Part 11

"Ettepä tietenkään", sanoi Borghild nyökäten veikeästi, "Te, olette vallan toista maata. Ja sitä paitsi insinööri Bjerke asettuisi siinä suhteessa jyrkästi vastustavalle kannalle. Hän kun aina puhuu niin paljon teidän naisellisuudestanne."

Borghild nauroi vallattomasti, mutta Ebba painoi päänsä syvään alas salatakseen punastumistaan.

Hetkistä myöhemmin he olivat kaikki koolla hotellin edustalla. Kylmä tuuli puhalsi, mutta aurinko paistoi korkealta, siniseltä taivaalta, missä valkeat pilvenhattarat kulkivat kuin suuret lintuparvet. Tunturit kuvastuivat selväpiirteisinä ilmaa vasten. Järvi välkkyi läpikuultavan vihreänä.

Tytöt kulkivat kolmisin edellä. Aluksi seurattiin rantapolkua, mutta sitten alettiin kohota tunturille. Kandidaatti Jonsson yritti saada puhelua käyntiin Leifin kanssa. Ebba kuuli Leifin lyhyet, hajamieliset vastaukset ja aavisti, että hän odotti kiihkeän maltittomasti ratkaisevaa keskustelua, joka oli tänään tapahtuva heidän kahden välillä. Hän itse taas pelkäsi ajatellakin sitä. Hänestä tuntui levolta kävellä Ågotin ja Borghildin välissä ja kuunnella heidän hilpeätä pikkupakinaansa kaikenlaisesta joutavasta. Mutta Leifin levottomuus vaivasi häntä kuin alituinen nuhde. Ja hän alkoi hiljentää kulkuaan. Hän valitti väsymystä ja pysähtyi tien oheen levähtämään ja poimimaan kukkia.

Ågot kääntyi samassa ja huusi kandidaatti Jonssonin luokseen. Leif ja Ebba jäivät kahden.

Leif astui Ebban luo ja laski kätensä raskaasti hänen käsivarrelleen. Ebba kohotti päänsä ja katsahti arasti hänen kiihtyneisiin kasvoihinsa.

"Odota täällä", sanoi Leif. "Anna toisten mennä menojaan. Kun he ehtivät kyllin kauas edelle, voimme lähteä seuraamaan heitä."

Ebba totteli. He seisoivat ääneti vierekkäin. Tunturi levisi heidän ympärillänsä harmaana ja alastomana yksinäisine mataline, suikertavine pensaineen, joita kasvoi kivien lomissa. Ylempänä loisti jäätikkö.

Kun heidän seurakumppaneitaan ei enää näkynyt, läksi Leif astumaan hitaasti eteenpäin, ja Ebba seurasi häntä konemaisesti. Leifin matala, vapiseva ääni kuului aivan hänen korvansa lähellä.

"Sinun täytyy kuulla minua, Ebba. Suurimmalla pahantekijälläkin on oikeus puolustautua. Minä tiedän, että olen tehnyt suuren synnin sinua vastaan antaessani sinun luulla, että olen vapaa. Mutta minä rakastin sinua niin suuresti ja tiesin, että jos sanankaan olisin virkkanut vaimostani, niin sinä olisit heti vetäytynyt pois. Koko sinun arka tytönylpeytesi, kaikki sinun perinnäiset kunniakäsitteesi olisivat nousseet muuriksi välillemme. Mutta minä toivoin, että sinä, sittenkuin olin voittanut rakkautesi, olisit ollut kyllin rohkea uhmaamaan maailman tuomiota minun tähteni ja että minä sinulta olisin saanut anteeksiantoa ja ymmärtämystä asiassa, joka on ollut elämäni suurin onnettomuus."

Hän vaikeni ikäänkuin odottaen, tokkohan Ebba virkkaisi mitään -- edes pari sanaa, jotka auttaisivat hänet yli vaikean tunnustuksen. Mutta Ebba kulki äänettömänä, pää painuksissa. Hänen hento povensa nousi ja laski nopeasti rasittavasta vaelluksesta. Suu oli tiukkaan ja lujasti suljettuna.

