Part 3

Ensimmäiset kirkkaat kevätpäivät, jotka kuivattivat kaupungin katukäytävät ja saivat lapset pelaamaan nappikuoppaa seinävierillä, aiheuttivat toisia ja suurempia muutoksia siinä maalaismaisessa esikaupungissa, jossa rouva Rönnov asui.

Siellä saattoi seurata luonnon elpymistä askel askeleelta. Puutarhojen nurmikot kävivät päivä päivältä vihreämmiksi, krookukset ja hyasintit työnsivät pitkiä, kapeita lehtiään kuin keihäänkärkiä kosteasta maasta, ja keltaiset talventähdet avautuivat valoa kohti, loistaen kuin kukka-auringot penkereillään. Pähkinäpensaiden oksissa keijuivat pitkät norkot, joista lähti hienoa vihreänkeltaista pölyä lasten käsiin, kun he poimivat niitä saadakseen "makkaroita" puotileikkiinsä. Kottaraiset olivat saapuneet jo aikoja sitten, ja Kaisa Borelius väitti kuulleensa satakielenkin laulua eräänä aamuna, jolloin harmaanlienteä taivas oli antanut hiljaista, haaleaa kevätsadetta. Vanha Jack ei sekään ollut jäänyt osattomaksi kevään vaikutuksesta. Se vietti nyt suurimman osan päivästään puutarhassa, missä se hurjasti ponnistellen kaiveli multaa kihtisairailla etujaloillaan jahdaten maamyyriä tahi laukkaili edestakaisin aidanvierustaa vilkkaasti soittaen suutaan puistokujassa juoksentelevien koirien kanssa. Jackin verivihollinen oli eräs kiukkuinen, vinonaamainen rottakoira, joka näytti siltä, kuin olisi joskus saanut halvauskohtauksen, luultavasti vihanpurkauksen johdosta. Nämä kaksi panivat toisinaan naapurien kärsivällisyyden kovalle koetukselle haukkua räkyttäessään toisiaan tuntikausia yhtä mittaa.

Kaisalla oli hyvin kiire tähän aikaan, kun yhä kirkastuva päivänvalo toi näkyviin jokaisen pölyhiukkasen huonekaluilla ja jokaisen täplän peilien ja taulujen kehyksissä. Punakan ja puheliaan apumuijan kanssa hän reuhasi talossa kyyditen hiljaista rouva Rönnovia huoneesta huoneeseen. Kevät oli vanhalle rouvalle vaikea aika. Silloin sattui niin paljon merkkipäiviä. Hänen miehensä ja lastensa kuolinpäivät olivat maaliskuussa, ja huhtikuun alussa oli hänen miesvainajansa syntymäpäivä. Silloin oli Eva Valeurin tapana käydä tervehtimässä isoäitiään, välisti Gärdan ja Ebban seuraamana. Sattuipa niinkin, että luutnantti Tage muisti päivän ja pistäytyi viettämässä pari tuntia vanhan rouvan hauskassa arkihuoneessa, missä kaikki oli järjestetty muistojuhlaksi vainajalle, joka oli mennyt manalle enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

Kun rouva Rönnov sinä päivänä tuli arkihuoneeseen, käski hän aina Kaisan lykätä rullatuolin pöydän luo, jolla hänen miehensä viimeinen muotokuva oli aistikkaissa tummissa mahonkipuitteissa. Vapisevin käsin hän järjesti muassaan tuomansa orvokit matalaan kristallimaljakkoon, jonka asetti kuvan eteen. Siinä oli aina orvokkeja, ei koskaan muita kukkia. Ehkäpä joku onnen vuosien muisto liittyi noihin sinisiin, sulotuoksuisiin kevätkukkiin, mutta vanha rouva ei koskaan puhunut siitä kenellekään.

