiani kuntoon täällä kotimaassa, niin lähden pois ja aloitan uudelleen vieraassa maanosassa. -- Mitä sinä siihen sanot?"

"Se tuuma ei minua peloita. Minä voin olla onnellinen kaikkialla, kunhan vain saan pitää sinut ja pikku Vivikan -- nimittäin kun sinä todella olet minun. -- Sillä mies ja vaimo saattavat elää samassa kodissa ja kuitenkin olla äärettömän kaukana toisistaan. -- Mutta nyt emme enää ajattele sitä", lisäsi hän nopeasti. "Rakas Bengt, mene nyt levolle ja koeta nukkua. Sinulla on niin paljon väsymyksenryppyjä suun ja silmien ympärillä -- ne sinun pitää koettaa saada pois... Sinun tulee koota voimia myrskyn varalle. Heitä nyt syrjään kaikki murheet ja tule minun kanssani Vivikan luo. Tulethan?"

Konsuli Valeur siveli silmiään ja huokasi syvään.

"Nukkua -- niin, nyt voin ehkä saada sen siunauksen, mikä rauhallinen uni on. Kiitos sinulle, Eva! Sinä olet lahjoittanut minulle toivon takaisin. Ja minä alan uskoa, että kaikki ehkä vielä kääntyy hyvin päin."

"Siitä minä olen varma", sanoi Eva lempeästi.

Kun he menivät makuuhuoneeseen, tuntui Evasta, ikäänkuin kaikki olisi muuttunut. Vanhan kellon tiksutus kuulosti tutunomaiselta ja ystävälliseltä, eikä nurkissa piillyt enää mitään uhkaavia varjoja. Ehkä se johtui siitäkin, että päivä oli alkanut sarastaa ja valo tunkeutua sisälle ilmavien ikkunaverhojen lävitse. Mutta pikemmin lienee kuitenkin syynä ollut se, että hänen miehensä astui nyt hänen rinnallaan ja että hän oli voittanut hänet takaisin sen surun avulla, joka heidän oli yhdessä kannettava.

V.

Ebba Lindholm oli sairaana. Hän oli jo pari viikkoa ollut vuoteen omana, ja päivä päivältä kävivät hänen kätensä läpikuultavammiksi ja silmänsä suuremmiksi kapeissa, valkoisissa kasvoissa. Lääkäri ei antanut hänen taudilleen mitään määrättyä nimeä; se oli verenvähyyttä ja yleistä heikkoutta, sanoi hän. Murrosikä oli vaarallinen useimmille nuorille tytöille, ja Ebba oli paljon kasvanut viimeisen vuoden aikana. Hänen tuli nyt vain pysytellä hiljaa jonkun aikaa ja syödä runsaasti ravitsevaa ruokaa. Ja voimistuttuaan jonkun verran olisi hänen parasta oleskella maalla raittiissa ilmassa, mieluimmin jossakin Norjan tunturiparantolassa.

Aika ei tullut hänelle pitkäksi. Monet kävivät häntä tervehtimässä. Gärda istui hänen luonaan tuntikausia käsitöineen tahi lukien hänelle jotakin kirjaa lempeällä, himmeäsointuisella äänellään. Fleming pani tähän aikaan kaikki taskurahansa konvehteihin ja appelsiineihin, jotka hän poikamaisen kömpelösti, puolittain häpeillen lämpimiä tunteitaan, antoi sairaalle siskolleen. Ove kävi Ebban luona verrattain harvoin, mutta hänkin sentään ilmoitti kaikkeinarmollisimmin, että sisko kernaasti saisi tulla terveeksi. Koti oli muka käynyt niin hiton ikäväksi sen jälkeen kuin Ebba oli keksinyt ruveta makailemaan. Rouva Lindholm tuli välisti sairaan huoneeseen juhla-asussa ilahduttaakseen tytärtään näyttämällä uusia pukujaan hänelle, mutta hovijahtimestari pysähtyi aina ovensuuhun vaivaten päätänsä keksiäkseen jotakin sanottavaa.

Väliin tuli Ebban luo hänen ystävättäriäänkin, kirkassilmäisinä ja terveinä, käveltyään ulkona kevättuulessa ja päivänpaisteessa. He peuhasivat kuin parvi iloisia varpusia, kertoen hakkailuista ja tanssiaisista, opettajistaan ja niistä näyttelijöistä, jotka sillä kertaa sattuivat olemaan ylinnä heidän suosiossaan. Ebba nauroi ja sai poskensa punaisiksi kuunnellessaan heidän juttujaan, mutta heidän mentyään hän makasi aina kauan hiljaa, silmät ummessa ja entistä kalpeampana. Ja väliin hän pyysi Gärdaa sanomaan, ettei hän jaksanut puhella kenenkään kanssa.

Itse asiassa hän oli kaikkein mieluimmin aivan yksin. Hän tunsi omituista nautintoa maatessaan siinä raukeana, tyynesti ja huoletta unelmoiden, lapsuudenmuistojen soluessa ohitse ikäänkuin kinematografin vaihteleva kuvasarja. Etenkin kesäpäivät maatilalla olivat hauskoja muistella. Rehevä seelantilainen maisema, joen hopeanauha vihannan tasangon keskellä ja siniautereiset metsät taivaanrannalla -- heinäsuovan tuoksu kasteisena iltana, kun kellot soivat pienessä kirkontornissa, joka kohosi kylän olkikattojen yläpuolelle. Siihen aikaan oli lehmillä tapana ammua pitkään ja kaihomielisesti, ja karjapiiat ajoivat laitumelle lypsinkiulut roikkuen pienten vankkurien perässä. Kuski Jens vaihtoi heidän kanssaan pari leikillistä sanaa ratsastaessaan juottamaan kiiltäviä, ruskeita vaunuhevosia. Hän istui niin suorana hevosen selässä lakki kallellaan, aivan kuin ennen vanhaan rakuunaväessä palvellessaan. Hän osoitti hyvin mielellään ritarillisuutta kartanon nuoria neitejä kohtaan, ja Ebba sai kiittää häntä ratsastustaidon alkeista. Hän näki aina edessään maakartanon ilmavat, valoisat huoneet, tulvillaan päivänpaistetta, valkeat ikkunaverhot huojuen tuulessa, joka puhalsi avoimista ikkunoista sisään. Hänen muistissaan ei ollut monta sadepäivää.

Hän muisti kotiopettajattarensa, kauniin, nuoren neidin, joka niin äkisti sai lähteä tiehensä, koska väitettiin pehtorin hakkailevan häntä. Tai ehk'ei se ollutkaan pehtori? -- Nyt, kun Ebba alkoi tulla täysikasvuiseksi ja monet elämän omituiset ilmiöt vähitellen selvenivät hänelle, ymmärsi hän paljon sellaista, mikä ennen oli ollut hämärää. Eikö asian laita liene ollutkin niin, että hänen isänsä oli huomannut neiti Smithin ylen viehättäväksi? -- Ebba oli jo kauan tietänyt, etteivät hänen vanhempansa eläneet onnellisina. Mutta hän ei siskonsa Gärdan tavoin asettunut äidin puolelle. Ihmiset sanoivat hovijahtimestari Lindholmia typeräksi ja mitättömäksi. Kenties he olivat oikeassa. Mutta eikö siinä ollut osaksi äidinkin syytä -- mitenkä mies voisi kehittyä, kun se, joka on häntä lähinnä, ei vähimmässäkään määrässä osoita luottamusta hänen kykyynsä ja hyvään tahtoonsa -- kun kaikki hänen tekonsa ja lausuntonsa kohtaavat vain kylmää ylenkatsetta... Sen verran Ebba oli jo nähnyt sitä ihmeellistä elämää, joka vielä oli niin uutta hänelle, että hän lujasti uskoi ihmisten voivan miltei rajattomasti vaikuttaa toisiinsa. Kaikki he tarvitsivat rakkautta ja luottamusta, niinkuin kasvit tarvitsevat auringonvaloa, ja monet, monet joutuivat perikatoon vain siksi, ettei kukaan välittänyt heistä eikä luottanut heihin. Varjojen lailla he kulkivat toistensa ohitse ojentaen käsiänsä umpimähkään, monesti väärälle ihmiselle -- koska eivät paremmin ymmärtäneet. Ja harvat olivat yht'aikaa hyvät ja väkevät, harvoilla oli halua auttaa toisia, niinkuin oli vanhalla mummolla, joka asui harmaassa talossa lehmuskujan varrella.

Hänestä Ebba mielellään tahtoi ottaa oppia, jos sai elää kauan. Mutta tulevaisuus näytti hänestä niin kumman varjomaiselta ja olemattomalta. Hän ei voinut ajatella vanhaksi-tulemistaan. Ehkäpä hänellä ei tulevaisuutta ollutkaan, ehkä hän oli kuoleva nuorena niinkuin kukkaset, jotka yöhalla surmaa aikaisin keväällä.

Eräänä päivänä Gärda oli tuonut siskolleen Oscar Levertinin runokirjan "Legender och visor". Sitä selaillessaan Ebba tunsi olevansa ikäänkuin vanhassa taulugalleriassa, joka oli täynnä suuren taiteen tuotteita. Koko keskiajan mystiikka tuulahti häntä vastaan näistä runoista. Maria uneksii nuorena neitsyenä puutarhassaan ja saa ympärillään tapahtuvassa kevään heräämisessä ilmoituksen tulevasta äitiydestään. Pyhä Cecilia soittaa urkuja, ympärillään joukko nuoria ja kauniita pyhimyksiä, jotka valkeissa, poimukkaissa puvuissaan hohtavat goottilaisen kirkon hämyssä kuin valkoliljaseppele. Ja tuossa kuvataan lämmintä iltapäivää Betlehemissä; Josef on nukahtanut höyläpenkkinsä viereen, Maria paikallensa ikkunapieleen, ja Jeesus-lapsi hymyilee äitinsä sylissä pienille enkeleille, jotka harppuineen ovat hiipineet avoimesta ovesta sisään.