Part 12

Hän näki edessään berliiniläissalongin täynnä nautinnonhaluista, hienostunutta yleisöä. Veltot, väsyneet piirteet sai hän hetkeksi vilkastumaan. Hän näki taas kukkasateet ja kiiluvat katseet, hän kuuli kiihkeät hyvähuudot, joista hän joskus oli nauttinut, mutta jotka taas toiste olivat herättäneet hänessä selittämätöntä pelkoa. Näin kaukaa luuli hän paremmin voivansa arvostella sitä kaikkea. Hän luuli nyt voivansa selittää, miksi pelko ja ahdistus niin usein oli vallannut hänet keskellä voitonriemua, kun häntä oli tahdottu käsillä kantaa ja hänen nimeään oli mainittu kiihkeästi ja hellästi.

Hän luuli nyt tietävänsä, että häntä sellaisina hetkinä oli ympäröinyt irtipäästetty nautinnonhimo. Ja sille yleisölle oli hän tahtonut näyttää sen, mikä hänelle oli pyhintä kaikesta -- sillä kauneuden etsintä oli hänelle uskontoa.

Hänen täytyi tehdä tiliä itselleen laskiessaan kotikaupunkinsa hiljaista torinviertä rantakatua kohden, jonka varrella Selma nyt asui.

-- Kuinka juuri olikaan hänen laitansa ollut? Kuka voipi selittää, mitä nuoren ihmisen mieleen voi nousta, kun hän näkee maailman jalkainsa juuressa? -- Oliko hän kenties kerjännyt heidän ylistelyään. Oliko hän ehkä pettänyt itseään? Oman kunnian himoko olikin ollut hänen johtotähtenään?

Hän huudahti kauhusta valjuna hoiperrellessaan vehreäksi maalatun puutalon seinustaa.

-- Ja senkötähden se oli häntä paennut? Senkötähden tunsi hän nyt itsensä näin toivottoman köyhäksi, näin masennetuksi?

Hänen täytyi saada sanoa Selmalle kaikki, tunnustaa hänelle, mitä hän ei vielä ollut itselleenkään tunnustanut, mitä hän ei selvästi tiennyt eikä tajunnut. Selma kyllä ymmärtäisi häntä nyt niinkuin ennenkin.

Tietämättään oli hän pysähtynyt miettimään, selvittämään ajatuksiaan. Silloin kuuli hän hiljaista puhelua päänsä päältä. Hän katsahti ylös ja näki kuinka pormestarinrouva, Elsa ja joku kolmas, jota hän ei tuntenut, äkkiä vetäysivät ikkunauudinten taa, josta kuului tukahdutettua nauruntirskuntaa.

-- Niin tosiaankin, se vehreä rakennus siinä torin laidassa, sehän oli pormestarin. Sen edustalla oli hän joskus lasna leikitellyt Elsan ja toisten lasten kanssa, ja täti oli heitellyt heille ikkunasta makeistötteröitä, joita he olivat ottaneet ilmasta vastaan -- kuinka pitkä, pitkä aika siitä oli. -- Nyt hänelle naurettiin uudinten takana.

Ja ristiriitaan hänen sielussaan yhtyi kalvava katkeruudentunne.

-- Että hän olikin sattunut pysähtymään juuri sen ikkunan alle!

Hän melkein juoksi seuraavaan kulmaan. Tuntui ikäänkuin helpottavan sydänalaa, kun sai kääntyä rantakadulle. Järvi oli tyyni, ja iltataivaan hohde kuvastui sen heleään pintaan. Puut siinä rannalla hiukan säännöttömässä rivissä, uneksien kevätunelmiaan, kuinka tuttuja ne olivat hänelle. Ja kuinka tuttu oli hänelle se kevään tuoksu, joka huokui häntä vastaan rannan ruohikosta ja vihannista latvoista. Kuinka usein niiden alla oli uneksittu heleitä, kauvastähtääviä kevätunelmia, mutta hän ei ollut yksin silloin.

