Part 7

-- Voisithan polttaa mielesi uskollisuuden ja siteet, jotka liittävät sydämmen sydämmeen.

Kuinka paljon niitä olikin punoutuneina heidän välilleen, niitä siteitä! Ne olivat syöpyneet sinne, kutoutuneet kultalangoiksi, joita ei mikään tuli kykenisi kuluttamaan, vaikka kaikki niiden ulkonaiset merkit joutuisivatkin liekkeihin.

-- En polta tätäkään -- sanoi Selma pidellen kädessään pientä valkeata käärylää, ja hänen kasvoihinsa tuli jotain selittämätöntä.

-- Eroittaako se meidät? -- kysyi Eeva arasti.

-- Sekö eroittaisi! kuulee että sinä et tiedä mitä se merkitsee. Nyt vasta tiedän mitä rakkaus on omaisiinikin ja ystäviini ja kaikkiin olennoihin. Oi, minä olen niin rikas, niin rikas! On kuin nyt vasta olisin herännyt eloon ja kuin pienin hetki nykyistä elämääni sisältäisi enemmän kuin koko edellinen elämäni yhteensä. Oi, sitä ei voi selittää, se täytyy itsensä kokea.

-- Mutta sinä et kuitenkaan ole sama kuin ennen. Ennen ainakin luulin tietäväni salaisimmatkin ajatuksesi. Meidän välillä ei ollut mitään hämäryyttä, ei mitään salaperäistä tunnemaailmaa, ei mitään selittämätöntä. Nyt kun vaivut unelmiisi, tuntuu minusta kuin siirtyisit jonnekkin hyvin kauvas, minne minä en milloinkaan voi seurata sinua, ja minusta on kuin sinä olisit hävinnyt minulta kokonaan.

Eeva taisteli kyyneleitä vastaan, mutta koetti kuitenkin näyttää iloiselta. Hän ei tahtonut häiritä ystävänsä onnea.

-- Niin, minä todellakaan en ole sama kuin ennen -- sanoi Selma hyväillen häntä -- mutta nyt minä päin vastoin olen paljon lähempänä sinua kuin ennen. Nyt minun tunteeni sinua kohtaan on ehjempi ja syvempi. Ja nyt minäkin koko sydämmestäni voin huudahtaa:

-- Ah, kuin on ihanata elää!

Eeva silitteli hänen tummaa tukkaansa ja katseli häntä ihmeissään. Hän ajatteli, että kauniimmaksi se kumminkin teki hänet ja hellemmäksi, se hänelle itselleen tuntematon, jota ei voinut selittää, vaan jota itsensä täytyi kokea. Ja hän päätti olla aivan levollinen siitä asiasta.

Selma oli sillä välin kehittänyt koko joukon valkeata silkkipaperia käärylästään pöydän kulmalle, ja piteli nyt kädessään jotain tummaa rihmamaista, josta olisi ollut vaikea sanoa, mikä se aikoinaan oli ollut.

-- Se on lemmenkukka -- sanoi hän hiljaa, sivellen sen lakastunutta vartaloa.

-- Oletko sinä saanut sen? -- kuiskasi Eeva arasti. Hän melkein pelkäsi sitä tuntematonta, jota hän itse tuskin milloinkaan tulisi kokemaan.

-- En -- sanoi Selma -- minä olen löytänyt sen. Minä näin, kun se putosi hänen rintapielestään ja kenenkään huomaamatta nostin sen maasta.

Kun hän lausui "hänen", levisi heleä puna hänen kasvoilleen, jotka muuten tavallisesti olivat kalpeat.

-- Hänkin rakastaa sinua -- sai Eeva sanotuksi.

-- En tiedä oikein -- sopersi Selma -- mutta minä luulen niin. Hän katsoi minuun kerran niin kauniisti.

-- Tiettävästi hän rakastaa, -- ajatteli Eeva, -- kuinka voisi olla häntä rakastamatta! Hänen mielestään ei kenkään voinut olla kauniimpi kuin Selma, seistessään siinä rusohohteissaan, silmät loistaen salaperäistä onnea.

