Part 6

-- Aivan toista on ihmislapsen -- jatkoi Väinö äskeistä ajatustaan -- hänelle useinkin asettuu rajat ja esteet, häntä vaaditaan kasvamaan kaavain mukaan, mukautumaan muotoihin, jotka ovat hänen hengelleen vastenmieliset ja vieraat. Ja jaksaako hän kehittää ihmisyytensä ihanteen puhtautta?

Hänen äänensä, joka ensin oli ollut katkera, oli muuttunut surumieliseksi.

Hän asettui seisomaan tyttöjen eteen, painoi kätensä povelleen ja sanoi:

-- Uskotteko te, että jumalkipinä tässäkin povessa polttaa? Kehno minä olen sitä kantamaan, mutta se on kuitenkin uskottu minun huostaani -- suruksiko vai iloksi itselleni ja muille, sitä en tiedä. Sen tiedän vain, että se polttaa kuin kuluttava tuli -- se vaatii minua ilmaisemaan itsensä jollakin tavoin. Minun pitäisi pukea se korkeimman kauneuden muotoon ja näyttää se maailmalle. Mutta onko minussa sen tekijää? Jos minä olisin saanut jäädä sinne niiden luonnonihmisten pariin, tuntuu minusta siltä kuin siellä olisin jaksanut tehdä työtä ja minusta olisi elpynyt uusi ihminen. --

Silloin avasi tohtori Sommer työhuoneensa ikkunan, josta pöllähti kokonainen pilvi kirpeän hajuista alkaalikeitoksen höyryä, ja sen pilven takaa katselivat hänen tavallisesti totiset tiedemieskasvonsa niin loistavina, että nuoret ihan hämmästyivät. Ja kuinka hellästi hänen äänensä soi, kun hän huusi sinne alas:

-- Väinö, tules tänne!

-- Nyt on jotakin tapahtunut -- sanoi Selma -- jotain aivan tavatonta. Olisiko isän työ viimeinkin onnistunut, hänen monivuotinen työnsä?

Mutta miksi hän ei ollut kutsunut heitä molempia, miksi vain Väinön? Kenties oli hän kutsunut Väinön sanoakseen hänelle:

-- Seuraa vapaasti taipumustasi! Minä en enään pane esteitä. Tänään tilaan sinulle siveltimet ja värit ehommat entisiä.

Tytöt seisoivat odotuksissaan tohtorin porrasten edessä. Ja Selma kertoi Eevalle kuinka tuskalliselta hänelle oli tuntunut nähdä isän ja pojan välit niin särkyneinä kuin ne olivat olleet koko pitkän talven. Tuskin olivat he sanaa vaihtaneet, ja milloin tohtori oli puhutellut Väinöä, oli hänen äänensä kuulunut kovalta, hänen, joka muuten oli ystävällinen ja lempeä jokaiselle. Kenties nyt tapahtuisikin muutos jonkun onnellisen sattuman kautta.

He seisoivat yhä porrasten edustalla odotellen selitystä, kun Väinö hiljaa avasi ikkunan ja sanoi heille:

-- Isän koe on onnistunut, minä kirjoitan hänen sanelunsa mukaan kirjettä tiedekunnalle.

-- Eeva -- sanoi Selma -- nyt on hetki käsissä, jolloin meidän on toimittava.

-- Niin, meidän on todellakin taottava niin kauvan, kuin rauta on kuuma -- lausui Eeva innostuen -- huomenna, kenties jo olisi myöhäistä.

-- Sinun, Eeva, on puhuttava hänen puolestaan, sinun sanaasi hän parhaiten kuuntelee. Isä kun niin pitää sinusta.

-- Minä puhun hänen puolestaan vielä tänä iltana -- sanoi Eeva vakaasti. -- Ja kyllä hän suostuu. Tällä hetkellä menen minä hänen luokseen.

Ja hän astui ylös portaita varmoin askelin, ilman vähintäkään epäilystä. Mikä ryhti siinä hennossa vartalossa, mikä päättäväisyys pään asennossa!