Kaisa oli toistaiseksi keskeyttänyt väsymättömän siivoustoimensa, ja talossa vallitsi sinä päivänä täysi rauha. Rouva Rönnovin istuessa nojatuolissaan ikkunan luona ei kuulunut muita ääniä kuin lintujen liverrys puutarhasta ja vanhan pöytäkellon hopeankirkkaat lyönnit, jotka ilmoittivat tuntien kulumista. Kaukaisia, vaalenneita kuvia kulki vanhan rouvan ajatuksissa. Hän muisteli miestä, jolle tänään oli kantanut kukkasuhrinsa. Nyt, kun niin monta vuotta oli kulunut hänen kuolemastaan, vanha rouva muisti hänet aina sinä nuorena miehenä, joka oli opettanut hänet tuntemaan onnen. Pettymykset, joita avioliitto sittemmin oli tuottanut, hän koetti unohtaa. Mitäpä siitä, jos mies ei ollutkaan aina ollut sellainen, kuin hän kerran oli uneksinut; hänen rakkautensa oli kuitenkin ollut siksi voimakas, että sillä riitti ymmärtämystä ja anteeksiantoa. Ja nyt elivät ainoastaan hyvät muistot.

Heti aamiaisen jälkeen saapui Eva Valeur. Hänellä ei ollut pientä tyttöänsä muassaan. Vivika oli vilustunut, eikä häntä saanut panna kevätilman vaaroille alttiiksi.

"Tänään on kyllä oikein ihana päivä", sanoi rouva Rönnov silmäten ulos auringonpaisteeseen. "Mutta tietysti ei koskaan voi olla tarpeeksi varovainen, kun on kysymys lapsista. Kuinka on oma laitasi, Eva? Et näytä oikein terveeltä."

Eva-rouva, joka peilin edessä kädellään silitti vaaleata tukkaansa, hymyili surumielisesti omalle kuvalleen. Sitten hän meni vanhuksen luo ja tarttui kuulotorveen.

"Niinkö sinusta näyttää, mummo? Minua ei vaivaa mikään. Mutta tietysti ei aina voi olla yhtä keveällä mielellä, ymmärräthän."

"Mitenkä on laita sitten, tyttöseni? Etkö voi kertoa siitä minulle?"

"Voin kyllä, jos kellekään niin sinulle voin uskoa huoleni, mummo kulta. -- Eihän Kaisa mahda kuulla meidän puhettamme."

"Kaisa on mennyt leipuriin. Kerro sinä vain mitä sydämelläsi on."

Vanha rouva hyväili pojantyttärensä siroa kättä, joka oli polttavan kuuma.

"Niin, se on... asia koskee... Bengtiä." -- Eva puhui katkonaisesti, ääni vapisten. -- "Hän ei ole ollut entisellään viime aikoina, häntä näyttää jokin asia painavan. Ehkä hän on menettänyt rahoja. Mutta minä en tiedä mistään -- hän ei koskaan puhu minulle liikeasioistaan. Ja sitten hän on poissa kotoa jok'ainoa ilta, enkä minä aavista missä hän oleskelee."

"Sinä pikku raukka." -- Vaikka vanhuksen osanotto oli vilpitön, ei hän kuitenkaan malttanut olla lisäämättä: -- "Mitä siis on hyötyä siitä uudenaikaisesta kehityksestä ja kaikesta, jonka pitäisi muka opettaa miestä ja vaimoa niin hyvin ymmärtämään toisiaan. Ethän sinä kuitenkaan saane Bengtiltä luottamusta osaksesi."

"Se nyt on ihan toista", keskeytti Eva hermostuneesti. "Jos olisin mennyt naimisiin tiedemiehen tahi taiteilijan kanssa, niin olisin voinut ottaa osaa hänen harrastuksiinsa. Mutta enhän minä tietysti ymmärrä pörssiasioita."

"Et, sen minä kyllä uskon." -- Vanha rouva nyökäytti pari kertaa päätään, sisällisesti jonkun verran hyvillään. -- "Käytännöllisiin asioihin teillä ei tietenkään ole halua perehtyä. Se soveltui paremmin meille vanhan ajan perheenemännille."

Lyötyään tämän pienen valttinsa mielipiteittensä hyväksi hän oli valmis hartaalla osanotolla kuuntelemaan Evan kertomusta.