Ja koska Selma nyt kerran oli ollut näin avomielinen, uskalsi Eevakin vielä kysyä:

-- Onko hän tällä seudulla?

-- Nyt hän on kaukana -- vastasi Selma huoahtaen.

-- Ja sinä kaipaat häntä?

-- Kaipaan, enkä kaipaa. Jos näkisin hänen tulevan, juoksisin varmaan pakoon. Hän saisi asua vaikka toisessa tähdessä, kun hän vain joskus ajattelisi minua.

-- Ja kuinka usein pitäisi hänen ajatella sinua, sinä pieni veitikka? -- uskalsi Eeva jo lyödä leikiksi.

-- Kuinkako usein? sitä todellakaan en ole ajatellut. Mutta kun nyt ajattelen, niin varmaan pitäisi hänen muistella minua yhtä usein kuin minäkin häntä.

-- Ja kuinka usein sinä häntä muistelet? -- kysyi Eeva tekeytyen totiseksi.

-- Niin minä -- minä ajattelen häntä aina.

-- Siinä nyt ollaan kumminkin -- häntä aina. Milloinka sitten meitä muita?

-- Oi, sinä et ymmärrä minua, sinä et tiedä, millä tavalla minä häntä ajattelen. Ajatella häntä on sama kuin ajatella kaikkea sitä, mikä on hyvää ja kaunista. Hänen kuvansa ei karkoita sydämmestäni entisiä ystäviä, se päinvastoin ikäänkuin kirkastaa heidätkin. Se kirkastaa siellä jokaisen komeron ja, jos minussa jotakin hyvää on ollut, vaikka vain uinuvana mahdollisuutena, niin on se saanut sen eloon herätetyksi. Minä kuljen kuin ruusumaissa. Ja minä rakastan sinua, Eeva, enemmän kuin milloinkaan ennen. Oi, jos sinä voisit uskoa minua!

Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen kauniille kasvoilleen.

-- Nyt minä sen uskon -- sanoi Eeva -- minä uskon kaikki mitä sinä sanot. Anteeksi että epäilin! Se tuli vain tietämättömyydestä.

Hän pyyhki pois kyyneleet ystävänsä kasvoilta ja sulki hänet syliinsä.

Mutta hän oli kuitenkin ongelman edessä.

Kuinka saattoi ihmistä sillä tavalla rakastaa?

Epäilemättä oli Selman tunne suuri ja kaunis, maasta kohoova, taivasta tavoitteleva, mutta että se kohdistui ihmiseen, kuoleman alaiseen, pieneen ja heikkoon, tai että ihminen oli sen herättäjä -- sitä hän ei ymmärtänyt.

Taidetta, ylevää, jumalaista, sitä hän ylinnä kaikesta rakasti. Se hänet sai haltioihinsa, se hänen eteensä avasi ruusutarhat. Se puhui hänelle kuolematonta kieltään, se nosti hänet maasta. Se, se yksin oli lemmen arvoinen!

Mutta Selma rakasti ihmistä.

Eevasta tuntui että, jos hän alkaisi sillä tavalla ihmistä rakastamaan, olisi se epäilemättä taantumista.

Mutta hän vaikeni.

Ken voi nähdä toisen sisimpään? Ken voi tietää, mikä siellä on suurinta? Kenties se mikä meistä näyttää vähäarvoisimmalta.

Mutta millainen olikaan se ihminen, joka sellaisen tunteen oli saanut hereille. Oliko hän koskaan nähnyt sitä? Tältä paikkakunnalta kotoisin, mutta nyt kaukana. Hän tiesi vain yhden. Hänessä alkoi herätä aavistus. Mutta hänellä ei ollut oikeutta arvailemiseen. Selma ei ollut uskonut sitä hänelle, sillä hyvä. Joutava uteliaisuus oli aina ollut hänestä vastenmielistä. --

Ne, mitkä olisi olleet poltettavat, pääsivät takaisin laatikkojen komeroihin, joskus pitkäin vuosien kuluttua kenties taas otettaviksi sieltä loihtimaan esiin lapsuusmaailman kimmeltäviä muistoja. Pitkäin vuosien, jotka veisivät lapsuudenystäväin purret elämän ulapalle tuulten tuuditella, aaltojen ajella kenties kauvaksi toisistaan.

