Part 12

"Pikku poikanen -- oi, minä olen niin paljon ajatellut häntä viime aikoina. On kuin tuntisin hänet, Leif. Hän kulkee ja ihmettelee, miksi hänellä ei ole isää niinkuin muilla pikku pojilla, ja kaipaus käy yhä suuremmaksi, mitä useammat vuodet kuluvat. Hän joutuu kouluun, ja siellä toiset lapset kyselevät häneltä kaikenmoista, johon hän ei osaa vastata. Sääli poikaa! Älä anna hänen kasvaa niin hyljättynä ja laiminlyötynä. Ole hänelle hyvä ja pidä hänestä" -- veri syöksyi Ebban kasvoihin, mutta hän ei irroittanut katsettaan Leifin silmistä -- "pidä hänestä, niinkuin hän olisi minun!"

Liikutettuna ja voitettuna Leif kumartui hänen puoleensa ja pyyhkäisi hellästi kosteat, vaaleat hiukset hänen otsaltaan.

"Minä lupaan sen, Ebba. Pikku Reidarilta ei ole mitään puuttuva. En koskaan unohda, että sinä olet rukoillut hänen puolestaan. -- Oma rakkaani -- niin, salli minun sanoa se tämä ainoa kerta. Nythän me olemme kaikkien, ihmislakien yläpuolella. Sinä olet ollut minun koko maailmani."

"Ja sinä minun", kuiskasi Ebba.

"Voitko antaa minulle anteeksi -- että -- että..."

"Älkäämme puhuko anteeksiannosta, me kaksi. Tahdon kiittää sinua siitä, että tulit elämääni ja teit minut niin onnelliseksi."

Leif oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen ja laskenut hänen päänsä olkaansa vasten. Ei kumpikaan puhunut sanaakaan pitkään aikaan. Hiljaisuudessa kuului ikkunan takaa pääskysten viserrys ja joen kohina.

Vihdoin Ebba kohotti katseensa ja kuiskasi:

"Suutele minua jäähyväisiksi, Leif, ja mene sitten."

Leif otti hänen kaitaiset valkeat kasvonsa kättensä väliin ja suuteli verettömiä huulia ja otsaa, joka oli niin hento ja lapsellinen kultaisten hiuskiharoiden alla. Hän ei ollut milloinkaan uskonut voivansa kärsiä niin syvästi.

"Pikku Ebba, hyvästi, ja Jumala sinua siunatkoon."

Ovessa hän kääntyi katsomaan taaksensa. Ebba oli noussut istualleen vuoteessaan ja nyökkäsi hänelle hymyillen. Sitä hymyä hän ei milloinkaan unhottanut.

XIV.

Leif heräsi seuraavana aamuna levottomasta unestaan kuullessaan siipienräpytystä päänsä päältä. Hän avasi silmänsä ja katseli levottomasti ympärilleen. Mistä se kuului, tuo levoton räpyttely? Vieläkö hän uneksi?

Samassa hän näki pienen pääskysen, joka oli eksynyt avoimesta ikkunasta sisään ja ponnisteli löytääkseen ulos. Lintu lenteli tuskaisena edestakaisin huoneessa lyödä rapsauttaen välisti siipiensä kärjillä kattoon. Sitten se joutui kaakeliuunin takaiseen ahtaaseen loukkoon -- kuului rasahtava putous, ja yht'äkkiä syntyi hiljaisuus.

Leif viskasi peitteen yltänsä ja hyppäsi sängystä lattialle. Hänet valtasi sanomaton kauhu, kun hän ajatteli, että lintu ehkä oli loukkaantunut, mahdollisesti kuollutkin. Se oli pelkoa, joka ei ollut missään järjellisessä suhteessa alkusyyhynsä -- mutta nyt, kun hänen kaikki ajatuksensa risteilivät Ebban ympärillä, saivat päivän mitättömimmätkin tapaukset vertauskuvallisen merkityksen. Ja hänestä tuntui nyt, että pieni pääskynen oli pelastettava hinnalla millä tahansa, sillä sen elämä oli jollakin selittämättömällä tavalla yhteydessä Ebban elämän kanssa.

