Part 3

Lampaan kokoinen, valkeavatsainen ja tummarintainen lintu laskeutui loivin kaarroksin leivosen viereen. Sillä oli kankeat, kaarevat kynnet, koukkuinen kotkan nenä ja töyhtö päässä.

— Harpyia, maailman julmin petolintu on kotoisin Etelä-Amerikasta. Se on lainannut nimensä kreikkalaisten kuoleman haltijattarilta, harpyioilta, sillä mihin eläimeen tämä lintu iskee, se on kuoleman oma. Minä olen nähnyt harpyian kantavan kynsissään ihmisen lasta, selitti puuma.

— Hyvä on, ettei tiikerillä ja leijonalla ole siipiä, puhelivat antiloopit.

— Kondori, kondori! huusi taas puuma.

Ilmassa liiti kohisten mahtava petolintu, niinkuin satujen vaakalintu, laskeutuen majesteetillisin kääntein edellisen viereen. Se oli paljaskaulainen, väriltään sinertävän musta, ja sen kurkkua ja otsaa koristivat veripunaiset heltat.

Puuma esitteli:

— Etelä-Amerikkaa edustaa täällä toinenkin korkeuslentäjä, kondorikotka, kotoisin Aconcagualta. Kondori syö kuolleitten eläinten lihaa, mutta nälissään iskee eläväänkin. Harpyia ja kondori puolustakoot maanosamme mainetta.

— Missä ovat Euroopan kotkat? huusi karhu.

— Ja Aasian? lisäsi tiikeri.

— Ja Pohjois-Amerikan? ärähti harmaakarhu.

— On niitä Austraaliassakin korkeuslentäjiä, väitti dingo.

Harpyian ja kondorin viereen lensi joukottain kotkia, korppikotkia ja haukkoja, sillä pitihän koetella, kun johtajat vaativat. Joukossa oli meidän maakotkammekin.

Karhu oli juuri antamaisillaan lähtömerkin, kun kettu hätääntyneenä huomautti:

— Miten voimme mitata, kuka käypi korkeimmalla?

— Aivan oikein, siihen meillä ei ole mittoja eikä mittaajia. Korkeuksissa kuuluvat ihmistenkin mitat käyvän mitättömiksi, myönsi karhu, eikä meistä nelijalkaisista voi kukaan seurata mukanakaan, että edes silmämääräisesti erottaisimme voittajan.

Mutta kettu pelasti taas eläimet pälkähästä. Hän kutsui lapintiaisen luokseen, asetti sen kondorin harteille ja varoitti:

— Pidä nyt lujasti kiinni höyhenistä, ja kun nousette yläilmoihin, niin katsele silloin tarkasti, ketkä näistä linnuista käyvät korkeimmalla.

— Uskaltaisinkohan? epäili lapintiainen.

— Pienuutesi sinua suojelee ja sitäpaitsi nyt on rauha eläinkunnassa.

— Olkoon menneeksi, vaikka tämä "ratsu" ei näytäkään oikein hyväntahtoiselta. Näenpähän minäkin kerran oikein laajalti maailmaa.

Karhu antoi lähtömerkin. Leivonen hypähti keveästi ilmaan ja alkoi tapansa mukaan laulaen kohota korkeutta kohti. Kotkat läiskäyttelivät siipiään harvakseen, ja kondorin täytyi ensin hyppiä maassa saadakseen kylliksi ilmaa siipiensä alle. Mutta päästyään vähän ylemmäksi harpyia, kondori ja kotkat nousivat nopeammin kuin leivonen. Hetken kuluttua ne näkyivät vain tummina pisteinä poutapilven reunaa vastaan. Viimein ne kaikki katosivat silmistä taivaan sineen.

Niinä hetkinä tähysteli lukemattomia silmäpareja Jauritunturilla taivaan korkeuksiin odottaen alastulijoita. Kirahvien kaulat olivat kuin puhelinpylväitä, ja karhu oli noussut innoissaan takajaloilleen.

Hetket olivat jännittäviä.