"En tiedä paljonko sinä olet kuullut suhteestani Ragnaan", jatkoi Leif. "Mutta nyt minä kerron kaiken sinulle säästämättä itseäni. Asuimme molemmat Valdersissa kesällä neljä vuotta sitten. Minä olin huima ja vallaton elämänilosta siihen aikaan -- olin juuri suorittanut hyvän tutkinnon ja saanut periä tätini, mikä teki asemani riippumattomaksi. Meitä oli paljon nuoria, ja me retkeilimme päivät päästään metsissä ja tuntureilla. Ragna oli pari vuotta minua vanhempi. Hän oli pitkä ja vaaleaverinen, ja hänessä oli jotain, joka muistutti tuleentunutta viljapeltoa. Minä olin ihastunut häneen, hurjasti rakastunut, kuten nuorukainen usein rakastuu naiseen, joka on häntä vanhempi ja kehittyneempi. Ja Ragna veti minua puoleensa. En tahdo sanoa hänestä mitään pahaa sen vuoksi, sillä hän kai rakasti minua, raukka... Oli tyyni ja helteinen elokuun yö, jolloin ilmassa oli vastaleikatun viljan tuoksua ja kalevantulet salamoivat tuntureilla... Silloin minä menin hänen kanssaan hänen huoneeseensa ja siitä yöstä alkoi koko onnettomuuteni. Sitten minä kyllä huomasin, etten todella rakastanut Ragnaa, ja koetin vapautua hänestä, -- mutta hän piti kiinni minusta, ja hänen isänsä, joka sai tietoonsa asianlaidan, vaati minua menemään tytön kanssa naimisiin, jos minulla oli rahtunenkaan kunniantuntoa. Minä tein mitä he pyysivät minulta, mutta luonteeni ei siedä pakkoa, ja siitä hetkestä asti minä vihasin Ragnaa. Minä annan hänelle mitä hän tarvitsee ja käyn joskus vuosien väliajoilla häntä katsomassa -- muuten olen elänyt omaa elämääni. Mutta milloinkaan ennen ei kahle ole tuntunut niin raskaalta kuin sinut tavattuani ja kun olin ymmärtänyt, että minulla oli mahdollisuus tulla onnelliseksi. -- Onhan minulla siis oikeus riistäytyä irti hänestä ja liittää elämäni sinun elämääsi? Ethän vastaa kieltävästi, Ebba?"

Silloin Ebba käänsi kalpeat, surulliset lapsenkasvonsa hänen puoleensa vastaten raskaasti:

"Minä luulen, Leif, ettei meillä ole oikeutta etsiä omaa onneamme toisten kustannuksella. Vaimosi antoi sinulle koko elämänsä täydessä luottamuksessa -- onhan siis aivan oikeudenmukaista, että hän saa sinun elämäsi."

"Mutta entä sinä, Ebba!" huudahti Leif kiihkeästi. "Jos minä olenkin ansainnut elinkautisen rangaistuksen, niin eihän sinun toki pidä kärsiä minun syntieni tähden."

"Eipä kyllä, mutta onhan asian laita niin, että meidän aina täytyy kärsiä niiden kanssa, joita rakastamme. -- Ja synnin seuraukset ulottuvat pitemmälle kuin kukaan uskookaan. Älä ajattele minua. Sinulla on suuremmat velvollisuudet vaimoasi ja lastasi kohtaan. Sillä minä tiedän, että sinulla on pieni poika, jonka nimi on Reidar."

Leif huudahti hämmästyksestä ja pysähtyi katsoen häneen melkein kauhuissaan.

"Kuinka sinä voit sen tietää?"

"Minä sen arvasin siellä kirkossa", vastasi Ebba hiljaa. "Kun näin, kuinka liikutetuksi sinä tulit sen pikkupojan kastetilaisuudessa. Olin kuullut tohtorinna Vingen puhuvan sinusta kerran... Sitten koetin kuvitella, että olin erehtynyt. En tahtonut uskoa omaa sisäistä tunnettani, sillä se teki minut niin onnettomaksi. -- Kaikkihan me koetamme pitää toivosta kiinni niin kauan kuin suinkin."