Ei tehnyt mieli uneksia nyt. Todellisuus oli liian tyly, liian kova ja se oli riistänyt häneltä kaikki.

Hän kysyi taas niinkuin yöllä valvoessaan: minkätähden ahdisti sitten näin hänen mieltään ja mitä häneltä vaadittiin?

Hän oli pysähtynyt vanhan piilipuun alle ja nojaten sen kyhmyiseen runkoon katseli hän järven vastaista rantaa, joka näytti nousevan kirkkaudesta ja pyrkivän kirkkauteen. Se oli kuin käärittynä salaperäisyyden verhoon. Mutta sen tummain latvain alta tuntuivat rauhan ja lohdutuksen henget puhuvan hänelle äänetöntä kieltään ja hän jäi kuulemaan niiden kuiskeita.

Hänelle muistui niin elävästi mieleen heidän enin rakastetun opettajansa jäähyväispuhe tyttökoulusta erotessa.

-- Jos teillä on suruja elämässä, oli hän sanonut -- niin paetkaa luontoon, siellä olette ikäänkuin lähempänä Jumalaa -- --

Hänellä oli nyt suru, suuri suru. Ja kenties hänen juuri olisi pitänyt päästä lähemmäksi Jumalaa saadakseen rauhan.

Kuu nousi vastaisen rannan metsän takaa. Kevätillan taivaalla oli se kuin aave entisestään, mutta kuvastui kuitenkin pitkänä keltaisena juovana järveen.

Siihen laski vene rantaan. Siitä nousi muutamia huviretkeilijöitä salkut ja kopat kädessä. Rantaa lähetessään olivat he väitelleet kiivaasti, mutta vaikenivat huomatessaan Eevan. Heidän kuljettuaan ohitse kuuli hän matalan naisäänen kuiskaavan: -- siinä hän oli.

Väittely oli siis koskenut häntä. Tavallisessa mielentilassa olisi se käynyt häneen paljoa kiusallisemmin. Nyt herätti se vain heti ohimenevän vastenmielisyyden tunteen. Hänen sydämmensä oli liian täynnä surua ja ahdistusta ollakseen herkkä muille vaikutuksille.

Pieni poika juoksi pitkin rantaäyrästä ongenvapa toisessa läkkikannu toisessa kädessä. Hän muutteli paikasta toiseen koettaakseen kalaonneaan. Hänellä oli housun lahkeet käärittyinä yläpuolelle polvea ja tuontuostakin hän kaalasi nousuveden poikki päästäkseen kivelle, joka nosti rosoista päätään pinnan yli ikäänkuin oudoksuen veden paljoutta.

Kaksi palvelustyttöä kulki hartaasti keskustellen vesisangot kädessä pyykkilaituria kohti. Nyt pysähtyivät he kuuntelemaan soittoa, joka hiljaisena hyminänä kuului niemen takaa varsinaisesta rantapuistosta.

Koko kaupunki olikin siis siellä, ja sentähden oli tällä rannalla niin hiljaista, niin yksinäistä.

Eeva näki kaikki mitä hänen ympärillään tapahtui kuin unessa. Hän oli kuin ulkopuolella itseään, katseli kuin jostain muualta sitä nuorta surevaa tyttöä, joka seisoi nojaten piilipuun runkoon, ja hänen kävi häntä sääli. Sillä hän tunsi kuinka rajusti hänen sydämmensä löi ja kuinka hän kärsi...

Ensin oli hän nauttinut yksinäisyydestä tai paremmin luonnon rauhasta ympärillään, mutta sekin alkoi ankaraksi. Oli kuin sekin olisi vaatinut häntä tilille.

-- Niin, hänhän olikin matkalla Selman luo. Hän kyllä häntä ymmärtäisi, hän kyllä voisi häntä lohduttaa. Kivenheitto vain, siellä näkyi jo vanha rapistunut rakennus.

Hän kulki kiireisin askelin, mutta ennenkuin hän ennätti tohtori Sommerin asunnolle, pysähtyi hän äkkiä kuin taikaiskun lyömänä erään rantakadun varrella olevan matalahkon rakennuksen kohdalle. Ikkuna oli auki ja huoneesta kuului sama vakava ja soinnukas miehen ääni, jota hän laivassa oli kuunnellut. Hän joutui heti omituisen tenhon valtaan. Hän kuuli selvästi joka sanan.

"Rauhani minä annan teille, en minä anna teille niinkuin maailma antaa."

Rauhaa -- niin sitäpä häneltä puuttui, muuta hän ei tarvinnutkaan.

"Tulkaa minun tyköni kaikki... minä tahdon teitä virvoittaa" -- --

Kävelikö hän itse siihen huoneeseen vai veikö hänet joku toinen? Omastako vai toisen tahdosta hän joutui sinne -- sitä hän ei tiennyt itsekkään.

Se vain oli varmaa, että hän siitä illasta kuului heihin.

XVI.

Varhain seuraavana aamuna oli Eeva taas menossa rantaan päin. Hänellä oli kirje kädessä. Se oli vietävä laivan postilaatikkoon. Hän kulki nopeasti ja kevein askelin. Hänen koko olennossaan oli sama itsetietoinen, päättävä ryhti, joka oli hänelle ominainen, mutta joka viime päivinä näytti luopuneen hänestä.

-- Ei, hän ei katunut sanaakaan siitä mitä hän oli kirjoittanut. Muulla tavalla hän ei voinut menetellä. Nyt hänellä ei saanut olla siteitä, ei pauloja. Kaikki mikä sitoi hänet siihen, joka oli valhetta, oli säälittä reväistävä rikki. Nyt, näkevänä, oli hänellä oikeus korjata sokeana tekemänsä erehdykset.

Hän kulki nopeasti eteenpäin heiluttaen sitä tärkeätä kirjettä kädessään. Mutta hänen kasvoissaan kuvastui voitonriemu ja rauha.

Hanna Heitman, joka palasi viemästä kirjettä pojalleen, tuli häntä vastaan kadunkulmassa, mutta Eeva ei huomannut häntä.

Eevassa oli jotain, joka esti Hannaakin puhuttelemasta häntä. Mutta ohi kuljettuaan pysähtyi hän ja katseli melkein säikähtyneenä Eevan jälkeen.

-- Olisiko hänkin? -- sanoi hän puoliääneen.

-- Ei, se ei voi olla mahdollista -- mutta se tuli hänen silmissään ei tiennyt hyvää. --

Eeva ennätti rantaan parahiksi laivan lähtöön. Kirje liukui sievästi hänen kädestään laivan kyljessä olevaan postilaatikon aukkoon ja synnytti pienen kolinan ennättäessään pohjaan.

-- Nyt oli siis palauttamaton teko tehty, askel astuttu.

Ja kevein mielin lähti hän nousemaan loivasti kohoovaa rantaäyrästä ylöspäin.

Se kirje rikkoi hänen kaksivuotisen sitoumuksensa.

XVII.

Lapsi, lapsi -- nyyhkytti Alma Aarnio Eevan sohvan kulmassa -- mitä olet sinä tehnyt! tai mitä olet sinä aikeessa tehdä, sillä totena minä todellakaan en vielä voi sitä pitää, niin kova sinä et voi olla meitä kohtaan.

-- Mutta sinähän et tiedäkkään kaikkea. Kun kaikki kuulet, olen varma että taivut.

-- Meitä on pidetty varakkaina, ja me olemme itsekkin tottuneet siihen ajatukseen, että aineellinen asemamme olisi taattu. Mutta on ollut asianhaaroja... emme ole voineet laskea kaikkea edeltäkäsin... meillä on ehkä ollut kadehtijoitakin... ja -- miksi en sanoisi sitä suoraan? -- emme ole tahtoneet kieltää mitään sinulta, ainoalta lapseltamme. Sinulle on uhrattu kaikki, sinun tähtesi on tehty kaikki, mitä tehty on. Tämä uusi rakennuskin, joka veti enemmän kuin ensin oli arveltukaan. Oli niin helppo saada lainaa, kun oli niin valoisat toiveet. Eeva, Eeva, sinun kädessäsi on meidän onnemme tai perikatomme!