Selma jäi odottamaan. Mitä isä sanoisi? Kenties hän jyrkästi kieltäisi, kenties kävisi vielä kovemmaksi Väinöä kohtaan.

Sisältä ei kuulunut mitään. Selmaa ihan peloitti.

Mutta sitten ajatteli hän häntä, joka viimeksi oli kulkenut niitä portaita niin rauhallisena, niin voitostaan varmana. Hänkö ei onnistuisi! Kävihän kaikki, mihin hän vain kajosi, kuin itsestään. Eikä hän peljännyt mitään, sillä hänellä oli kaikki hyvät henget liittolaisinaan.

Näitä miettiessään rauhoittui Selma kokonaan. Hän vain odotti Eevaa palaavaksi, mutta hän viipyi kauvan.

Vihdoin viimeinkin aukeni tohtorin ovi ja iloisena tuli Eeva Selman luo.

-- Kaikki on hyvin -- sanoi hän -- Väinö saa lähteä vaikka huomispäivänä!

Niin suurta onnea he tuskin olivat rohjenneet toivoa. Ja se kohtasi Väinöä, heidän veljeään, jonka mieli äsken vielä oli ollut niin masennuksissa. Nyt se nousisi kuin maahan tallattu nurmi. Vielä ne hänenkin purtensa mastoissa onnen käet kukkuisivat ja ritirinnan heidän venheensä viillättäisivät elämän ulapalla.

-- Mutta kuinka sinä niin kauvan viivyit? -- kysyi Selma silitellen hänen vaaleata palmikkoaan.

-- Ooh, me puhuimme paljon -- vastasi Eeva -- minä sain aivan kuin vahingossa vilkaista hänen sydämmensä salatuimpiin ja minä näin siellä pelkkää kultaa.

-- Hän tosin ei sanonut sitä -- jatkoi Eeva -- mutta minä luulen että hän on surrut, surrut enemmän kuin iloinnut elämässään, sinun hyvä isäsi.

-- Sen minä kyllä olen tiennyt -- sanoi Selma ja hänen kauniit mustat silmänsä herahtivat täyteen kyyneleitä -- mutta minun luullakseni on hän tehnyt työtä vielä enemmän kuin surrut. Oi, kuulisitpa vain hänen puhuvan työn siunauksesta! Työtä hän tekee päivän kaikki hetket ja sitä hän ylistää kuin parhainta toveriansa.

-- Jospa olisit nähnyt kuinka onnellinen hän oli äsken tehtyään päätöksensä Väinöstä. Hän oli ihan hyvillään siitä, että olin tullut hänen puheilleen ja siten auttanut häntä voittamaan oman itsekkään luontonsa, -- sillä kunkin meistä -- sanoi hän -- on taisteltava painajaista vastaan omassa povessamme.

-- Isä rukka -- huokasi Selma -- hänen taistelunsa on kyllä ollut vaikea.

-- Nyt hän olisi valmis mihin uhrauksiin tahansa Väinön puolesta. Hän esitti itse, että hän saisi matkustaa jonkun etevän taiteilijan opastettavaksi. Mutta minä selitin hänen halunsa vetävän vain Hietarannan mökkiin. Luulisin sitä valintaa onnellisimmaksi, varsinkin kun Väinö koulun piirustusopettajalta sai niin hyvät alkeet, että hän helposti voi tehdä pieniä harjoitelmia ominpäinsä luonnon mukaan. Eikä puutu Hietarannassa kauniita aiheita.

-- Minustakin tuntuisi turvallisimmalta -- sanoi Selma -- jos hän olisi Hietarannassa. Siellä hänen rauhaton mielensä varmaan parhaiten rauhoittuisi. Koko siinä ympäristössä on jotain viihdyttävää, jotain erikoisesti hänelle sopivaa, sen hän sanoi jo siellä ollessamme.

-- Ja ennen kaikkia -- lisäsi Eeva -- on siellä ukko ja mummo ja heidän mukanaan vankka henkinen valta hänen tukenaan.