He ajattelivat samaa asiaa, ja vaikka he olivat ääneti, tiesivät he toistensa ajatukset.

Tulevaisuus, verhon kätkemä, houkutteleva ja peloittava, mitä toisi se mukanaan?

-- Onnea sinulle ainakin, onnenlapselle -- sanoi Selma varmasti -- meistä muista ei tiedä kuinka kohtalomme langat kiertynee.

Ja oli kuin pilven varjo olisi liitänyt hänen äsken onnesta loistavain kasvojensa yli.

-- Ei Selma, se onni on minulle vähäarvoinen, jota en saa jakaa teidän kanssanne. Etkö muista: rinnatusten, purren laita purren laidassa, ja joko jäädään kaikin taipaleelle tai saavutetaan yhdessä se aavan takainen. Minä puolestani en rupea seuranpettäjäksi.

Hän pani erityisen painon sanalle _minä_ ja hänen äänensä soi hieman nuhtelevalta, kun hän lausui viimeiset sanat.

Mutta Selma ei huomannut sitä. --

* * * * *

Oli lakannut satamasta.

Äkkiä välähti aurinko esiin häipyväin pilvien lomasta. Tytöt tervehtivät sitä ilolla. Oli jo alkanut tuntua painostavalta, kun se niin kauvan oli kateissa ollut.

Kuinka kaikki heti muutti muotoa. Yksin uunikin nurkassaan ja seinät näyttivät ilostuvan, ja narcissikukat Eevan pöydällä käänsivät valkeita kupujaan sädetten suudeltaviksi.

Eeva aukaisi molemmat ikkunapuoliskot, ja he istuutuivat ikkunalaudalle.

Lukemattomat vesihelmet väreilivät puitten lehvillä ja nurmikolla. Auringonsäteiden taittuessa niihin tuikehtivat ne joko seitsenvärin sätehissä tai kuultivat kullalle ja hopealle. Ja äsken valjulla taivaanranteella upeili kaunis sateenkaari.

-- Näes, Selma -- sanoi Eeva -- kun puhuimme tulevaisuudestamme ja epätietoisina katselimme ilman usviin, aukesi eteemme tämä ihanuus. Minusta se ikäänkuin ennustaa meille -- näin kirkas, näin toiveita täynnä on se oleva! Oi, miksei ole Väinökin sitä nyt kanssamme katselemassa, että hänkin siihen uskoisi!

He olivat niin vaipuneina kirkkaan tulevaisuutensa katselemiseen, etteivät huomanneet maalaisnaista, joka arastellen aukaisi puutarhan portin ja nähtyään tytöt ikkunassa hiljalleen lähestyi heitä. Hän oli jo aivan heidän edessään, kun Selma havahtui ja kysyi:

-- Lääkäriäkö etsitte?

-- Een -- vastasi nuori nainen verkalleen -- minulla olisi vain täällä kirje. Tuolta metsäkyliltä kulkeissani annettiin se tuodakseni. Kun eihän olisi kastunut sateessa.

Ja hän veti huivinsa alta rintapielestään paksun kirjeen.

Tytöt kumartuivat lukemaan päällekirjoitusta.

-- Neiti Selma Som...

-- Se on Väinöltä -- huudahti Selma ihastuneena. -- Käsialan tunnen kaukaakin.

Ja juuri kun me kaipasimme häntä -- riemuitsi Eeva.

Eeva kiiruhti toimittamaan jotain sen tuojalle.

Kun hän hetken päästä palasi huoneeseen, oli Selma jo auvaissut sateessa liuvonneen kuoren, ja Eevan mielestä koko huone oli täynnä metsän tuoksuja, joita kastunut kirje oli tuonut mukanaan.