Leif astui hänen eteensä ja tarttui lujasti hänen ranteeseensa.

"Mutta, Ebba, etkö sinä voisi ajatella, että tulisit vaimokseni, jos ottaisin eron Ragnasta", pyysi hän vapisevalla äänellä. "Eihän avioliiton purkautuminen ole mikään tavaton asia. Miksi juuri me olisimme kovemman lain alaisia kuin tuhannet muut? -- Ihmiset puhuisivat vähän aikaa, ja sitten asia unohtuisi. Sinun kunniasi ei siitä saisi mitään tahraa."

Ebba koetti väkisin riistäytyä irti. Hänen suuret silmänsä olivat pelokkaat ja tuskaiset kuin ahdistetun eläimen.

"En ajattele kunniaani enkä ihmisten tuomiota. Ajattelen niitä kahta, joille me tekisimme vääryyttä. Niin kalliisti en voi onneani ostaa... Näin kerran jotain sellaista -- kotonani -- joka sai minut ikipäiviksi inhoamaan tuollaisia suhteita. Älä houkuttele minua, Leif. Matkusta pois ja jätä minut rauhaan. Muuta et voi minun hyväkseni tehdä."

"Ja luuletko sitten todellakin saavasi rauhaa?" kysyi Leif melkein uhkaavasti. "Eikö sinun käy lainkaan vaikeaksi erota minusta?"

Ebban huulet vavahtelivat, ja itku purkautui rajuun ja hillittömään nyyhkytykseen, joka tärisytti hänen hentoja hartioitaan.

"Vaikeaksi kyllä", sopersi hän.

Leif veti hänet rintaansa vasten ja suuteli pois hänen kyyneleensä kuiskaten hänelle lohdutuksen ja rohkaisun sanoja. -- Hänen ei pidä surra enää. Kaikki muuttuu hyväksi, kun vain he kaksi pitävät yhtä.

Ebba lepäsi tuokion hervottomana hänen sylissään. Mutta yht'äkkiä hän riistäytyi irti ja hänen kasvoissaan kuvastui sellainen kauhu ja vastenmielisyys, että Leif ehdottomasti luopui kaikista yrityksistä pidättää häntä.

Kirkaisten kipeän vihlovasti kuin ammuttu lintu hän ponnahti erilleen Leifistä ja läksi eteensä katsomatta juoksemaan tunturipolkua pitkin.

Hän tunsi tuulen viiltävän kasvojaan kiivaassa juoksussa. Terävät kivet haavoittivat hänen jalkojaan, risut ja oksat repivät hänen vaatteensa. Hän kompastui, lankesi ja nousi jälleen. Kaatuessaan hän oli loukannut kätensä verille. Hän näki punaiset pisarat välittämättä niistä. Leifin askeleet kuuluivat takaapäin, ja Ebba pakeni tiedottoman kauhun vallassa, peläten häntä ja itseään.

Yht'äkkiä hän näki allansa maan muuttuvan valkoiseksi, ja hänen oma varjonsa seurasi häntä sinisenä juovana lumella. Eikö hän ollut elänyt tätä hetkeä kerran ennen? Tämä paikkahan oli hänelle tuttu -- nuo jylhät tunturinhuiput, koko tämä sanomattoman alakuloinen erämaa. Ja kauhu, joka jyskytti hänen veressään -- senkin hän oli ennen tuntenut...

Leifin ääni kuului taempaa, säikähdyksestä melkein tuntemattomaksi muuttuneena.

"Jäätikkö, jäätikkö -- älä Jumalan tähden mene jäätikölle!"