-- En ihmettele, että isä mielellään päästää hänet Hietarantaan, hän kun ihastui ikihyväksi mummoon sinä kesänä, jona mummo oli hänen potilaanaan, ja ukkoa hän tavallisesti sanoo patriarkaksi.

-- Sinne me saatamme hänet jo huomenna, minä autan sinua matkavalmistuksissa -- innostui Eeva.

-- Voi kuinka sinä aina olet hyvä! -- iloitsi Selma -- minne minä joutuisin ilman sinun ystävyyttäsi? Elämäni olisi kuin yksinäisen orvokin elämä ahon laidassa.

Oli jo myöhä, mutta he eivät malttaneet vielä erota. He istuivat vielä hetkeksi nuorelle nurmelle nauttiakseen illan rauhasta. Sielukellot olivat jo aikaa sitten lakanneet soimasta ja suruharso, jonka niiden väräjävä helke tuntui laskeneen yli uinailevan luonnon, oli haihtunut pois jättääkseen illan rusohohteen leikittelemään omenapuun aukeavilla umpuilla ja nuorten neitten kukkeilla kasvoilla. Puutarhan siivekkäät asujamet virittelivät viimeisiä iltavirsiään pian painaakseen päänsä siiven alle nukkuakseen uuden pesän pehmoisissa. Kuulakka oli taivas, kuulakka vaahteran vieno lehti.

* * * * *

Sinä yönä Eeva ei ollut saada unta silmiinsä ensinkään. Päivän tapahtumat pyörivät hänen edessään kuin panoraaman kirjavat kuvat. Ne täyttivät koko hänen olentonsa, antoivat työtä aivoille ja panivat tunteet vilkkaaseen toimintaan.

Se olikin ollut merkillinen päivä hänen elämässään.

Ensinkin keskustelu isän kanssa aamulla oli auvaissut hänen silmänsä selvästi näkemään sen, minkä hän tähän asti oli vain hämärästi aavistanut. Ja se, minkä isä kuvaannollisissa lauseparsissa oli uskonut hänelle omasta sielunelämästään ja käsityskannastaan, herätti hänessä vain iloa, joskin toiselta puolen sääli pyrki puhumaan surunvoittoista kieltään riemun lomasta. Mitä kaikkea hän olikaan kärsinyt vuosien kuluessa, hänen rakas isänsä! Kärsinyt vaieten, avaamatta sisimpäänsä yhdellekään ihmiselle, nyt vasta hänelle, lapselle -- hän oli siitä onnellinen.

Mutta kun hän ajatteli omia puheitaan aamullisessa keskustelussa, tuntuivat ne nyt hänestä niin merkillisen vierailta. Mitä hän oikeastaan tiesi ihmissielun suurista taisteluista, joista hän oli puhunut kuin asiantuntija? Ja mikä oli se ihmeellinen hetki, jona hänen sallittaisi isänsä puolesta tehdä jotain? Eikö ne kaikki olleet vain hänen oman haaveellisen mielensä hourailuja, vai olisiko todellakin hänelle kangastanut tulevaisten tapahtumain kaukainen ranta.

Sitten kohtaus "muistojen majassa" oli omiaan vieläkin tärisyttämään hänen hermostonsa hienoa kudosta. Ja hän lupasi itselleen, että hän tästä lähtein koettaisi olla valoisana haltijana veljensä vierellä. Ja hän luuli tuntevansa, että jumalallinen tahto oli määrännyt hänet siihen tehtävään.

Yön hetket kuluivat. Hänen jo ollessa uneen uupumaisillaan kaikui vielä hänen korvissaan sielukellojen surullinen helke. Ja hän muisti Väinön sanat:

-- Minusta on aina tuntunut siltä kuin kuolema olisi armahtavaisempi kuin elämä.