-- Luetaan yhdessä, ääneen -- ehdotti Selma -- se on luonnollisesti meille yhteinen.

-- Niinpä lue sinä -- pyyteli Eeva asettuen mukavaan asentoon nojatuoliin.

He koettivat kumpikin salata toisiltaan sitä levottomuutta, joka yhdistyi heidän iloonsa kirjeen saannista.

Selma luki:

-- Siskot!

Minä en rupea kirjoittamaan Teille tavallista kirjettä, mutta lähetän tässä jokapäiväiset muistiinpanoni, jotka ovat tehdyt päiväkirjan muodossa. Näistä parhaiten näette nykyisen mielentilani, toiveeni ja tuumani. Sillä minä olen todellakin niin itserakas, että luulen Teidän mielenkiinnolla seuraavan elämääni täällä. -- Terve!

Veljenne

W. S.

_1 p. kesäkuuta_. Ensimmäinen aamu täällä. He ovat itse muuttaneet aittaan ja antaneet tuvan kokonaan minun haltuuni. Sanovat kesällä aina nukkuvansa aitassa eikä päivillä paljon joutuvansa olemaan seinäin suojassa.

Nukuin heidän sängyssään. Allani oli puhtaat oljet ja palttinainen raiti, peitteenä suomalainen ryijy. En ole mahtanut nukkua niin hyvästi siitä asti kuin piennä kehdossa äitini tuutimana.

Heräsin, kun tuttava seinäkello löi neljä. Uniset silmäni sattuivat ikkunan vehreään varjostimeen, ja olin heti selvillä olinpaikastani. Tuossa tuokiossa olin ulkona.

Maa oli aamukasteissaan. Kuljin polkua myöten metsään päin. Ei taipunut oksa, ei liikkunut lehti, mutta väräjävä ilma oli täynnä lintuin säveleitä.

Minä surkuttelin teitä, jotka vielä venyitte vuoteissane. Minä surkuttelin kaikkia muita paitse itseäni. Astuin pää pystyssä, hartiat suorina ja ylpeilin siitä että olin ensimmäisenä ylhäällä. Vanhukset varmaankin hämmästyisivät!

En ajatellut tieni suuntaa, astuin vain hengittäen syvään, laajentaen kutistunutta rintakehääni.

Niin tuli äkkiä eteeni aukea paikka. Se oli ukon suo. Näin sarat ja kanavat, roviot ja juurakkeet, ja aivan kuin maan alta kohosi eteeni kumarat hartiat, joille hattukulun alta valui hopeaiset hapset. Ja minä olin luullut olevani ensimmäinen! Kuinka pieneksi tunsin itseni hänen edessään, kuinka unteloksi ja laiskaksi!

Astuin lähemmäs. Hän ei huomannut minua. Hän seisoi ruskeassa suovedessä vyötäisiään myöten. Hänen käsivartensa liikkuivat aivan kuin marssin tahdissa. Lapio nousi ja laski, ja noustessaan toi se paljon mustaa suomutaa korkealle ojanpaulalle.

Joskus pysähtyi hän hetkeksi hengähtämään. Näin hien valuvan hänen otsaltaan, ja kädellään varjostaen silmiään näin hänen huolestuneesti tähystävän suon toista laitaa.

Sitten puristi suonikas käsi taas lapionvartta ja käsivarret alkoivat liikkua kuin tahdissa. Kumarat hartiat kumartuivat yhä syvempään ja valkea hapsi heilahti.

Eikö minun, joka olen nuori, olisi pitänyt astua sinne hänen sijaansa, pyytää häntä oikaisemaan koukkuista selkäänsä ja pyyhkimään hikeä vuosien ja murheitten uurtamalta otsalta?

Minä nauroin ivanaurua itselleni ja käännyin astumaan takaisin mökkiä kohden puhuttelematta ukkoa, joka ei ollut huomannut minua.