Ebba syöksyi eteenpäin pysähtymättä, kunnes hanki, joka oli tähän asti ollut kova ja tasainen kuin jää, yhtäkkiä petti ja hävisi hänen jalkainsa alta kuin juokseva hiekka. Hän haparoi käsillään, mutta tapasi vain tyhjää ilmaa. Yhdessä ainoassa pyörryttävässä tuokiossa vilahti hänen ohitseen koko eletty elämä, ja hän tunsi viiltävää tuskaa tietäessään menettävänsä kaiken, mikä oli ollut hänelle kallista. Aurinko, ilma, nuoruus -- rakkaat kasvot kaukana täältä -- hän ei ollut niitä enää milloinkaan näkevä...

Hän tunsi vajoavansa pohjattomaan syvyyteen, ja maailma pimeni hänen silmissään.

XIII.

Kun löyhä lumi oli antanut perään Ebban jalkojen alla, oli hän suistunut muutaman jalan syvyiseen kalliorotkelmaan. Leif oli sieltä löytänyt hänet pyörtyneenä ja kantanut takaisin turistihotelliin. -- Kun hänen oli mahdoton saada tarkoituksenmukaista hoitoa hotellissa, vietiin hänet heti Kongstadiin. Putous ei ollut sinänsä ollut vaarallinen, mutta kauhistus ja mielenjärkytys olivat aiheuttaneet keuhkoveren vuodon, ja lääkäri arveli, ettei Ebba, joka ennestäänkin oli heikko, voinut kestää tautia.

Hän makasi jälleen pienessä huoneessaan, jossa oli herännyt niin monena iloisena kesäaamuna. Hänen toivomuksensa mukaan oli sänky käännetty niin, että hän saattoi nähdä tunturille, jonka rinteellä vilja kypsyi ja tie polvitteli pienten, ruskeiden hirsitalojen ohitse kadotakseen kuusimetsään. Kun sairaanhoitajatar, lempeä sisar Lisa, joka oli hankittu Kristianiasta, kohotti hänet tyynyjen varaan, saattoi hän nähdä kappaleen laaksoa ja jokea ja siniset tunturit taivaanrannalla. Yksityisten verensyöksy- ja hengenahdistuskohtausten välillä ei hän tuntenut mitään sanottavia tuskia, vaan lepäsi aivan hiljaa vuoteellaan. Lääkäri oli sallinut hänen ottaa vastaan joitakuita vieraita päivisin, kunhan hän vain puhui mahdollisimman vähän. Vanha rouva Kongstad, Ågot ja Borghild olivat hänen vakinaisia vieraitaan. Leifiä hän ei ollut nähnyt Kongstadiin-tulonsa jälkeen. Leif ei rohjennut lähestyä, ennenkuin Ebba oli lausunut haluavansa tavata hänet.

Eräänä päivänä Borghild kysyi, eikö hän saisi kirjoittaa ja pyytää rouva Lindholmia tulemaan Kongstadiin, mutta Ebba pudisti päätään kiivaasti.

"Ei, ei -- ei äitiä, mutta Gärda tulkoon", kuiskasi hän.

Ja eräänä pimeänä, sateisena elokuunpäivänä, jolloin sumu lepäsi raskaana laakson yllä, ilmestyivät Gärdan kalpeat kasvot ja itkettyneet silmät Kongstadin kartanoon.

Hänet vietiin heti Ebban luokse, joka raukeasti hymyillen kohotti päänsä pielukselta. Siskon näkeminen tuntui hyvältä. Oli kuin hänen kerallaan olisivat saapuneet takaisin kaikki lapsuuden valoisat, rauhalliset vuodet. Gärda tiesi, että hänen tuli ennen kaikkea hillitä itseään ja olla osoittamatta mielenliikutusta tai surua. Mutta kaikki hänen hyvät aikomuksensa unohtuivat, kun hän piteli kädessään Ebban kuumeenpolttavaa kättä ja kohtasi hänen silmänsä, joissa oli jo kuoleman kaukainen, arvoituksellinen katse. Rajusti nyyhkyttäen hän heittäytyi poikkiteloin vuoteelle, ja Ebban täytyi lohduttaa häntä ja kehoittaa häntä rauhoittumaan.

