Part 2

Hän puhui innokkaasti, kiihtyneenä omista sanoistaan ja siitä surullisen tuskaisesta katseesta, jonka hän oli saanut Gärdan silmistä. Tyttö istui liikkumattomana kalpein kasvoin ja suu raollaan, katsoa tuijottaen kauhistavaan tulevaisuudenkuvaan -- Tage ruhjoutuneena ja verissään maahansyöksyneen lentokoneen alla...

"Te nuoret ette hellitä, ennenkuin olette saaneet panna henkenne vaaraan", virkkoi hovijahtimestari. "Minä en käsitä, kuinka te viitsitte."

"Vaara kohottaa elämännautintoa, eno Mogens. Ihminen panee aina enimmän arvoa siihen, mitä hän ei turvallisesti omista."

Kuinka sydämettömästi ja kevytmielisesti Tage saattoi puhua! Gärda nieleksi itkuaan ja tunsi kyynelten suolaisuuden kurkussaan. Hänen teensä jäähtyi.

Puhe kääntyi politiikkaan. Tagen mielestä eurooppalainen sota oli odotettavissa läheisessä tulevaisuudessa. Pitäisi sen vuoksi olla valmiina kaiken varalta. Mutta sitä tanskalaiset eivät olleet koskaan!... "Ikäänkuin meidän maamme ja sivistyksemme ei olisi puolustamisen arvoinen!" -- Hän lämpeni ja kiihtyi puhuessaan, ja rouva Rönnov, joka käsitti hänen nuorta, voimakasta ääntään selvemmin kuin kenenkään muun puhetta, nyökäytti verkalleen valkoista päätään.

"Tage rakastaa isänmaataan", sanoi hän. "Kenties se tunne herää uudelleen kaikkein nuorimmassa polvessa. Edellinen sukupolvi oli niin merkillisen välinpitämätön siinä suhteessa -- eikö totta, Mogens ja Nina? -- Minä en ole sitä koskaan ymmärtänyt. Minun nuoruudessani oli tanskalaisten isänmaanrakkaus suuri. Kun sulhaseni lähti sotaan vuonna 48, olimme juuri menneet kihloihin. Ero oli kylläkin vaikea, mutta minä olin kuitenkin ylpeä hänestä -- ja Jumalan kiitos, hän palasi kotiin voittajana."

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus, kun vanha rouva oli lopettanut puheensa. Hän istui hetkisen syventyneenä omiin ajatuksiinsa. Hän näki itsensä nuorena, valkopukuisena, kahdeksantoistavuotiaana tyttönä sanomassa jäähyväisiä nuorelle luutnantille, joka oli vast'ikään komennettu sotaan. Hän kuuli sulhonsa hymyn ja itkun välimailla hyräilevän laulua, joka siihen aikaan oli kaikkien huulilla. Vielä nytkin, kun hänen korvansa oli suljettu ulkomaailman ääniltä, hän saattoi muistissaan kuunnella tuota säveltä ja sen kaihoisia sanoja, jotka kertoivat sotilaan hyvästijätöstä.

Hovijahtimestari Lindholm puri huultansa vihoissaan. Vaikka hänen täytyikin tunnustaa olevansa valtiollisilta mielipiteiltään välinpitämätön, minkä seikan mummo sattumalta tiesi, oli hänestä kuitenkin sopimatonta ottaa sitä puheeksi Evan ja lasten kuullen. Eduskunnan jäsenenä hän lukeutui vanhoilliseen puolueeseen eikä pitänyt siitä, että hänen isänmaallisuutensa pantiin epäilyksen alaiseksi. Mutta hän piti periaatteenaan olla väittelemättä naisten kanssa -- ainakaan vanhain ja kuurojen.

Vaitiolon aikana Kaisa Borelius korjasi teepöydän ja pani esille viiniä ja hedelmiä.

Lasien kilistessä vanha rouva säpsähti, ikäänkuin olisi havahtunut unesta.

"Anteeksi, rakkaat lapset", sanoi hän lempeästi, "minä varmaankin unohdin itseni ja vajosin muistelemaan aikaa, jota ei kukaan teistä ole nähnyt. Minusta se oli parempi kuin nykyinen. Mutta te, jotka elätte nykyajassa, näette siinä varmaankin hyviä puolia, joita minä vanha muija en huomaa. Täytä lasit, Gärda kulta, ja juokaamme uuden vuoden malja."

Gärda otti viinikarahvin, ja tumma viini säkenöi lampunvalossa. Hänen kätensä vapisi, niin että rannerenkaan silmukat helisivät ja pari punaista viinipisaraa läikähti valkoiselle liinalle.

Samassa tarttui lämmin käsi hänen käteensä työntäen sen hellästi syrjään.

"Anna minä autan", sanoi Tagen hilpeä ääni. "Eihän sinulla, pikku Gärda, ole voimia käsivarressasi. Kas kuinka kätesi vapisee! Istu sinä rauhassa, niin minä kaadan laseihin."

Tagen käden kevyt kosketus ja hänen iloinen hymynsä karkoittivat painajaisen, joka oli vaivannut Gärdaa. Hänen kiduttava, epämääräinen tulevaisuudentuskansa katosi. Nykyhetki oli onnekas -- nykyhetki oli Tage, joka seisoi tuossa nuorena ja väkevänä, pitkänä ja komeana, uhkuen elinvoimaa, joka tarttui kaikkiin hänen lähellänsä oleviin.

"Hyvää uutta vuotta -- onneksi olkoon! Sinun maljasi ensiksi, mummo -- suvun vanhin!"

Tage löi kantapäänsä yhteen, ikäänkuin olisi tehnyt kunniaa esimiehelle. Vanha rouva Rönnov nauroi, niin että myssyn pitsit tutisivat ja silmälasit kostuivat, kilistäessään hänen kanssaan.

Fleming ja Ove olivat vallanneet Gärdan ja osoittivat hänelle ärsyttävää huomaavaisuutta. Mutta nyt Tage sysäsi päättäväisesti pojat syrjään ja kumartui tytön puoleen.

"Ja sitten me kaksi, Gärda. Kenties meidän uudenvuodentoivotuksemme kohtaavat toisensa", kuiskasi hän. "Lasit pohjaan sen vuoksi!"

He katsoivat toisiaan lasin reunan yli, vakavina, loistavin silmin.

Hovijahtimestari kilisteli innokkaasti rouva Valeurin kanssa eikä näyttänyt huomaavankaan, että Nina oli kohottanut lasinsa häntä kohden. Ohimenevä kalpeus ja vihainen katse pitkien silmäripsien takaa oli ainoana merkkinä siitä, että rouva Lindholm käsitti miehensä menettelyn tahalliseksi epäkohteliaisuudeksi. Yleensä hän hallitsi Mogensia täydellisesti, mutta miehellä oli joskus omat oikkunsa... Rouva Lindholm kääntyi toisaalle ja toivotti alentuvasti hymyillen hyvää uutta vuotta Kaisa Boreliukselle.

Kohta sen jälkeen vieraat alkoivat tehdä lähtöä. Kaikilla oli johonkin mentävää illalla, eikä rouva Rönnov koettanut pidättää heitä. Hänen vanhat, hienot kasvonsa vain saivat surumielisen ilmeen, ja silmät vettyivät. Hän ei pitänyt hyvästelystä. Ani harvoin oli hänellä ilo nähdä lapsensa ympärillään -- ja itse ei hän enää koskaan voinut käydä heitä tervehtimässä. Nyt palasi jälleen hiljaisuus ja tyhjyys hänen huoneeseensa, johon nuoret kasvot hetkeksi olivat tuoneet eloa ja väriä.

Toinen toisensa jälkeen tuli sanomaan hänelle hyvästi. Hän tajusi, että useimmat olivat hyvillään vierailun päättymisestä. Ainoastaan Gärdan käsi viipyi kauan hänen kädessään, ja tyttö painoi lämpimän, punaisen poskensa hänen kalpeaa ja kurttuista poskeansa vasten.

"Tuletko taas pian minua katsomaan?"

"Tulen, mummo kulta, mielelläni."

Rouva Rönnov tiesi Gärdan puhuvan totta. Hänen luonteensa oli heikko ja hellä, hän tarvitsi tukea ja myötätuntoa, mutta ei saanut kumpaakaan äidiltään. Vähitellen oli Gärda kuitenkin tullut ymmärtämään, että hän saattoi huoleti uskoa ilonsa ja surunsa vanhukselle, jonka aika ei koskaan ollut ahtaalla seuraelämän vaatimusten takia ja jonka sydän oli vuosista huolimatta altis ottamaan osaa nuorten tunteisiin.

Pojat olivat jo ulkona puutarhassa. Ove härnäili huvikseen naapuritalon koiraa, joka haukkui häntä raivokkaasti aidan takaa, ja Fleming koetti matkia Tagen käyntiä ja ryhtiä, kierteli olemattomia viiksiään ja laahasi risua perässään sapelin puutteessa. Hovijahtimestarikin ilmestyi kiviportaille. Helpotuksesta huokaisten hän veti sikarikotelon taskustaan; vanhan rouvan hengenahdistuksen takia oli tupakanpoltto sisällä kielletty.

Mamsseli Borelius oli sytyttänyt eteisen vihreän amppelin ja auttoi naisia muhvien ja sateenvarjojen etsimisessä. Gärda avasi vielä kerran arkihuoneen oven ja nyökkäsi vanhalle rouvalle, jonka kasvoille oli laskeutunut rasittavan päivän tuottama väsymys ikäänkuin kivetyttävä naamio.

Sitten äänet häipyivät ulos. Kuului askelia hiekoitetulta käytävältä, ja veräjä paukahti kiinni.

Sisällä huoneessa oli lamppujen suhina ainoa kuuluva ääni. Rouva Rönnovin pää vaipui rinnoille. Hän ummisti silmänsä väsymyksen valtaamana ja säpsähti, kun Kaisa astui sisään.

"Tahtooko rouva jotain syötävää?"

"Ei kiitos, Kaisa, en tahdo mitään. Laita vain Jackille ja auta minut sitten sänkyyn. -- Pojat eivät ole kilttejä koiraparalle."

"Eivät", sanoi Kaisa ja puristi huulensa tiukasti yhteen. "Pojat ovat luodut kiusantekijöiksi, sen minä aina olen sanonut."

Hetkistä myöhemmin rouva Rönnov makasi vuoteessaan. Tuntui suloiselta levätä pehmeillä pieluksilla. Viimeisen puolitunnin aikana hänen oli ollut ihan vaikea pysyä pystyssä. Viininjuonti, johon hän ei ollut tottunut, oli tehnyt hänen päänsä kuumaksi ja raskaaksi. Nyt tuntuivat kylmät lakanat miellyttävän raikkailta ja vilpoisilta ihoa vasten, ja oli suloista oikoa vanhoja väsyneitä jäseniään peiton alla.

Yksinäisyydentunne, joka aina lasten mentyä valtasi niin raskaana rouva Rönnovin mielen, ei sekään kestänyt kauan. Hänhän ei itse asiassa ollut koskaan yksin. Hänellä oli niin paljon muistoja pitkän elämänsä varrelta, että ne saattoivat pitää hänelle seuraa päivät päästään. Täällä hänen pienessä makuuhuoneessaan olivat seinät täynnä muotokuvia. Suuri joukko vanhoja ja nuoria, kuolleita ja eläviä ystäviä ympäröi häntä. Tuossa oli haalistunut kuva, joka esitti hänen vanhempiaan ja sisaruksiaan. Vuoteen jalkopäässä riippuva muotokuva oli sen nuoren luutnantin, joka oli taistellut Slesvigin kolmivuotissodassa. Se kuva oli hänelle rakkain kaikista, ja siksi hän oli sen asettanut niin, että aamulla näki sen ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi. Tuollainen oli hänen ylkänsä ollut, nuori ja solakka, huulilla valoisa hymy kuin Tagella, ja sellaisena hän tahtoi hänet muistaa, kun viimeinen pitkä päivä vihdoinkin päättyy ja kaikki elämän kuvat häviävät.