-- Heti kun huhu sinun luopumisestasi levisi kaupungille, sanottiin suurin sitoumus irti -- me olemme hukassa! -- Tämä rakennus horjuu perustuksillaan. -- Mutta ei, me emme ole hukassa! Eikö niin Eeva? Hädän hetkenä panemme kaiken toivomme sinuun, sinä voit meitä auttaa yhdellä ainoalla sanalla. Sinä teet meidät vielä rikkaiksi, sinä annat meille takaisin, mitä olemme uhranneet, sinä et riko sopimusta. Nyt on sinulla tilaisuus näyttää kuinka paljon rakastat vanhempiasi... lapsi, lapsi!

Hän oli puhunut katkonaisesti, pidätellen nyyhkytystä ja jäi hyväilemään Eevan kättä.

Ensimmäinen tunne, minkä äidin hyökkäys Eevassa herätti, oli vastenmielisyys. Mutta jota kauvemmin hän katseli sitä surun murtamaa naista, joka sielunahdistuksessa rukoili häntä, sitä syvempi sääli heräsi hänessä häntä kohtaan.

-- Äiti raukkani -- sanoi hän istuutuen hänen viereensä -- ja sitä sinä suret niin syvästi! Niin, nehän ovat sinun tavaroitasi, ja "kussa teidän tavaranne on, siellä on teidän sydämmenne." -- Sinun rakennuksesi horjuu -- jatkoi hän lempeästi -- sannalle sinä sen perustit ja kun sade lankeaa ja virrat tulevat ja tuulet puhaltavat, täytyy sen kukistua, kuinka voisi se muuta!

-- Mutta ihmiselle on sanottu: "jos sinun oikea silmäs pahentaa sinun, niin puhkaise se, ja jos sinun oikea kätes pahentaa sinun, niin hakkaa se poikki ja heitä pois luotasi: sillä parempi on sinulle..."

-- Äiti rakkaani, parempi on sinullekin, että sinun sannalle rakennettu huoneesi kukistuu ja sinä rakennat uuden, avaramman ja ihanamman ja perustat sen kalliolle!

Eevan koko olennosta henki toivo ja luottamus ja hänen katseensa etsi äidin katsetta saadakseen antaa surevalle edes rahtusen omasta onnestaan.

Mutta Alma Aarnio nousi kalveten.

-- Sekö on ainoa lohdutus, mikä sinulla on antaa -- vaikeroi hän.

-- Se on ainoa ja parhain.

-- Kiittämätön lapsi, minusta et olekkaan koskaan välittänyt, mutta isän tähden toivon sinun vielä heltyvän. --

Äiti oli poistunut. Eeva istui pitkissä mietteissä. Uudet ajatukset tulivat lentäen liitäen sitä vauhtia. Ensin ne häntä hämmästyttivät, melkeinpä säikäyttivät, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo rakasti niitä. Sillä ne aukoivat hänen eteensä uudet alat, hänen sielulleen mieluisat. Hän rakasti niitä kuin taivaan lähettiläitä, jotka tahtoivat hänen parastaan.

-- Äiti raukkani, totta sinä sanoit, vähän olen sinusta välittänyt, mutta tästä lähtein saat nähdä kuinka paljon minä sinusta välitän.

-- Ja isä, isä -- nyt on hetki tullut, josta aina olen uneksinut, nyt minä saan tehdä sinun puolestasi jotain ennen arvaamatonta. Mutta että se tuli tässä muodossa!

-- Nyt minä sinut vapautan vaikeasta taakasta. Oikaise jälleen kumarat hartiasi ja ole oma itsesi! Sinuun se ei voi käydä niin kipeästi, sinun halusi on aina ollut ylempiin. Minä kuulen jo sinun vetävän helpotuksen henkäyksen.