Hiukan toinnuttuaan täytyi Gärdan kertoa, miten kotona elettiin. Ebba tahtoi kuulla pienimpiä pikkuseikkoja myöten, millaista heillä oli ollut Näsbyn kartanossa ja Kööpenhaminassa. Mitä mummo oli sanonut, kun Gärda viimeksi oli käynyt häntä tervehtimässä, mitenkä Eva ja pikku Vivika voivat ja oliko Bengt äskettäin kirjoittanut... Kertomus Flemingin ja Oven ainaisesta riitelystä sai hänet hymyilemään. Mutta kun Gärda kertoi, kuinka levoton ja huolestunut äiti oli ollut Norjasta saapuneiden tietojen johdosta, oli Ebba itsepintaisesti vaiti ja käänsi päänsä toisaalle.

"Äitiin koski kovasti se, että kirjeessä ei lainkaan pyydetty häntä tulemaan. Norjalainen neiti mainitsi ainoastaan minun nimeni. Mutta se johtui kai väärinkäsityksestä."

"Ei", sanoi Ebba lujasti, "hän kirjoitti mitä minä pyysin. Minä en kaipaa äitiä."

Syntyi äänettömyys, kun Gärda hämillään ja melkein häveten sisarensa puolesta katseli ympäri huonetta. Jo ennen Ebban lähtöä oli hän pannut merkille siskonsa omituisen vastenmielisyyden äitiä kohtaan. Hän mietiskeli turhaan sen syytä.

Gärda katsoi ulos ikkunasta. Harmaa, sumuinen näköala melkein kammotti häntä. Hän siirteli hiukan lääkepulloja ja monia kukkavihkoja, jotka olivat lahjoja Ebban ystäviltä Kongstadissa. Kirjavia lehtiä ja kukkivia kanervia -- ensimmäisiä syksyn enteitä -- näkyi jo metsäkukkien joukossa.

Kun hän jälleen istuutui sängynlaidalle, tarttui Ebba hänen sormukselliseen käteensä ja katseli sitä tarkoin.

"Minulla on eräs pyyntö sinulle", sanoi hän vakavasti. "Lupaa minulle, että täytät sen."

"Riippuu siitä, voinko."

"Voit kyllä, ja se koituu sinulle itsellesi hyväksi. Kas tässä" -- hän veti hitaasti sileän kultasormuksen sisarensa hieman vastustelevasta kädestä -- "ota tämä sormus, pane se kuoreen ja lähetä paroni Gersdorffille."

Gärda hätkähti ja lensi hehkuvan punaiseksi.

"Mutta Ebba, minä en voi -- äiti ei ikinä antaisi minulle anteeksi sitä."

"Älä ajattele äitiä liian paljon", sanoi Ebba. "Tuntuu kovalta, että minun täytyy sanoa näin -- mutta hän ei ansaitse sinun rajatonta luottamustasi. Ajattele omaa elämääsi, Gärda -- ja ajattele Tagea. On suuri onnettomuus olla naimisissa ihmisen kanssa, jota ei rakasta, -- parempi siis purkaa ajoissa. Tee se sill'aikaa kuin olet täällä Norjassa -- se on parasta."

"Kunpa vain uskaltaisin!" Gärdan itkettyneet silmät olivat saaneet uutta loistetta.

"Sinä uskallat", sanoi Ebba hymyillen hänelle. "Minä annan sinulle rohkeutta."

"Sinä rakas!" -- Gärda kietoi kätensä Ebban kaulaan ja painoi poskensa hänen poskeansa vasten, ja uusi toivo, tulevan onnen aavistus, heräsi hänessä. Vastaisuus kirkastui samassa valoisaksi -- ja Tagen muisto, jota hän niin kauan oli torjunut luotaan, täytti yht'äkkiä kaikki hänen ajatuksensa. Hän näki jälleen nuo lujat kasvojenpiirteet, kirkkaat harmaat silmät, rakkaan valoisan hymyn...

Mutta samalla kuin hän näki oman elämänsä ulottuvan tulevaisuuden rajattomaan kaukaisuuteen, rikkaana toivosta ja mahdollisuuksista, muistui hänen mieleensä Ebba, jolla oli jäljellä vain muutamia köyhiä viikkoja.

"Mutta sinä itse", sopersi hän, ja lauseen loppu hukkui kyyneliin.

* * * * *

Kun Gärda oli viettänyt kaksi viikkoa Kongstadissa, saapui sinne odottamaton vieras. Tage. Hän toi terveisiä kotoa. Mummo oli lähettänyt hänet, koska valitettavasti ei voinut itse tulla, kuten hänen sanansa olivat kuuluneet.

Tage puheli Ebban huoneessa ääneen ja innokkaasti, ikäänkuin peläten jokaista keskustelun pysähdystä. Kaihtaen kaikkea surullista, kuten nuoret miehet usein, hän oli pitävinään Ebban tautia vain vähäpätöisenä sairautena, joka oli pian menevä ohitse.

Aluksi Tagen tulo ilahdutti sairasta, mutta kuunneltuaan neljännestunnin hänen vuolasta, hermostunutta sanatulvaansa Ebba pyysi häneltä raukealla äänellä anteeksi ja sanoi olevansa hieman väsynyt. Ehkä Tagella olisi halua mennä metsään kävelemään siksi aikaa kuin hän lepäsi.

Tage ja Gärda olivat tähän asti tuskin katsahtaneet toisiinsa. He olivat olleet avuttomat ja hämillään kumpikin. Nyt heidän katseensa kohtasivat toisensa, ohimennen, epäröiden, ja Tage virkkoi teennäisen välinpitämättömällä äänellä, hypistellen sotilaslakkia kädessään:

"Niin, mennäänkö ulos, Gärda, koska Ebba tahtoo?"

He kulkivat hitaasti metsään vievää polkua pitkin. Aurinko paistoi kesäisen lämpimästi, mutta syksyn läheisyys oli kuitenkin jo havaittavissa. Tunturinrinteen kukat olivat harventuneet. Sinikellot olivat kestävimpiä, mutta nekin näyttivät jo kalpeilta ja nuutuneilta.

Tage ja Gärda ojensivat yht'aikaa kätensä avatakseen veräjän, ja heidän sormensa hipaisivat toisiaan. Gärda säpsähti ja aikoi vetää kätensä pois, mutta Tage piti siitä kiinni.

"Sinulla ei ole sormusta", sanoi hän. "Mummo kertoi, että olet purkanut kihlauksesi. Onko se totta?"

"On", kuiskasi Gärda. "Ebba antoi minulle sen rohkeuden."

Tage kohotti pienen, lämpimän, päivettyneen käden huulilleen ja suuteli sormea, jossa vielä näkyi sormuksen jälki valkoisena juovana ruskeassa ihossa.

"Kiitos", sanoi hän hellästi. "Kerran sinulla on oleva sormessasi toinen sormus, joka toivoakseni pitää paikkansa elämän loppuun asti."

Gärda veti hämillään kätensä pois. Tage ei nähnyt hänen kasvojensa ilmettä, sillä hän painoi päänsä alas ja tuuli puhalsi hänen tummat kutrinsa silmille.

Metsän sisässä vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Polun varrella kasvavista koivuista vatisi keltaisia lehtiä harmaanruskealle, kulottuneelle nurmelle. Kanerva kukki. Kallioita peittivät puolukanvarret tummine, kiiltävine lehtineen ja veripisarani kaltaisine marjoineen.

"Mitä arvelet Ebbasta?" kysyi Gärda huolestuneena.

Tage taittoi oksan ja karsi sen perusteellisesti.

"Niin, hänen tilansa näyttää huonolta. Pelkään, että hän on sairaampi kuin kotona aavistavatkaan."

Gärda huokasi. Vastoin omaa vakaumustaan oli hän odottanut, että Tage antaisi hänelle toivoa.