"Sinun pitää laittaa niin, että miehesi puhuu suunsa puhtaaksi. Kun aviopuolisoiden kesken syntyy vaitiolo, silloin asiat eivät ole oikealla tolalla. Parempi hiukan riidellä", lisäsi hän leikillisesti.

"Minä olen koettanut kysyä häneltä, mutta hän työntää minut luotaan -- joko hermostuneesti naurahtaen tahi kärsimättömin, kovin sanoin. Enkä minä kestä sitä, että Bengt sanoo minulle kovia sanoja."

Puna kohosi äkkiä Evan kalpeille kasvoille, silmäluomet värisivät, ja siniharmaisiin silmiin tuli kostea kiilto.

"Voi tyttö kulta -- avioliitossa on kestettävä paljon."

"Eikö sitten ole mitään onnea olemassa?" puhkesi Eva kiihkeästi puhumaan. "Eikö elämä koskaan tule sellaiseksi kuin me kuvittelemme silloin, kun rakkaus saa meissä vallan?"

Rouva Rönnov tuli tahtomattaankin katsahtaneeksi orvokkien takana olevaan muotokuvaan.

"Eipä suinkaan, ihan sellainen ei elämän kulku ole. Pettymykset tulevat. Ensi onni ei voi kestää monia vuosia. Mutta meidän on koetettava tehdä mahdollisimman parasta siitä, mikä jäljellä on. Ja ennen kaikkea täytyy meidän oppia antamaan anteeksi ja auttamaan toisiamme. Emme saa sulkeutua itseemme ja heittäytyä umpimieliseen äänettömyyteen. Vastoinkäymisiä emme voi välttää -- mutta yhteisesti kannetut surut voivat usein muodostua uuden onnen perustaksi."

Eva kumartui suutelemaan vanhan rouvan kurttuista otsaa.

"Sinä, mummo, olet niin viisas ja hyvä", sanoi hän liikutettuna.

Rouva Rönnov hymyili.

"Kun Herra on antanut minun käydä tätä elämän koulua enemmän kuin kahdeksankymmentä vuotta, pitänee minun olla jotakin oppinut", sanoi hän.

Keittiön ovi kuului paukahtavan kiinni, ja se sai Evan säpsähtämään. Hetkisen kuluttua astui Kaisa Borelius huoneeseen. Tervehdittyään nuorta rouvaa hän siirsi kukkamaljakon ja valokuvat pyöreältä pöydältä pois ja levitti sille liinan.

Eva oli noussut ja käveli levottomasti edestakaisin huoneessa. Hän kumartui kristallimaljakon puoleen ja hengitti orvokkien tuoksua. Kun hän kohotti päänsä, tuntui hänestä, kuin isoisä olisi katsonut häntä suoraan silmiin. Miten ankara hänen katseensa oli, ja mikä järkkymätön tahdonvoima kuvastui hänen lujapiirteisen suunsa ympärillä. Mummolla ei ollut avioliitossaan varmaankaan ollut aivan helpot päivät.

"Ensi onni kestää harvoin", oli hän sanonut, "mutta kaksi ihmistä voi sittenkin tulla keskenään hyvin toimeen..." Evalla oli nyt yksi ainoa palava toivo -- saada ottaa osaa miehensä suruihin.

Kaisa poistui keittiöön ja kuului siellä kalistelevan hellanrenkaita. Vanha rouva viittasi pojantyttärensä luokseen.

"Oletko Gärdaa nähnyt äskettäin? Luuletko hänen tulevan tänne tänään?"

"Sitä en tiedä. Pikku Gärda parka! -- Nina koettaa kaikin voimin naittaa hänet nuorelle paroni Gersdorffille. Ja Gärda on niin lauhkea ja epäitsenäinen, että voi tuskin siinäkään suhteessa vastustaa äitiään. Paroni on kaikesta päättäen pintapuolinen keikari."