Nuo ensimmäiset dagerrotypiat esittivät hänen lapsiansa pieninä. Pojalla oli samettipusero ja leveä valkoinen kaulus, tytöllä väljä kolttu ja pitkät, kirjaillut pussihousut. Hän muisti heidät niin hyvin noilta avioliittonsa onnellisimmilta vuosilta. Ja nyt he olivat jo aikoja sitten poissa -- kuolleet, eivät nuoruuden kukoistuksessa, vaan ikäihmisinä, jotka olivat eläneet elämänsä loppuun. Hänelle yksin tuli olo täällä maan päällä niin sanomattoman pitkäksi... Kolmannen ja neljännen polven lapset olivat siellä niin ikään -- pitkä rivi kasvoja. Muutamat olivat kylmiä ja maailmanviisaita, mutta useimmat säteilivät vielä nuoruutta, hymyilivät toivon ja kaihon hymyä. Gärdan ja Tagen valokuvat olivat vierekkäin. Vanhan rouvan ajatuksissa he kaksi kuuluivat aina yhteen. -- Mutta ei kukaan voinut tietää miten oli käyvä, oliko kohtalo kehräävä heidän elämänlankansa yhteen vaiko erottava ne ainiaaksi.

Rouva Rönnov oli oppinut ottamaan päivät vastaan sellaisina kuin ne tulivat ja olemaan murehtimatta tulevaisuudesta. Hän tiesikin lohdutuksen kaikkiin suruihin: kerran oli ilta tuleva, viimeinen. Synkimmätkin pilvet, jotka olivat painaneet hänen elämäänsä, hajosivat kevyeksi usvaksi nyt, kun hän katseli niitä etäältä, vanhuutensa rauhasta.

Kun Kaisa Borelius hiukan myöhemmin hiipi huoneeseen äänettömin askelin, näki hän, että vanha rouva nukkui levollisesti kädet ristissä lakanalla, valkoisena valkealla vuoteellaan.

II.

Aamiaispöytä oli katettuna hovijahtimestari Lindholmin ruokasalissa. Perheen talviasunto sijaitsi Rantabulevardin varrella, josta oli näköala Vapaasatamaan. Kaikki huoneet olivat isoja ja valoisia; rouva oli tottunut väljiin tiloihin. Hyllyllä ruokasalin korkean tammipanelin yläpuolella oli vanhoja kupariesineitä kirjavien, talonpoikaistyylisten fajanssivatien ja lautasien joukossa. Ylinnä seinällä riippui muutamia jäykkiä perhekuvia tummuneissa kultakehyksissä esittäen pitsikauluksisia herroja ja lyhytmiehustaisia naisia. Kirkkaan maaliskuunpäivän auringonsäteet leikkivät pöydällä, taittuivat hiotuissa laseissa ja sirottivat sateenkaarenvärisiä täpliä valkoiselle liinalle. Ulkona kaartui kevättaivas korkeana ja valoisana, säihkyen kuin kulta satamassa olevien laivain tummien mastojen ja raakapuiden yläpuolella.

Sisäkkö -- pitkä ja uhkea nuori nainen, niska täynnä hiuskiehkuroita -- loi viimeisen, arvostelevan silmäyksen pöytään, ennenkuin kumahutti kaksi gongonginlyöntiä, jotka kutsuivat perheenjäsenet aterialle.

Gärda saapui ensimmäisenä. Hän astui sisään iloisesti hyräillen ja loi tyytyväisen katseen kadulle, jonka jalkakäytävä loisti valkoisena ja kuivana kevätauringon heleässä paisteessa. Raitiovaunu mennä huristi ohitse, ja ratsastusrataa pitkin ajoi kaksi ratsastajaa ravia kiiltävillä, ruskeilla hevosilla. Joku höyrylaiva liukui satamasta ulos jättäen jälkeensä pitkän savupatsaan kirkkaaseen poutailmaan. Kaikki näytti niin hilpeältä ja juhlalliselta, ikäänkuin kaupunki olisi herännyt ilonpäivää vastaanottamaan.

Ehkä hän tänään kohtaa Tagen, mennessään aamiaisen jälkeen ranskantunnilleen. Siihen aikaan Tage tavallisesti palasi ratsastusretkeltään ajaen Tukholmankadun kautta.

"Huomenta!" -- Vanttera Fleming oli ilmestynyt sisarensa viereen ja sysäsi häntä kyynärpäällään. -- "Mitä sinä niin toimessasi katselet? Ahaa, kyllä ymmärrän, sinä odotat paria luutnanttia."

"Älä viitsi, Fleming." -- Gärdan alahuuli vapisi hieman. -- "Miksi sinun aina pitää kiusata minua?"

"Siksi että sinä annat kiusata itseäsi", nauroi poika. "Jollet olisi milläsikään, niinkuin Ebba esimerkiksi, niin minä pian heittäisin koko kiusanteon. Mutta sinä olet tullut niin vietävän arkatuntoiseksi viime aikoina."

Gärda ei vastannut. Rouva Lindholm oli saapunut huoneeseen ja istuutunut paikallensa pöydän yläpäähän. Hän oli aamunutussa, musta tukka huolimattomasti niskaan sitaistuna. Kampaaja saapui vasta päivemmällä. Rouva Lindholmin ulkomuoto esiintyi aina vähimmän edukseen tähän aikaan päivästä, ja hänen mielialansa kärsi siitä tiedosta.

Väsynein ilmein hän kurkotti päätään, jotta Gärda ja Ebba -- joka myös oli jo saapunut -- saisivat painaa tavanmukaisen aamusuukkonsa hänen otsalleen. Sitten hän kääntyi sisäkköön päin, joka astui huoneeseen tuoden kirjeitä ja sanomalehtiä tarjottimella.

"Vai niin, siinä on posti. Anna se minulle, Viktoria."

Neliskulmaisessa keltaisessa kuoressa saapunut kirje sai rouva Lindholmin rypistämään vihaisesti otsaansa. Sepä oli toden totta hävytön lasku! -- Vahinko, ettei kaupungissa ollut toista naistenräätäliä, joka tekisi yhtä hyvää työtä kuin neiti Hansen. Muuten todellakin sietäisi jättää hänet. No niin, odottakoon. -- Lasku piilotettiin muiden kirjeiden alle. Rouva oli paraiksi ehtinyt tehdä sen, kun hovijahtimestari astui huoneeseen ja istuutui vaimonsa viereen.

"Missä Ove on?" -- Hovijahtimestari koetti pojan poissaoloa moittimalla peitellä sitä seikkaa, että oli itse noussut vuoteesta sangen myöhään. -- "Se poika ei sitten ikinä osaa laittautua ajoissa aterioille."

"Ove oli käheänä ja kuumeessa eilen illalla", sanoi rouva Lindholm leikaten tomaattia. "Minä itse käskin hänen pysyä sängyssä tämän päivän."

"Ja jäädä pois koulusta? -- Nina, sinä hemmoittelet pilalle sen pojan. Häntä ei tietysti vaivaa mikään muu kuin laiskuus."

"Minä luulen tuntevani lasten ruumiinrakennuksen paremmin kuin sinä, Mogens." -- Vastaus tuli terävällä, jääkylmällä äänellä, ja hovijahtimestari vaikeni.

"Osaatko sinä ranskanläksysi?" kuiskasi Ebba sisarelleen. "Minä en ole vilkaissutkaan verbejä; olimme elävissä kuvissa eilen illalla, Tora ja minä."

Gärdankin ajatukset olivat koskeneet kaikkea muuta kuin säännöttömien verbien taivutusta. Mutta hän otaksui kuitenkin muistavansa sen verran kuin oli välttämätöntä.