Pääskynen virui perimmäisessä nurkassa aivan seinän vieressä. Se läähätti kauhistuksesta ja räpytteli uupuneesti siipiään. Se siis eli vielä. Hän kumartui ja otti linnun varovasti lattialta. Kuinka omituiselta tuntui pitää kädessään tuota pientä lämmintä ja pehmeätä ruumista! Kiiltävät, mustat silmät katsoivat häntä suoraan silmiin, ja sydän tykytti pakahtuakseen -- kuin tytön sydän -- -- --

Hän kantoi linnun hellästi ikkunan luo, joka oli raollaan, niin ettei lintu ollut löytänyt tietä ulos.

Sitten hän työnsi ikkunan selkoselälleen ja hellitti hiljaa sormensa pääskysen siipien ympäriltä.

Ensin lintu ei liikahtanut. Leif pelkäsi, että se oli kuitenkin loukannut itsensä niin, ettei kyennyt lentämään. Mutta sitten lintu mahtoi tuntea raikkaan tuulahduksen, aamuauringon ja vapauden, joka viittoi sille. Kevyesti ja varmasti se kohoutui levitetyille siivilleen ja riensi riemusta visertäen taivaan sinistä korkeutta kohden, ja pian se erottui vain mustana pisteenä tunturien yläpuolella.

Leif vaipui polvilleen ikkunan ääreen ja purskahti itkuun.

Pikku pääskynen, sinä lensit valoa kohti, aamuaurinkoa kohti, niinkuin vapautettu sielu, joka jättää taakseen kaikki maiset tuskat. Pikku pääskynen, minä tiedän, että Ebba tänään kuolee...

XV.

Poutaisena syyskuunpäivänä Leif Bjerke asteli tietä pitkin, joka polvitteli puutarhojen välitse erään pienen kaupungin lähistöllä Etelä-Norjassa.

Seutu oli tasankomaata. Ylt'ympäri levisi laajoja keltaisia sänkipeltoja, joilta vilja oli äskettäin leikattu, ja näköpiiriä rajoittivat sinertävät metsät. Pienissä puutarhoissa olivat omena- ja päärynäpuut täynnä hedelmiä, ja siellä täällä hehkui villiviini kuistikon seinää tai valkoista talonpäätyä vasten. Lännessä häämötti Kristianian-vuono hopeankirkkaana juovana vaaleata iltapäivätaivasta vasten.

Leif oli harhaillut tuntureilla, kunnes siellä oli tullut täysi talvi, joka oli karkoittanut hänet pois. Hänen silmänsä, jotka olivat tottuneet jäätiköiden häikäisevään autiuteen, saivat nyt lepoa tämän maiseman lämpimissä, kylläisissä väreissä. Melkein vastoin tahtoaan hänestä tuntui hyvältä päästä jälleen laaksomaille, viljellyille seuduille ja ihmisten läheisyyteen. Ja hän tiesi, että häntä odotettiin täällä, että häntä kaivaten ja toivoen odotteli nuori nainen, joka vielä rakasti häntä, ja pieni poika, joka sanoi häntä isäkseen.

Siellä ylhäällä lakeuksilla, lumen ja yksinäisyyden keskellä, hän oli taistellut taistelunsa. Hän oli päättänyt noudattaa Ebban pyyntöä ja täyttää velvollisuutensa vaimoaan ja lastansa kohtaan. Hän tahtoi sanoa Ragnalle, ettei voinut rakastaa häntä, mutta että hän aikoi jäädä hänen luokseen pojan tähden, jos Ragna vielä toivoi sitä. Hän ei enää riehunut pakkoavioliittoa vastaan. Ebba oli kuollut, eikä hänelle ollut enää onnea tarjolla maailmassa. Hän tunsi itsensä vanhaksi ja väsyneeksi, hän oli kadottanut nuoruuden toivon, mutta myöskin sen uhman ja leppymättömyyden. Hän oivalsi tehneensä väärin Ragnaa kohtaan. Eihän Ragna ollut väkisin tunkeutunut hänelle. Hän oli vain totellut isäänsä ja ajatellut lapsensa tulevaisuutta mennessään naimisiin miehen kanssa, joka oli hänen lapsensa isä. Ja kaiken sen ivan ja ylenkatseen, jota hän oli vaimolleen osoittanut, oli tämä saanut syyttömästi kärsiä. Hän itse kuljeksi mielin määrin nauttien nuoruudestaan ikäänkuin vapaa mies, ja sill'aikaa Ragna istui kotona, hoiti poikaa ja piti pienen talon aina hyvässä kunnossa häntä varten, joka kenties oli joskus palaava. Ragna parka! Leif ei enää vihannut häntä, ja jos Ragna tahtoi, saattoi heistä vielä tulla ystävät.