"Samaa tyyppiä kuin Mogens arvatenkin." -- Vanhan rouvan ääni oli harvinaisen pureva ja ivallinen. -- "Niinpä niin, Nina on ymmärtänyt järjestää asiansa ja arvelee kai, että tyttären on tehtävä samoin. -- Minä olin luullut, että Tagesta ja Gärdasta tulisi pari", lisäsi hän huoahtaen.

"Olen kuullut mieheltäni, että Tage ratsastelee nykyjään ahkerasti rikkaan neiti Olssonin kanssa."

"Olsson -- Olsson, kuka se on?" -- Rouva Rönnov, joka oli sangen ylimysmielinen, lausui tuon porvarillisen nimen hieman halveksivalla äänellä.

"Oluttehtailijan tytär, tiedäthän. Sen, joka harjoittaa niin suurta hyväntekeväisyyttä."

"En tunne", vastasi rouva Rönnov lyhyesti.

He olivat hetkisen vaiti. Eva seisoi ja katseli puutarhaan. Keltaiset krookukset loistivat kuin pienet liekit, joita nousi kuivasta maasta valkorunkoisen koivun ympärillä. Kottarainen vihelsi kuusikossa.

"Siinä he tulevatkin, molemmat nuoret!" huudahti Eva rouva Rönnoville.

Gärda ja Tage olivat tavanneet toisensa veräjällä. He olivat tulleet eri tahoilta, Tage raitiovaunussa ja Gärda asemalta, joka sijaitsi puistokujan toisessa päässä. Odottamaton tapaaminen sai heidät molemmat hämilleen. Tage koetti peittää mielenliikutustaan hilpeyden verholla, mutta Gärda kulki hiljaisena hänen rinnallaan sopertaen jotain lämpimästä ilmasta ja painellen käsin poskiaan, jotka olivat karahtaneet tulipunaisiksi. Heidän päästyään kiviportaille virkkoi Tage soittokellon nappia painaessaan yht'äkkiä muuttuneella äänellä:

"Kumma muuten, että sinä olet yksin liikkeellä tänään -- ilman paroni Gersdorffia."

Gärda vavahti. Hän kohotti päätänsä ja katsoi suurin, säikähtynein silmin.

"Kuinka niin?" sopersi hän.

"No, kaikki ihmisethän kertovat teidän olevan kihloissa", sanoi Tage tylysti, katsomatta häneen.

Gärda vapisi, niin että hänen täytyi kädellään nojautua seinään pysyäkseen pystyssä. Mutta samassa Kaisa Borelius avasi oven, ja Gärda oli kiitollinen saadessaan viipyä pimeässä eteisessä jonkun minuutin, kunnes saattoi jälleen hallita itseään.

Tage nähtävästi katui tylyjä sanojaan. Kun Gärdan piti riisua pitkä höyhenpuuhkansa, riensi hän auttamaan, ja hänen kätensä viipyi tuokion hyväilevänä tytön olkapäällä. Gärda puristi kiitokseksi hänen kättään tahdottoman tulisesti.

Sitten Kaisa Borelius avasi arkihuoneen oven. Heleä auringonpaiste häikäisi Gärdan silmiä, jotka eivät olleet aivan kirkkaat. Mutta sanaton kohtaus eteisessä oli keventänyt hänen sydäntään. Hän meni iloisesti hymyillen emännän luo ja tervehti häntä suudelmalla ja parilla ystävällisellä sanalla.

Nuorten tulo herätti yleistä iloa. Gärdan olemus täytti menneenkin sukupolven vaatimukset, mitä naisellisuuteen ja hempeyteen tuli, ja Tage oli koko talon lemmikki. Ei ainoastaan rouva Rönnov rakastanut hänessä oman nuoruutensa muistoa, vaan Kaisakin tunsi sydämensä sykkivän nopeammin kuullessaan nuo tutut, ripeät askeleet puutarhakäytävältä. Vieläpä Jack-vanhuskin linkutti kankeilla koivillaan heti nuorta luutnanttia vastaan. Koira oli sanomattoman mielissään, kun Tage sormillaan pyöritteli sen korvia tai taputti sitä selkään, niin että ihan piti lyyhistyä kokoon, ja sanoi raikkaalla äänellään: "Hei, vanha ukkeli, mitäs kuuluu?"

