Part 3

_Kaisu_. Jahah! Se merkitsee, että hän on kunnon mies.

_Anna_ (lukee). »Pitänyt lupauksensa —»

_Kaisu_. Se on kai jotakin kanttorista. Luehan eteenpäin.

_Anna_ (lukee.) »Myöntyy, sillä minä olen rikkaampi kuin »

_Kaisu_ (nopeasti). Kuin Taneli! Se on ihan selvä. Se on pannut sen siihen sentähden, kun tuntee isäsi saituuden ja tietää, että vain rahalla on arvoa hänen silmissään. — Mitä vielä?

_Anna_ (lukee hiljaa). »Toivo »

_Kaisu_. Näetkös! Paras pohjalla! Iloitse, Anna! Kaikki päättyy hyvin. Mutta jumala armahtakoon Tanelia, joka on avannut toisen kirjeen. Hän se on oikea postivaras! Minä menen varoittamaan Junnua, ettei kerro koko jutusta kellekään — ei ole tietääkseenkään. (Menee vasemmalle.)

_Anna_ (yksin, istuu kuistin puolelle). Uskaltaisinko vielä toivoa — ihan yhdennellätoista hetkellä — (Laulaa.)

Murheen mailla kuljeskelen, kun kultani yksin heitti. Jos vain viipyy kauvemmin, niin nurmen nukka mun peitti!

(Painaa päänsä käsiinsä.)

_Taneli_ (tulee sisältä). Kas — täällähän se Anna! — Ajattelin jo, että minnekä se — (Menee pöydän luo.) Kylläpäs on jumalanviljaa, jos mitä — on ruokaa — on juomaa vieraitten valita. Kalliiksihan se suotta — mutta onhan sitä tavaraa sekä täällä että meillä. (Katselee Annaa.) Mutta surullinenhan se Anna — vaivaako mikä —?

_Anna_ (ei vastaa).

_Taneli_ (menee lähemmäksi). Ehkä ei kuullut —

_Anna_ (nousee, väistyy).

_Taneli_. No, no! En huoli lähestyä — (itsekseen) — ennenkuin olet omani. (Menee portille päin.) Kas vaan — jopas kanttorikin —

_Kanttori_ (tulee). Jumala antakoon!

_Taneli_. Hyvää päivää ja tervetuloa!

_Anna_ (menee vastaan). Terve tuloa, hyvä kanttori!

_Kanttori_. No, Annaseni? Isäsi kutsui tänään juhlille. Olet siis valinnut itsellesi elämänkumppanin?

_Anna_. En minä — vaan isä.

_Taneli_ (yskii). Se nyt on niin, että — minun silmäni on iskenyt Annaan — ja Manun kanssa olemme päättäneet —

_Kanttori_. Entäs sinä, Anna?

_Anna_ (huoaten). Minä tottelen isää.

_Kanttori_. Vai sellaista juhlaa täällä — hm! hm!

_Taneli_ (menee avaamaan ovea). Tahtooko kanttori käydä sisään —?

_Anna_ (hiljaa kanttorille). Tahtoisin puhua kanssanne — kahden kesken.

_Kanttori_. Jään hetkeksi tänne! Taneli sanoo vain isännälle, että kohta tulen.

_Taneli_. Kyllähän — (Itsekseen.) Mitähän hän Annalle —?

(Menee sisään.)

_Kanttori_. No, mitäpä nyt —?

_Anna_ (ujosti). Tehän tunnette Eeron, joka palveli meillä?

_Kanttori_. Palveli? — Eikö hän sitten enää ole täällä?

_Anna_. Ei! Isä on ajanut hänet pois.

_Kanttori_. Minkätähden?

_Anna_ (hämillään). Sentähden, että — että — me pidämme toisistamme. — Kanttori hyvä! Tehän tunnette Eeron — sanokaa — kuka hän on? Isä luulee, että hän on hylkiö, joka ei ole saanut olinpaikkaa, ja siksi te olette suositellut häntä, kun — hänellä ei ole minkäänlaisia papereita. — Mutta minä olen varma siitä, että hän ei ole mikään pahantekijä.

_Kanttori_. Siinä olet aivan oikeassa, Anna!