-- Sillä suuret ja raskaat ovat myllynkivet.

* * * * *

Eeva ei nähnyt isäänsä koko sinä päivänä. Hän oli sulkeutunut huoneeseensa. Mutta illalla löysi hän pöydältään suljetun kirjeen, johon hänen nimensä oli kirjoitettu isän käsialalla. Väristen onnesta luki hän:

-- Älä anna rukousten ja kyynelten horjuttaa itseäsi vakaumuksestasi, niinkuin eräs teki ennen sinua. -- Se surmaa ihmisen. --

-- Hän sitä siis ei pyydä. Ooh, kuinka hän on ylevä ja vapaa! Ja vielä vapaammaksi pitää hänen päästä! -- Se surmaa ihmisen. -- Itsestäänkö hän puhui? Kuinka olikaan hän kärsinyt! Mutta nyt muuttuisi kaikki.

Nyt saisivat he nähdä kuinka paljon hän rakasti heitä. Nyt hän alati palvelisi heitä eikä luopuisi heistä milloinkaan.

Ja hän antaisi itsensä kokonaan.

XVIII.

Oli kuin kaikki liike hetkeksi olisi lakannut siinä pienessä kaupungissa. Aarnion kauppapuodin ovet, jotka muuten tavallisesti näin kesäiseen aikaan aina olivat ystävällisesti levällään ja joissa hiljaisempinakin aikoina sentään aina oli tulijaa, menijää, olivat nyt tiukasti suljetut. Rautakisko kulki tylynä pielestä pieleen ja sen toisessa päässä riippui suuri ulkolukko mykkänä ja paljon merkitsevänä.

Laivasillalla oli niin oudon hiljaista. Missä olivat nyt jyryävät käsirattaat, jauhoiset rengit ja pyylevät kahvisäkit?

Aarnion tavaramakasiini törötti siinä suljetuin ovin, sekin ikäänkuin oudoksuen moista hiljaisuutta.

Koko kaupunki oli hämmästyksissään. Useimmille oli se tullut kuin salaman isku, mutta toiset pitivät sitä liiallisen suurentelemisen luonnollisena seurauksena ja sanoivat vain odottaneensa tätä loppukohtausta. Toiset surkuttelivat, toiset tunsivat kenties vahingoniloa, niinkuin maailmassa aina on tavallista.

Silkkimustat korskuivat Aarnion tallissa ja kiiltäväin vaunujen olisi tehnyt mieli vieriskellä pitkin katuja ja puistoteitä ihmisten ihailtavina. Se olisi toki ollut toista kuin torkkua pimeässä liiterissä pölyn laskeutuessa peitteeksi koko niitten komeudelle.

Mutta ei kuulunut ajajaa.

Puutarhassa tekivät syksyllä istutetut saksankuuset nuorta telkkää ja sen entiset asukkaat riippakoivu ja orapihlaja ihmettelivät, missä viipyi vireä vaalija. Pitkät ruokakasvilavat olivat kuin odotuksissaan nekin, muhisivat päivänpaisteessa ja työnsivät saviheinää jalompain tainten puutteessa. Myyrä pilkisti uteliaana reiästään. Hänenkö haltuunsa se valtakunta nyt heitettiinkin?

Missä viipyi siementen sirottaja, kussa kylväjä kotoinen? --

Alaslaskettujen uudinten takana, piilossa maailmalta, masentuneena, murtuneena, toivotonna.

-- Huomenna ei ole seinäin suojaa, ei kuhun päänsä kallistaa. Vieras vie valtaistuimeni, outo ottaa kotini kauniin. Minne paeta häpeätä ja maailman pilkkaa? Pitäisi toimia talon ainoan toimelijaan -- haaveilijoita ovat toiset -- hankkia asuntoa, tehdä muuttoa.

Poissa on toimintakyky, saamatonna ja sairaana ennen vireä emäntä.

Ovelle kolkutetaan.

-- Kuinka kiusallista! Pitääkö vielä ottaa vastaan vieraitakin?

Tohtori Sommer matkapuvussa, hämillään:

-- Anteeksi rouva, miehenne ei ole kotona ja minun täytyy siis toimittaa asiani teille. Olen matkaan lähdössä, minua on kutsuttu muualle, tulin ajatelleeksi... tekisitte minulle todellakin ilon, jos tahtoisitte ottaa haltuunne nykyisen asuntoni. Huoneet ovat oikein siistit, vaikka rakennus päältäpäin näyttääkin hiukan ränstyneeltä. Enkä huoli ruveta viemään huonekalujakaan mukanani...

Hän heitti hyvästi ja poistui, ennenkuin Alma Aarnio ennätti tointua hämmästyksestään.

-- Että apu oli tuleva sieltäpäin! -- Siitä hän ei olisi voinut uneksiakkaan.

-- Tämäkö nyt on se nöyryytys, joka joskus on vilahtanut mielessäni? -- ajatteli Alma Aarnio.

Mutta, kumma kyllä, ei se tuntunut niin suurelta nöyryytykseltä. Ei ollut hituistakaan halveksimista, pilkkaa tai vahingoniloa sen miehen kasvoissa. Päin vastoin oli niissä kuvastunut vilpitön ystävyys ja osanotto.

Omantunnon ääni alkoi puhua Alma Aarnion povessa ankaraa kieltään, mutta samalla oli kuin joku lempeästi olisi kuiskaillut anteeksiantoa ja sovintoa. Siellä oli jotain kovaa ja jähmettynyttä, joka alkoi sulaa kuin routa päivänpaisteessa. --

Tohtori Sommeria oli kutsuttu Helsinkiin -- tieteen palvelukseen -- niinkuin kirjeessä oli ollut. -- Meillä ei ole varaa jättää sellaista kykyä maaseudulla maatumaan.

Muutaman päivän kuluttua asuivat Aarniolaiset rantakadulla. Alkoi jo olla täysi kesä. Siinä oli vihannuutta ja laineläikkyä ikkunain alla, päivänpaistetta yltäkyllin ulkopuolella ja sisällä.

Kauppaneuvos asui tohtorin entisessä työhuoneessa, jonne hän oli pelastanut nuoruutensa aikuisen kirjaston. Naamarin oli hän ainaiseksi riisunut kasvoiltaan. Ja istuessaan entisten rakkaitten kirjainsa ääressä unohtaen menneisyyden ja tulevaisuuden, tuntui hänestä joskus kuin elämä vasta olisi alkamaisillaan ja hänkin saisi ottaa siihen osaa hengittäen vapaasti siinä ilmapiirissä, jossa hän oli luotu elämään ja jossa hän tunsi itsensä onnelliseksi.

Alma Aarnio oli valinnut pihan puoleisen huoneen. Häntä, joka ennen niin paljon oli rakastanut päivänpaistetta, tuntui se nyt vain rasittavan. Ja kun se vielä tuli ulapalta päin, jossa hinaajalaivat suitsuttivat savujaan ja tavara-alukset arvonsa tuntien halkoivat vettä ja rannassa kyhesivät leveätä kylkeään laituriin! -- --

Mutta hänen toimintahalunsa, joka ensi iskusta oli ollut kuin lamauksisssa, alkoi vähitellen virota henkiin ja luoda itselleen uusia aloja, vaikka ne vastaiseksi pääsivätkin toteutumaan vain mielikuvituksen maailmassa.

Ja Eeva kulki heidän keskellään palvellen ja lohdutellen ja hellempänä kuin milloinkaan ennen.

XIX.

Selma oli käymässä entisessä kotikaupungissaan kaksivuotisen poissaolon jälkeen. He olivat Eevan kanssa matkalla Hietarannan mökkiin. Käsikkäin niinkuin ennenkin laskivat he kapenevaa maantietä laaksoon, jonka pohjassa pieni joki välkytteli vettään pensaikkojen suojassa. Siinä sillalla oli niin usein seisottu nojaten kaiteeseen ja kuunneltu joen kevätsolinaa -- se oli jäänyt mieleen sävelenä soimaan halki koko elämän.

He muistelivat molemmat samaa asiaa, vaikka olivat ääneti -- kolminaisliiton viimeistä kevätretkeä. Se tuntui olevan niin kaukana, lapsuuden päivänpaisteisilla rinteillä, jonnekka ei enään palata. Ja elämän todellisuus oli alkanut heille kummallekin niin varhain.

Kun he nousivat kanervaista vaaran kuvetta kukkulalle, josta näki kauvas, tuli raitis tuulenhenki heitä vastaan lauleskellen ainaista lauluaan -- iloistako vai surullista -- sen määräsi kunkin kuulijan oma mielentila. Metsän tuoksuja oli sillä mukanaan, se heilutteli kukkivan kanervan latvaa ja peitti kullankeltaisen haavanlehden sinne alle -- ei toki, ei toki vielä vanhuuden merkkiä, uhkuihan kaikki vielä elämänintoa ja voimaa.

Kahden istuivat he luonnon laatimaan kalliosohvaan -- kussa oli kolmas?

-- Kussa on kolmas? -- kysyi tummanvehreä lepikko tiepuolessa.

-- Kussa on kolmas? -- suhisi saraheinä kallion kyljessä.

-- Kussa on kolmas? -- uteli tuuli löyhytellen Selman synkkää suruharsoa.

-- Kussa, kussa hän on? -- kysyi ääni Eevan sisimmässä -- niinkö kaukana, niinkö korkealla ettei siivekkäinkään maallinen ajatus voinut häntä saavuttaa, vai niinkö lähellä että hän saattoi tuntea kuinka ihmissydän värähteli sanatonta suruaan tai huimaavaa autuutta...

Eeva puhui taukoamatta, kertoi pikkuasioita, sivuseikkoja aivan kuin peljäten että tultaisiin pääasiaan.

Hän kertoi olevansa täysin onnellinen. Ulkonaisetkin olosuhteet olivat muodostuneet mitä parhaimmiksi. Työ tyttökoulun laulunopettajattarena oli hänelle mieluista. Hän tiesi kyllä että maailma häntä tuomitsi. Hän oli ollut uskoton asialleen, oli kaivanut leiviskänsä maahan... Mutta maailman tuomio ei voinut häiritä hänen onneaan. Ja hänen valtakuntansa oli niin laaja, siinä ei ollut ääriä ensinkään, sillä se käsitti kaiken sen mikä eli ja hengitti...

-- Kas sielläkin tulee minun joukkoani! -- ja hän tempasi ryysyisen tytön maantieltä helmaansa ja painoi hänet rintaansa vastaan hehkuen rakkautta.

Selma katseli häntä tutkivasti: ulkomuodoltaan hän ei näyttänyt lainkaan muuttuneen näitten vuosien kuluessa, sama hento vartalo, samat henkevät kasvot, joissa yhtaikaa kuvastui lapsen herkkä mieli ja luja päättäväisyys. Ja niinkuin ennen antautui hän nytkin koko sielullaan sille asialle, jonka hän oli ottanut omakseen.

Selma ymmärsi hänet niin hyvin. Lapsuudesta asti luuli hän tuntevansa miltei joka vivahduksen hänen luonteessaan. Joskus oli hän kuitenkin jäänyt seisomaan aivan kuin ongelman eteen. Oli vilahtanut esiin jotain aivan outoa, aivan selittämätöntä. Mutta Selma, joka oli tottunut pitämään Eevaa paljoa ylempänä tavallisia ihmisiä, siis itseäänkin, oli tyytynyt siihen selitykseen, ettei hän kaikessa kyennyt kohoamaan Eevan kannalle.

Nytkin oli hän ongelman edessä. Kuinka jaksoi Eeva olla niin täysin onnellinen juuri nyt? Eikö hän sitten tiennyt, että oli ollut olemassa eräs, joka kenties oli kärsinyt paljon hänen tähtensä, joka ainakin oli alati häntä ajatellut ja joka vastikään oli kuollut hänen nimensä huulillaan.

Oliko hän sitten enempi kuin ihminen? Vai kylmäkö hän vain oli, kova ja säälimätön? Ja ensikerran heräsi Selmassa jonkunlainen katkeruudentunne Eevaa kohtaan. --

Hietarannassa vietiin heidät tupaan, jonka seinät olivat täynnä muistoja kesäasukkaasta.

-- Se on kuin unta vain, unta vain -- sanoi ukko huojutellen harmaata päätään -- unta vain koko elämä.

-- Hän heitti ne uuninloukkoon lähteissään -- selitti mummo, kun näki vierastensa silmäin seuraavan öljymaalausharjotelmia seinällä -- käski minun sytyttää niillä tulta takkaani. -- Vai sytykkeiksikö minä niitä! On niitä vielä tuohiakin ja tervaksia. Siinä on nyt suvi ollut seinällämme kaiken talven. Pienimmätkin liuskat pelastin. Tähän näin on yritetty ihmisen nivuksia, pehmeitä, laineisia. Letti siinä alempana näyttää juuri lähteneen sirojen sormien lomista. Täällä taas on palanen siniruutuista pumpulivaatetta, näkee selvästi että se on pumpulia. Siinä vieressä se jo paneutuu poimuihin. Ja tuolla kulmassa on leninginhiha. -- Siihen kesken jäivät.

-- Mutta sitten hän ne yhdisti -- sanoi Selma hilliten mielenliikutustaan -- ja hän sai aikaan jotain aivan harvinaista. Taiteilijat ovat käyneet sitä ihailemassa ja he vakuuttavat, että se voisi kaunistaa mitä taulukokoelmaa tahansa. Se on nuori tyttö luonnollisen suurena. Hän laulaa. Luulee kuulevansa sävelet. Hänellä on kimppu metsäorvokkia kädessään. Tuntee niiden tuoksun. Se ei ole maalattu kuva, se on elävä ihminen. Se ei ole liioitellun kaunis, mutta siinä on sitä henkevyyttä, jota ainoastaan ne valitut voivat vaatteelle kiinnittää silmin katseltavaksi.

Reunaan oli kirjoitettu:

-- Tämän maailman turhuus viettäköön katoavaista riemuaan -- se ei liikuta häntä...

-- Minä tavoittelin puhtautta, ja se pakeni minua, mutta minä saavutan sen kuitenkin. --

Selma katsahti Eevaan, joka oli vetäytynyt sen pienen ikkunan luo, jota vehreä varjostin puoleksi peitti. Hän ei saanut tietää, mitä hänen kertomuksensa oli vaikuttanut, sillä Eeva painoi kasvojaan ruutuun ja tuntui olevan saavuttamattoman kaukana...

Kun he vanhalle tavalle uskollisina, ennen lähtöä olivat yhdessä laulaneet mummon säestykseen, toi mummo mustuneen kanteleensa Eevan helmaan virkahtaen:

-- Ei ole minussa enään sen soittajata, liian ovat jo sormeni kangistuneet. Te sitä tästä lähtein helkytelkää notkein hyppysin, soitelkaa suruja ja iloja, ja menneitten muistoja kertokoon kumiseva koppa. Ei ole minulla muuta muistia antaa teille uskollisesta ystävyydestänne meitä vanhoja kohtaan.

Hän hyväili sen kylkiä kurttuisella kädellään kuin jäähyväisiksi.

-- Mummo, mummo -- sanoi Eeva liikutettuna -- ainoan aarteenne te antaisitte. En henno ottaa sitä -- en ainakaan vielä. Kenties sitten kerran, aikaan, joka vielä olkoon kaukana...

Ja hän juoksutti sen tupaan entiselle paikalleen hirvensarven haaraan unelmoimaan nuoruutensa sammuneesta loistosta, aavistamatta että sillä vielä oli edessään uusi ajanjakso täynnä nuoruusriemuja ja heleintä onnea...