Eräässä tien mutkassa hän näki pienen, punaiseksi maalatun huvilan, joka sijaitsi puutarhan keskellä. Päädyn edustalla kasvoi kaksi koivua, joiden lehdet olivat kellastuneet ja rungot hohtavan valkoiset. Suuret auringonruusut ja kirjavat dahliat heloittivat kukkalavassa. Kun veräjä aukesi, nousi nuori nainen paikaltaan verannalla. Hän viskasi nopeasti työn käsistään pöydälle ja seisahtui tuokioksi kietoen käsivartensa murattikoristeisen pilarin ympäri ikäänkuin tukea tarvitseva. Sitten hän tointui ja astui, tulijaa vastaan, ryhdikkäänä ja komeana tummansinisessä puvussaan. Päivänpaiste sai hänen tukkansa välkkymään kultaisena kehänä totisten nuorten kasvojen ympärillä.

"Leif, sinäkö! -- Terve tuloa!"

Hän ojensi tulijalle kätensä. Se oli suurehko, kaunismuotoinen ja vankka käsi. Leif tarttui siihen, mutta ajatteli hiuduttavan surun tuntein Ebban hentoa, viileätä lapsenkättä, joka oli melkein uponnut hänen kouraansa.

"Kiitos, Ragna. Kuinka voitte täällä? -- Saanko jäädä tänne luoksenne -- tarkoitan, onko sinulla tilaa?"

Hän sopersi hämillään tapaillen sanoja. Ragna loi häneen harmaat silmänsä, joissa leimahti ilon salama.

"Tarkoitatko täyttä totta?" kysyi hän hiljaa. "Tahdotko jäädä minun ja pojan luokse? Etkö ole enää vihainen meille?"

Hänen ilonsa vaivasi Leifiä. Hän päästi vaimonsa käden ja kääntyi poispäin.

"Ragna hyvä, älä käsitä minua väärin", sanoi hän nopeasti. "Totta on, että olen tullut jäädäkseni teidän luoksenne, sillä tahdon koettaa tehdä velvollisuuteni sinua ja pikku Reidaria kohtaan. Mutta onnellisiksi me tuskin voimme tulla. En halua pettää sinua ja siksi sanon sen suoraan. -- Olen rakastanut erästä nuorta tyttöä, joka nyt on kuollut. Hän on lähettänyt minut sinun luoksesi."

Pitkä, painostava hiljaisuus seurasi. Leif ei uskaltanut katsahtaa Ragnaan. Hän saattoi kuvailla mielessään, kuinka Ragna seisoi siinä taistellen itkua vastaan. Se kuului hänen säännöttömästä, katkonaisesta hengityksestään. Leif ymmärsi hänen olonsa tukaluuden, ja kun Ragna yhä pysyi ääneti, kääntyi hän veräjää kohden.

"Ehkä on parasta, että lähden pois jälleen", virkkoi hän hiljaa. "Sinä et tietenkään enää välitä minusta, kun en voi antaa sinulle enempää."