_Anna_ (kirkastuen). Olenko? Oi, sepä ihanaa! — Mutta minkätähden hän sitten tällä tavalla —?

_Kanttori_. Hm! Hänellä on ollut jokin päähänpisto. Minulle hän sanoi vain, että hän tahtoo työskennellä vieraissa oloissa, nähdäkseen vähän, miten täälläpäin taloja asutaan. Ja pyysi minua välittämään häntä isällesi päiväläiseksi. Tein sen mielelläni — olen nimittäin hänen isänsä kanssa lapsuudentuttava. Hän omistaa mahtavan talon ylimaassa. Näin paljon voin sulle ilmoittaa, vaikka olenkin luvannut Eerolle — Eero kyllä itse kertoo kaiken muun.

_Anna_. Olen sen koko ajan tuntenut, että Eero on kunnon mies.

_Kanttori_. Niin on. — Seuraa nyt minua isäsi luo, niin rupeamme vähän selvittelemään tätä — (naurahtaa) — tätä Egyptin pimeyttä. He, he, he!

_Anna_ (jo myös naureskellen). Kanttori ei voi arvata, millainen pimeys minulla todellakin on ollut parina viime päivänä.

_Kanttori_ (naureskellen). Arvaa sen — oikea Egyptin pimeys — arvaa sen. — Ja nyt minä alan myös arvata, miksi sillä Eerolla oli niin palava halu päästä juuri teille — (nipistää Annaa korvasta) — sitä pimeyttä tekemään.

_Anna_ (tuskaisesti). Mutta jos se ei valkenekaan?

_Kanttori_. Valkenihan se ennenkin, se — — mutta onko Ville jo kotona?

_Anna_. Kaupungista ovat jo palanneet, mutta Ville on kai vielä Alatalossa.

_Kanttori_. Olen tyytyväinen, että holhokkini saa sellaisen miehen kuin Ville. — No, mennäänpäs nyt isäukon luo! (Menevät sisään.)

_Kaisu_ (tulee Junnun seuraamana). Sen vain sanon, että Taneli on panettelija! Sanoo rehellistä ihmistä postivarkaaksi, vaikka itse ei ole hitustakaan parempi.

_Junnu_. Kyllähän se on vähän sopimatonta —

_Kaisu_. Vähän? Se on paljon! Ja yhtä sopimatonta on levittää sellaista, mitä muut ovat keksineet.

_Junnu_ (itsekseen). Se oli minulle se. Mutta parasta on vaieta, muuten lentää taas esiliinat ja sokurisydämet —

_Kaisu_ (kuuntelee). Kuuletko laulua? (Juoksee portille.) Siellä tulevat jo kyläläiset — Ville ja Elsa etunenässä —

_Junnu_ (toimessaan). Mennään mekin sinne! Meidänhän myös pitää kulkea — etunenässä. (Ottaa vastustelevaa Kaisua kädestä ja vetää perässään oikealle. Hetken kuluttua tulevat sisältä Kanttori ja Anna, Manu ja Taneli, asettuen pöytien puoliiselle sivustalle, sitten tulevat portista Ville ja Elsa, Junnu ja Kaisu sekä joukko poikia ja tyttöjä, laulaen:)

Sulho kulkee morsionsa vierellä ja nauraa — Hei heipparalla, naurakaa, kun sulhanenkin nauraa.

Kun on päästy pirttiin, aletaan kättenkiertäminer. ja lauletaan:

Karkelossa mielitietyn neito nuori kohtaa — Hei heipparalla, laulakaa, jo poian silmä hohtaa!

Kättä minä neitoselle — — anna ilomielin! Hei heippralla, tanssikaa, jo poian silmä hohtaa!

Morsian se riemumiellä sulhostansa laulaa Hei heipparalla, kullastansa, kun morsiankin laulaa.

KYLÄLÄISET. Eläköön! Eläköön! Eläköön!

_Manu_. Tervetuloa! Tervetuloa vain, hyvä väki! Ja kiitoksia vain — että toitte iloa tänne Mahlamäkeen — kun täällä nyt vietetään kaksiakin kihlajaisia.

_Ville_ (hiljaa Annalle). Eikö Eero ole saapunut?

_Anna_ (tuskaisena). Ei — ei ole.

_Ville_. Sepä merkillistä! (Menee portille.)

_Manu_. Naapurit kai tietävätkin, että Ville ja Alatalon Elsa ovat sellaisissa hommissa. Mutta vasta äskettäin on päätetty, että tänään myös menevät kihloihin tyttäreni Anna ja Tarhalammin Taneli —

_Ville_ (huutaa portilta). Katsokaas! Me saamme vielä enemmän vieraita. Tuolla on tulossa kaksi miestä kiireellä taloa kohti. (Nauraa.) Kiirehtivät, aivan kuin pelkäisivät myöhästyvänsä.

_Eero_ ja _Erkki Einola_ (tulevat).

_Manu_ (ihastuen). Mitä minä näen? Vanha ystäväni Erkki! (Menee tervehtimään.) Tervetullut! Tervetullut!

_Anna_ (huudahtaa). Eero!

_Eero_ (menee Annan luo). Tässä jo olen, Anna!

_Manu_. Mitä lempoa! Mitä sinä täällä teet! Tiehesi — senkin' junkkari!

_Erkki_. Maltahan nyt, Manu! Kyllähän me voimme lähteäkin, jos sikseen on. Mutta sitten lähdemme yhdessä. Tämä on minun poikani Yrjö.

_Manu_ (hölmistyneenä). Mitä lempoa tämä merkitsee? Kuinka se on ymmärrettävä?

_Eero_. Tämä on hyvin yksinkertaista. Näin Annan kevätmarkkinoilla ja päätin silloin, että hänestä se tulee Einolan emäntä. Kun tulin kotiin, ilmoitti isä, että hän oli valinnut vaimon minulle. Minä vastasin, että olin jo itse valinnut vaimon itselleni, enkä sen tarkemmin ottanut selkoa, ketä isä tarkoitti. Lähdin kotoa ja tulin tänne palvelukseen kanttorin välityksellä.

_Manu_. Mutta miksi tulit palvelukseen?

_Eero_. Että saisin tutustua Annaan ja että — (hellästi Annalle) — että tulisin rakastetuksi — itseni tähden.

_Kanttori_. Tulit ja laitoit täällä senkinlaisen — Egyptin pimeyden! He, he, he! (Menee tervehtimään Erkkiä.)

_Erkki_. Terve pitkistä ajoista! — Eipä juuri hassumpaa ole kuultu. Poika tuli kotia yöllä sellaisella touhulla ja kertoi, mitä täällä oli tapahtunut. — Mutta olisittepas nähneet hänen naamansa, kun sai kuulla, että se minun valitsemani oli juuri sinun tyttäresi, Manu. — Eikä minun auttanut muu kuin lähteä mukaan, sillä hän pelkäsi, että Anna kihlattaisiin tänään jonkun toisen kanssa.

_Taneli_. Kyllä se niin on! Anna on minun — — —

_Erkki_ (Manulle). Entä meidän suostumuksemme?

_Manu_. Mutta itsehän sinä kirjoitit, ettei poikasi —

_Anna_ (Eerolle). Nyt täytyy jo minunkin — (Kovaa.) Nyt sanon minäkin kanttorille ja isännälle ja isälle ja muille, millainen mies se Taneli oikeastaan on.

_Taneli_ (pelästyneenä). Mitähän se nyt mahtaa sanoa?

_Anna_. Eilen kirjoitti Eero minulle kirjeen — eikö niin, Eero?

_Eero_. Ja ilmoitin siinä sinulle, kuka olen.

_Anna_. Junnun piti tuoda kirje, mutta pudotti sen — eikö niin, Junnu?

_Junnu_ (häpeissään). Kyllä se niin kävi. (Menee portille.)

_Kaisu_ (on kuunnellut kiihtyneenä eikä malta enää olla vaiti). Nyt minä tiedän paremmin. Taneli löysi kirjeen, mutta ei antanut sitä Annalle, jolle se oli osoitettu, vaan luki sen ja repi sitten ja valehteli Junnulle kirjeessä seisoneen Eeron tunnustuksen, että Eero on postivaras. — Jos nyt Anna olisi saanut kirjeen, niin isäntä ei olisi antanut lupaustansa Tanelille, vaan Eerolle — eikö niin, isäntä?

_Manu_ (suuttuen). No, niin tietysti —

_Junnu_. Ai, ai — siltavouti tulee.

_Manu_. No, parahiksi — ottaakseen selvää postivarkaudesta — (Näkee Töyryn tulevan portille.) Panne, siltavouti!

_Töyry_. Hyvää päivää! Täällähän on aivan kuin juhlat —

_Manu_ (osoittaa Tanelia). Tämä sulhasmies tässä —

_Töyry_. Onko isäntä luvannut hänelle —?

_Manu_. Olen. Mutta nyt sen peruutan. Siltavouti tuli sopivaan aikaan.

_Töyry_ (tyytyväisenä itsekseen). Minä siis tulin valituksi.

_Manu_. Tämä Taneli on avannut Yrjö Einolan kirjeen — on lukenut ja repinyt sen —

_Töyry_. Taneli! Sinähän olet postivaras! (Panee kätensä Tanelin olalle.) Minä otan sinut huostaani — kruunun nimessä!

_Taneli_ (vapisevin polvin). Lö-lö-öysin sen — lakka oli ri-ririkki — ja —

_Eero_. No, antaa miehen olla ja — mennä menojaan.

_Töyry_ (katselee Eeroa). Mitä peijakasta — (Huomaa Erkin, tervehtii.) Kas, päivää, Einola! (Katsoo uudestaan Eeroa.) No, siinähän se on — sehän on poikasi Yrjö — enkä minä kuolemakseni muistanut, missä olin hänet nähnyt. — Eikö tätä Tanelia siis —?

_Manu_. No, ei sitten — koska Yrjö —

_Eero_. Ei tällaisena onnen päivänä. Mene kotiasi Tarhalammille, Taneli! Pane maata ja unohda kaikki ikävyydet.

_Erkki_. No Manu? Nyt kai suostumuksemme pitää paikkansa, vai mitä?

_Manu_. Pitää totisesti niinkin. (Eerolle ja Annalle, nauraen.) No, nyt sitten saatte toisenne, kakarat!

_Töyry_. Niinkö päin —?

_Taneli_. Niinpäin se meni. — Lähdetäänpäs yhdessä — (Mene Töyryn kanssa portista oikealle.)

_Kanttori_ (onnittelee kihlajaispareja). Jumala suokoon teille lapseni, kaikkea sitä onnea, mitä teille toivon.

_Manu_. Ja nyt, hyvät vieraat, juomme näiden kahden kihlajaisparin —

_Eero_. Topp! hyvä appivaari. Odottakaa!

_Useat_. Mitä nyt?

_Eero_ (on hakenut Junnun ja Kaisun, vetää heidät esille). Ellei näillä kummallakaan ole mitään sitä vastaan, niin juomme myös heidän onneksensa.

_Manu_. Vai niin! Junnu ja Kaisukin! — Onko asia niin, vai juonitteleeko Yrjö?

_Junnu_. E-i eihän se —

_Kaisu_ (riisuu esiliinansa). Vai ei!? Kyllä minä —

_Junnu_ (hädissään). Älä herran tähden! Minä vain yritin sanoa, että ei se juonittele. — Niin, kyllähän me mielellämme olisimme kolmantena parina. — Ollaanhan, Kaisu?

_Kaisu_ (herttaisesti). No, ollaan sitten — sinä mörökölli! (Naurua.)

_Kaikki_ (onnittelevat kihlatutta ja kihlatut ristiin toisiaan).

_Eero_ (kanttorille). No, nyt se vaikenee — se Egyptin pimeys!

_Manu_. Juodaan sitten kaikkien kihlattujen onneksi! — Sitten lauletaan ja sitten tanssitaan. — Eläköön!

_Vieraat_. Eläköön kihlatut! Eläköön!

Kaikki laulavat sen maakunnan laulun, jossa esitys tapahtuu, Hämeessä hämäläisen laulun, Savossa savolaisen, Karjalassa karjalaisen j.n.e. Sen jälkeen tanssitaan jokin tanssi valinnan mukaan.