Tässä nyt istun pöytäni ääressä, sen saman honkapöydän, jolta vastikään söimme herkullisen aterian. Että minä todellakin nyt olen täällä ja että minä saan olla täällä koko kesän!

Maalaustarpeeni levitin tähän heti tultuani. Tässä on väriputkilot edessäni, tässä paletti. Voi teitä, sirot siveltimeni, tunnuttehan lasten leikkikaluilta nyt, kun vastikään katselin ukon lapiota! Ja kuitenkin tekisi minunkin mieleni piirtää teillä puumerkkini jonnekkin. Tänäin en vielä aloita työtäni. Täytyy ensin olla silmänä.

_Illalla_. Onnellinen päivä! Tunnen kasvaneeni kuluessasi. Olen saanut ilmaa keuhkoihini ja rauhan mieleeni. En muistele mitään, en toivo mitään, en pelkää mitään. Täällä minun ei tarvitse peljätä mitään! Tämä huone on täynnä taikakaluja. Hämärässä muinaisuudessa manattiin niillä hornan henget, karkoitettiin pahuuden voimat. Tämä huone on täynnä taikakaluja ja se on täynnä kahden hurskaan ajatuksia.

He menivät jo levolle. Vastikään pani ukko aitan oven säppiin.

Mummo, mummo, minä kuulen vielä sinun sorjan soittosi! Minä nukun sen helinään ja vielä unissanikin hivelee se korvaani.

_2 p_. Te nostatte taas päätänne, te minun entiset ihanteeni. Oi nouskaa, levittäkää siipenne lentoon! Minun uskottomuuteni älköön milloinkaan enään painako teitä unhotuksen aallokkoon.

On eräs asia, joka antaa minulle uskon itseeni, joka sytyttää sammuneen hiillokseni ja muuttaa mustankin valkeaksi. Mutta en tahdo sitä sanoin lausua. Pelkään että jo ajatuksenkin keveä kosketus loukkaa sitä.

Heräsin tänäin, kun aamurusko väreili ikkunani pienillä ruuduilla. Katselin sen sulavia värivivahduksia. Nekin ovat täällä ehjemmät kuin muualla.

Kuulin, kun säppi liikahti aitan ovessa. Minä tiesin mitä se merkitsi. Samassa liitikin suuri varjo pitkin huoneeni seinää, sillä oli kumarat hartiat ja lapio olalla. -- --

Luonto, sinä vedät minua puoleesi. Sinä olet minun äitini, suo minun olla lapsenasi. Minun askeleeni horjuvat, minun käteni vapisee. Sulje minut syliisi, anna minun juoda voimaa poveltasi. Avaa minun silmäni näkemään salatuimpiisi!

Aamun hohteessa kiersin metsäjärven pysytellen harjanteilla. Katselin väylää, jota venheemme silloin kiiti, saarta, jonka sivuutimme, polkuja, joita astelimme. Enkä ollut yksin, tunsin teidät vierelläni. Muuten en olisikaan jaksanut kantaa kaikkea sitä kauneutta, sitä kaihoa, jonka se herätti mielessäni.

Ooh, minä tiedän, mitä tekisin, jos voisin kastaa siveltimeni rusopilven punaan, metsän tuoksuvaan vehreyteen ja rannan hopeoihin!

_3 p_. Nyt se alkaa. Pöytäni on täynnä sammalta ja jäkälää, pyöreitä kiviä ja monenmuotoisia lehtiä. On parasta pysytellä maan pinnalla ja alkaa sen alhaisimmista muodoista, vähitellen, askel askeleelta uskaltaakseen ylemmäs.

-- Kehityksessä ei ole hyppyjä -- sanoi opettajani muinen.

Luuletteko että on helppo maalata muuramenlehteä niin, että luulisi sen mättäältä taitetuksi tai sammalta niin että se tuoksuu suolle?

Minä tiedän että, kun alan sitä yritellä, saan antaa alttiiksi mieleni tyyneyden ja öitteni unen. Ja minä saan kuolla koko muulle maailmalle. Ja kuitenkin minä nyt tunnen eläväni sitä elämää, joka tekee minut onnelliseksi ja johon kauvan olen kaihonnut.

_4 p_. Näytin tänäin harjotelmiani vanhuksille. He eivät olleet tyytyväisiä niihin, ja minä luotan heidän arvosteluunsa. Pitää yrittää uudestaan.

-- Muuramenlehti ei koskaan ole noin vaalea -- sanoi mummo.

-- Ja karhunsammal vivahtaa usein enemmän punaiseen -- väitti ukko, ja hän kai sen tietää jos kukaan.

Tästä minulle selviää, että minun onkin muutettava työpaikkani suon syrjään.

Iltasilla meillä aina on hauskin. -- Silloin me huvittelemme omalla tavallamme. Eilen esimerkiksi oltiin vesillä koko ilta. Koeteltiin ukon kanssa kaikki kalastuskeinot tuiki huonolla menestyksellä.

-- Puusta kai se nyt tulee tehtäväksi kalan kuva -- arveli ukko -- kalatkin näkyvät viisastuneen nykyaikana, vähemmilläkin vehkeillä sai heidät ennen vanhaan uskotelluksi.

Huonon kalaonnen unhotimme kokonaan mummon kahvipannun ääressä, jonka hän oli kiehauttanut kivenkolossa saaren rannalla. Ja ukko kertoi niin hauskoja kaskuja muinaisilta ajoilta, että oli helppo unhoittaa, että rantakala sillä kertaa oli jäänyt keittämättä. --

Sitä paitse on minulla pieni salaisuus, jolla aion hämmästyttää teitä, kun tulen käymään kaupungissa. Siihen minun täytyy käyttää ukon ja mummonkin aikaa, jota palkitakseni minäkin puolestani tahdon auttaa heitä.

Oltiin vasta mummon kanssa kantamassa karjanrehua riihestä ja laitettiin siitä kodassa tulelle aimo keitos.

Mummo tahtoo aina estellä.

-- Ei herroista ole tällaisiin töihin, muuta kuin tahraavat hyvät vaatteensa.

Mitä hän sanoneekaan, kun illalla menen hänen kanssaan juottamaan Punikkia. Sillä minä tahdon tästä puolin kantaa kaikki vedet. Olen nähnyt kuinka monasti hänen täytyy pysähtyä hengähtämään noustessaan vesisanko kädessä loivaa rantamäkeä.

Niin vain minä kuulun nyt heihin.

_5 p_. Jos minä kerran voin toteuttaa jotakin elämässä, niin ei se ole minun oma ansioni. On olemassa kaksi asiaa, jotka ovat sen vaikuttaneet. Toista en tahdo mainita, mutta toinen on se, että olen saanut olla näiden ihmisten parissa.

Täällä olen katsellut elämän todellisuutta kasvoista kasvoihin. Ja täällä olen oppinut alttiiksi antamisen suuren taidon, jota paitse on mahdoton nousta jyrkänteitä, jota paitse turhaan kokotat käsiäsi pyhintä kohden.

Ja luonto, sinä minun suuri lohduttajani, täällä minä tunnen sinun vahvain valtasuontesi tykinnän. Minä saan painaa pääni sinun viihdyttävään helmaasi, minä saan tuntea kuinka tyynesti sinun suonesi sykkii ja minä saan maistaa sinun rauhasi runsauden.

Ja kun minä kuljen täältä, vien minä mukanani aarteen, jota elämän huiminkaan pyörre ei voi minulta ryöstää. Mutta minä en tahdo ajatella lähtöäni täältä. Minä en muistele mitään, en toivo mitään, en pelkää mitään.

Minä olen vain onnellinen.

Mutta kun minä tulen täältä -- sillä minun on kumminkin tultava -- niin minä tulen uutena ihmisenä!

Selma oli lukenut kaikki yhteen jaksoon heidän vaihtamatta sanaakaan. Hän oli lukenut hitaasti ja omituinen juhlallisuus äänessään ja näytti siltä kuin hän aina lehteä kääntäessään olisi pelännyt, mitä uusi sivu mahdollisesti toisi mukanaan. Viimeiset sanat lausui hän voitonriemulla ja katsahti Eevaan.

Eeva istui samassa asennossa, johon hän oli asettunut aljettaissa, pää painettuna taaksepäin tuolin selkänojaa vastaan ja silmät suljettuina.

-- Luojan kiitos -- sanoi hän hiljaa -- se oli enemmän kuin olin odottanut.

Selma nousi istuviltaan, astui Eevan eteen ja kumartuen hänen puoleensa, kysyi hän:

-- Mitä luulet hänen tarkoittavan sillä eräällä, joka antaa hänelle uskon itseensä, muuttaa mustankin valkeaksi ja jota hän ei tahdo sanoin lausua?

-- Sisko -- sanoi Eeva tarttuen Selman käsiin -- etkö ymmärrä, sitä korkeinta ihannetta hän sillä tarkoittaa.

-- Niinkö?

-- Epäiletkö sinä sitä sitten?

-- En epäile, ajattelin vain että eikö se korkein ihanne joskus voisi pukeutua ihmisen muotoon?

Eeva säpsähti. Mutta sitten hän sanoi vakuuttavasti:

-- Sitä se ei voi, sillä ei ole muotoa ensinkään.

VII.

Ei ollut oikeastaan enään mikään iltamien aika, kun juhannus jo oli viikon, parin päässä, mutta J:n kaupungissa oli parhaillaan iltama käymässä. Sen olivat toimeenpanneet kaupungin porvarisrouvat, sillä niinkutsuttu intelligenssi, johon kuului lyseon opettajien ja muiden virkamiesten perheet, oli jo siirtynyt kesätiloilleen.

Iltaman varsinaisena tarkoituksena oli erään ahdinkotilaan joutuneen perheen auttaminen, joka muuten hyvin olisi käynyt päinsä kaikessa hiljaisuudessa toimeenpannulla keräykselläkin. Mutta kauppiasten rouvat ajattelivat, että saisivathan samalla vähän huvitella hekin, joita velvollisuudet piti kaupungissa kaiken kesää. Iltama olikin alussa aiottu viettää vain perheiltamana tuttuin kesken, mutta kun ohjelma kuvaelmineen ja soitto- sekä laulunumeroineen yhdistetyin voimin saatiin jotakuinkin rikkaaksi, päätettiin panna ilmoitus siitä paikkakunnan lehteen. Ja seurauksena oli, että kaupungin seurahuone oli kertynyt täpösen täyteen huvitteluhaluista yleisöä, vaikka olikin kesä. Ne kaupunkilaiset, joiden kesäasunnot olivat läheisyydessä, olivat järjestään saapuneet, ja olipa tullut useita maalaisperheitäkin.

Istuttiin pilkkosen pimeässä salissa odotellen esiripun nousemista. Alma Aarnio istui nojatuolissa ensimmäisessä rivissä, pormestarin rouva oikealla ja viskaalinrouva vasemmalla puolellaan, jotka molemmat olivat saapuneet maalta kunnioittamaan iltamaa läsnäolollaan.

Rouvat olivat ennen aina itse olleet kuvaelmia järjestämässä, mutta tällä kertaa oli se homma heitetty kokonaan nuorten käsiin. Ei oltu arvattu tulevan näin paljon vieraita, jotka katselevat arvostelevin silmin ja joilla luonnollisesti on vaatimuksensa.

He lausuivat julki toisilleen levottomuutensa kuvaelmien onnistumisesta. Katselijain joukossa kuului sattumalta olevan pääkaupunkilaisiakin, muiden muassa eräs etevä taiteilijakin. Hankaisihan se koko kaupungin kunniaan, jos ne eivät onnistuisi.

-- Minä en pelkäisi puoleksikaan niin paljon, jos Eeva olisi mukana -- kuiskasi pormestarinrouva Alma Aarnion korvaan -- voi, miksei hän ruvennut?

