Part 13

"Jack on kuollut", sanoi hän hiljaa. Ja hän kantoi vanhan koiran vasuun ja levitti peitteen sen päälle.

Rouva Rönnov ei ollut tajunnut tapausta. Hän oli vaipunut pielukselle silmät ummessa. Gärda ja Tage vetivät kätensä hiljaa hänen kädestään. Kun Eva palasi ja kumartui kuolevan puoleen, huomasi hän heti muutoksen tapahtuneen. "Nyt olisi kai parasta, että jättäisitte meidät yksin", kuiskasi hän. "Loppu on käsissä."

Vieraat poistuivat sairaan huoneesta ääneti niinkuin olivat tulleetkin. Ainoastaan Gärda viipyi vielä hetkisen painaakseen suudelman valkoisille hiuksille ja kuiskatakseen viimeisen kiitoksensanan kuolevan korvaan.

Arkihuoneessa hovijahtimestari kaatoi itselleen uuden lasin portviiniä. Hän tunsi ruumiissaan vilunväristyksiä, selitti hän eversti Barnerille. Se koiran kuolema oli vatkuttanut niin järkyttävästi.

Tage piti silmällä ovea, kunnes Gärda tuli takaisin. Silloin hän meni Gärdaa vastaan ja laski kätensä hänen vyötäisilleen. Viedessään hänet lattian poikki nurkkasohvalle hän katsoi kiinteästi isäänsä ja Gärdan vanhempia. Mutta nämä eivät tehneet mitään vastaväitteitä. He alistuivat äänettöminä mummon määräykseen; hänen viimeinen tahtonsa oli täytettävä.

Huone alkoi pimetä. Ainoana valaistuksena oli heikko kajastus, jonka lumi heijasti ikkunasta sisään. Ihmiset näyttivät aavemaisen kalpeilta hämärässä istuessaan hiljaa odottaen. Kellon verkkainen naksutus muistutti raukeata suonentykytystä.

Sairaan huoneessa valvoivat Eva toisella ja Kaisa toisella puolen sänkyä.

Pieni yölamppu oli sytytetty ja levitti himmeätä valoaan vanhan rouvan kuihtuneille kasvoille ja seinässä riippuville muotokuville. Siinä olivat kaikki hänen rakkaansa, pitkä sarja elämää, joka oli liittynyt hänen elämäänsä. Ja sängyn jalkopäässä riippuva kuva esitti miestä, joka oli voittanut hänen nuoruudenrakkautensa, suuren suvun kantaisää.

Oliko mummo vielä tajussaan? Kulkiko hänen sielunsa silmien editse hänen pitkä elämänsä vaihtelevine suruineen ja iloineen -- vai oliko hän jo mennyt suureen lepoon?

Hän hengitti heikosti. Jumalan kiitos, hän oli kuoleva kamppailutta ja tuskatta, hiljaa ja rauhallisesti niinkuin vanhat kuolevat, kun heidän elinvoimansa loppuu.

Pian oli heillä oleva ainoastaan muisto jäljellä harmaan talon vanhasta, hienosta mummosta, joka oli vapisevissa käsissään pitänyt niin monien nuorten kohtaloita ja ohjannut kaiken parhain päin. Suvun hyvä hengetär hän oli aina ollut.

Liikahtiko mummo? Vai lampun liekkikö se leimahti, niin että hänen kasvonsa saivat uuden ilmeen? Katse suuntautui kirkkaana ja täysin tajuisena nuoren, punatakkisen luutnantin muotokuvaan. Sitten kuului hiljainen huokaus, ja heikko hengitys lakkasi kuulumasta.

Molemmat läsnäolijat käsittivät, että nyt oli elämän liekki sammunut. Kaisa painoi luisevat kätensä silmilleen ja purskahti rajuun itkuun. Mutta Eva kumartui vainajan puoleen kiittäen ja siunaten häntä kaikesta, mitä hän oli ollut, ja painoi hellästi hänen silmänsä umpeen. Mummo nukkuu vakaana kädet ristissä, valkoisena valkealla vuoteellaan.

* * * * *

Kohta sen jälkeen sukulaiset läksivät harmaasta talosta, joka nyt pian oli sulkeutuva heiltä ja siirtyvä vieraisiin käsiin.

Tage ja Gärda tulivat viimeisinä. He kulkivat käsikoukussa pitkin lehmuskujaa lumen naristessa jalkain alla ja tähtien tuikkiessa puiden oksien välistä. Gärda painautui lähelle Tagea. Lyhdyn himmeässä valossa Tage näki hänen silmäinsä loistavan kyynelistä kosteina.

"Eikö ole synti", kuiskasi Gärda, "että minä kaikesta huolimatta tunnen itseni onnelliseksi, vaikka mummo ja Ebba ovat kuolleet ja vaikka minä niin sydämestäni kaipaan heitä kumpaakin."

Tage kumartui ja suuteli hänen otsaansa.

"Pikku Gärda", sanoi hän. "Kun olemme saaneet lahjan, tulee meidän olla kiitolliset siitä. Mummo antoi meille onnen sellaisena kuin hän sen itse omisti nuoruudessaan, ja kerran on tuleva meidän vuoromme jättää se muille. Yö tulee meillekin kerran. Mutta nyt saamme iloita, sillä päivä on edessämme pitkänä ja valoisana."

He kulkivat edelleen, ja heidän askeltensa ääni häipyi hiljaisuuteen.

Talvinen pimeys kietoi vaippaansa puistokujan. Ympäristön tulet sammuivat. Ainoastaan harmaasta talosta loisti punertava valo ikkunasta, jonka takana mummo nukkui syvää untansa. Ja korkeudessa, mahtavien puunlatvain yläpuolella, valvoivat ikuiset tähdet.