"Ebballa on varmaan ollut surua", sanoi hän. "Täällä Kongstadissa on eräs nuori norjalainen insinööri, Leif Bjerke. Sinä et ole vielä nähnyt häntä. Neiti Ström kertoi, että hän ja Ebba pitävät toisistaan, mutta että insinööri lienee naimisissa. Ebba ei ole mitään puhunut, mutta minä näen kyllä, että hän on onneton. Kenties hän juuri siksi ei voi tulla terveeksi."

"Kenties", toisti Tage. "Ebba raukka! Sellaiset surut ne koettelevat ihmistä kaikkein kovimmin."

Gärda silmäili häntä salavihkaa. Hänen huulensa olivat tiukasti yhteenpuristetut, ja hän tuijotti otsa rypyssä metsän hämäryyteen.

"Tage" -- Gärdan käsi kosketti hänen käsivarttaan. "Oletko ollut kovin vihoissasi minulle?"

Tage pudisti päätään.

"En, Gärda kulta, en sinulle. Tiesinhän, että syy oli toisten. Mutta pahoillani olen ollut. Olin kadottanut sinut, ja isä ahdisteli minua myötäänsä, jotta menisin naimisiin Alice Olssonin kanssa. En saanut milloinkaan rauhaa hänen laskelmiltaan ja houkutteluyrityksiltään. Kotoinen Tanskan maaperä alkoi polttaa jalkapohjiani. Olin jo melkein päättänyt ottaa virkaeron ja mennä vieraaseen sotapalvelukseen. Kaipa joku luoti Balkanilla olisi minuunkin osunut."

"Tage -- älä puhu noin", pyysi Gärda vavisten.

"Sitten läksin eräänä päivänä maalle mummon luo", jatkoi Tage kiinnittämättä huomiota keskeytykseen. "Ajattelin mennä hyvästelemään -- tahdoin ennen lähtöäni vielä kerran nähdä nuo rakkaat vanhat kasvot. Hän on käynyt yhä huonommaksi -- mummo -- ei hän elä enää kauan. No niin, hän kertoi minulle, että sinun kihlauksesi oli purettu, ja ehdotti minulle toista matkaa kuin mitä olin aikonut. Minun olisi lähdettävä tänne katsomaan Ebbaa. Ja vasta kun kaikki oli jo päätetty, sanoi hän kuin ohimennen: 'Gärda on myös Norjassa'."

"Jos olisit sen tietänyt etukäteen, et varmaan olisi tullutkaan", sanoi Gärda taistellen itkua vastaan.

"Niinkö luulet?" -- Tage laski käsivartensa hänen hartioilleen ja pakotti hänet nostamaan silmänsä. -- "Miksi sanot sellaista, jota et kuitenkaan tarkoita? Tiedäthän sinä, kuinka paljon minä sinusta pidän. -- Rakas pikku Gärda, kun sinä nyt olet jälleen vapaa, ei kai mikään ole enää meitä erottamassa?"

Hän aikoi suudella Gärdaa, mutta tämä veti hiljaa päänsä pois hänen hyväilevistä käsistään.

"Ei nyt, Tage", sanoi Gärda lempeästi. "En voi ajatella omaa onneani, kun Ebba on sairaana."

Tage sai hetkisen taistella, ennenkuin voitti pettymyksensä, mutta sitten hän sanoi reippaasti ja avoimesti:

"Kuten tahdot. Olkaamme siis ystävät toistaiseksi, niinkuin olimme lapsina, hyvä sekin. Olen niin kauan kaivannut sinua, Gärda. Nyt, kun olemme yhdessä jälleen, ei välillemme saa tulla mitään varjoa."

Gärda tarttui hiljaa ja kiitollisena hänen käteensä, ja he jatkoivat vaellustaan metsässä.

Iltapäivän kultainen auringonpaiste pilkoitti kuusten runkojen välitse. Hyttyset surisivat tyynessä ilmassa. Ylt'ympäri kaikkialla hehkui syksyn väriloisto. Koivut paloivat kuin kokkotulet metsän sinertävässä tummuudessa. Mustikanvarret suikersivat ruosteenruskeina pronssinkarvaisten sanajalkain seassa, ja tahtomattaan he molemmat ajattelivat keväistä metsää, salavan harmaita untuvia ja vuokkojen tähtimattoa, joka peittää maan tuhannet elinvoimaisen vihreät taimet.

"Syksy tulee", virkkoi Gärda surullisesti.

"Niin tulee."

Tage oli hetkisen vaiti. Hän tunsi niinkuin Gärdakin, että ilma oli varjossa kylmää. Hän näki keltaiset lehdet, joita hiljalleen varisi tielle. Mutta Gärdan kevyt hengitys ja hänen hameensa kahina kuuluivat hänestä suloiselta musiikilta metsän hiljaisuudessa. Hän tarttui lujasti Gärdan käteen ja lisäsi:

"Mutta me kaksi emme sure syksyn tuloa. Koittaahan kevät jälleen -- meille niinkuin metsällekin."

* * * * *

Leif oli odotellut päivät päästään jännityksessä, joka vihdoin kävi sietämättömäksi; hän oli vartonut Ebban kutsua.

Se tulikin viimein. Hän istui eräänä iltapäivänä verannalla. Laakso lepäsi autereisena, sininen harso tuntureilla ja hopeavälke rinteiden liuskakivikatoilla. Koivikon latvat kellersivät, ja puutarhan aidan takana kohosi pihlaja veripunaisine marjaterttuineen. Leif seurasi katseellaan muuttolintuparvea, joka kiiti mustana juovana halki vaalean avaruuden.

Yht'äkkiä hän tunsi käden kosketuksen olkapäällään, ja nostaessaan päänsä hän näki Gärdan itkettyneet kasvot.

"Siskoni pyysi minua kysymään, tahtoisitteko tulla hänen luokseen. Siellä -- siellä on pian loppu käsissä."

Leif nousi ja seurasi häntä sanaakaan sanomatta.

Avattuaan hänelle oven Gärda vetäytyi hiljaa pois jättäen heidät kahden.

Leif meni vuoteen luo ja kumartui Ebban puoleen. Siitä oli pitkä aika, kun hän oli viimeksi nähnyt hänet. Kuinka muuttunut hän oli -- surullisesti muuttunut... Itku kuroi Leifin kurkkua.

"Leif." -- Ebban käsi haparoi peitteellä tavoitellen hänen kättään. -- "Olen pyytänyt sinua tänne sanoakseni sinulle jäähyväiset. Minä kuolen pian."

"Ebba, Ebba!" -- Leif painoi kasvonsa hänen kättänsä vasten salatakseen kyyneliään, joita ei voinut pidättää.

"Älä ole suruissasi minun tähteni", sanoi Ebba lempeästi. "Minä olen pelännyt kuolemaa, mutta en pelkää enää. -- Tahdoin pyytää sinulta erästä asiaa."

"Ebba, minä teen mitä ikinä toivot."

"Mutta se kenties ei ole helppoa." -- Ebba vaikeni ja henkäisi vaivalloisesti. -- "Tahdoin pyytää sinua palaamaan vaimosi luo ja asumaan hänen ja poikasi kanssa!"

Leif kohotti äkisti päätään, ja hänen silmänsä leimahtivat paheksuvasti.

"Ei, Ebba, sitähän et voi pyytää!"

"Kyllä", sanoi Ebba lujasti, "minä luulen, että sinä olet tehnyt vaimollesi suurta vääryyttä. Hän on paljon kärsinyt sinun tähtesi. Ja jospa et voikaan häntä rakastaa, niin te kuitenkin voitte sietää toisianne, kun ajattelette lasta."

Ebban silmiin tuli melkein äidillisen hellyyden loiste. Hän teki kädellänsä liikkeen, ikäänkuin ajatuksissaan olisi hyväillyt lapsen päätä.