"Sinun pitää tulla suoraan kotiin tunniltasi tänään", sanoi rouva Lindholm yht'äkkiä vanhemmalle tyttärelleen. "Minä tahdon ottaa sinut mukaani vierailulle. Tänään on vapaaherratar Gersdorffin syntymäpäivä, ja minä luulen hänen panevan arvoa siihen, että sinä onnittelet häntä."

"Kyllä, mamma." -- Gärdan käsi, joka piteli kahvikuppia, vapisi hiukan. Viime aikoina hän oli hätääntynyt joka kerta, kun oli kuullut Gersdorffin nimeäkin mainittavan. Ebba silmäili sisartaan halveksivasti.

Samassa Fleming ojensi kätensä munakoria kohden, mutta rouva Lindholm ehätti ennen häntä ja siirsi korin kauemmaksi.

"Yksi muna riittää aamiaiseksi, Fleming", sanoi hän kuivasti.

Poika lensi punaiseksi ja puri huultaan. Ove sai kaksi, sen hän tiesi, vähintään kaksi. Ja kuitenkin hän oli muka sairas.

Koko aterian ajan istui hovijahtimestari vaiti ja hajamielisenä. Hän tuumaili itsekseen, mistä se mahtoi johtua, että hänellä nykyjään oli huono onni jok'ainoa kerta, kun sai kortit käteensä. Eilenkin illalla kamariherran luona hän oli hävinnyt niin vietävästi...

Rouva Lindholm, joka oli lopettanut syöntinsä, kääri lautasliinan hitaasti kokoon ja pisti sen hopearenkaaseen.

"Niin, ehkä sitten nousemme. Lapsillahan on tuntinsa. Oih, suo anteeksi, Mogens, minä en huomannut, ettet sinä ole vielä juonut kahviasi."

Murahtaen jotakin vastaukseksi hovijahtimestari tyhjensi kiireesti kuppinsa ja nousi pöydästä. Aamulehti ja keltakantinen ranskalainen romaani kainalossaan hän meni huoneeseensa lukemaan ja tupakoimaan. Viktoria ilmoitti kampaajan saapuneen. "Pyydä neitiä odottamaan hetkinen. Minun täytyy ensin käydä katsomassa kipeätä poikaani."

"Toivottavasti pienokainen on paranemaan päin", mutisi Fleming puoliääneen.

Hän pisti kielen ulos suustaan katsellessaan äitinsä suoraa selkää, joka katosi ovesta. Vihellellen hän sitten kokosi kirjansa ja pingoitti ne kantohihnaan. Heti sen jälkeen hän riensi portaita alas harpaten kiireissään useita askelmia kerrallaan.

Tytöt kulkivat yhdessä Rantabulevardia alaspäin. He olivat yhtäläisesti puetut; kummallakin oli ruumiinmukainen tummansininen kävelypuku ja pieni, terhakka hattu, jossa oli yksi ainoa rohkeasti liehuva plyymi sivulla. Mutta Ebban vartalo oli vielä poikamaisen solakka ja kehittymätön, jota vastoin Gärdalla oli jo pienen naisen pehmeästi pyöristyneet muodot. Hänen käyntinsä ei ollut yhtä varma ja joustava kuin nuoremman siskon, mutta siinä samoinkuin koko hänen ulkomuodossaan ilmeni kainoa viehkeyttä, joka ehdottomasti herätti myötätuntoa ja suojelemisen halua miehissä, jotka hänet näkivät.

"Äiti on puolueellinen", sanoi Ebba yht'äkkiä. "Ove saa mitä ikinä tahtoo, mutta Fleming ei mitään. Ja Fleming on kuitenkin paljon reilumpi."

Gärda ei vastannut. Hänellä ei ollut Ebban halua nähdä selvästi kaikissa olosuhteissa. Oli paljon sellaista, jota hän mieluummin oli ajattelematta. Kenties siksi, että hän hämärästi tunsi totuuden tuottavan hänelle mielipahaa. Häneltä olisi särkynyt kaikki tyynni, jos hänen olisi täytynyt kovin tuomita ihailtua äitiään -- siltä hänestä tuntui.