— Sinneköhän ne jäivät? kaipaili karhu hetken kuluttua.

— Yläilmoissa on kylmä; parta kuurassa ne sieltä tulevat. Minä luulen, että sillä kondorilla kaula paleltuu, jos kovin korkealle nousee, pakisi kettu.

Silloin alkoi näkyä taas taivaalla kuin mustia alas kiitäviä palloja. Siivillään pidätellen pudottautuivat korkeuslentäjät tunturille. Ensin tuli leivonen, sitten kokonainen rykelmä korppikotkia, kotkia ja viimeisenä kondori, jonka höyhenet olivat vieläkin kuurassa. Lapintiainen oli niin kohmettunut, että ei kyennyt aluksi karhulle selvittämään tuloksia. Huimaavasta alastulosta oli se myöskin pökerryksissä, mutta kun kettu vei sen karhun korvan juureen, sai se ilmoitetuksi parhaimmat tulokset.

Karhu:

— Maailman mestari: kondori, Etelä-Amerikka, toinen harpyia, Etelä-Amerikka, kolmas maakotka, Eurooppa.

— Eläköön... köön... köön!

Karhu:

— Lisäksi saanen kertoa, että lapintiainen, jolla oli kunnia olla mukana ennätyslennossa, sanoi olleen ylhäällä niin vähän ilmaa, että veri tihkui sieraimista ja silmistä ja ilma oli niin kylmää, että sylki jäätyi hetkessä kovaksi jääksi.

Puuma oli mielissään, sillä Etelä-Amerikan voitto oli loistava, ja mölyapinat huusivat niin vimmatusti, ja samalla niin rumasti, että karhun täytyi lopuksi niitä kieltää.

Etelä-Amerikka oli voittanut.

Pituuslento.

Karhu jatkoi hetken kuluttua:

— Niinkuin olemme nähneet, on eläinkunnassa mainioita nelijalkaisiakin menijöitä, jotka "lentävät jaloillaan", jos on hitaitakin, Nyt näyttäkööt siivelliset lentonopeuttaan. Lentäkööt kilpailijat täältä Heinäsaarelle, ottakoot sieltä kukin nokkaansa höyhenen ja tuokoot tänne. Kuka ensin ennättää tänne, se on maailman paras lentäjä.

— Heinäsaaret niinkuin koko Petsamokin liitettiin äsken Suomeen. — Tuolla pohjoisessa siintää Jäämeri lahtineen; näemme selvästi Petsamovuonon ja Pummankivuonon, ja sen lähellä häämöittävät myöskin Heinäsaaret tuolla suunnalla (kettu viittasi sinne käpälällään). Siellä asuu niin paljon lintuja, että maa on valkeanaan höyheniä. Ei siis tarvitse höyhentä etsiä. Tulkoot kaikki kilpailijat esiin, huusi kettu.

Hoikkaruumiisia ja hyvin pitkäsiipisiä lintuja laskeutui lähtöviivalle.

— Koska kilpailijoista näkyy olevan suurin osa Euroopasta, niin saanen niistä muutamia esitellä, puhui karhu, saksipyrstöinen lintu, jonka sinertävänmusta selkä ja valkea vatsa niin jyrkästi toisistaan eroavat. Kesäilloin istuu se mielellään jonkun kelopuun nenässä lörpötellen: "Neitsytmaaria, Neitsytmaaria sanoi minun varastaneen sakset ja silkkikerän lammasnavetan laudalta, mutta kyllä Herra Jeesus tietää."

— Se on meidän Suomen linnuista nopeimpia lentäjiä, esitteli karhu.

— Valehtelet taaskin, murjaani, kiljasi jalopeura. Haarapääskynen on afrikkalainen lintu. Viime talvena näin saman saksiniekan Niilin keskijuoksun varsilla.

— Taaskin suuri erehdys! Pääskyset käyvät teillä vain talvella lämmittelemässä, mutta heti kun maa sulaa, palaavat ne tänne. Haarapääskynenkin on syntynyt tuolla kylässä, navetan kattovuolen päälle rakennetussa pesässä. — Salaneuvos merkitse kirjoihin, että pääskynen on suomalainen lintu.