Hän oli jo siirtynyt unten maihin. Hän oli olevinaan suuressa monikerroksisessa myllyssä. Sen rattaitten jyrinä oli kuin kosken valtava pauhu. Sen pölypilvet olivat tukahuttaa hänet ja hänet valtasi ahdistus. Ja jostain alhaalta, hyvin syvältä, kuin raskaitten painojen alta kuului väsynyt ääni, se oli hänen isänsä ääni:

-- Suuret ja raskaat ovat myllynkivet.

V.

Kesäkuu oli alkanut riemullisena ja täynnä toiveita. Kuumeentapaisella kiireellä näytti kaikki kehittyvän maaemon uhkuvalla povella päivänterän paahtaessa. Oli tyyni ilta. Rouva Aarnio kykki puutarhalavan ääressä. Hän kylvi ruokakasveja mustaan, muhisevaan multaan. Sen työn hän aina tahtoi suorittaa omalla kädellään. Hän oli varma siitä, että siemen silloin parhaiten itäisi, juuri työntyisi joutuisammin ja kasvu tulisi kahta kauniimpi. Hänen kyökkikasvinsa olivatkin aina tuottaneet hänelle kunniaa. Ne olivat saaneet ensimmäisen palkinnon pääkaupunginkin puutarhanäyttelyssä. Hänen nimensä oli ollut lehdissä kaikkien luettavana, ja _ensimmäisenä_, se oli sentään jotain!

Hän mietti näitä, tottuneella kädellä vetäessään suoraa vakoa pehmeään multaan, ja ehdottomasti vetäytyi hänen suunsa tyytyväisyyden hymyyn. Siemenet sirotteli hän määrätyn matkan päähän toisistaan, kattoi vain hyppysillään ja tasoitteli kämmenellä taputellen, ikäänkuin hyväillen. Jos hän olisi ollut taikauskoinen, olisi hän varmaan lukenut jonkun vanhan loihdun manatakseen Mannun ukkoa panemaan "turpeen tunkemahan, maan väkevän vääntämähän, tuhansin nostamaan neniä, saoin haaroja hajottamaan", mutta hän ei ollut lainkaan taikauskoinen.

Siinä oli pitkä rivi lavaa lavan vieressä, lyhyttä ja pitkää, kullakin oma tarkoituksensa. Oli siinä kylvää kyyhätellä moneksikin illaksi, mutta se työ ei tuntunut lainkaan työläältä rouva Aarniosta, vaikka täytyikin kykkiä kumaraisissaan ja välistä paneutua polvilleenkin. Antoipa kesän lämmittää ja syksyn kypsytellä, niin saattoi siitä taaskin koitua kunniaa ja ratketa rahaakin.

Innostuksen puna hehkui hänen kasvoillaan, kun hän heitti hernettä, painoi papua muhevaan peltoonsa. Ei hän joutanut katselemaan kauneutta ympärillään, eikä suuresti kuuntelemaan lintujen iloääniä varjoa luovain puiden oksilla.

Oli kuitenkin yksi ääni, joka erityisesti näytti herättävän hänen huomiotaan. Hän saattoi hetkeksi unohtaa vakonsa peittämättä ja vajota unelmiin sitä kuunnellessaan. -- Se oli Eevan ääni, joka helähteli hänen huoneensa avoimesta ikkunasta, pulppusi kuin kevätpuro metsän helmassa, helkkyen hopealle ja matkien metsän sointuja.

Rouva Aarnio peitti vakonsa, tasoitteli kämmenellä taputellen ja kuunteli taas. -- Minkätähden se juuri sinä iltana teki häneen niin syvän vaikutuksen?

Laulun lomasta ja mukana kuului säestys pehmeänä ja täyteläisenä seuraten laulajan tunnetta.

Ei kukaan muu kuin Hanna Heitman voinut soittaa sillä tavalla, eikä kenenkään toisen säestys niin hyvin käynyt yhteen Eevan laulun kanssa.

Alma Aarnio kylvi vakonsa, peitti ja tasoitteli. Huokaukset kuolivat pois itsestään. Hän täytti vain velvollisuutensa. Ja pian oli hän yhtä innostunut työhönsä kuin äsken.

Mutta sitten tapahtui jotain, joka sai hänet ihan pois suunniltaan.

Aavistamatta mitään pahaa astua toikkaroi tohtori Sommer hajamielisyydessään suurella tohvelijalallaan keskelle hänen vasta tasoitettua lavaansa. Tohtori Sommer, joka taas oli "tieteillyt" koko päivän, teki tavallisia harppauksiaan iltasella puutarhassa ja oli ollut kompastumaisillaan kylväjään.

Alma Aarnio ei ollut juuri heikkohermoinen, mutta se pieni kolttonen, joka muuten olisi mennyt nauruna, suututti nyt häntä.

-- Kuinka kelvotonta!

-- Säästäkää toki edes lavojani ellette minua säästä! -- huusi hän ärtyisästi tohtorin jälkeen, joka säikäyksissään juoksi hänestä toiselle käytävälle aamunutun liepeet levällään ja lakki toisella korvallisella.

Alma Aarnion muuten tavallisesti lempeät sinisilmät tummenivat suuttumuksesta, kun hän katseli sen kömpelön herrasmiehen liikkeitä. Ja tämä kolttonen ei suinkaan vähentänyt sitä vastenmielisyyttä, jota hän ennestään tunsi tohtoria kohtaan.

Mutta mistä se vastenmielisyys johtui, siitä hän ei itsekkään ollut oikein selvillä. Ja se olikin oikeastaan herännyt hänessä vasta viime aikoina. Minkäpähän tohtori sille taisi, että hänen liikkeensä olivat kömpelöt, eikä ne semmoiset seikat häntä itseään suinkaan huolestuttaneet.

Siinä kutoutui yhteen niin monta seikkaa, jotka olivat omiaan herättämään vastenmielisyyttä rouva Aarniossa -- tukahuttavat alkaalihöyryt, maksamattomat vuokrat, naurettava puku ja Väinö! -- niin, kenties viimeksi mainittu syy olikin painavin.

Mutta kun hän muisti äskeistä kömpelyyden kohtausta, niin häntä ihan puistatti. Kompastua häneen ja sitten astua suorastaan hänen lavaansa. No kaikkia ollakkin pitää!

-- Tulisiko tuo mies häntä vielä miten nöyryyttämään? -- Semmoinen taikauskoinen ajatus vilahti hänen mielessään.

-- Joutavia -- jupisi hän itsekseen -- kuinka se voisi olla mahdollista!

Tyytyväisyyden hymy palasi hänen huulilleen, kun hän sitten ajatteli Väinön pikaista poistumista näyttämöltä. Kuinka helposti se oli käynyt! -- Eivätkö pelkät hänen ajatuksensa olleet karkoittaneet häntä, ennenkuin hän edes oli ennättänyt panna toimeen ohjelmansa ensimmäistäkään kohtaa!

Sisältä kuului yhä laulu ja soitto, aaria oli vain muuttunut kansanlauluksi. Alma Aarnio arvasi etteivät he hevillä väsyisi, kun kerran taas olivat saaneet yhteen pitkästä aikaa. Ja hän nautti heidän laulustaan ja soitostaan yhä jatkaen työtään. Se rauhoitti ja poisti katkerat tunteet.

Sitäpaitse hän oli iloinen siitä että Eeva, joka useinkin oli sangen itsepäinen, sinä iltana ainoastaan heikon vastarinnan jälkeen oli suostunut äitinsä pyyntöön esiintyä siinä iltamassa, jonka kaupungin rouvat pian panisivat toimeen köyhäin hyväksi.

Sitä varten kai he nyt harjoittelivatkin.

Alma Aarnio oli juuri lopettanut sen päiväisen urkkonsa, kun postimies ilmestyi pihaan ja, nähtyään rouvan puutarhassa, tuli suoraan hänen luokseen.