Suklaa tuli pöytään, ja Tage osoitti tavatonta ruokahalua. Hän tyhjensi kakkulautasen toisensa jälkeen ja puheli herkeämättä koko ajan, raisuna kuin lupapäivän saanut koulupoika. Hän kertoi uusimmat sukkeluudet ja pisti sekaan pari sangen rohkeata juttua, joita vanha rouva ei olisi sietänyt kuulla keneltäkään muulta kuin häneltä. Nyt rouva Rönnov ihan hytkyi naurusta ja loi vähän väliä silmäyksen ympärilleen ikäänkuin huomauttaakseen läsnäolijoille, kuinka vastustamattoman herttainen hänen lemmikkinsä oli.

Mutta virkistävä vierailu ei kestänyt kauan. Heti pöydästä noustua Tage kuiskasi Gärdalle:

"Emmeköhän me kaksi nyt livahda tiehemme ja lähde oikein pitkälle kävelyretkelle metsään?"

"Mutta mummoa tulee sääli", sanoi Gärda epäröiden.

"Joutavia, hänellähän on Eva-täti. Eikä hiidessä hän voine vaatia, että me istuisimme täällä koko päivän. Eikö niin, Gärda, lähdethän sinä?"

Gärdan vastarinta suli Tagen lämpimästä, pyytävästä katseesta. Olihan tosin hiukan itsekästä lähteä näin pian, mutta heillä oli niin harvoin tilaisuutta olla kahden... ja kyllähän mummo ymmärsi.

Rouva Rönnov ei koettanutkaan estellä. Hän näytti kyllä hiukan pettyneeltä, kun Tage niin pian lähti pois, mutta kohta hän kuitenkin hymyili ystävällisesti ja ojensi heille käden kummallekin.

"Niin, niin, lapset, sehän on selvää, että teillä on hauskempaa toistenne seurassa kuin Kaisan ja minun. Ja metsä houkuttelee tällaisena kevätpäivänä. Kiitos käymästänne, vaikk'ette tämän kauempaa viipyneetkään."

Hetkistä myöhemmin olivat molemmat nuoret jälleen veräjällä ja viittoilivat hyvästiksi vanhalle rouvalle, jonka valkea pää näkyi ikkunalaudalla olevien kukkasten yli.

"Kas niin", sanoi Tage pistäen käsivartensa Gärdan kainaloon, "nyt painumme suoraan ketojen poikki metsään. Siellä poimimme ensimmäiset valkovuokot ja kuuntelemme leivosten laulua."

Hän lähti astumaan pitkin, ripein askelin. Gärda nauroi harppaillessaan hänen rinnallaan kokien kaikin voimin pysytellä mukana.

Kun he saapuivat puistokujan päässä olevalle aukiolle, porhalsi raitiovaunu juuri ohitse, välkkyvän keltaisena kuin hilpeä värifanfaari puiston ruskeita puita ja vaaleansinistä taivasta vasten. Kaksi Tanskan lippua liehui kahden puolen kakkumuijan myyntikojua, joka oli jo avattu ja viekoitteli seudun lapsia karamelleillaan ja leivoksillaan, raitaisilla sokeripuikoillaan ja kultaisilla appelsiineillaan. Vaaleakiharainen pikku tyttö, joka tuli kävellen isomman siskonsa seurassa, pysähtyi kulmassa olevan kirjelaatikon ääreen. Sisko nosti hänet ylös, niin että hän sai pudottaa kirjeen raosta sisään, mustan villakoiran seuratessa toimitusta hartaana katsojana.

Tage ja Gärda lähtivät astumaan erästä huvilatietä, jonka varrella oli hajallaan pieniä kauniita rakennuksia sievien puutarhojensa keskellä, siellä täällä laajojen vihreiden kenttien erottamina. Ylt'ympäri levisi aaltoileva maisema, jossa risteili valkoisia teitä ja jota kaikilta tahoilta reunustivat etäiset metsät, jotka nyt ensimmäisenä, todella lämpimänä kevätpäivänä olivat orvokinsinisen, kevyen utuharson peitossa. Enimmissä puutarhoissa olivat omistajat toimessa lapioineen, kuokkineen, ja tuoreen mullan haju sekoittui näsiäpensaiden vaaleanpunaisten kukkien imelään tuoksuun ja lehteä tekevien herukoiden tympeään, helteiseen lemuun. Kysymyksiä ja vastauksia sinkoili edestakaisin puutarhoissa; kaunis sää oli tehnyt ihmiset iloisiksi ja puheliaiksi.

Gärdan posket hehkuivat rivakasta käynnistä, ja pehmeät, ruskeat hiukset tarttuivat ohimoihin lämmöstä kosteina. Tuulenpuuska kohotti hänen valkoista höyhenpuuhkaansa, joka oli vähällä luisua hartioilta maahan. Tage otti siitä kiinni ja kietoi sen hänen kaulaansa niin tiukkaan, että hän nauraen pyysi häntä laskemaan irti ja lyödä näpsäytti häntä kevyesti sormille.

"Aiotko kuristaa minut! -- Hyi, Tage, sinä se aina olet sama iso, epäkohtelias poika."

"Kiitos ystävällisestä tarkoituksestasi", vastasi Tage kumartaen juhlallisesti ja koettaen näyttää loukkaantuneelta. Mutta tuntiessaan Gärdan pienen käden hyväilevän kosketuksen käsivarressaan hän hymyili jälleen, ja sopu palasi heti.

Puutarhat loppuivat, ja he kulkivat nyt aukeiden ketojen halki vievää leveätä tietä, jota reunusti kaksi riviä sähkölennätinpatsaita. Leivoset livertelivät korkealla heidän päittensä päällä, ja ojanreunat kasvoivat sakeanaan leskenlehteä, jonka kukat loistivat kuin pienet kultarahat, joita antelias käsi oli sirotellut lyhytnukkaiselle, harmaanvihreälle nurmelle. Tien varrella rakennettiin vajaa, ja työmiesten vasaraniskut kumahtelivat hillittyinä tyynessä ilmassa.

Vihdoin he saapuivat metsänreunaan, ja Gärda huudahti ilosta. Siellä oli tiheässä vanhoja, ryhmyisiä pajuja, oksat täynnä hopeanharmaita kissoja, jotka paikoitellen olivat jo puhjenneet keijuviksi keltakukkaisiksi norkoiksi. Hän alkoi innokkaasti taitella alimpia ja helpoimmin saatavia oksia Tagen katsellessa hieman nyrpeänä.

"Mitä hyödyttää katkoa oksia? Ne näyttävät kauneimmilta, kun ovat puussa kiinni", sanoi hän huitaisten kepillä ruohoa. "Tule mieluummin tänne juttelemaan minun kanssani. Voimme istua ojanpientarelle."

Hän istahti erään puun juurelle ja ojensi pitkät koipensa kuloheinikkoon, jossa kevään nuoret taimet uteliaina pilkistelivät suojelevan peitteen raoista muodostaen ruskealle pohjalle isoja vihreitä läikkiä. Vähän matkan päässä itsestään hän näki Gärdan solakan tytönvartalon selväpiirteisenä kuvana ilmaa vasten. Gärda nousi varpailleen kädet ylös kurotettuina koettaen saada kiinni ylemmistä oksista, jotka lakkaamatta huojuen väistivät hänen kättään. Hän näytti siinä seisoessaan niin ihastuttavalta, että Tage lakkasi moittimasta hänen kärsimistyötään ja tyytyi katselemaan hänen liikkeitään ilolla, jota lisäsi hetken tuottama puhtaasti ruumiillinen hyvän tunne. Vihdoin Gärda oli tyytyväinen saaliiseensa. Sidottuaan oksakimpun heinänkorrella hän suoristi viehkeästi tummansinisen hameensa, ennenkuin istuutui Tagen viereen kaltevalle pientarelle.

Tage tavoitti hänen toisen kätensä, veti siitä hansikkaan pois ja alkoi hiljaa silitellä sitä. Tuollainen pehmeä, lapsellinen käsi, jossa oli syvät hymykuopat ja pienet ruusunpunaiset kynnet -- lämmin ja hyvä kätönen, luotu hellimään ja hyväilemään.

"Kerrankin olen saanut sinut hiukan lähemmäksi itseäni, Gärda! Kuinka pitkä aika siitä jo onkaan..."

"Sinä et käy enää koskaan meillä", sanoi Gärda nuhtelevasti.

"Toden totta, en uskalla", sanoi hän. "Nina-täti näyttää happamelta, ja eno Mogens lähtee tiehensä heti kun näkeekin minut. Kaikesta huomaa, etten ole tervetullut. Ja sittenhän kerrotaan kaupungilla yleisesti tuota huhua sinusta ja..."

"Ei, älä puhu hänestä", pyysi Gärda. "Miksi kiusaat minua -- sinä niinkuin kaikki muutkin?"

"Minä en suinkaan tahdo kiusata sinua", sanoi Tage nostaen pienen käden huulilleen. "Mutta tahdon varman vastauksen kerta kaikkiaan, Gärda. Hänkö vai -- minä? Vastaa!"

Gärdan ruskeat silmät katsoivat kysyjään kyynelharson läpi. Hän teki pari turhaa yritystä, ennenkuin sai sanat suustaan.

"Enhän minä voinut tietää, että sinä -- että sinä välitit minusta."

"Etkö?" sanoi Tage. -- Gärdan käsi oli lujasti hänen kädessään, ja nyt Tage laski toisen kätensä hänen vyötäisilleen ja veti hänet hellästi rintaansa vasten. -- "Etkö ole aina tietänyt, että minä pidän sinusta, ihan siitä saakka kuin olimme lapsia, ja että sinä olet ainoa tyttö, jonka kanssa voin ajatella naimisiinmenoa?"

"Niin no, ehkä", myönsi Gärda naurun ja itkun välimailla.

Tage otti hänen kasvonsa kättensä väliin ja suuteli suutelemistaan hänen raikkaita huuliaan ja kauniita silmiään, jotka ummistuivat hänen hyväillessään. Kun hän vihdoin hellitti, kuiskasi Gärda ujon veitikkamaisesti:

"Mutta pelkkä ajatteleminen ei riitä, täytyy myöskin sanoa se."

"Enkö ole nyt jo sanonut tarpeeksi?" kysyi Tage hilpeästi. "Tahdotko, että minun pitää kosia oikein vanhan kansan tapaan?"

Gärda väänteli hermostuneesti Tagen takinnappia sormiensa välissä.

"Minulle se kyllä riittää, mutta isä ja äiti... Meidän täytyy sanoa heillekin ja..."

"Ja sitten tuli lystistä loppu", täydensi Tage. Hänen äsken niin iloiset kasvonsa synkistyivät. "Me saamme kestää kovan taistelun, se on varmaa. Minulla ei ole muita tuloja kuin palkkani, ja sillä en voi elää edes itse. Eikä isälläkään ole mitään. Sotilas ei vuole puuveitsellä kultaa tässä maassa. Olisi ehkä viisainta lähteä ulkomaille sotapalvelukseen ja koettaa päästä eteenpäin. Balkanilla rupeaa näyttämään uhkaavalta..."

"Ei, ei, Tage!" -- Gärda kietoi tulisesti kätensä hänen kaulaansa ja painautui häntä vasten. -- "Minä en voi kestää sitä ajatusta! Ennemmin odotan sinua, kunnes tulen vanhaksi ja harmaaksi -- tahi vaikka jätän koko naimisiinmenon ainaiseksi."

"Älähän nyt", lohdutteli Tage tuuditellen häntä sylissään. "Ei ole suinkaan varmaa, että minä menettäisin henkeni, jos menisinkin sotaan, vai kuinka, Gärda kulta? Voisinhan palata kotiin mainehikkaana ja arvossa ylentyneenä ja saavuttaa sinun vanhempaisikin kunnioituksen. Vaikka -- jumala paratkoon -- rahansaalis olisi pientä joka tapauksessa."

He istuivat hetkisen ääneti. Linnut riemuitsivat puiden latvoissa heidän yläpuolellaan, ja viidakosta kuului kuhertavaa ääntä. Muutamia ratsastajia ajoi pitkin rautasiltaa, joka kaartui metsänlaidassa olevan syvän rotkon yli.

"Niin, se raha", sanoi Tage vihdoin raskaalla, väsyneellä äänellä. "Kuinka on tultava toimeen ilman sitä?"

Gärdan pehmeiden huulien ympärille tuli katkera piirre. Nostamatta katsettaan hän virkkoi:

"Voithan mennä naimisiin neiti Alice Olssonin kanssa, niin saat rahaa niin paljon kuin haluat."

"Gärda!" -- Tage tarttui rajusti hänen käsivarteensa. -- "Pidätkö minua nulikkana, Kun puhut tuolla tavoin -- ja lisäksi juuri nyt! Luuletko, että minä voin rakastaa toista tyttöä ja myydä itseni toiselle?"

"En, en, älä ole vihainen, Tage", pyysi Gärda hädissään. "En minä sitä tarkoittanut. Mutta elämä on niin vaikeata, ihminen joutuu tahtomattaan pakostakin niin monenlaisiin olosuhteisiin. Ja sinun täytynee mukautua isäsi tahtoon, niinkuin minun on pakko totella omia vanhempiani. Minusta meidän kohtalomme näyttää ihan toivottomalta."

"Niin et saa sanoa", keskeytti Tage nopeasti. "Aika neuvon tuopi. Minä teen parhaani -- mutta niinpä täytyy sinunkin luvata, että pysyt lujana etkä petä minua. Älä anna kenenkään vaikuttaa tahtoosi, pikku Gärda, äläkä usko mitään pahaa minusta, vaikka ulkonaiset seikat näennäisesti todistaisivatkin minua vastaan. Lupaatko sen?"

Gärdan katse ei ollut milloinkaan ennen niin suuressa määrin muistuttanut metsäkauriin arkaa silmäystä kuin nyt hänen luodessaan silmänsä Tageen. Tämä huomasi hänen sisällisesti taistelevan antaakseen rehellisen vastauksen.

"Minä niin mielelläni tahtoisin, jos vain uskaltaisin. -- Mutta minä tunnen itseni. En voi kestää sitä, että ihmiset ovat minulle vihoissaan, kaikkein vähimmin äiti. Jos sinä olisit aina luonani, olisin kyllä vahva. Mutta kun en näe sinua ja kun toiset koettavat houkutella minua, niin en tiedä, voinko pysyä lujana... Voi Tage, älä halveksi minua heikkouteni tähden!"

"Gärda kulta." -- Tytön tuska ja nöyrä itse tunnustus herätti Tagessa miehen syvän hellyyden, ja hän puhui lainkaan itseänsä ajattelematta, yksinomaan koettaen lohduttaa Gärdaa. -- "Vaikka tapahtuisikin se kaikkein kauhein, vaikka sinut pakotettaisiin pettämään minut, en sittenkään olisi vihainen. Kaikesta surustani huolimatta minä ymmärtäisin sinut ja puhdistaisin syyllisyydestä rakkaan pikku tyttöni, joka on ainoastaan liian hento ja hellä. -- Mutta miksi uskoisimme pahinta? Olemmehan nuoria ja meillä on oikeus luottaa tulevaisuuteen. Heitä nyt, kultaseni, pois kaikki synkät ajatukset. Tämä hetki ainakin on meidän, eikä kukaan voi sitä meiltä riistää. Anna nyt minulle suukkonen ja ole iloinen taas. Ja sitten menemme metsään poimimaan valkovuokkoja."