Part 1

ELÄMÄN LANGAT

Romaani

Kirj.

ANNA BAADSGAARD

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.

I.

Talo sijaitsi lehmuskujan varrella juuri sillä kohtaa, mistä tie lähti isolle aukiolle. Viime vuosina oli sen poikki vedetty raitiotielinja, mutta ainoastaan kesäisinä sunnuntaipäivinä oli liikenne niin vilkas, että selvään huomasi pääkaupungin läheisyyden. Arkioloissa vallitsi rauha ja hiljaisuus kapealla tiellä vanhain jättiläislehmusten alla. Lapset leikkivät häiritsemättä puutarhaveräjien ulkopuolella, koirat nauttivat täysin määrin maalaiselämän vapaudesta, ja vanhat pariskunnat kävelivät verkalleen käsikynkässä, haastellen menneistä ajoista ja luoden väliin silmänsä ylös puiden latvoihin, jotka kaareutuivat heidän päittensä päällä nyt niinkuin silloinkin, kun he olivat nuoria ja maailma oli heille uusi.

Täällä tunsi olevansa ulkopuolella nykyaikaisen elämän hälinää ja levottomuutta, täällä saattoivat pienokaiset, joiden taistelu ei vielä ollut alkanut, ja vanhukset, joiden voimat jo olivat uupuneet, nauttia lepoa ja rauhaa. Siksipä myöskin vanha rouva Rönnov oli miehensä kuoltua kaksikymmentä vuotta sitten ostanut puistokujan varrella olevan harmaan talon asuakseen siinä loppuikänsä.

Rouva Veronika Rönnov oli syntynyt maalla ja viettänyt siellä lapsuutensa, nuoruutensa ja avioliittonsa ensimmäiset vuodet. Hän oli jo keski-ikäinen, kun hänen miehensä valittiin valtiopäiville ja perheen täytyi muuttaa pääkaupunkiin. Siellä poika ja tytär menivät naimisiin ja uusi sukupolvi kasvoi. Ne olivat työtä ja puuhaa kysyviä vuosia rouva Rönnoville, jonka koti muodostui kokouspaikaksi ei ainoastaan sukulaisille ja ystäville, vaan myös hänen miehensä valtiollisille hengenheimolaisille ja monille sen ajan mainehikkaimmille miehille ja naisille. Hän oli tuskin huomannut vuosien kulumista, niin kauan kuin hänen kykyään ja voimiansa tarvittiin ja elämä vielä sykki rikkaana ja lämpimänä hänen ympärillään. Mutta kun hänen miehensä kuoli -- äkisti ja ilman edelläkäypää sairautta sydänhalvaukseen --, silloin hän yht'äkkiä tunsi tulleensa vanhaksi. Hänet valtasi ääretön väsymys. Ajan monirientoinen levottomuus, ihmisten kilvoitteleva uurastus, suurkaupungin melu ja hälinä -- kaikki väsytti ja tympäisi häntä, ja mahdollisimman pian hän jätti Kööpenhaminassa olevan asuntonsa ja muutti tuohon harmaaseen taloon lehmuskujan varrelle, jonne maailman meno kuului vain kaukaisena humuna ja missä puiden suhina kesät talvet kertoi hänelle menneisyydestä ja rakkaista omaisista, jotka ennen häntä olivat siirtyneet suureen hiljaisuuteen.