Siinä oli pääkaupungin ja joku ulkomainenkin sanomalehti ja paksu pinkka kirjeitä niinkuin tavallisesti -- ikäviä asiakirjeitä. Mutta Alma Aarniolle niissä oli erityinen viehätyksensä. Hän istuutui puutarhasohvalle ja laski postin sen edessä olevalle pöydälle. Ensimmäiseksi vilkasi hän lehdestä, oliko Venäjän kurssi noussut vai laskenut, ja alkoi sitten selailemaan kirjeitä eroittaen ulkomailta tulleet kotimaisella postimerkillä varustetuista. Ne olivat tosin kaikki osoitetut hänen miehelleen, mutta hän oli tottunut aukaisemaan ne kuin omansa. Yhteen aikaan oli hän yksin hoitanut koko kirjevaihdon, mutta vuosien varrella oli se kasvanut niin suureksi, että siinä oli työtä useammallekin.

Hän otti ensiksi ulkomaalaiset kirjeet, vetäsi auki kuorten laidat ja luki lyhyet ilmoitukset sekä pitkät hintaluettelot. Se kävi melkein koneentapaisesti. Useimmissa oli vain tavarantarjouksia ja jokainen luonnollisesti kiitti omaansa parhaimmaksi ja huokeimmaksi.

-- Tuo ei olisi hullumpaa, eikä tuo -- innostui hän sanomaan ääneensä, ja veti punaisella liidulla suuren "Huom!" jokaiseen kuoreen, jonka sisällys erityisesti oli herättänyt hänen huomionsa.

Kotimaisten kirjeiden joukosta löysi hän yhden, joka ulkoasultaan kokonaan erosi kaikista muista. Huolimatta siitä että käsiala oli huonompaa ja päällekirjoitus kulki vähän vinoon, viehätti se häntä erikoisuudellaan. Se ei ainakaan ollut jähmettynyt asiakirjeitten tavalliseen kaavaan, vaan oli siinä ominainen luonteensa ja sen vehreästä kuoresta tuoksahti jonkun verran runollisuutta.

Alma Aarnio käänteli ja katseli sitä kirjettä ensin ulkoapäin. Mistä se mahtoi olla ja kenen kirjoittama? Siinä oli vain "kauppias" "kauppaneuvoksen" asemesta, mutta kumma kyllä se ei harmittanut häntä juuri ensinkään. Jos asiakirjeessä olisi ollut sellainen pukki, olisi hän pitänyt sen loukkauksena.

Vaikka hän olikin tottunut empimättä aukaisemaan kaikki miehensä kirjeet, tuli hän ajatelleeksi, että olikohan hänellä oikeus aukaista tätä. Se näytti niin salaperäiseltä. Uteliaisuus voitti kuitenkin ja pian oli hän lukemassa hienolta postipaperiarkilta seuraavaa:

"Herra kauppias! Teidän tyttärellänne on harvinainen laulunlahja, ehkä meillä ennen kuulumaton. Jos teille on mahdollista, älkää katkaisko hänen kehitystään, sillä hänestä voisi vielä varttua sellainen laulaja, jonka ääni kantaisi yli merten ja mannerten. Mutta hänen täytyy välttämättä päästä ulkomaille..."

Enempää Alma Aarnio ei nähnyt, kirjaimet alkoivat hyppiä niin omituisesti hänen silmissään. Se tuli niin odottamatta. Hän tiesi kyllä, että Eevalla on kaunis ääni, mutta niinhän on monella muulla. Tällainen ajatus ei ollut päässyt pujahtamaan hänen rohkeimpiinkaan unelmiinsa.

Untako hän näki vai oliko se täyttä totta!

Hänen pieni Eevansa, se hento lapsi, jota hän aina oli nuhdellut liiallisesta haaveellisuudesta, jota hän korkeintaan oli ajatellut virkamiehen rouvana heidän kelpo kaupungissaan -- hänenkö tiensä nyt kävisikin kunnian kukkuloille!

Hän ei kyennyt sitä täysin tajuamaan näin äkkiä, täytyi vähitellen tottua siihen ajatukseen.