Tänään hän ylipäänsä ei tahtonut ajatella mitään erityistä. Hän tahtoi vaipua tähän onnelliseen haavetunnelmaan, tähän puhtaasti ruumiilliseen hyvän tunteeseen, jonka kevätpäivä hänessä synnytti. Ilman huumaava raikkaus sai sydämen sykkimään nopeammin ja veren laulamaan suonissa. Kaupunki oli kuin muuttunut. Kadun toisella puolella olevat hirsivarastot ja Vapaasataman raskaat pakkahuonerakennukset saivat nekin kevätpäivältä jonkinlaisen kauneuden hohteen. Avendalinkadun pienissä siirtolapuutarhoissa kukki talventähti ja lumipisara, ja varpuset sirkuttivat äänekkäässä elämänilossaan.

"Aiotko todellakin mennä Gersdorffille?" kysyi Ebba.

"On kai minun mentävä, kun äiti niin sanoi."

"Joutavia, onhan sinulla tahto itselläsi. Ja parasta on tuoda se ajoissa esille, ennenkuin on myöhäistä."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

Gärda tunsi itse, ettei ihmettelynsä kuulostanut täysin vilpittömältä. Siskon silmiin, jotka tänään olivat sinisemmät kuin koskaan -- melkein kuin kevättaivas olisi niihin kuvastunut --, tuli jälleen tuo sama halveksiva ilme kuin äsken aamiaispöydässä.

"Mielestäni sinun on tarpeetonta teeskennellä minulle. Me molemmat tiedämme varsin hyvin, että äiti tahtoisi naittaa sinut luutnantti Gersdorffille. Ja koska oletan, ettet sinä hänestä välitä, niin tekisit sekä oikeudenmukaisimmin että viisaimmin, jos päättäväisesti vetäytyisit erillesi hänestä."

"Eihän siitä ole ollut puhetta -- sellaisesta", sopersi Gärda.

Ebba kulki pienen matkaa pää ylpeästi kenossa. Tuuli, joka puhalsi mereltä voimakkaana ja suolaisena, kohotti hänen valkoista harsoaan ja lennätti sen pois kasvoilta, joiden puhdas hipiä punertui vinhassa kevätahavassa.

"Sinä et rohkene katsoa totuutta silmiin", sanoi hän. "Se on minusta raukkamaista."

Gärda katseli katukäytävän kiviä, ja hänen silmänsä vettyivät. Hän tunsi Ebban olevan oikeassa. Hän oli heikko luonne, joka mieluimmin työnsi luotansa kaiken raskaan ja ikävän, eikä hän jaksanut elää epäsovussa lähimpiensä kanssa. Kun äiti joskus oli ollut hänelle vihainen, oli hän tuntenut itsensä kuin pannaanjulistetuksi, hyljätyksi ja turvattomaksi olennoksi.

"Asia päättyy nähtävästi niin, että sinä alistut", jatkoi Ebba. "Ja jos sitten tulet onnettomaksi koko elämäsi ajaksi, niin se on oma syysi."

"Sinun on helppo sanoa noin, Ebba. Mutta koettaisitpa olla minun sijassani. Mitä silloin tekisit?"

"Minä voin vakuuttaa sinulle, ettei kukaan saisi minua tekemään sellaista, jota tietäisin tulevani jälkeenpäin katumaan", vastasi Ebba jyrkästi.

"Miksi tahdot pilata hyvän tuuleni puhumalla tästä kaikesta?" -- Gärda pyyhki kädellään kyyneliä pitkistä silmäripsistään. Hän puhui valittavalla ja nuhtelevalla äänellä ikäänkuin lapsi, joka tuntee kärsineensä vääryyttä. -- "Minä olin niin iloinen äsken."

He olivat kääntyneet kulmasta Itäratakadulle. Asemapihalta, jossa joku juna vaihtoi raidetta, nousi valkoinen, auringon valaisema savupatsas siniseen ilmaan. Ruotsalaisen kirkon solakka torni näkyi yli Gröningenin puuryhmäin, joiden lehdettömät oksat olivat saaneet lämpimän, punaruskean vivahduksen. Tornin vierellä pyörivät myllynsiivet raikkaassa tuulessa.

Gärda näki kaiken ikäänkuin sumun läpi. Hänen rinnassaan soi valitus: minä olin niin iloinen äsken. Mutta nyt olivat Ebban sanat synnyttäneet kokonaisen sarjan synkkiä aavistuksia, jotka pimensivät auringon.

"Minä vain tahdoin varoittaa sinua. Mutta saat tietysti tehdä niinkuin itse tahdot. Jos sinua himottaa päästä vapaaherratar Gersdorffiksi, niin..."

"Voi ei!" huudahti Gärda rukoilevasti ja kohotti vaistomaisesti kätensä ikäänkuin iskua torjuakseen.

Hän näki edessään yht'äkkiä nuoren paronin tylsät ja veltostuneet kasvot vaaleine kalansilmineen. Hän kuuli tuon itsekylläisen rykäisyn, jolla paroni aina lopetti lauseensa, ja häntä puistatti ikäänkuin ruumiillinen pahoinvointi.

He jatkoivat matkaansa ääneti. Kun he kulkivat kadun poikki itäisen aseman kohdalla, tarttui Ebba kiivaasti sisartaan käsipuolesta ja tempasi hänet taaksepäin viime tingassa, sillä muuten hän olisi jäänyt automobiilin alle. Gärda kulki kuin unessa tarkkaamatta ympäristöään.

Kun he olivat ehtineet turvaan vastapäiselle katukäytävälle, ehdotti Ebba, että he menisivät itäisen puiston kautta. Mutta Gärda, joka oli nähnyt vilahduksen parista ratsastajasta Tukholmankadulla, pyysi hiukan vavahtavin äänin:

"Pysykäämme mieluummin tässä, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan."

Ratsastajat lähestyivät ripeätä ravia. Nuori rakuunaupseeri, joka istui niin sirosti satulassa ja seurasi ratsunsa liikkeitä notkealla yläruumiillaan, oli Tage Barner. Ilo valahti kuin lämmin laine läpi Gärdan suonien. Hän ei ajatellut enää paroni Gersdorffia eikä Ebban varoittavia sanoja. Hänen rintansa kohoili voimakkaasti ja ruskeat silmänsä säteilivät. Mutta yht'äkkiä hänen katseensa liukui syrjään. Kuka siinä ratsasti Tagen rinnalla? Tuo nuori nainen kalliissa mustassa ratsastuspuvussa oli punaposkinen, roteva kaunotar, joka ei kuulunut heidän piiriinsä. Tage näytti juttelevan hänen kanssaan hyvin innokkaasti.

Vasta ihan kohdalle saavuttuaan luutnantti huomasi sisarukset. Hänen solakka vartalonsa hytkähti, ja hän teki oitis kunniaa. Mutta hänen entinen valoisa hymynsä oli poissa. Gärdasta tuntui, kuin hänen katseessaan olisi ollut jotain kylmää, melkeinpä vihamielistä. Hän tunsi yht'äkkiä pistävää kipua rinnassaan vasemmalla puolella, ja hänen silmäinsä edessä häilyi mustia täpliä.

"Siinä oli oluttehtailijan tytär", sanoi Ebba katsellen ratsastajien jälkeen, jotka etenivät nelistäen.

"Kuka?" kysyi Gärda soinnuttomasti.

"Alice Olsson, rikkaan oluttehtailijan tytär. Kuuluu saavan myötäjäisikseen miljoonan. Ja Tagella on varmaankin paljon velkoja."

"Niinkö."

Gärda ei kysellyt enempää. Rintaa kalvava tuska ei ottanut laantuakseen, ja hänen korvissaan kuului herkeämätöntä takomista. Hän ei tiennyt, oliko se hänen omien valtimojensa säännötöntä jyskytystä vaiko nelistäväin hevosten kavionkapseen kaikua.

Alice Olsson, kertasi hän ajatuksissaan, ikäänkuin painaakseen nimen mieleensä.

III.