-- Hänpä kun esiintyy laulajana -- kuiskasi Alma takaisin.

-- Hän sitten kumminkin laulullaan pelastaa meidän kunniamme, joskaan kuvaelmat eivät onnistuisi.

Alma Aarnio kummeksi pormestarinrouvan harvinaista tuttavallisuutta sinä iltana. Hän oli muuten parantumaton aristokraatti ja Alma Aarnio oli ennen aina luullut huomaavansa jonkinlaista alentuvaa ylhäisyyttä hänen käytöksessään itseään kohtaan, vaikka he kyllä olivat sinätkin. Mutta nyt hän rupesi harvinaisen tuttavalliseksi, taputteli hänen kättään ja oli kuin ystävä ainakin. Alentuvaa ylhäisyyttä ei tuntunut nimeksikään.

Esirippu nousi.

Kuvaelma esitti mustalaisleiriä kirjavine pukuineen, kitaroineen ja hurjine lauluineen. Se onnistui mainiosti. Suosionosoituksista ei ollut tulla loppua. Täytyi näyttää yhä uudelleen.

Kuvaelman henkilöistä veti erikseen huomion puoleensa eräs nuori mies, jonka naamari oli erinomaisen hyvä ja joka lauloi mainiosti.

-- Kuka se on tuo herra? -- kysyi viskaalinrouva uteliaana Alma Aarniolta.

-- Sitä tässä itsekkin ihmettelen -- vastasi Alma -- mutta elleivät aistimeni kokonaan petä, on se totisesti Armas Heitman. Enkä minä edes ole tiennyt, että hän on saapunut kotiin. Hänenhän piti olla ulkomailla vielä toinenkin vuosi yhtä kyytiä.

-- Ulkomaista puhuen -- kuiskasi pormestarinrouva ystävällisimmällä äänellään -- Eevahan kuuluu kohta matkustavan Berliiniin.

Ahaa, ajatteli Alma, sieltäpäinkö tuuli käykin, sekö siihen olikin syynä? Tässä taitaakin arvo olla nousemassa.

Mutta hän vastasi niin välinpitämättömällä äänellä kuin suinkin voi:

-- Siihenhän se taitaa käydä.

-- Se onnenlapsi -- jatkoi pormestarinrouva -- mutta eikö sinua peloita lähettää lastasi yksin suureen maailmankaupunkiin? Minusta tuntuu kuin en uskaltaisi sinun sijassasi lähtemättä itse mukaan.

-- Onhan siellä toisetkin toimeen tulleet -- vastasi Alma -- hänen opettajansa seuraa mukana ja hän toimitetaan hyvään perheeseen asumaan. Mikäpä siellä sitten on hätänä!

-- Kenties mikä loistotähti hänestä vielä nousee laulumaailman taivaalle -- sanoi viskaalinrouva, joka oli seurannut heidän keskusteluaan.

-- Eihän noista vielä tiedä tähdistä eikä taivaista näin edeltäkäsin -- vastasi Alma pysytellen arvokkaan välinpitämättömänä.

-- Sanotaan että hänestä on olemassa joku vanha ennustus -- pitkitti pormestarinrouva -- joka on yhteydessä kantaisän tarun ja "muistojen majan" kanssa -- onko siinä perää?

-- Kaikki ne tuleekin kuulluksi -- ihmetteli Alma Aarnio yhtä välinpitämättömän arvokkaana.

-- Se on tiettykin, että kaikki nyt tulee kuulluksi, mikä teidän perhettä koskee -- selitti viskaalinrouva -- sillä koko kaupunkihan nyt puhuu vain teistä. --

Esirippu nousi.

Katsojilla oli edessään Döbeln Juuttaalla. Armas Heitman näytteli Döbelniä ja voitti suosiota.

Alma Aarnio ei kuullut ei nähnyt. Sen hän vain tiesi, että hänen perheensä nyt jo oli ja vastedes yhä suuremmassa määrässä tulisi olemaan yleisen huomion esineenä.