Hän luki kirjeen uudelleen ja pääsi tällä kertaa loppuun asti. Siinä oli alla musiikkiopiston johtajan nimi ja lopulla kirjettä antaa hän käytännöllisiä neuvoja opintopaikan valinnasta ja tarjoutuu itse hänen saattajakseen sinne, koska hän muutenkin syyspuolella aikoi käydä ulkomailla.

Sinä iltana unohti Alma Aarnio postin puutarhan pöydälle, ja se oli aivan tavaton tapaus hänen elämässään. Siellä nyt tuuli lennätteli tärkeitä asiakirjeitä pitkin pientareita ja nurmia Alma Aarnion ajatusten kierrellessä tyttärensä kunniakkaassa vastaisuudessa.

Heidän perheelleen oli siis tulemassa uusi ajanjakso, joka kokonaan poikkesi hänen suunnitelmastaan.

Hän päätti näyttää kirjeen miehelleen vasta iltasella, kun he olisivat kahden makuuhuoneessa.

Eeva saisi tietää asiasta vasta seuraavana aamuna.

Käytännöllinen, järkiperäinen Alma Aarnioko siellä todellakin kulki unelmissaan, laiminlyöden sekä liikkeenhoitajan hommat että emännän velvollisuudet.

Sisäkkö kävi kutsumassa illalliselle.

Portaita noustessaan oli hän niin ajatuksissaan ettei ollut huomata Hanna Heitmannia, joka siinä kotiinlähdössä tuli häntä vastaan.

-- Kas, sinäkö, kiitos kauniista soitosta! Etkö jää illalliselle?

Hänen teki mieli näyttää kirje Hannalle, mutta päätti kuitenkin vastaiseksi olla näyttämättä.

-- Miksi juuri vieraalle ensimmäiseksi?

-- Mutta oliko hän oikeastaan vieras heidän perheessään? Eikö hän itse, äiti, ollut paljoa vieraampi tyttärelleen?

Illallispöydässä ajatteli Alma Aarnio:

-- Kenties hän vielä nousee kunnian kukkuloille, ja niitä rinteitä noustessaan vetäisi hän muitakin hetken matkaa mukanaan.

-- Kuinka minä olen ollut sokea, näkyyhän se koko hänen olennostaan.

VI.

Oli ollut monta sadepäivää perätysten.

Se oli hiljaista, lämmintä kesäsadetta, joka hautoi ja paisutti sitä, minkä piti kehittyä ja kasvaa. Se tunki maakamaran alle, syvälle salaisiin elämän keskuksiin. Se nousi hienoja juuria myöten elämän nesteenä runkoihin ja väräjäviin lehviin. Se pesi puhtaaksi kalliot ja kentät ja juoksi sameina puroina katuojissa.

Ei tehnyt mieli liikkua ulkona.

Selma istui Eevan luona hänen kamarissaan. He olivat vetäneet esiin kaikki lapsuuden muistot laatikkojen komeroista. Selmakin oli tuonut tavaransa sinne. Ne piti tarkastaa vielä viimeisen kerran ja sitten polttaa ne, mitkä olivat joutavia.

Siellä oli vielä säilössä paperinuket monen monituisine kirjavine pukuineen. Ne katselivat heitä uskollisin sinisilmin, ne hymyilivät kuin ennenkin, ja niitten mukana heräsi eloon kokonainen mielikuvituksen maailma, rikas ja rajaton ja jossa ei ollut mitään mahdottomuuksia.

-- Poltetaanko? -- kysyi Selma, mutta hänen äänensä ei ilmaissut vähintäkään hävittämishalua.

-- Ei toki. Niistä voi olla seuraa vielä istuessaan ryppyisenä, valkomyssyisenä mummonakin -- kenties yksin.

Ja armoitetut paperinuket pääsivät entiseen kätköönsä.

Sitten tuli esille koko joukko kuihtuneita kukkasvihkoja ja yksityisiä kukkiakin. Ne nyt ainakin joutaisivat liekkien uhriksi.

He alkoivat tarkastella kutakin erikseen. Ihmeellistä kuinka niiden muoto oli säilynyt, vaikka kahisivatkin kuivuuttaan. Useaan oli kiinnitetty kapea paperikaistale, johon lapsellisella käsialalla oli kirjoitettu joku sana vihkosen merkityksestä.

-- Ensimmäiset vuokot keväällä 188. Poimittiin hengenuhalla Mäntyvaaran jyrkimmältä rinteeltä ja Väinön saapas jäi hankeen.

-- Selmalta syntymäpäivänä. Nyt olen yhdeksän vuotta ja sain sen mitä enin olin toivonut.

Eeva naurahti. Mitä se oli mahtanut olla? Senaikuiset toiveet eivät liene olleet varsin vaikeat täyttää.

-- Viimeinen sinikello. Löydettiin marraskuun 17 päivänä rannalta kiven vierestä, varsi oli taittunut ja satoi lunta, mutta se eli vielä ja tuotiin sisälle vesilasiin.

Eeva muisti selvästi kuinka hänen hyppysiään oli paleltanut, kun hän hellävaraa oli kantanut sitä ja puhallellut lämmintä henkäystä sen kupuun, ettei se jäätyisi matkalla.

-- Poltetaanko? -- kysyi Eeva vuorostaan, äänessä heräävä kaiho.

-- Voisiko polttaa keväimen tuoksut ja elämänsä aamukoitteen? -- sanoi Selma sovitellen kuihtuneita kukkia takaisin laatikkoon.

Hän nosti huulilleen kuivettuneen orjanruusun, jonka historiaa hän ei muistanut eikä siihen oltu liitetty ainoatakaan sanaa. Mutta se puhui itse puolestaan, sillä se paistoi vielä punervalle ja oli säilyttänyt vienon tuoksunsa.

Kirjeet olivat vielä katselematta. Niitä oli kummallakin iso käärö sitaistuna kokoon vehreällä silkkinauhalla. Useimmat niistä sisälsivät vain muutaman sanan, jotka olivat kirjoitetut suurilla, epätasaisilla kirjaimilla, rivien kulkiessa viistoon. Niitä oli lähetetty Aarnion entisen Mustin mukana rakennuksesta rakennukseen, jota tointa se viisas elukka oli pitänyt erittäin tärkeänä ja kunniakkaana. Muutamain kulmissa näkyi vielä suurten hammasten sijat.

Eeva luki sieltä:

-- Minä näin sinut eilen kun ajoit isäsi sylissä ruunan reessä mikset sinä katsonut meidän ikkunaan.

W. S.

Eräs Selmalta Eevalle tullut kirje herätti erikseen huomiota, sillä sen sisältä putosi pieni pastellimaalaus, joka esitti pikku tyttöä sini- ja punaraitaisessa leningissä.

Se oli ilmetty Eeva niiltä ajoilta.

Tytöt katselivat sitä ihastuksella. Sehän oli oikea taideteos, vaikk'eivät he olleet ymmärtäneet sitä siihen aikaan.

Pieni kenkä näytti nahkasta tehdyltä, leningin runsaat poimut olivat kohollaan ja vaikka suu hymyili, asui silmässä totisuus.

Kirje, jonka sisältä se putosi, oli vähän myöhemmältä ajalta ja kuului näin:

-- Väinö sanoo että sinun pitäisi ottaa illalla lastenjuhlaan sini- ja punaraitainen leninkisi. Hän sanoo että siinä on tyyliä ja se pukee sinua parhaiten värien puolesta. Ajatteles, vaikka hän on poika ymmärtää hän sellaisia asioita paremmin kuin me, Hänellä on jotain eriskummallista silmissään, joka tekee että hän näkee paremmin kuin muut. -- Tässä saat kuvasi, joka on aivan kuin sinä itse, mutta hän ei pidä sitä onnistuneena ja lupaa kerran vielä tehdä paremmankin.

-- Näistä kai tehdään aimo rovio -- sanoi Selma tekeytyen totiseksi.