— Niin on, vakuuttivat kaikki muut Suomen eläimet.

— Tämä musta, pitkäsiipinen lintu on tervapääskynen, kotoisin Suomesta. Se on syntynyt jossain linnan muurin halkeamassa tai jyrkällä kallion riutalla, se syöpi hyönteisiä samoinkuin haarapääskynen, ja sillä on niin heikot jalat, että se pääsee vain ryömimällä maassa kulkemaan, mutta lentäjä se on maan mainio, selitti karhu.

— Albatrossi! kiljasi leijona käskevästi.

Ilmassa kuului humaus, kun valkea, vasikankokoinen lintu, jolla oli vain siipisulat mustat ja siipien kärkien väliä noin neljä metriä, laskeutui lähtöviivalle.

— Tämä on meidän Afrikkamme lintuja, sanoi jalopeura ylpeästi päätään nostaen.

— Meidänhän se on, väitti dingo.

— Yhtä hyvin se on Etelä-Amerikan, sanoi puuma.

— Minä olen merien asukas, syntynyt Eteläisen jäämeren saarella, selittu jättiläislintu.

— Salangaani esiin! kiljui tiikeri. — Minä näytän, että Aasiakin on kasvattanut hyviä lentäjiä. Tämä pääskystä muistuttava lintu elää Itä-Intian saarilla. Sen pesiä syövät kiinalaiset parhaana herkkuna, mutta sepä ei teekään pesäänsä mullasta ja savesta niinkuin teidän räystäspääskysenne, vaan syljestään, joka ilmassa kovettuu.

— Muuttohaukka viivalle! huusi karhu vuorostaan.

Harmaanruskean ja vaaleankirjava, keltajalkainen petolintu kiiti viivalle niin vinhaa vauhtia, että ilma viuhui. Karhu ei voinut olla edeltäpäin kehumatta nopealiikkeistä haukkaa, jonka saaliiksi oli joutunut monta sataa riekkoa ja teertä.

— Siinä se on lentäjä! kehui kontio. — Kun minä eräänä kesäiltana istuin Karilompolon rannalla, niin kuulin ilmasta kuin ukkosen nuolen suhahduksen. Katsahtaessani ylös näin sorsan ojossa kauloin ja siivet kuperina syöksyvän ilmasta lampea kohti, ja perässä tulla vihelsi muuttohaukka. Sorsa paiskautui lampeen niin, että vesi posahti, mutta samassa syöksyi siihen myöskin tämä haukka kouristaen sorsan selkään koukkuiset kyntensä. — Pidäppä nyt, muuttohaukka, sinäkin Euroopan puolta!

Vielä lensi lähtöpaikalle erilaisia lokkilintuja, haukkoja ja pääskysiä. Kaikkia ei tarvinnut kutsuakaan, niin suuri oli innostus. Viimeisenä lentää laahusteli varis lähtijäin riviin sanoen:

— Minäkin palan halusta saada kerran kilpailla toisten lintujen kanssa. Kun toisinaan laskettelen myötätuuleen, varsinkin hämärissä, niin tuntuupa, ettei maailmassa ole ainoatakaan parempaa lentäjätä.

— Krakk, krak, krak, krak — — —, nauroivat harakat.

— Vai sinäkin muka olympialaiseksi! Pysy vain ihmisten tunkioilla, kujilla ja pelloilla matosia tonkimassa, oraita syömässä ja paljaita linnunpoikasia ja sammakoita popsimassa. Harmaat liivisi ja housusi sekä musta frakkisi eivät oikein sovi kilpailupuvuksi, ivaili karhu.

— Kruu'uu, kruu'uu, huusivat kurjet varoitukseksi, että kaikki olisivat valmiit.

— Yyks', kaaks' kolm!

Ja lentoon pelmahtivat kohta linnut kuin pulmusparvi, johon haukka iskee. Vain hetkisen kuului siipien vihinä ja havina, kun lentäjät ilmaa halkoen kiisivät pohjoista kohti kadoten tunturien taa.

Eläimet järjestäytyivät riviin pohjoiseen päin ja taivaalle tirkistellen. Jänö ja kenkuru istuivat vierekkäin etukäpälät ilmassa; orava oli puiden puutteen tähden kapsahtanut hirven sarviin, kärppä ja ahma norsujen selkään, sillä mölyapinat ja marakatit olivat vallanneet kunniaportin tähystyspaikakseen.

Jäykistyttävä, sydäntä kouristava olympialainen odotustunnelma kahlehti monimuotoisen eläinkunnan.

— Jo tulevat, jo tulevat! huudahti kondorikotka, jolla on erittäin kauas kantavat silmät.

Hetkisen kuluttua näkivät sen muutkin eläimet, näkivät melkein mustan linnun kiitävän ilmassa kuin raketin.

— Terve, tervapääsky! Terve! Hei, hei, hei, Suomi voiton vei!

— Eläköön, eläköön! huusivat kaikki Euroopan eläimet.

Tervapääskynen toi karhulle haahkan untuvan, jonka se oli napannut Heinäsaarelta haahkan pesästä.

— Mutta mikä kummitus sieltä nyt tulee! huudahti kettu.

Katsojat terästivät silmiään. Kauan ei tarvinnut arvella, sillä jättiläislintu albatrossihan sieltä porhalsi ja päästyään karhun luo päästi se suustaan elävän lapintiiran. Ei ollut kerinnyt hakemaan yksinäistä höyhentä, vaan oli napannut hautovan tiiran siivestä nokkaansa ja tuonut sen vapaalla kyydillä Jauritunturille. Tiira oli kyllä toisella siivellä vastaan räpistellyt ja tehnyt lentäjälle kiusaa.

Päästyään pintehestä lapintiira kirkasi kiukuissaan, hypähti lentoon pudottaen samalla valkean läjän karhun naamalle.

Eläimet eivät oikein tienneet hurratako albatrossille tai nauraa lapintiiran kujeelle.

Kolmantena tuli perille salangani, neljäntenä nuolihaukka ja sitten palasi niitä rykelmissä, jonka tähden ei saatu selvää niiden saapumisjärjestyksestä. Karhu jakoi jalomielisesti muuttolinnuista tulevan kunnian jalopeuran kanssa.

— Eläköön Eurooppa ja Afrikka! mylvivät norsut.

Pökkäyskilpailut.

Pituuslennon jälkeen eläimet kerääntyivät tasoitetun aukean ympärille pökkäyskilpailuja katsomaan. Niihin kisoihin ilmoittautui vain lampaan- ja vuohensukuisia eläimiä, sellaisia lujakalloisia, joiden haarattomat, ontot sarvet ovat taapäin kääntyneet. Kettu järjesti kilpailijat kahteen riviin, vastakkain ja noin neljän metrin päähän toisistaan. Joukossa nähtiin meidän kaikkien hyvä tuttu jäärämme, jonka sarvista joskus saa aikamoisen muksauksen; siellä oli myös hoikkasarvinen vuohipukki, vahvasarvinen vuorivuohi, aasialainen Marco-Polon lammas ja useita muita pökkäysmestareita. Kaksi aina kerrallaan sai koetella voimiaan. Ensimmäisenä parina olivat lammas ja vuohi.

Kilpailujen ylituomarit kiipesivät kunniaistuimelleen. Karhu antoi merkin. Kuului kova lasaus aivan kuin kahta lautaa olisi yhteen lyöty, ja sen jälkeen kuului kuin tahdissa jymäys toisensa perästä, kun jäärä ja vuohi vuoroin perääntyivät, vuoroin iskivät otsaluunsa ja sarvensa vastakkain, niin että molempien silmissä taivaan tähdet leiskahtelivat, mutta kumpikaan ei antanut perään.

— Hei, hei, hei! huusivat eläimet innoissaan.

Jäärä kokosi kaikki voimansa viimeiseen iskuun — — —.

Yhä vimmatummin puskivat eläimet. Katselijoista näytti siltä, että molemmat alkoivat tyrmistyä ja vuohen toinen silmä muurautui melkein kiinni. Silloin tuli ratkaisu. Jäärä kokosi kaikki voimansa viimeiseen iskuun ja antoi vastustajalleen sellaisen täräyksen, että vuohen toinen sarvi muljahti irti ja sen alta paljastui verinen tolho eli verisarvi. Vuohiparka lysähti aivan pyörtyneenä kentälle.

— Jäärä voitti, ilmoitti karhu.

— Vuohi on, kuten amerikkalainen sanoo, "knock out", lisäsi harmaakarhu.

Vuohi kannettiin syrjään. Jonkun ajan perästä se virkosi pyörtymyksestään ja kysyi ketulta:

— Voitinko minä?

Salaneuvos kettu painoi päänsä alas, kohteliaasti tekeytyi pää kallellaan osaaottavan näköiseksi siinä määrin kuin naamansa salli ja sitten pudisti päätänsä.

Häpeissään meni vuohi eläinlaumaan varoen arkaa verisarveaan kolahduksilta.

Toisena parina vuorivuohi ja Marco Polon lammas alkoivat koettaa kallojaan. Viimemainittu, Keski-Aasian vuorimaiden kasvatti, oli hirvittävän suurisarvinen ja antoi vastustajalleen heti ensi iskulla sellaisen täräyksen, että vuorivuohi päätään ravistellen poistui näyttämöltä.

— Aasia voitti! kiljui tiikeri silmät säihkyen ja niin vimmatusti, että vuoret kaikuivat.

Kun muut kilpailijat katsoivat parhaaksi poistua näyttämöltä peläten tuon aasialaisen oinaan hirmuisia iskuja, asetti kettu molemmat voittajat vastakkain. Jäärä ja Marco Polon lammas katselivat toisiaan kyräten, sillä he tiesivät ratkaisevan hetken lähenevän, jolloin Aasian ja Euroopan maine on kysymyksessä.

— Muista, jäärä, että olet Euroopassa kasvanut! huusi karhu.

Karhu vihelsi merkiksi, että saavat alkaa koetuksen. Kuului loksahdus, toinen, kolmas... säännöllisin väliajoin. Kumpikaan ei antanut perään. Silmä kovana, sarvet tanassa ja vihankiukussa maailman parhaat pökkääjät iskivät siinä yhteen, kunnes jäärä sai niin kovan iskun silmäänsä, että pyörtyi kentälle.

— "Knock out!" huusi harmaakarhu.

— Aasia voitti! totesi karhu.

Mutta tiikeri ja muut Aasian eläimet nostivat vuorostaan niin kovan metelin, että pauhina kuului monen peninkulman päähän; sellaista ei kuulla edes ihmisolympialaisissakaan. Se häiritsi tulosten kuuluuttamista, ja sentähden salaneuvos järjesti kiireen vilkkaa seuraavan kilpailun.

Puskusilla.

Lampaiden ja vuohien voimannäytteet olivat kuitenkin lasten leikkiä siihen verrattuna, mitä ohjelmassa seurasi. Sen jälkeen kävivät nimittäin piisonihärät, visentit, Kapinpuhvelit, sonnit ja hirvet koettelemaan niskalihaksiensa jäykkyyttä ja sarviensa terävyyttä.

Tuskin olivat pökkääjät päässeet sivulle siirtymään, kun ketun kehoituksesta karhu jo kuulutti:

— Puskijat heti kentälle!

Mainitut suuret sarvipäänisäkkäät astuivat piirin keskelle asettuen vastakkain seuraavassa järjestyksessä: piisoni — visentti ja sonni — Kapinpuhveli. Hirvi jäi odottamaan, koska peura ja muutkaan hirvet eivät uskaltaneet tulla sen kanssa puskusille.

Harmaakarhu esitteli:

— Piisoni, rannattomien preerioiden valtias, ei ole ennen puskusilla löytänyt vertaistaan, lukuunottamatta junan veturia, jonka kanssa se myös on koetellut voimiaan. Huonosti on käynyt sonnille, joka on uskaltanut käydä sen kanssa kamppailuun, huonosti myös metsästäjälle, jonka luoti ei ole piisonia heti tappanut. Katselkaa sen vahvaa eturuumista, jäykkää niskaa, teräviä ja koukkuisia sarvia. Kuka uskaltaa käydä sen kanssa puskusille?

— Visentti uskaltaa, huusi karhu. — Eurooppa on myös kasvattanut lujaniskaisia eläimiä. Visentti eli ennen Liettuan metsissä ja Kaukasian vuoristoissa, mutta nyt sitä on vain vähän jäljellä.

Karhu löi etukäpälänsä yhteen ilmoittaen siten, että ensimmäinen pari saa yrittää.

Mutta härät eivät hätäilleet. Luontoaan kiihdyttääkseen mörisivät ne paikoillaan, nuuhkivat maata ja kuopivat jaloillaan sammalia, niin että ne tuiskuna pölisivät eläinten ympärillä. Silmät muljahtelivat ilkeästi, ja valkea vaahto pursusi suusta, kun ne hitaasti ja kyräten lähenivät toisiaan ja sopivan matkan päähän päästyään sarvet tanassa iskivät yhteen. Sarvet ristissä ja otsakamarat vastakkain seisoivat molemmat eläimet työntäen toisiaan taapäin, niin että jokainen lihas oli jännittyneenä kuin kanteleen kieli, vaikka eivät suinkaan kaikki huomanneet, minkälaiset voimapanokset tuolloin olivat pelissä. Visentin pää muljahti sivulle; sitä tilannetta käytti piisoni hyväkseen iskien sarvensa vastustajansa rintapäähän. Vaikka visentti painaa puolisen tonnia, nosti piisoni vastustajansa puoleksi ilmaan ja hieroi käyriä sarviaan yhä taaemma sen rinnuksiin. Samalla täytyi visentin perääntyä voittoisan hyökkääjän edessä. Hyvää onneaan se sai kiittää, että äkillisellä hyppäyksellä pääsi vapaaksi ja että kerkisi laukata syrjään, kun piisoni uudisti rajun hyökkäyksensä.

Eläimet olivat jännittyneinä seuranneet ottelua, mutta sen päätyttyä ne huusivat, vihelsivät ja luikkasivat kuin hullut. Harmaankarhun riemulla ei ollut rajoja. Se tanssi kahdella jalalla ja huusi:

— Pohjois-Amerikka voitti, voitti, voitti — — —

Kun korvia särkevä melu oli vähän heikennyt, antoi karhu merkin uudelle parille. Härkä ja Kapinpuhveli kävivät silloin kilpasille.

— Seis! kiljasi leijona. Täällä on ollut tapana esitellä kilpailijat arvoisalle yleisölle; ei kai tämänkään parin suhteen poiketa käytännöstä.

— Esittele omasi, minä omani, sanoi karhu.

— Kapinpuhveli elää Etelä-Afrikan ruohosavanneilla ja metsiköissä suurina laumoina. Se on pahasisuinen ja vahva eläin. Moni mustaihoinen neekeri ja valkoinenkin metsästäjä on sen sarvissa saanut heittää henkensä. Ja tunnustaa täytyy, että me leijonatkin kernaammin kierrämme sitä kuin käymme sen kanssa kamppailuun.

— Tämä sonni, vaikka onkin kasvanut ihmisen navetassa, ei ole kooltaan ja voimiltaan maatiaismullikoiden kaltainen, niiden, joiden lihalla minä välistä herkuttelen, sanoi karhu. — Tämä on oikea ayrshiresonni, joka on vasikkana tuotu Suomeen Skotlannista. Aika jukuripää se on ja teräväsarvinen. Koetelkoon nyt voimiaan villin puhvelin kanssa.

Karhu viittasi käpälällään.

Sonni alkoi möristä ja kuopia maata, mutta rajupäinen Kapinpuhveli ei välittänyt mitään niistä valmisteluista, vaan syöksyi koko voimallaan vastustajaansa kohti iskien sarvensa sonnin lapaan. Tämä sydämystyi moisesta menettelystä ja sysäsi sivuiskulla sarvensa puhvelin lapaan. Kumpikin koetti sarvillaan viiltää toisen lapalihaksia ja niitä tavoitellen joutuivat taistelijat paikallaan pyörimään kuin pyörremyrsky. Se oli töminää, jota satojen eläinten huudot säestivät.

— Afrikka vai Eurooppa? kuului susi ulvovan väliin.

Kapinpuhveli oli voimakkaampi ja rajumpi. Se iski sonnin kylkeen niin syviä haavoja, että verenvuodon heikentämänä sen täytyi keskeyttää ja antaa voitto puhvelille.

Silloin leijona kiljui äänensä käheäksi, ja norsut äänekkäin toitotuksin kehuivat Kapinpuhvelin urotyötä.

Hirvi huomasi vasta viimehetkessä, että sen sarvet olivat vielä pehmeät ja keskenkasvuiset, eivätkä vielä sopineet taisteluun. Sen tähden oli hirven luovuttava koko yrityksestä.

Mutta kahden voittajan välillä oli vielä ratkaistava, kumpi on väkevämpi, piisoniko vai Kapinpuhveli. Kun karhu käski niiden ratkaista välinsä, kävi humaus eläinten parvessa ja arveluita kuului puoleen ja toiseen. Harmaakarhu ja leijona olivat niin hermostuneina, että hyppäsivät alas kunniaistuimeltaan muiden eläinten sekaan ollakseen lähellä kilpailijoita.

Kapinpuhveli oli pitkän elämänsä aikana oppinut sen, että usein on parempi itse hyökätä vihollista vastaan kuin odottaa sen hyökkäystä. Sitä tapaa se nytkin käytti. Häntä suorana ja sarvet ojona se laukkasi piisonia kohti aikoen sen lävistää terävillä aseillaan. Mutta ensikerran eläessään lienee puhveli niin perinpohjin pettynyt. Heti ensi hyökkäyksellä tarttuivat sen sarvet käyriin piisonin sarviin niin lujasti, etteivät mitenkään päässeet irti. Pahinta oli, että piisoni, joka oli vahvempi, alkoi tanssittaa puhvelia aivan armottomasti; se vuoroon peräytti takaperin, vuoroon veti eteenpäin, välistä väänsi oikealle, välistä vasemmalle, toisinaan se nosti päätä ylös, toisinaan painoi maata kohti, miten milloinkin halusi.

Möyryten ja häntäänsä leiskuttaen koetti Kapinpuhveli seisauttaa sitä hoijakkaa, mutta turhaan; preerioiden valtias tanssitti sitä mielensä mukaan.

Harmaakarhu nauroi sille makeasti, mutta jalopeura huitoi vihaisesti häntäänsä.

Viimein Kapinpuhveli väsyi peräti ja lysähti maahan. Sen kiukku oli talttunut ja puhkuttaen, kieli ulkona se makasi voittajansa edessä, joka ei myöskään voinut voitostaan iloita, sillä sarvet olivat tarttuneet lujaan. Aina viisas salaneuvos kettu, mielevä Mikko Repolainen pelasti neuvokkuudellaan tämänkin tilanteen. Se kutsui avuksi kaksi norsua, jotka syöksyhampaillaan väänsivät sarvia yksi yhtäälle toinen toisaalle. Ja pian puhvelin sarvet nuljahtivat erilleen piisonin sarvista.

Silloin vasta amerikkalaiset nostivat aito intiaanikarjunnan, säestäjinään mölyapinat, jotka sanoivat olevansa voittajan kanssa saman mantereen asukkaita.

Piisoni oli päivänsankari ja amerikkalaisten ylpeys.

Juhlat Tapiolassa.

Iltapäivällä ei enää kilpailtu, sillä Mielikki metsän emäntä ja ukko Tapio olivat kutsuneet eläimet yhteiseen illanviettoon Tapion linnaan, jonka monitorninen harja näkyi Jauritunturille. Kun puskemiskilpailu oli päättynyt, kuului tunturilla niin sorea soitto, että kaikki eläimet, itse kuninkaatkin heristelivät korviaan ja katselivat ympärilleen saadakseen selville, mistä se kuului. Kukaan ei osannut aavistaakaan, että Tapiolan ihanat immet, metsän kautokenkäiset keijukaiset olivat kätkeytyneet kivien taa ja siellä simapilliään soittelivat herättääkseen huomiota. Silloin kuin kaikki oli pelkkänä korvana, nousi Nyyrikki, Tapion poika, suuren kiven päälle puhumaan näin:

— Tapio, minun isäni ja Mielikki, minun äitini, ovat monta päivää valmistaneet juhlia teitä varten. He tahtoisivat kerran nähdä kaikkien maanosien eläimiä luonaan ja kestitä vierainaan. Tulkaa siis heidän luokseen täksi illaksi.

— Me tulemme kaikin, huusivat eläimet kuorossa.

Ei näet kukaan tahtonut olla pahoissa väleissä metsänhaltiain kanssa, joilla oli suuri vaikutusvalta eläinten kohtaloihin, vaikka niillä olikin oma kuninkaansa. Oli myöskin paras aika yhteisten juhlien pitämiseksi, koska vielä oli ratkaisematta, kuka oli eläinten kuningas; sehän aiottiin ratkaista painimalla vasta seuraavana päivänä.

Suurena olympialaiskulkueena vaelsivat eläimet kuninkaiden johtamina Tapion linnalle, ei juhlallisen hiljaisena hautajaissaattueena, vaan iloisesti keskustellen, nauraen ja laulaen. Sini- ja punarintasatakielet, laulurastaat, leivoset, peipposet ja uunilinnut livertelivät parhaan taitonsa mukaan; käet kukkuivat ja väliin kurjet luikauttelivat. Mutta harakat, varikset, korpit ja räkättirastaat saivat pitää koreasti suunsa kiinni. Sellaista kulkuetta ei sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana oltu Lapin tuntureilla nähty.

Entäpä itse linna? Kuinka juhlallinen se oli sinä iltana! Kultaisena katto loisti, hopeaisena ikkuna hohti, ja ilta-auringon purppurapuna loi hohdettaan syvimpäänkin soppeen. Siitä näki, että metsänhaltiat olivat mielissään ja vieraat tervetulleita.

Tapio emäntänsä Mielikin ja tyttärensä Tellervon kanssa tuli portaille vieraita tervehtimään. Mielikin kasvot loistivat paljaana hymynä, ja Tapio nauraa hörähteli vanhanmiehen naurua kuninkaita tervehtiessään virkkaen:

— Olipa se meille suuri kunnia, että jalopeura, tiikeri, puuma, harmaakarhu ja muut vieraiden maiden kuuluisat eläimet ilahduttavat meitä läsnäolollaan. Olkaa niinkuin kotonanne: syökää, juokaa ja levätkää.

Tervehtiminen kesti kauan, niinkuin ainakin suurissa kutsuissa. Ja taisipa Mielikin kämmen heltyä kättelemisestä, Tellervon jalat kipeytyivät niijaamisesta, sillä kuka vain voi, se kättä käpsähytti; eivät kuitenkaan norsut, jotka vain kärsällään kättä koettelivat, eivätkä hevoset ja puhvelit, joilla on kovat kaviokynnet; viimemainitut vain päätään nyökäyttivät ja häntäänsä heilauttivat. Kun gorilla paiskasi leveän kämmenensä Tapion käteen ja sitä lämpimästi puristi, pääsi ukolta huuto: