Part 2

Kun oli mahdotonta päästä sellaisen seurueen kanssa maailman korkeimman lumi- ja jääpeitteisen vuoriston, Himalajan yli, oli tiikeri valinnut juuri Brahmaputran laakson kulkutieksi; sitä seuraten pääsivät eläimet korkealle Tibetin ylängölle, mutta kaljun ja korkean Kuenlunin yli oli kavuttava. Paljon helpommin sujui matka Gobin erämaassa ja Kirgiisien aroilla, joilla kuivien seutujen eläimet olivat kuin kotonaan. Mutta Venäjällä oli tämän vaeltavan lauman kuljettava suurien jokien yli. Kun eivät suuret merinisäkkäät enää olleet auttamassa, täytyi kenkurujen, antilooppien ja lampaidenkin koetella uimataitoaan. Huonosti olisi käynyt useille eläimille, elleivät toiset olisi auttaneet niitä.

Monta kertaa tiikeriä nauratti makeasti, kun venäläiset pakokauhun valtaamina pakenivat lauman edestä. Sammen kalastajat Volgan rantamilla jättivät veneensä ja pyydyksensä veteen ja juoksivat tiehensä nähdessään oudon kulkueen. Kun lauma sattui kylään, piilottautuivat asukkaat majoihinsa päätellen, että maailmanloppu on käsissä. Ja tiikeri lisäsi heidän pelkoaan kiljaisten talojen kohdalla.

Afrikan eläimet vaelsivat kuningas leijonan opastamina melkein samaa tietä, jota norsut olivat käyttäneet. Se joukkue oli vielä kirjavampi kuin edellinen. Jalopeurojen, leopardien, gorillain, simpanssien ja marakattien seassa nähtiin seebroja, kvaggoja ja useita antilooppilajeja. Omana joukkueenaan kulkivat kamelikurjet, jotka uskoivat saavansa ensi palkinnon juoksukilpailuissa.

Etelä- ja Pohjois-Amerikan eläimet olivat kulkeneet omia maanosiaan pitkin ja kerääntyneet Alaskaan miettimään miten pääsisivät Beringin salmen yli Vanhan mantereen puolelle. Edellisestä maanosasta oli puuma, joka oli sen maanosan eläinten johtaja, tuonut mölyapinoita, joita aiottiin käyttää ammattihuutajina kiihoittamaan urheilijoita, lisäksi laamaeläimiä, jäniksiä, kamelikurkia, kondoorikotkia ja koreahöyhenisiä kolibreja; viimemainitut tulivat kauneuskilpailuja varten. Mielipahakseen oli puuma huomannut jo kilpailijoita koetellessaan, että hänen maanosassaan on vähän kykyjä. Eihän esimerkiksi laiskiaisista, kilpikonnista ja käärmeistä ollut kilpailijoiksi missään ottelulajissa. — Pohjois-Amerikan joukkue oli jo monipuolisempi ja hyvin harjoitettu. Mustia ja harmaita karhuja, susia, piisonihärkiä, hirviä, peuroja ja antilooppeja oli lähtenyt maataan edustamaan, lisäksi useita lintulajeja.

Beringin salmen rannalla eläimet tapasivat ajelehtivan jäävuoren, jonka päälle ne asettuivat ja joka tuulen ja merivirtain kannattamana kulkeutui Aasian rannalle. Vaivalloinen oli amerikkalaisten eläinten matka Aasian tundroillakin, kun niiden piti uida kaikkien Jäämereen laskevien jokien yli.

Kun Lappiin oli tulossa myös Intianmeren ja Atlantin eläimiä sekä napaseutujen edustajia meriteitse, voimme jossain määrin kuvitella sitä eläinten paljoutta ja niitä valtavia laumoja, jotka silloin eri puolilta lähestyivät Petsamoa.

Vastaanotto.

Eipä liene ihmistenkään olympialaisissa monesti valmistettu vieraiden maiden edustajille juhlallisempaa vastaanottoa kuin oli Jauritunturilla kilpailupäivän aamuna. Kiveliönkuningas tahtoi näyttää, että osataan sitä Lapissakin komeilla. Hän laittoi havuportin eteen valtavan kunniakujan asettaen tien molemmille sivustoille riveihin norsut, hirvet, peurat, jääkarhut, sudet ja ketut; hän käski vieraiden saapuessa kotkien, haukkojen, kurkien ja joutsenten leijailla ilmalaivueina tunturin yläpuolella, ja ketun neuvosta hän oli pitänyt myös musiikkipuolesta huolta.

Etujoukkojen ilmaantuessa tielle nousi kiveliönkuningas kunniaistuimelleen ja viittasi käpälällään. Norsut nostivat kärsänsä, sonnit ja hirvet turpansa ja petoeläimet kuononsa ylös ja tervehdyssoiton sijasta mörisi, ammui tai ulvoi kukin voimiensa mukaan. Tulijat vastasivat samalla tavoin, niin että kaiku vastasi seitsemästä tunturista. Kotkat ja haukat kirkuivat, joutsenet joikuivat ja hanhet tatattivat korkeudessa. Pienempien lintujen ääntä ei erottanut, ei kukonkaan, jonka kettu oli vartavasten hankkinut matkojen mittaajaksi, ei käenkään, joka koetti ylläpitää edes jonkinlaista tahtia.

Etujoukkona tulivat amerikkalaiset eläimet pää pystyssä ja koppavin elein. — Johtaja, harmaakarhu tuskin huomattavasti nyökäytti päätään tervehdykseksi marssiessaan kiveliönkuninkaan sivu, sillä omahyväiset amerikkalaiset pitävät kaikkien muiden maanosien asukkaita alempina luontokappaleina.

Karhusta se oli paha merkki, ja hänessä syntyi jo pahoja aavistuksia.

Toisena ryhmänä tulivat Afrikan edustajat, leijona etunenässä. Harjaansa puistellen ja hännällään vihaisesti kylkeään pieksäen, samalla syrjäsilmin kyräten karhua, asteli se ohitse ylevin askelin osoittaen jo käytöksellään halveksimista korvenkuningasta kohtaan.

— Mikähän tästä tulee, jupisi karhu itsekseen paha-enteisenä.

— Näetkö, kuinka jalopeura on kiukkuinen; se kynii sinut vielä, kuiskasi kettu.

Kolmantena joukkueena tulivat aasialiset eläimet, joiden kärjessä tiikeri kulki joustavin askelin ja itsekseen maristen suomatta katsettakaan karhulle tervehdykseksi.

Neljäntenä saapuivat etelä-amerikkalaiset ja viidentenä austraalialaiset. Niiden johtajat puuma ja dingo nyökäyttivät sentään päätään karhulle.

Kun kaikki eläinryhmät olivat asettuneet niille osoitetuille paikoille, ja kurjet huutaneet tavanmukaisen tervehdyshuutonsa, suoristtautui karhu juhlalliseen asentoon pitäen seuraavan puheen:

— Minä kiveliön kuningas, metsien majesteetti, kaikkien eläinten kuningas (— — Valehtelet! ärjäsivät leijona ja tiikeri), minä olen kutsunut teidät kaikkien maiden etevimmät eläimet jaloon kilpailuun, suuriin olympialaiskisoihin näyttämään kuntoanne. Näinä päivinä täällä ratkaistaan, mikä on paras urheilumaa maailmassa. Meidän eläinten pitäisi kehittyä nopeammiksi, voimakkaammiksi ja taitavimmaksi kuin ihminen, joka myös pitää tällaisia kisoja.

(— — Hyvä, hyvä! huusivat eläimet.) Julistan nämä ensimmäiset eläinten olympialaiset kisat avatuiksi ja kehoitan kunkin maanosan edustajia valitsemaan palkintotuomarinsa.

— Johtajat palkintotuomareiksi! huusivat eläimet kuin yhdestä suusta.

Kettu pyysi kohteliaasti palkintotuomareita paikoillensa kuninkaan istuimen sivulle, mutta jalopeura, tiikeri ja harmaakarhu nousivat kunniaistuimelle kiveliönkuninkaan viereen eikä viimemainittu uskaltanut estellä. Puuma ja dingo jäivät alas, sillä lavalle ei enempää mahtunut.

Vaikka ketun kirjoittamassa ohjelmassa paini oli ensimmäisenä, päätettiin se yhteisestä sopimuksesta jättää viimeiseksi, koska siinä etupäässä kilpailtiin siitä, kuka on oikea eläinten kuningas, ja sen kilpailun ratkaisu olisi jo alussa tehnyt kilpailijat riitaisiksi.

Kilpajuoksu.

— Juoksijat esille, huusi karhu, kun oli päästy ohjelmasta selville.

Tielle ryntäsi paljon eläimiä eri ryhmistä. Kettu ja susi asettivat ne riveihin, viisi rinnakkain mitaten rivien väliksi kaksikymmentä kukon askelta. Kukin maanosa sai asettaa viisi edustajaa eli yhden rivin, ja rivit seurasivat aakkosjärjestyksessä. Ensimmäiseksi tulivat Aasian edustajat: villihevonen, peura, maralhirvi, saiga-antilooppi ja kulaani eli aroaasi.

— Huomio, huomio! huusi tiikeri niin käskevästi, että hälinä eläinten parissa lakkasi kuin suulle lyödyillä. — Aasian suunnattomat erämaat ja aroaavikot ovat eläinkunnalle kasvattaneet hyviä juoksijoita. Niistä näette tässä muutamia edustajia. Ensimmäisenä on tarpaani eli villihevonen, aito juoksijan esikuva. Katselkaa sen siroja, yksikavioisia jalkoja, jotka ovat vain juoksemista varten kehittyneet, sen solakkaa pyöreätä vartaloa, kaarevaa kaulaa ja pientä päätä. Toiset väittävät, että tarpaani olisi kaikkien ihmisten kesyttämien hevosten esi-isä.

Toinen edustajamme, aroaasi eli kulaani, on ruumiinrakenteeltaan edellisen kaltainen. Molemmat ovat kotoisin Keski-Aasian aroseuduilta.

Tuo haarasarvinen, harmaa eläin on villipeura, kotoisin tundra-alueelta. Hyvä juoksija sekin, vaikka sillä on joka jalassa neljä kaviota.

Neljäs on edellisen sukulainen, maral-hirvi, kotoisin Keski-Aasian vuoristoista.

Viides on saiga-antilooppi, kotoisin Länsi-Aasiasta.

— Eläköön Aasian eläimet! huusivat kaikki eläimet.

— -köön, — — - köön! vastasi kaiku tuntureista.

— Afrikan juoksijat esiin! huusi kettu. Riviin tuli viisi eläintä.

— Hei, hei! huusi leijona niin kimakasti, että selkäpiitä karmi. — Afrikan juoksijoilla on kyllä vanhastaan hyvä maine, mutta tämän päivän kilpailu saa varmaan näyttää kaikille eläimille, minkälaisia menijöitä Saharan erämaa sekä Sudanin ja Kalaharin lakeudet kasvattavat.

Kirahvi, lähes kuuden metrin korkuinen, pitkäkaulainen eläin puolustaa Sudania ja Itä-Afrikkaa. Se on hyvä juoksija, vaikka se painaakin lähes viisisataa kiloa.

Nuo juovikkaat eläimet, seepra ja kvagga, ovat hevosen sukulaisia ja kotoisin samoilta seuduilta.

Neljäs edustaja, matkustaja-antilooppi on kotoisin Kalaharin reuna-alueilta. Nimikin osoittaa, että se on hyvä juoksija.

Viides edustajamme on kamelikurki.

— Kurki! ihmettelivät oikeat kurjet ääneen.

— Me panemme vastalauseemme sen johdosta, että lintuja käytetään edustajina juoksussa, huomautti harmaakarhu.

— Eihän sillä ole kelvon siipiä, vaikka kuuluukin lintuihin. Se kulkee aina juosten tai kävellen. Kamelikurki, joka on laajalle levinnyt maamme aavikoille, on aina mukana suurissa juoksukilpailuissa seeprain, kvaggain ja antilooppien kanssa.

— Kilpailkoon vain kamelikurki, myönsi karhu.

— Eläköön Afrikan edustajat!

— Eurooppalaiset esiin! huusi taas kettu.

Riviin astuivat hevonen, hirvi, saksanhirvi, susi ja vinttikoira.

— Saanen luvan esitellä Euroopan edustajat, sanoi karhu.

— Hevonen on oikeastaan edelläesitetyn tarpaanin jälkeläinen niinkuin ruumiinrakenteestakin näkyy, mutta ihmisen kouluuttamana on siitä tullut mainio juoksija. Varokoon henkeään sekä hirvi että susi silloin, kun ihminen hevosellaan ratsastaen käy niitä ahdistamaan.

Hirvi on vanhastaan juoksijan maineessa, samoinkuin saksanhirvikin. Minä luulen, että suurvisiirini susi on ollut niiden harjoitusmestarina kautta aikojen. Monta kertaa olen jännityksellä seurannut hirven tai saksanhirven vimmattua pakoa susilauman edessä. Mutta olenpa nähnyt susienkin hengenhädässä, kieli pitkällä karkaavan vinttikoiran edessä. Nyt saatte näyttää, kuka on nopein. Puoltakaa kunnialla Eurooppaa. Täältä Suomesta ovat ihmistenkin parhaat juoksijat kotoisin.

— Pohjois-Amerikan juoksijat esiin, ilmoitti salaneuvos.

Vapiti, virginianhirvi, hanka-antilooppi, harmaasusi ja piisonihärkä astuivat esiin.

— Täällä on taidettu unhoittaa, että Amerikan urheilijamme ovat aina antaneet päihin muiden maanosien edustajille, mörisi harmaakarhu. Luulenpa niin käyvän näissäkin kilpailuissa. Siitä tulette melkein vakuutetuiksi katsellessanne joukkuettamme, jonka tässä esittelen:

Vapiti, komeasarvinen ja sirojalkainen Kanadan hirvi on maankuulu nopeudestaan. Usein olen saanut vatsaani pidellen nauraa intiaanille, joka on sen jäljessä lumikengillä varustettuna turhaan juossut.

Virginianhirvi, tuo sirojalkainen sarvipää on myös mainio menijä.

Hanka-antiloopista olette kai kuulleet, kun on ollut puhe preerioiden nopeimmista juoksijoista.

Tämä harmaasusi kyllä kokemuksestaan tietää, että vauhtia on liikaakin, kun se parhaansa panee.

Piisonista luulisi, että se on kömpelö eläin, mutta kaukana siitä. Se on kyllä tullut tänne etupäässä pusku-urheilua varten, mutta ottakoon nyt osaa juoksuun.

— Eläköön Pohjois-Amerikan urheilijat! esitti kettu.

— Eläköön, eläköön, eläköön! mylvivät eläimet.

— Seuraa Etelä-Amerikka! kuulutti kettu.

Laama, huanakko, vikunja ja Etelä-Amerikan kamelikurki astuivat tielle.

Puuma nosti kuonoaan ja puhui:

— Meidän maanosamme on myös kasvattanut hyviä kilpajuoksijoita, vaikka meillä ei olekaan niin suuria erämaita eikä heinäaroja kuin Aasiassa ja Afrikassa; meillä on enimmäkseen aarniometsiä ja korkeita vuoristoja. Aarniometsissä ei käy juokseminen, siellä lyö heti päänsä puuhun tai tarttuu liaaniverkkoon. Maanosamme mainetta puoltavat nyt laama, huanakko ja vikunja, nuo pientä kamelia muistuttavat eläimet, jotka kaikki ovat toisilleen läheisiä sukulaisia. Niiden jäljessä tarkenee ratsuhevonenkin, kun intiaanit ratsastaen niitä ajavat. Lisäksi on meillä tuo siivetön lintu, kamelikurki; sekin mainio juoksija.

— Eläköön Etelä-Amerikka!

— Austraalian edustajat esiin!

Tielle hypähti vain yksi ihmeellinen eläin. Se hyppi takajaloillaan, etujalat ilmassa ja nojaten maahan tullessaan vahvaan ja pitkään häntäänsä. Eläin muistutti jänistä, mutta oli kymmeniä kertoja sitä suurempi.

Dingo nosti nyt kuononsa ylös huutaen:

— Kenkuru edustaa yksin Austraaliaa. Tuleva kilpailu näyttäköön, mihin se pystyy.

— Eläköön Austraalia! huusivat eläimet.

Tämän esittelyn jälkeen ne eläimet, jotka eivät ottaneet osaa kilpailuun, hajaantuivat pitkin tien vartta kunniakujan jatkoksi. Suuret eläimet asettuivat maahan, pienemmät kapusivat puihin paremmin nähdäkseen. Mölyapinat olivat valinneet suuret hongat jokseenkin puolimatkassa tähystysasemakseen ja hännästään riippuen seurasivat kilpailua.

Kiveliönkuningas korotti äänensä:

— Koska nyt on kaikki valmiina, kilpailijat paikoillaan, käki aikaa kukkumassa kunniaportin päällä ja salaneuvokseni ennätyksiä merkitsemässä, niin juoksijat lähtekööt silloin, kun minä sanon kolme, käykööt tietä myöten toisen tunturin laelle ja palatkoot tänne. Kuka ensin ennättää, sille kakku leivotaan.

— Yyks, kaaks, kolm!

Juoksijat rynnistivät matkalle ja kavioiden läiskeen seasta kuului käen kukunta, kun se kunniaportin päällä aikaa mittasi, ja kettu tuohilevy käpälissä luki kukahduksia. Kaulat suorina johtajat kunniaistuimellaan katselivat tielle, jossa myllertäen ja tomupilviä nostattaen juoksijain sekava parvi eteni joutuen tien käänteessä metsän suojaan. Henkeään pidättäen katselivat tien varrelle joutuneet eläimet sitä menoa, sellaista hurjaa vauhtia, eivätkä huomanneet omilleenkaan huutaa menomatkalla.

Lähettiläät seurasivat lentäen kilpailijoita ja toivat tietoja kilpailun kulusta. Puolimatkasta toi haarapääskynen seuraavat tiedot:

— Kamelikurki, vinttikoira ja kenkuru sivuuttivat puolivälimerkin ja lähtivät paluumatkalle, niitä seuraa lähinnä juoksijahevonen, hanka-antilooppi ja hirvi. Toiset tulevat jäljempänä. Piisoni, laama ja sudet keskeyttäneet. Kamelikurki johtaa...

Jalopeura kiljaisi ihastuksesta. Saapui toinen lähetti, tervapääskynen tuoden tiedon:

— Kolmen ensimmäisen välillä syntynyt hirmukilpailu, mutta vinttikoira on hiukan edellä.

Siitä tiedosta iloitsi kiveliönkuningas.

Hetken perästä kuuluu kujanteelta huudon pauhina. Sen alkavat mölyapinat, mutta siihen yhtyvät sadat muut eläimet: härät, norsut, gorillat, hirvet, kurjet, varikset, harakat ja räkättirastaat. Se paisuu ja lähenee, se tekee eläinten kuninkaat levottomiksi.

Jo erottaa sanoja: "Hei, hei, hei!... Suomi, Suomi, Suomi!" Toisinaan taas: "Amerikka voittoon..." "Afrikka, Afrikkaa..."

— Jo tulevat! huudahtaa kettu ja unohtaa ajan lukemisen.

— Kolme rinnakkain, huudahtaa käki unohtaen kukkumisen.

— Kenkuru on edellä! riemuitsee dingo.

Vihaista murinaa kuuluu kunniaistuimelta.

— Kiri, kiri, kamelikurki, kiri, kiri! huutavat norsut.

— Hei, hei, hei! huutaa karhu nähdessään vinttikoiran hurjassa vauhdissa sivuuttavan kamelikurjen ja saavuttavan kenkurun.

Näiden viimemainittujen välillä syntyy hurja loppukiri: Eurooppako vai Austraalia ensimmäiseksi?

Jo nousevat tunturin rinnettä ylös yhä rinnakkain. Minkä kenkuru voittaa hyppyjen pituudessa, sen vinttikoira laukkojen luvussa. Kieli on molemmilla suusta ulkona, ja vaahto tippuu vatsan alta.

Palkintotuomarit seuraavat jännityksestä mykistyneinä äärimmilleen kiristynyttä kamppailua.

Mutta ihan maaliviivan edessä painautuu vinttikoira puolen pituuttaan kenkurun edelle. Kolmantena tulee kamelikurki, neljäntenä hevonen, viidentenä hanka-antilooppi j.n.e.

— Eläköön, eläköön! karjuivat eurooppalaiset, ja karhukin tuli niin innostuneeksi, että loikkasi istuimeltaan alas tervehtimään vinttikoiraa.

Kaikki eläimet kerääntyivät aukion ympärille. Äänen melu oli niin kova, että karhu tuskin sai äänensä kuuluviin julistaessaan seuraavaa voittajien luetteloa:

1. Vinttikoira, Eurooppa. 2. Kenkuru, Austraalia. 3. Kamelikurki, Afrikka. 4. Hevonen, Eurooppa. 5. Hanka-antilooppi, Pohjois-Amerikka.

— Mitkä ovat ajat? kysyi jalopeura kuivasti ja terävästi.

— Niin, mitkä ovat ajat? ärähti harmaakarhu.

— Tässä tuohilevyssä ei olekaan aikoja merkitty.

— Miten ovat ne jääneet pois? kysyi karhu ketulta.

Ketun täytyi selittää, että koko ajanottopuuha meni lopussa myttyyn, kun sekä käki että hän itse olivat innoissaan sen unohtaneet. Siitä syntyi hirmuinen riita.

— Sellaista on se kehuttu eurooppalainen järjestys! kiljui harmaakarhu kiukkuisena.

Hitauskilpailu.

Tyynnyttääkseen liiaksi kiihtynyttä mielialaa järjesti karhu vielä samana iltana hitauskilpailun. Kaikki osanottajat olivat hyvin pieniä eläimiä: etanoita, simpukoita, matoja, punkkeja ja satajalkaisia. Kilpailupaikaksi valittiin sileä kallio, jonka päälle eläimet asettuivat suoraan riviin toisella kivellä piirretylle suoralle viivalle; toinen viiva vedettiin noin kahden desimetrin etäisyydelle edellisestä.

— Se on kilpailun voittaja, kuka viimeksi saapuu maaliin, huusi karhu.

— Mutta kukaan ei saa välillä pysähtyä, lisäsi kettu.

Palkintotuomarit asettuivat kiven ympärille silmät kiinnitettyinä pienten eläinten ryhmään, joka ei suinkaan hehkunut kilpailuhalusta, vaan laiskana ja välinpitämättömän näköisenä odotti lähtökäskyä.

— Yyks', kaaks', kolm'.

Kilpailurivissä huomasi pienen pientä liikettä tuskin suurempaa kuin seinäkellon tuntiviisarissa. Onkimato ja jalaton, valkea kärpäsentoukka olivat muihin kilpailijoihin verraten melkoisen nopeita, vaikka ei niidenkään liikkeestä paljon saanut selvää.

— Etanahan seisoo paikoillaan, huomautti jalopeura.

'- Kyllä se kulkee, etkö näe märkää juovaa sen takana kivessä; se on voidetta, jota se erittää ruumiistaan luistaakseen nopeammin. Mutta minkä sille mahtaa kun se on hitaaksi luotu, väitti kettu.

Palkintotuomareilla ei ollut kelloa, jos olisi ollut, niin olisivat kahden tunnin tarkkaamisen perästä voineet huomata, että ensimmäiset lähenivät maaliviivaa, mutta etana ja punkki olivat vasta puolivälissä, edellinen viimeisenä.

Tämä kilpailu ei ollut jännittävä, mutta se oli hermoja tyynnyttävä. Viimein karhukin kyllästyi yhteenkohti tuijottamiseen ja ilmoitti:

— Kilpailu lopetetaan, sillä tulokset ovat jo näkyvissä. Ensimmäisen palkinnon hitaudessa saakoon etana, toisen punkki, kolmannen kärpäsentoukka, neljännen täi.

— Eläkööt maailman hitaimmat eläimet, huusivat kilpikonnat ja laiskiaiset.

Toinen kilpailupäivä.

Kirpun urotyö.

Seuraava kilpailupäivä oli yhtä kirkas ja aurinkoinen kuin ensimmäinen. Suuri kiveliö loisti keskikesän vihannin värein synnyttäen osaltaan juhlamieltä. Tunturileivoset livertelivät aamuvarhaisella, käet kukkuivat, sinirintasatakieliset lauloivat koivuvyöhykkeessä ja niihin yhtyivät yörastaat alhaalla havumetsässä.

Tapion linnassa tunturin juurella ei nukuttu, sillä ukko Tapio oli huolissaan kilpailujen johdosta, huolissaan siitä, että selviytyvätköhän eläimet ilman riitoja näistä kisoista. Hän käski Mielikin, metsän emännän koristella metsän parhaimpaan juhla-asuun, lähetti sinipiiat, metsän keveät keijukaiset, soittelemaan simapilliään, ja itse hän Nyyrikin ja Tellervon kanssa kaunisteli Tapion linnaa.

Suuret eläimet nukkuivat aamulla pitkään tunturin päivänpuoleisella rinteellä, kun olivat valvoneet myöhään keskiyön aurinkoa katsellen. Herätessään hienon soitannon säveliin tunsivat kuninkaatkin edellisen päivän erimielisyyden lientyneen.

Karhu nousi ensin, kutsui luokseen olympialaistoimikunnan ja viittasi käpälällään kurjille, jotka heti kuuluttivat:

— Kruu'u, kruu'u, kruu'u!

Se oli merkki juhlien alkamisesta. Pian alkoivat kilpailijat ja muut juhlavieraat kokoontua aukean kentän ympärille. Tiikeri, leijona, gorilla ja oranki värisivät vilusta, koska aamuyö oli ollut koleahko. Sellaiseen eivät päiväntasaajan eläimet olleet tottuneet.

Kuninkaat nousivat kunniaistuimelleen, ja karhu piti seuraavan alkajaispuheen:

— Eläinkunnan olympialaisten kisain toisena päivänä ovat pituushyppy, korkeus- ja pituuslento, sekä pökkäys- ja puskukilpailut. Nämä molemmat urheilut ovat yhtä vanhat kuin eläinkuntakin. Pituushypyt kuuluvat monen eläimen jokapäiväiseen elämään. Muutamat eläimet ovat siinä taidossa pitkälle kehittyneet, pitemmälle kuin ihminen. Rohkeat, pitkät hyppäykset pelastavat usein eläimen, kun ihminen hätyyttää. Näyttäkää, kuka on paras hyppääjä ja mikä maanosa on hänen kotimaansa.

— Hyppääjät esiin! kuulutti kettu.

Viivalle tuli vain muutamia eläimiä, joilla kaikilla oli hyvin kehittyneet takaraajat. Joukossa nähtiin kenkuru, jänis, hyppyrotta, orava, näätä, heinäsirkka ja kirppu.

— Eläimillä on sellaiset hyppysäännöt, että mittana on käytettävä hyppääjän ruumiin pituutta. Kuka useimmat ruumiinsa pituudet hyppää, se on voittaja.

— Se on oikea kilpailutapa, myönsivät eläimet.

— Valmiit, varoitti kettu.

Karhu:

— Yyks, kaaks, kolm!

Hyppääjät ponnahtavat ilmaan, tekevät loivan kaaren ja putoavat maahan jääden istumaan siihen, mihin putosivat.

Kettu ja susi mittasivat matkat, ja karhu kuulutti tulokset pisteissä:

Kirppu 250 ruumiinsa pituutta. ? Heinäsirkka 150 " " Aasia. Orava 20 " " Eurooppa. Hyppyrotta 20 " " Eurooppa.

Jänis ja orava olivat ihmeissään, sillä he olivat luulleet olevansa maailman parhaimpia pituushyppääjiä. Pettyneinä olivat katselijatkin, kun voiton vei eläin jota etäämpää ei nähnytkään.

— Sinä olet pieni, mutta pippuri; sinä näytät, että maastahan se pienikin ponnistaa ja ponnistaa, että paukkuu, muhoili kiveliönkuningas. — Sanohan toki, mistä olet kotoisin, kun ei näy kirjoissa.

Kirppu hypähti aivan karhun eteen ja vikisi:

— Me kirput asumme kaikissa maan osissa niinkuin ihminenkin, jonka vannoutuneita verivihollisia me olemme; me olemme hänen verensä imijöitä, lämmittelemme hänen povellaan ja makaamme hänen vuoteessaan. Ihmisen ja meidän välillä on aina sota. Jos hän saa kiinni kirpun, tappaa hän sen armotta, mutta me häntä vain kiusaamme ja syömme vähitellen. Kun hän on makeimmassa unessa, alamme me verityömme. Siitä huolimatta on ihminen meitä kuljettanut mukanaan kaikkiin maihin.

— Eläköön kirppu, eläköön ihmisen vihollinen! huusivat eläimet innostuneina.

Mutta kesken kaiken kettu alkoi purra natustella selkäkarvojaan, sillä sen turkissa liikkui ihmisen kirpun läheinen sukulainen.

Korkeuslento.

Kiveliönkuningas jatkoi:

— Kuinka kaunis onkaan maailma korkeudesta katsottuna. Kuta korkeammalle nousemme, sitä laajempi on näköala ja sitä viehättävimmältä näyttävät maisemat. Minäkin olen suurten näköalojen ihailija. Usein nousen tunturin laelle katselemaan maailmaa. Silloin usein ajattelen: "Oi, jospa olisi minulla siivet, niin silloin minä lentäisin aina pilviin saakka."

Mutta yhtä hyvä näinkin. Luoja on jaellut antimiaan siten, että eri eläimet ovat tulleet erilaisista taidoista ja kyvyistä osallisiksi. Toiset Hän on luonut maassa liikkumaan, toiset vedessä ja eräät ilmassa. Emme siis kadehdi lintuja, vaikka niillä onkin lentotaito, vaikka ne eivät olekaan yhtä kiinteästi sidotut tähän maan kamaraan kuin me. Ihailkaamme tänään niiden taitoa, joilla ilma on kulkutienä.

Karhu viittasi ketulle käpälällään.

— Korkeuslentäjät esiin, kuulutti kettu.

Ensi kutsunnalla ei ilmaantunut ketään muuta kuin ystävämme peltoleivonen, jonka niin monesti kesäaamuina olemme nähneet kiirivän taivaalla ja katoavan taivaan sineen. Leivonen istahti lähtöviivalle.

— Eivätkö muut uskallakaan lähteä yläilmoihin? kyselivät eläimet toisiltaan.

Silloin puuma nousi kunniaistuimelle ja kiljui:

— Harpyia, harpyia!

Ilmasta kuului kohinaa kuin tuulispään kiitäessä. Huanakot tulivat rauhattomiksi; mölyapinat, jotka muiden puiden puutteessa olivat hännästään kiikkumassa kunniaportin kaaressa, vetäytyivät portin pielen suojaan; jänis ja orava piilottautuivat suurempien eläinten alle.