Hänen poikansa ja tyttärensä olivat seuranneet isäänsä. Tyttärentytärkin oli kuollut, mutta jättänyt jälkeensä avioliitostaan eversti Barnerin kanssa pojan, Tagen, joka oli jo saavuttanut luutnantin olkalaput. Joka kerta hänet nähdessään rouva Rönnov tuli muistaneeksi muuatta nuorta miestä, joka oli lähtenyt Slesvigin kolmivuotissotaan hänen sormuksensa sormessaan ja hänen kuvansa lompakossaan. Romanttinen nuorukainen se oli ollut, kaikessa erilainen kuin se mahdikas tilanomistaja ja valtiopäivämies, joka sittemmin oli hänen puolisonsa. -- Vanhasta rouvasta tuntui melkein käsittämättömältä, että neljäs sukupolvi oli saattanut nousta näin pian. Hänen ainoa pojantyttärensä, Nina, oli mennyt naimisiin hovijahtimestari Lindholmin kanssa ja oli neljän lapsen äiti, jota vastoin Ninan sisarpuolella, seitsemäntoista vuotta nuoremmalla Evalla, oli avioliitossaan konsuli Valeurin kanssa ainoastaan yksi lapsi, pieni, vuoden vanha Vivika-tyttönen.

Viimeiset kaksikymmentä vuotta olivat vierineet rauhallisesti ja yksitoikkoisesti, niinkuin aika kuluu siltä, joka oikeastaan on jo tehnyt tilinsä elämän kanssa. Vanhan rouvan voimat riutuivat vähitellen; hänen katseensa himmeni, ja hänestä tuntui, ettei aurinko enää paistanut yhtä kirkkaasti kuin hänen nuoruudessaan. Kuulokin heikontui; äänet saapuivat hänen korviinsa ikäänkuin jostakin kaukaa. Täytettyään kahdeksankymmentä vuotta hän sai eräänä päivänä äkillisen halvauskohtauksen, joka teki hänet rammaksi. Kaisa Borelius, rouva Rönnovin monivuotinen emännöitsijä, joka itsekin oli yli kuudenkymmenen, auttoi joka aamu vanhaa rouvaa pukeutumaan, istutti hänet rullatuoliin ja kuljetti arkihuoneen ikkunan ääreen. Siinä rouva Rönnov istui päivät päästään ja katseli ulos. Lehmukset kertoivat hänelle vuoden tarinan. Hän näki kevään pukevan puunlatvat kauniiksi ja lintujen rakentavan pesiään. Hän näki latvusten tummenevan kesäauringossa ja sateissa. Vihdoin elämän tumma pronssinväri vaihtui kullanpunaan, joka alkoi leimuta yhä heleämpänä, kunnes vanhat lehmukset seisoivat kuin palavat tulisoihdut kuulaassa, sinisessä lokakuun ilmassa. Sitten tulivat myrskyt ja karistivat lehdet maahan. Kultakasoina ne viruivat runkojen välissä vaimentaen ohikulkijain askelten äänet. Lehmuskuja kävi tyhjäksi ja autioksi. Lehdetönten oksien välitse näkyi taivas suurena ja avarana siniharmaine pilvineen, jotka auringon laskiessa paloivat punaisina. Talot, jotka lehvistö oli kätkenyt, näkyivät nyt toisella puolen tietä. Neiti Borelius oli mielissään näköalan väljenemisestä, joka toi naapuritkin näkyviin. Mutta rouva Rönnov rakasti lehvistöä; hänen mielestään myrsky teki lehmuskujan niin surullisen autioksi. Vasta lumen tultua hän oli jälleen tyytyväinen. Talven puhdas ja äänetön rauha puhui hänelle kuoleman suuresta levosta, joka vähitellen tuli hänen kaipuunsa päämääräksi.

Tänä vuonna lumi odotutti itseänsä kauan. Sää oli leuto ja usvainen, vaikka joulu oli jo ohitse. Puutarhan nurmikko pysyi mehevän vihreänä, ja siellä täällä kohotti pieni kaunokki valkoista kukintoaan kelmeätä talviaurinkoa kohden. Puissa oli suuria umppuja, ja, mamsseli Borelius pudisti päätänsä arvellen, ettei tämä tällainen tiennyt hyvää. Maa ei saanut tarpeellista lepoaikaa, ja siitä koitui vahinkoa vuodentulolle.

Uudenvuodenpäivänä vanha rouva Rönnov istui tavallisuuden mukaan paikallansa ikkunan ääressä. Hänellä oli yllään musta silkkipuku, ja pitkänauhainen pitsimyssy peitti hänen hohtavia, hopeanvalkeita hiuksiansa, jotka muodostivat laineita ohimoille. Uudenvuodenpäivänä lapset aina kävivät häntä tervehtimässä, ja kaikki oli valmiina heitä vastaanottamaan. Arkihuoneen vanhanaikaiset, hienoilla upotuksilla koristetut huonekalut olivat kiiltäviksi hangatut, ja kaakeliuunissa paloi valkea luoden hohdettaan matoille ja taulujen kultakehyksille. Mieto hajuveden lemu sekoittui hyasinttien hunajantuoksuun. Niitä oli ikkunalla pitkät rivit punaisissa ja vihreissä laseissa; toiset olivat työntäneet pituutta kuin hoilakat, puolikasvuiset tytöt, toiset olivat puolittain kätkössä lehtien välissä kuin ujot lapset, jotka pelokkaina katselivat outoa maailmaa. Rouva Rönnovilla oli erinomainen kukka-onni. Hän istutti joukoittain sipuleja joka syksy, ja joulun tienoissa ne kaikki alkoivat kukkia.

Uunin luota nurkasta kuului silloin tällöin hiljaista murinaa. Siellä makasi vasussaan Jack, rouva Rönnovin vanha terrier-koira, pehmeillä pieluksilla, virkatun, erivärisistä neliöistä muodostetun peitteen sisässä. Sen pää oli kääritty kaulahuiviin, ja sikäli kuin tuota pientä, musta- ja valkotäpläistä koirannaamaa näkyi, oli siinä sairaalloinen ja nurpea ilme. Koira poti tänään muutakin kipua kuin tavallista leiniään. Se oli korkeasta iästään huolimatta antautunut kevytmieliseen rakkausseikkailuun ja saanut selkäänsä eräältä nuoremmalta ja voimakkaammalta kilpailijaltaan, joka oli purrut siltä oikean korvan verille. Nyt oli Kaisa sitonut sen, ja koira makasi hiljaa kuin ainakin heikko sairas surkutellen itseään syvästi.

Ulkona kuvastuivat puut suorina ja mustina vihreänsinistä iltataivasta vasten. Vastapäisen pienen, matalan, olkikattoisen talon ikkunat olivat jo valaistut ja loivat lämmintä, punertavaa loistetta hämärään. Veräjänkorvassa palavasta lyhdystä lähti pitkiä, teräviä, valkoisia säteitä, jotka piirsivät olkikaton tummalle samettipohjalle hohtavan ristin. Puiden oksien välitse tuikki iltatähti.

Puistokujassa vallitsi hiljaisuus. Ei mitään työrattaiden kolinaa tänään, pyhäpäivänä. Silloin tällöin kuului jalankulkijan askelia tai kaukaista koiran haukuntaa. Sitten kaikki hiljeni, ja pimeys hiipi verkalleen huoneeseen lyhyen päivän mennessä mailleen.

Vanhan rouvan pää, joka muistutti norsunluuveistosta ikkunasta hyasinttien yli tulevassa kajastuksessa, painui yhä alemmaksi rinnoille. Hän huokasi pari kertaa niin syvään, että myssynnauhat heilahtivat ja valkosilkkinen harsohuivi kohosi. Eikö kukaan tullutkaan tänään? Kellohan oli jo kohta viisi... Hän ojensi kapean, vahankeltaisen kätensä ja lyödä kilautti pöytäkelloa, joka oli ikkunalaudalla kukkien välissä. Vanha koira kavahti unestaan ja haukahti äreästi, vihoissaan häiritsemisestä.

Heti sen jälkeen ovi aukesi ja Kaisa Borelius tuli näkyviin. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kuihtuneet, mutta hän ylpeili vieläkin soreasta vartalostaan, joka tänään pääsi täysiin oikeuksiinsa komeassa mustassa villapuvussa. Hän astui vanhan rouvan luo, otti nojatuolin selustassa riippuvan kuulotorven ja huusi siihen hauraalla vanhanpiian-äänellään, jossa vielä tuntui ruotsalainen sävy:

"Haluaako rouva jotakin?"

"Minä pelkään, Kaisa, että saamme tänään odottaa turhaan", sanoi rouva Rönnov valittavasti. "Lapset eivät tulekaan."

"Kuinka niin? Hovijahtimestarin herrasväki tulee kyllä ihan varmaan", lohdutti Kaisa, "ja kun ilma on näin lämmin, saamme kait odottaa rouva Valeuriakin pienokaisineen".

Samassa kuului todellakin askelia käytävältä, joka johti veräjältä portaille. Sähkökellon kilinä viilsi hiljaisuutta, ja Jack kavahti pystyyn raivokkaasti haukkuen ja näytti keltaisia hampaitaan.

"Enkös minä sitä sanonut!" huusi Kaisa voitonriemuisesti kuulotorveen, ennenkuin laski sen vanhan rouvan syliin ja meni avaamaan.

Rouva Rönnov tuijotti jännittyneenä oveen, kunnes kauan odotetut vieraat astuivat sisään.

Tulijat olivat hovijahtimestari Lindholm ja hänen rouvansa sekä heidän neljä lastansa: aikuiset tyttäret Gärda ja Ebba ja pojat Ove ja Fleming.

Hovijahtimestari oli viidenkymmenen paikkeilla, pitkä ja laiha mies, kasvot värittömät, silmät vaaleat ja vetiset kultakehyksisten rillien takana. Vaalea, hiukan harmaansekainen tukka oli hyvin harva, niin että kiiltävä päälaki näkyi selvään. Hänellä oli yllään hieno englantilaiskuosinen aamupäiväpuku ja jaloissa kellertävät damaskit. Hovijahtimestari Lindholm luki kunniakseen, että häntä pidettiin hienona koirien ja hevosten tuntijana sekä erinomaisena bridgenpelaajana. Mahdotonta olisikin ollut keksiä hänessä muita harrastuksia -- lukuunottamatta eräänlaista mieltymystä rivoihin ranskalaisiin romaaneihin. Eduskunnassa hänellä oli paikkakunnan suurimpana tilanomistajana ollut sijansa jo useita vuosia, ja siellä häntä nimitettiin "mykäksi".

Hänen vaimonsa ei ollut vielä neljääkymmentä täyttänyt ja oli edelleenkin huomattavan kaunis. Kasvot olivat ylväät rotukasvot, nenä hienosti kaartuva, leuka lujapiirteinen, silmät suuret, tummat ja säihkyvät, pitkien ripsien varjostamat. Hänen hymynsä, joka antoi suulle hieman ivallisen ilmeen, paljasti ehyet hammasrivit, joissa kimalteli vain jokunen kultatäyte siellä täällä. Hyvinhoidettu hipiä oli himmeänvalkoinen; ohut puuterikerros peitti otsan ja silmäkulmien hienot rypyt. Hän oli harmaassa, ruumiinmukaisessa kävelypuvussa, ihastuttava siniketunnahkainen puuhka löyhästi hartioille heitettynä.

Molemmat nuoret tyttäret -- pikkutytöt, kuten heidän äitinsä itsepintaisesti nimitti heitä -- tuntuivat ensi näkemältä jotenkin vähäpätöisiltä kauniin äitinsä rinnalla. Mutta ken otti vaivakseen tarkemmin katsella näitä hiljaisia ja yksinkertaisesti puettuja neitosia, ei voinut olla panematta merkille, että kahdeksantoistavuotiaalla Gärdalla oli ihmeelliset sametinpehmeät, ruskeat silmät ja suloinen hymy, kun taas kuusitoistavuotiaan Ebban valkea iho ja hento, solakka vartalo huokui varhaisen kevätkukan viileätä viehkeyttä.

Pojista oli Ove äitinsä näköinen ja sen vuoksi hänen lempilapsensa. Vanttera Fleming sen sijaan sai kärsiä paljon pilkkaa onnettoman pystynenänsä tähden, jonka luonto oli hänelle suonut. Rouva Lindholm ei voinut käsittää, kuinka oli mahdollista, että hänen poikansa oli saanut noin plebeijimäisen ulkomuodon.

Vieraat kokoontuivat rouva Rönnovin nojatuolin ympärille. Hovijahtimestarinrouva suuteli häntä ohimennen otsalle, huulet yhteenpuristettuina. Lapset toivat pieniä uudenvuodenlahjoja. Tytöillä oli kukkia, mutta proosallisemmat pojat olivat valinneet konvehteja, jotka he itse söivät suuhunsa, ennenkuin lähtivät talosta.

Hovijahtimestari tarttui kuulotorveen ja huusi tavanmukaisen uudenvuodentoivotuksensa: "Minä toivon, että mummo saa elää vielä monta vuotta!"

Vanha rouva vetäytyi hieman syrjään -- tuo karkea ääni vihloi hänen korviaan -- ja vastasi surullisesti hymyillen:

"Ei, Mogens, älä sellaista toivo. Parasta olisi, jos Herra jo pian korjaisi minut pois."

"Hyi, mummo, kuinka voit niin sanoa", puuttui rouva Lindholm puheeseen, tuntien samassa ohimenevää tunnonvaivaa sanojensa johdosta. Sillä olihan vanhan rouvan elämä kieltämättä ikävää. Hän näki ja kuuli huonosti, ja hänen täytyi viettää kaiket päivät rullatuolissa. Tavallisesti olivat Kaisa ja Jack hänen ainoana seuranaan. Pitäisihän tietysti käväistä hiukan useammin häntä katsomassa -- mutta oli melkein mahdotonta ehtiä tänne maalle, kun oli seuraelämän velvollisuudet täytettävänä. Sitä paitsi oli niin hirveän hankalaa huutaa torveen -- ja mitäpä olisi sanottavaakaan vanhalle muijalle, joka eli aivan erillään maailmasta.

Rouva Rönnov tiesi, minkä arvoinen rouva Lindholmin tilapäinen liikutus oli, eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän tunsi Ninan itsekkyyden. Ystävällisesti hymyillen hän ojensi kätensä tytöille ja veti heidät lähemmäksi.

"Tulkaa tänne, lapset, että saan katsella teitä! Miten isoiksi ja kultaisiksi te olette kumpikin tulleet! -- Oletteko olleet monissa tanssiaisissa tänä talvena? Te olette juuri siinä iässä, jolloin on nautittava ihanasta nuoruudesta..."

"Mitä mummo ajattelee!" huudahti rouva Lindholm terävästi. "Ebbahan on ihan lapsi, ei hän vielä ota lainkaan osaa seuraelämään. Gärda on kyllä ollut suurissa tanssiaisissa paroni Gersdorffilla. Heidän vanhin poikansa, joka on äskettäin kohonnut yliluutnantiksi, oli hyvin huomaavainen hänelle. Eikö totta, Gärda, saattoihan paroni Axel sinut pöytään?"

"Voi, mamma, eihän se nyt mitään..."

Gärdan hienot kasvot punehtuivat, ja hän kumartui nopeasti tarkastelemaan ikkunalla kukkivia hyasintteja.

Keskustelun katkaisi Jackin ulvonta -- niin kovaääninen, että vanha rouva Rönnovkin kuuli sen. Ove oli pitkän aikaa härnännyt koiravanhusta osoittamalla sitä sormellaan, kun se oli niin hullunkurisen näköinen -- pilkka, jonka Jack hyvin käsitti ja johon se vastasi äkäisellä murinalla. Mutta kun poika vielä lisäksi tarttui sen etukäpäliin ja pakotti sen tanssimaan raihnaisilla takajaloillaan, niin se päästi äänekkään vastalauseen, ikäänkuin huomauttaakseen kärsimästään vääryydestä koko seuralle.

"Antakaa Jackin olla rauhassa, pojat! Se ei ole tehnyt teille mitään." -- Vanha rouva puhui oudon tuikeasti ja kolkutti kepillänsä lattiata. -- "Ove ei ole kiltti eläimiä kohtaan", lisäsi hän ärtyisesti.

"Se on vain pientä poikamaista vallattomuutta", sanoi rouva Lindholm puolustellen. "Lapset, ettekö löydä mitään kirjoja, joita voisitte katsella, -- vaikka taitaa olla jo niin pimeä, ettei näe lukea..."

"Gärda hyvä, tahdotko olla kiltti ja sytyttää lamput", pyysi vanha rouva, joka vapisi mielenliikutuksesta lemmikkinsä kärsimän pahoinpitelyn tähden.

Ebba oli sysännyt veljensä syrjään, otti vanhan koiran varovasti syliinsä ja kantoi sen takaisin vasuun. Siihen hän sijoitti Jackin parhaansa mukaan ja koetti hyväilyillä ja lempeillä sanoilla rauhoittaa eläintä. Hänen pitkät, vaaleat hiuksensa, jotka vielä olivat hajallaan, valuivat kaitaisille kasvoille ja tummansiniselle samettipuserolle. Ove pisti kätensä taskuun ylimielisen näköisenä ja lähti vihellellen toiseen päähän huonetta.

Sillä välin Gärda oli sytyttänyt lamput -- kauniin, vanhanaikaisen pronssilampun, jonka varjostin kuivattuine kukkineen oli aina huvittanut lapsia, ja uuden, nykyaikaisen, joka oli rouva Lindholmilta toissa jouluna saatu lahja. Nuori tyttö kulki edestakaisin kevyin askelin ja veti verhot ikkunoiden eteen iloisena siitä, ettei huomio enää ollut häneen kiintynyt.

Hovijahtimestari seisoskeli kirjakaapin edessä lukien hajamielisenä kirjanselkien nimikkeitä -- Holberg, Oehlenschläger, Ingemann -- pelkkiä klassikoita. Puh! -- Hän nosti valkoisen, sormuksilla koristetun kätensä suunsa eteen salatakseen haukotusta. Nämä velvollisuusvierailut vanha rouvan luona, joihin hänen vaimonsa pakotti hänet kolme-neljä kertaa vuodessa, tuntuivat hänestä kerrassaan synninrangaistukselta.

"Ove ja Fleming, ettekö tahdo lukea?" sanoi rouva Lindholm. "Täällä on Andersenin sadut."

"Ei kiitos." -- Ove kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään ja mutisi itsekseen: "Ei tässä nyt sentään ihan sylivauvoja olla."

"Sinulle pitää tietenkin olla Nick Carteria", virkkoi Ebba nousten seisomaan, huolellisesti käärittyään Jackin virkattuun peitteeseen. Veljensä kiukkuiseen silmäykseen hän vastasi pistämällä ruusunpunaisen kielenkärjen ulos valkoisten hammasriviensä välistä.

Vaikka vanha rouva Rönnov ei käsittänytkään kaikkea, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, tajusi hän kuitenkin vaistomaisesti, etteivät vieraat olleet erinomaisen hyvällä tuulella. Hän pyysi Gärdaa soittamaan, että Kaisa toisi iltapäiväteen pöytään. Poikien mieliala kohosi heti, kun he näkivät täysinäiset kakkuvadit, ja hovijahtimestarikin ajatteli halukkaasti virvokkeita. Mummolla oli erittäin hienoa vanhaa portviiniä, ja koska oli uudenvuodenpäivä, oli täysi syy odottaa, että sitä ilmestyisi pöytään.

Eteisen ovikello soi. Ove ja Fleming ryntäsivät avaamaan. Vanha rouva Rönnov terästi kuuloaan käsi korvan takana.

"Tuleeko ketään?" kysyi hän Gärdalta. "Tulee, mummo kulta", huusi tyttö torveen, "luultavasti Eva-täti ja Tage. Minä tunnen heidän äänensä."

Eva Valeur, rouva Lindholmin nuorempi sisarpuoli, kaunis vaaleaverinen nainen, iältään vähän päälle kahdenkymmenen, astui sisään vuoden vanha pikkutyttönsä käsivarrellaan. Hänen takanaan näkyi pari luutnantinpoletteja, ja Tage Barnerin voimakaspiirteinen pää kumartui tervehtimään, niin että lampunvalo osui hänen paksun ruskean tukkansa valkoiseen jakaukseen. "Hyvää päivää, rakkaat lapset -- voi, miten pikku Vivika on kasvanut!" -- Vanha rouva puristi lapsen tuokioksi rintaansa vasten, mutta antoi sen sitten heti takaisin äidille, kun pienokainen näytti alkavan itkeä. -- "Ota sinä hänet, Eva. Pienet lapset eivät pidä ryppyisistä kasvoista. -- No, miehesi ei tullutkaan, näemmä -- eikä Tagen isä myöskään."

Eva-rouva toi paljon terveisiä mieheltään, konsuli Valeurilta. Hänen oli valitettavasti ollut mahdoton päästä tänään...

Sitten luutnantti Tage otti kuulotorven nuorelta rouvalta ja selitti, että isänsä, eversti, oli saanut esteitä. Uudenvuoden kunnia tervehdys linnassa ja muut viralliset vierailut.

"Niin, niin, poikaseni, kyllä minä ymmärrän", nyökkäsi rouva Rönnov lempeästi. Koko suku tiesi, että vanha rouva piti erityisen paljon Tagesta, joka kuului olevan hänen miesvainajansa näköinen. -- "Saan todellakin olla iloinen, kun minulla on teitä näinkin monta koolla ympärilläni. Ja nyt te kaikki varmaan tarvitsette kupin teetä. Ole hyvä, Tage, ja työnnä minun tuolini pöydän luo."

Hovijahtimestaria suututti, kun molempien toisten herrain oli onnistunut livahtaa tiehensä. Mitä peijakasta hän olikaan suostunut lähtemään Ninan mukaan! Täällä täytyi istua lasten ja naisväen seurassa, vaikka olisi paljon hauskempaa pelata bridgeä aatelisklubilla.

Vanha rouva Rönnov tahtoi välttämättömästi Tagen viereensä pöytään. Luutnantin yritys saada Gärda toiselle puolellensa raukesi tyhjiin viime tingassa, kun Fleming, leveä pojannaama ärsyttävässä hymyssä, sijoittautui heidän väliinsä. Tage kuiskasi vihaisesti: "Mitä sinä siinä teet, penikka!" mutta se vain enensi asianomaisen mielihyvää sukkelan kepposensa johdosta.

Kaisa Boreliuksen tarjoillessa teetä istui vanha rouva Rönnov hymyillen ja katseli ympärillänsä olevaa rakasta piiriä. Tällaisina hetkinä, kun hän ylpein mielin tunsi itsensä suvun kantaäidiksi, hän unohti vanhuutensa ja raihnaisuutensa. Hän nautti ajatuksesta, että nämä nuoret, terveet ihmiset olivat lihaa hänen lihastaan ja verta hänen verestään. Kenenkähän kautta hänen sukunsa oli jatkuva, kun hän itse oli jo aikoja sitten kätketty maan poveen? Hän piti paljon heistä kaikista -- erittäinkin Tagesta ja Gärdasta. Mutta tyttökulta ei ollut iloinen tänään, sen hän huomasi selvästi... Olikohan syynä jokin asia, joka koski nuorta paroni Gersdorffia? Saattoiko Nina uhrata lapsensa onnen edistääkseen omia kunnianhimoisia suunnitelmiaan?

Keskustelu oli pöydässä vähän vilkastunut. Rouva Rönnov saattoi nähdä puhuvien kasvoista, että jokin asia kiinnitti erityisesti heidän mieltään.

"Tage, poikaseni, mitä te pohditte niin innokkaasti?"

"Eva-täti on käynyt lentokentällä ja nähnyt Erik Lindin nousevan ilmaan."

"Lentokentällä! Herra varjele!" -- Rouva Rönnov laski kiivaasti teekupin kädestään. -- "Kaikkia hullutuksia ne ihmiset keksivät tähän aikaan. Kunhan ei vaan Jumala heitä rankaisisi heidän kevytmielisyytensä tähden."

"Ei se niin vaarallista mahda olla", nauroi Tage ylimielisesti. "Minäkin tästä jonakuna päivänä lähden mukaan lentoretkelle."

"Jumalan tähden, poikani, ethän tee sitä!"

Vanhan rouvan nuhteleva huudahdus voitti äänellään sen pienen, pelokkaan oihkauksen, joka pääsi Gärdalta. Mutta Tage kuuli sen kuitenkin ja hymyili itsekseen suoristaen samalla vaistomaisesti solakkaa vartaloaan.

Lempeydestään huolimatta vanha rouva Rönnov saattoi käyttää sangen kovia sanoja puhuessaan nykyajasta, jota hän syvästi paheksui. Hän vihasi automobiileja ja sähköraitiovaunuja, jotka hänen mielipiteensä mukaan olivat eräänlaisia uudenaikaisia murha-aseita. Hän ei voinut sietää, että naiset opiskelivat, kävivät luennoilla yhdessä nuorten miesten kanssa ja valmistautuivat lääkäreiksi ja juristeiksi. Se mullisti maailmanjärjestyksen, eikä rouva Rönnov voinut mitenkään myöntää, että nykyiset olot olisivat entisiä paremmat. Avioliitot olivat järjestään onnettomia, avioerot kuuluivat päiväjärjestykseen, ja lasten kasvatus jätettiin vieraiden tehtäväksi. Ja kaiken päälliseksi naiset vielä vaativat äänioikeutta ja tahtoivat päästä hallitsemaan maata ja valtakuntaa. Kodin hallitus oli aivan liian mitätön tehtävä nykyajan naisen voimille.

Eva, joka itse oli suorittanut ylioppilastutkinnon, koetti toisinaan selittää vanhalle rouvalle, että uuden ajan edistykset vallan hyvin saattoi yhdistää entisajan ihanteisiin. Kunnollinen ja toimekas nainen oli ymmärtävä jakaa aikansa kodin ja julkisen elämän kesken. Ja avioliitot tulisivat onnellisemmiksi kuin milloinkaan ennen, kun mies ja vaimo kohtaisivat toisensa tasavertaisina tiedoiltaan ja harrastuksiltaan.

Mutta rouva Rönnovin mielipiteet eivät järkkyneet. Hän vain pudisti päätään hienosti hymyillen ja luoden veitikkamaisen katseen silmälasiensa takaa.

"Kernaasti minun puolestani saatte olla tovereita", oli hänen tapansa sanoa. "Mutta mihinkäs silloin joutuu erotiikka, lemmen runollinen viehätys? Miehiä ja naisia ei vedä toistensa puoleen yhtäläisyys, vaan erilaisuus. Niin on laita ollut maailman alusta asti, ja tokkopa se asia muuksi muuttunee koskaan."

Tage jatkoi puhettaan ilman valloituksesta.

"Armeija tulee tietysti hankkimaan lentokoneita täällä niinkuin muissakin maissa. Jos meillä aiotaan valmistaa upseereja ilmailijoiksi, niin minä ilmoittaudun heti. Se on asia, jolla on tulevaisuus edessään. Ja juuri siksi, että me olemme pieni kansa, täytyy meidän seurata aikaamme siinäkin suhteessa. Lentokoneet saavat varmasti mitä suurimman merkityksen tulevaisuuden sodissa."