Mutta silloin hän tunsi Ragnan käden käsivarrellaan. He seisoivat niin lähekkäin, että hänen täytyi nostaa silmänsä, jolloin hän kohtasi Ragnan kyyneltyneen katseen. "Välitän, välitän minä sinusta", kuiskasi Ragna kiihkeästi. "Olen sinulle kiitollinen pienimmästäkin, minkä tahdot minulle antaa. Älä mene pois, Leif. Onhan kotisi täällä, pikku Reidarin luona. Minä en kysy mitään enkä vaadi mitään itselleni. Jää tänne!"

Leif tarttui liikutettuna hänen päähänsä ja suuteli häntä otsalle. Tuokioksi Ragna painautui häntä vasten ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. Sitten hän vetäytyi syrjään, ikäänkuin häveten liikutustaan, jäi seisomaan kukkalavan ääreen selin Leifiin ja siveli hiljalleen auringonruusun kullanvärisiä terälehtiä.

"Pikku Reidar on ollut tänään aamupäivällä soutelemassa Halvorsenin poikien kanssa", virkkoi hän vihdoin tyynesti ja luonnollisesti. "Hän oli hyvin väsynyt, kun tuli kotiin, ja minä laitoin hänet levolle, mutta en tiedä, nukkuuko hän. Etkö tahdo mennä sisään katsomaan häntä?"

"Kiitos, kyllä minä menen", sanoi Leif keventynein mielin. "Hyvästi siksi aikaa, Ragna."

Hän oli saanut takaisin entisen suoran, joustavan ryhtinsä, kun hän astui sisään verannan kautta. Ragna seisoi katsellen hänen jälkeensä, ja lämmin aalto tulvahti hänen sydämeensä. Kaikki näytti hänestä valoisalta tällä hetkellä. Koti ei ollut autio, elämä ei ollut tyhjä enää.

Hän ymmärsi, että Leif oli muuttunut. Hänen katseensa ei enää ollut kylmä ja vihamielinen. Koko hänen olemuksensa oli tullut lempeämmäksi ja sävyisämmäksi. Eikä Ragna tahtonut kysyä, mistä muutos johtui, ei urkkia mitään tietoja naisesta, jota hän sai kiittää miehensä paluusta. Olihan kyllin siinä, että hän ja Leif asuivat jälleen saman katon alla ja että heitä nyt oli kaksi huolehtimassa lapsen kasvatuksesta. Tämä oli pyörryttävän suuri onni, ja se täytti hänen sielunsa kiitollisuudella. Ja kun hän kerran oli päässyt niin pitkälle, että Leif ojensi hänelle kätensä ystävyydessä, oli ehkä toivoa, että hän joskus tulevaisuudessa saattoi voittaa hänet kokonaan omakseen. Olihan hänellä liittolainen, mahtavin kaikista -- pikku Reidar.

Leif oli mennyt makuuhuoneeseen, johon päivänvalo pääsi himmeänä vihreiden, alaslaskettujen kaihtimien lävitse. Pienessä, valkoiseksi maalatussa puusängyssä makasi poika molemmat kätöset nyrkissä posken alla. Pehmeä, vaalea tukka kihartui valkeassa niskassa, jossa iho muodosti syviä poimuja. Poika oli kyllä Ragnan näköinen, mutta Leifistä tuntui, että nuo pienet, helakanpuhtaat kasvot selittämättömällä tavalla toivat hänen mieleensä Ebban.

Hän istuutui sängyn vieressä olevalle tuolille ja kumartui nukkuvan poikasen puoleen. Miten rauhoittavaa oli kuulla pienokaisen tasaista hengitystä! -- Mutta yht'äkkiä pikku Reidar liikahti levottomasti unessa, ikäänkuin tuntien jonkun häntä katselevan. Kädet erkanivat toisistaan. Silmät avautuivat; ne olivat suuret ja siniharmaat, ja niiden kysyvä katse kohdistui vieraaseen herraan.

Mutta yht'äkkiä heräsi muisto valokuvasta, äidin selityksistä -- viimekesäisestä lyhyestä käynnistä. Hän nousi istualleen sängyssä ja ojensi kätensä.

"Isä!" huusi hän ilosta loistaen.

Leif puristi pojan kiihkeästi rintaansa vasten.

"Oma pikku pojuni -- rakas pikku pojuni!"

Hän tunsi samassa, että hänen tulevaisuutensa ja elämänsä päämaali oli täällä. Ja ajatuksissaan hän kiitti Ebbaa, joka oli opastanut hänet takaisin kotiin.

XVI.

Kun päivät syyspuoleen alkoivat pimetä ja lyhentyä, ei rouva Rönnov enää noussut vuoteeltaan. Kun Kaisa aamuisin tuli sisään auttaakseen häntä pukeutumaan, oli rouvan tapana sanoa puolustautuvasti hymyillen: "Taidanpa jäädä makuulle tänään, Kaisa. Ilma näyttää niin harmaalta, eikähän minua työt odota."

Ja Kaisa vastasi rauhoittavasti: "Niin, kyllä rouvan on parasta olla sängyssä. Rouva näyttää hiukan väsyneeltä, mutta se menee kyllä ohitse, jahka tulee talvi. Silloin päivät tulevat valoisammiksi."

Rouva Rönnov nyökkäsi hymyillen: "Niin, kun aurinko taas rupeaa paistamaan, silloin minäkin tästä nousen." Ja he olivat kumpikin uskovinaan toinen toisensa puhetta.

Talossa oli toinenkin, jonka voimat alkoivat loppua tänä syksynä. Se oli vanha Jack. Enimmän osan päivästä se makasi vasussaan rouva Rönnovin makuuhuoneen kaakeliuunin vieressä, ja siinä se milloin nukkui, milloin valitteli. Kun Eva toisinaan koetti houkutella sitä mukaansa kävelylle, seurasi se häntä veräjälle asti. Mutta siihen se pysähtyi, katsoi Evaan surullisesti vanhoilla, puolisokeilla silmillään ja heilautti hiukan hännäntynkäänsä ikäänkuin sanoakseen: "Tiedäthän, etten jaksa kävellä pitemmälle. Enkä minä myöskään tahdo jättää vanhaa emäntääni."

Sitten Jack kääntyi ja linkutti vasuunsa takaisin, ja Eva jatkoi matkaansa lokaisella tiellä harmaassa sumussa, joka raskaana peitti kellastuneen maan.

Eräänä päivänä saapui Kööpenhaminasta hieno vanha herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit ja häikäisevän valkoiset alusvaatteet. Hän viipyi pitkän aikaa rouva Rönnovin luona. Vanha rouva tahtoi muuttaa testamenttiaan. Kun neuvottelu lakimiehen kanssa oli päättynyt, lähetettiin noutamaan kaksi todistajaa -- puutarhuri, joka oli monta vuotta hoitanut talon puutarhaa, ja vanha pappi naapurihuvilasta. Pastori ei ollut koskaan ennen puhutellut rouva Rönnovia, vaikka he olivat monta vuotta tervehtineet toisiaan hymyillen vanhuuden alakuloista hymyä. Tämä oli varmaankin heidän ensimmäinen ja viimeinen tapaamisensa, ajatteli pastori nähdessään kuihtuneet kasvot, jotka olivat tulleet valkoisiksi ja läpikuultaviksi kuin alabasteri. Ja hänestä tuntui, että hänen elämänsä oli rouva Rönnovin kuollessa menettävä jotain, joka oli hienoa ja valoisaa ja kevyttä kuin menneitten nuoruudenpäivien tuoksu.

Herrojen lähdettyä rouva Rönnov pyysi Evaa tulemaan sisään.

Hän makasi vuoteellaan levollisena, kasvoissa omituinen hajamielinen ilme ikäänkuin ihmisellä, joka on tehnyt tilinsä elämän kanssa. Ensi kerran hän nyt puhui lähenevästä kuolemastaan.

"Olen oikein iloissani, että kaikki on järjestetty", sanoi hän. "Ja nyt sinun ei tarvitse enää huolehtia tulevaisuudesta. Kun minä olen poissa, voit sinä joko matkustaa Bengtin luo tai pyytää häntä tulemaan kotia Tanskaan. Olen jakanut omaisuuteni kahteen yhtä suureen osaan. Toisen saatte Bengt ja sinä, toisen Tage ja Gärda. Sitten lapsiparat pääsevät naimisiin. Ei kukaan voi panna esteitä heidän tielleen."

"Mutta rakas mummo" -- Eva suuteli liikutettuna ohutta, veretöntä kättä, jota piteli kädessään. -- "Bengt ja minä olemme jo saaneet sinulta niin paljon, ettei meillä ole oikeutta ottaa vastaan enempää."

"Se summa on otettu lukuun, ole huoleti siitä", sanoi rouva Rönnov, ja hänen entinen hyvätuulisuutensa pilkisti vielä esiin "Sentähden ei teidän osallenne tulekaan yhtä paljon kuin niiden toisten. Mutta saatte joka tapauksessa riittävästi, niin että voitte elää huoletta, jos Bengt saa jonkun paikan. Sinä kai mieluimmin tahdot hänen palaavan kotiin?"

"Niin tahdon, rakas mummo. Ja luulen, että se on hänenkin toivomuksensa. Siitäkin on meidän kiittäminen sinua, että saamme asua omassa maassamme. Sinä olet ollut niin sanomattoman hyvä minulle, enkä minä voi millään palkita...?"

"Sinä olet tuottanut minulle paljon iloa", keskeytti vanhus lempeästi, "sinä ja pikku Vivika. -- Kaisalle olen määrännyt niin paljon, ettei hänen tarvitse kärsiä puutetta vanhoilla päivillään. Nina kyllä suuttuu kovasti minuun, kun hänen poikansa eivät saa mitään, mutta sitä ei voi auttaa. Fleming tulee kyllä hyvin toimeen -- hän on kelpo poika. Ja Ovelle on hyödyllisintä, ettei hän saa mitään. Työ on ainoa, joka voi tehdä hänestä miehen."

Väsyneenä pitkästä puheestaan vanhus ummisti silmänsä ja laski päänsä pielukselle. Eva, joka näki hänen tarvitsevan lepoa, suuteli häntä hiljaa otsalle ja poistui huoneesta.

Rouva Rönnov eli joulun tuolle puolen. Mutta hän kävi yhä heikommaksi eikä tuntenut enää juuri ketään. Sattui usein, että hän nimitti Evaa "Margaretaksi" -- se oli ollut hänen tyttärensä nimi --, ja eräänä päivänähän pyysi Kaisaa pitämään ruoan lämpimänä "herraa" varten, joka pian tuli kotiin valtiopäiväistunnosta. Kaisa pyyhki liikutettuna silmiään ja selitti sitten Evalle, että nyt vanha rouva ei enää elänyt kauan, sillä kun ihmiset näkivät vainajia ympärillään, silloin sai olla varma siitä,, että loppu oli lähellä.

Uudenvuodenpäivänä suku kokoontui kuten tavallista harmaaseen taloon lehmuskujan varrelle. Kaikki tiesivät, että se oli oleva viimeinen kerta. Lääkäri oli ilmoittanut heille, ettei rouva Rönnovilla ollut pitkiä aikoja jäljellä. Arkihuone näytti jo autiolta ja asumattomalta. Kaikki he kaipasivat rullatuolissa istuvaa mustapukuista olentoa, jonka lempeät vanhat kasvot olivat aina hymyilleet heille heti oven auettua. Ei edes vanhan koiran haukunta enää tervehtinyt heitä. Eva oli sisällä sairaan luona, ja pikku Vivika nukkui. Ainoastaan Kaisa hiiviskeli ympäri huopatohveleissaan silmät itkusta punaisina. Nyt hän oli pian jättävä tämän talon, joka oli ollut hänen kotinsa niin monta monituista vuotta. Hän aikoi rakkaan vanhan rouvansa kuoltua palata Ruotsiin ja elää siellä säästöillään ja perinnöllä, jonka hän tiesi saavansa. Mutta hänestä tuntui, että hänen elämänsä oli jo oikeastaan lopussa. Ei hän sanottavasti iloinnut ajatellessaan lapsuudenkotinsa jälleennäkemistä. Kaikki oli siellä niin muuttunutta. Useimmat hänen vanhat ystävänsä olivat maan povessa, ja uusia sukulaisiaan hän ei tuntenut. Mutta sittenkin hän tahtoi mieluimmin päättää päivänsä synnyinseudullaan. Siellä olivat kalmistossa hänen vanhempainsa haudat, ja koivikossa oli veräjä, jonka luona hän oli neljäkymmentä vuotta sitten sanonut jäähyväiset nuorelle miehelle, joka läksi Amerikkaan -- eikä koskaan palannut.

Kaisa ei unohtanut emännänvelvollisuuksiaan. Kuten edellisinäkin vuosina oli hän asettanut pöydälle pari täysinäistä kakkumaljakkoa ja karahvillisen herravainaan vanhaa hienoa portviiniä. Mutta ainoa, joka koski viiniin, oli hovijahtimestari, joka kaatoi itselleen lasin salavihkaa ja joi sen pahalla omallatunnolla. Sitten hän laittoi kasvonsa totisiin ryppyihin ja veti syvän huokauksen, ikäänkuin säälitellen ihmisluonnon heikkoutta ja elämän katoavaisuutta.

Rouva Nina Lindholm oli paljon muuttunut Ebban kuoltua. Hänen musta tukkansa oli alkanut harmaantua, ja otsan ja suupielten syvät vaot antoivat kasvoille mietiskelevän surun ilmeen. Yötä päivää hän ajatteli yhtä ainoata kysymystä -- miksi Ebba ei tahtonut nähdä häntä kuolinvuoteensa ääressä. Oliko lapsella jo selko hänen suhteestansa paroni Lercheen, ja oliko hän sen tähden tuominnut äitinsä?

Tämä suhde oli nyt lopussa. Paroni oli matkustanut etelään ja aikoi viettää talven Kairossa. Tuttaviltaan oli Nina kuullut hänen seurustelevan ahkerasti erään nuoren englantilaisen naisen kanssa, joka kuului olevan hyvin rikas. Hän vastaanotti tämän uutisen mitä suurimmalla tyyneydellä. Menköön parooni naimisiin, se ei enää liikuttanut häntä. Hänen elämänsä oli rauniona. Aviomies ei ollut koskaan merkinnyt hänelle mitään, eikä hän ollut kyennyt voittamaan lastensakaan rakkautta, ei edes Oven, vaikka oli tuhlannut hänelle kaiken hellyytensä. Vieläpä kaino pikku Gärdakin nousi häntä vastaan. Jos Gärda edelleenkin halusi mennä naimisiin Tagen kanssa, niin ei hänen äitinsä enää tahtonut sitä estää. Mutta nuoret eivät ymmärtäneet, että hän nyt ainoastaan odotti heidän tulevan puhumaan asiasta.

Täällä mummon huoneessa Lindholmin perhe kohtasi pitkästä aikaa eversti Barnerin ja Tagen. Vanhemmat olivat tervehtineet toisiaan lyhyesti ja kankeasti ja vaihtaneet joitakuita sovinnaisia sanoja ilmasta ja vanhan rouvan sairaudesta. Tage oli mennyt ikkunakomeroon, jossa Gärda seisoi. Gärdalla oli kyyneleet silmissä, kun hän kohotti katseensa Tageen, ja nuori mies puristi hiljaa hänen kättänsä.

Ulkona puutarhassa oli paksulti lunta. Se oli pukenut kaikki puut ja pensaat eriskummaisiin valkeihin huntuihin. Lyhdynvalo lankesi leveänä juovana hangelle, ja tien toisella puolella sijaitsevan pienen, matalan talon ikkunat olivat valaistut. Korkealla lehmusten latvain yläpuolella tuikki iltatähti.

Hyasintit eivät kukkineet ikkunalla niinkuin ennen. Ne olivat jääneet tavallista hoitoa vaille. Vain joitakuita näivettyneitä lehtiä oli työntynyt esiin, ja lasit olivat täynnä pitkiä, keltaisia juurisäikeitä.

Eva, joka harvoin poistui sairaan vanhuksen huoneesta, avasi nyt oven ja kuiskasi:

"Mummo on hereillä. Hän tahtoo mielellään nähdä teidät kaikki. Mutta olkaa aivan ääneti ja koettakaa näyttää iloisilta, sillä hän ei pidä itkusta."

Vieraat hiipivät varpaisillaan sairaan huoneeseen, Tage ja Gärda edellä, hovijahtimestari ja eversti Barner viivytellen, vastahakoisina kuten ainakin miehet näkemään liikuttavia kohtauksia. Nina oli painanut päänsä alas, ikäänkuin olisi pelännyt kohdata kuolevan katsetta.

Mummon kasvot, joita yömyssyn nauhat kehystivät, olivat kutistuneet pieniksi. Kyömynenä pisti terävänä esiin, ja tiukkaan sulkeutuneessa suussa ilmeni kuoleman armoton ankaruus. Ummistuneet silmäluomet kohosivat hitaasti oven avautuessa; katseeseen tuli kipinä eloa, ja verettömillä huulilla vilahti heikko hymyntapainen. Tage ja Gärda tunsivat yht'äkkiä, että mummo katseli heitä ikäänkuin haluaisi sanoa heille jotakin. He astuivat vuoteen ääreen, ja Gärda kumartui kuolevan puoleen painaen lämpimän poskensa hyväilevästi mummon poskea vasten.

"Te kaksi", kuiskasi rouva Rönnov.

Hänen läpikuultava kätensä, joka oli laihtunut ja tullut pieneksi kuin lapsen, hapuili avuttomasti lakanalla. Gärda arvasi hänen toivomuksensa ja kohotti punastuen ja liikutettuna kasvonsa Tagen puoleen.

"Anna minulle kätesi, Tage", kuiskasi hän.

Kaksi nuorta, lämmintä kättä yhtyi lujaan puristukseen, ja mummon vahankeltaiset sormet laskeutuivat niiden päälle. Samalla vanhuksen katse suuntautui melkein kärkevänä Ninan kalpeihin, syyllisyydentuntoisiin kasvoihin, jotka vääristyivät rajusti esiinpyrkivästä itkusta.

"Kyllä -- kyllä, mummo, niin on tapahtuva kuin sinä tahdot!" Vastaus kuulosti hätähuudolta.

Hänen vihlova, epätoivoinen nyyhkytyksensä kaikui huoneen hiljaisuudessa. Hän ei itkenyt vanhusta, joka oli pian kuoleva, vaan hän itki omaa itseään ja hukkaanmennyttä elämäänsä.

Käsi laskeutui lohduttavasti hänen olkapäälleen. Hän nosti pikaisesti katseensa -- olihan se Ove? Mutta hänen kyyneleiset silmänsä näkivätkin Flemingin rumat piirteet, joita hän niin usein oli pilkannut ja ivannut. Ja hän peitti jälleen häpeissään kasvonsa käsillään.

Vanha Jack, joka oli torkkunut vasussaan uunin vieressä, nousi yht'äkkiä jaloilleen ja tuli ontuen sängyn luo. Koira nuuski levottomasti, ja sen puolisokeat silmät kääntyivät vanhan rouvan kasvoja kohden. Mutta emännän ääni ei ollut enää milloinkaan haasteleva vanhalle Jackille eikä hänen kätensä hyväilevä sitä. Ja surkeasti ulvahtaen koiravanhus ojensi koipensa ja kaatui lattialle.

"Viekää se pois!" huusi hovijahtimestari. "Näettehän että sitä kouristaa."

Olihan toki olemassa joku raja, kuinka paljon piti sietää, arveli hän. Sairaita ihmisiä täytyi valitettavasti suvaita, mutta sairaat eläimet tuottivat aivan tarpeetonta kidutusta hermoille.

Eva kumartui ja nosti Jackin lattialta. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiansa.