Part 11

Seuraavana aamuna ani varhain heräsi Hanna Heitman kovaan jyrinään kadulta.

Aivan oikein, siellä pyöri tohtorin tavarakuorma verkalleen eteenpäin rantakatua kohden. Kaapit olivat kumollaan rattaiden pohjissa ja tuolien jalat sojossa taivasta kohden.

Hetken päästä tulivat tohtori ja Selma kumpikin kantaen tohtorin kemiallisia koneita.

Tohtori käveli otsa rypyssä ja näytti tarkasti miettivän jotain, kenties jotakin uutta aineyhdistystä, jonka perille hän oli pääsemäisillään.

Mutta Selma oli itkenyt.

XII.

Eeva oli kotimatkalla.

Hän oli lentänyt pikajunassa halki Euroopan. Itämeren aallot olivat tuuditelleet häntä kotimaan rannoille ja nyt istui hän jo taas samassa laivassa, joka lähes kaksi vuotta sitten sankan usvan lävitse oli kuljettanut hänet laajan ulapan päässä olevalle rautatieasemalle.

Hänellä oli oma pieni hyttinsä salongin takana. Hän oli matkustanut yöjunassa Hangosta ja häntä raukasi. Nukkua hän kuitenkaan ei olisi voinut. Hän oli nojallaan vuoteen patjoja vastaan ja katseli ulos ikkunasta, jonka hän oli avannut.

Ulappa aaltoili hiljalleen ja sen pinta sädehti ja kimmelsi auringossa. Kone jyskytti säännöllisesti ja kohisten vetäytyi vesi loitommas laivan kyljestä.

Siinä kohinassa oli jotain rauhoittavaa, jotain lepoon viihdyttävää.

Silmät huikenivat, kun katseli vedenpinnan kimmellystä, sentähden sulkikin hän silmänsä ja kuunteli vain veden kohinaa.

Ikkunasta virtaava raitis aamuilma vilvoitti hänen polttavaa otsaansa ja tykkiviä ohimoitaan. Hän oli kuin virkoamassa jostain huumaustilasta, kaksi vuotta kestäneestä huumeesta.

Miksipä hän muuksikaan olisi voinut sitä nimittää? Oliko hän ollut oma itsensä hetkeäkään koko ajalla? Ja oliko hän ollut onnellinen?

Hän oli palvellut taidetta, joka oli suurinta mitä hän tiesi. Niin oli hän sanonut itselleen joka päivä, kun hän väsymään asti oli harjoittanut loppumattomia mutkikkaita säveljaksoja. Niin oli hän sanonut itselleen, kun hänen silkkiin ja harsoon puettuna oli pitänyt esiintyä meluavan joukon edessä ja ottaa vastaan sen myrskyisä suosio.

Kun hän nyt ajatteli sitä kaikkea, puistatti vastenmielisyyden tunne koko hänen hentoa elimistöään. Hänestä tuntui kuin hän koko ajan olisi pettänyt itseään ja muita ja kuin hänen nyt juuri siinä nojatessaan vuoteen patjoihin ja kuunnellessaan veden kohinaa ulkoa, olisi pitänyt tehdä tiliä jonkun edessä, mutta hän ei oikein tiennyt kenen.

Hän eli taas uudelleen ne kaksi vuotta kaikkine yksityiskohtineen, kärsi niitten kärsimykset ja tunsi niitten riemut.

Välistä kaalasi hän erämaan polttavassa hiekassa. Erämaan kuuma tuuli oli tukahuttaa hänet ja toivotonna oli hän nääntymäisillään kesken taivalta.

Mutta sitten aukeni taas hänen eteensä vilvakka keidas. Hän lepäsi sen siimeksessä, hän joi voimaa sen pulppuavista lähteistä, hän hengitti sen viileyttä.

Ne oli ne hetket, jolloin hän vajonneena suurten mestarien teoksiin, unohtaen koko maailman, eli kokonaan niissä. Ne hetket oli hän elänyt yksin huoneessaan, kuulematta arvostelua, kuulematta joukon ylistystä.

Hän viipyi niissä nytkin mielellään, mutta muut kuvat hämmensivät hänen nautintoaan ja hänen täytyi yhä tehdä tiliä.

Hän muisti niin selvään, millä tunteilla hän viimeksi oli kulkenut tätä ulappaa, kuinka hän oli päättänyt antautua kokonaan ja kuinka hän siten oli luullut saavuttavansa ihanteen.

Oliko hän nyt askeltakaan lähempänä sitä kuin lähteissään?

Se oli paennut häntä, väistynyt pois hänen tieltään. Hän ei ollut mahdollinen näkemään sitä taikka tuntemaan sen läheisyyttä. Hän ei ollut etsinyt sitä oikealla tavalla. Syy oli hänessä itsessään.

Hän tunsi masentavaa pettymystä, peljättävää tyhjyyttä mielessään.

Sitä, mitä hän ei ollut etsinyt, oli liiankin runsaasti tullut hänen osakseen. Hänen nimensä oli kulkenut maineen siivillä kaupungista kaupunkiin, ja oopperain tirehtöörit olivat alkaneet hänestä kilpailla. Hän oli sitoutunut kahdeksi vuodeksi Berliinin oopperaan ja hänen piti palata sinne syksyllä.

Tällä hetkellä tuntui se tuiki mahdottomalta. Mutta se tuli kenties vain väsymyksestä.

Laiva pysähtyi laituriin. Tuli lisää matkustavaisia. Eukkoja nyytit kädessä ja miehiä piippunysä hampaissa. Eeva katseli ikkunasta, kuinka he kaalasivat vedessä, sillä vesi oli tulvillaan ja laituri veden alla. Harmaarunkoiset lepät ja rantakoivut näyttivät kasvavan järvessä.

Puut olivat jo kerinneet suureen lehteen. Päivänen paahtoi ja oli nähtävästi kuuma, sillä rannalla seisojat pyyhkielivät hikeä otsaltaan. Vähän ylempänä rantatörmällä oli vasta tervattu vene kumollaan ja tervan haju tunki Eevan luo hyttiin asti.

Hän katseli tätä kaikkea kuin hyvin kaukaa. Hän katseli sitä kuin omia mielikuviaan. Hän ei ollut vielä päässyt selvästi käsittämään, että se oli todellista. Matka oli käynyt niin joutuisaan, niin huimaavan kiireesti.

Laiva viillätti jo taas aukealla ulapalla. Oli tyyntynyt kokonaan. Veenkalvon kimmellys huikasi silmiä. Hän kuunteli vain kohinaa laivan kyljessä ja nukahti siihen. -- --

Hän heräsi kovaan pamaukseen. Säikähtyneenä hypähti hän pystyyn ja katsahti ulos. Taivas ja vesi olivat peloittavan mustat. Salamat risteilivät tummalla pohjalla. Välistä aukesi kuin tulimeri taivaanranteelle.

Rajumyrsky heitteli laivaa armottomasti. Aallot nousivat niin korkealle, että kokonaan peittivät hytin ikkunan.

Eevan jäsenet olivat jähmettyneinä pelosta. Teki mieli mennä etsimään ihmisiä, mutta ei päässyt liikahtamaan. Hän peitti kasvonsa käsillään, mutta se ei estänyt häntä näkemästä taivaan tulten hirveätä leikkiä. Laivan kannelta hänen päänsä päältä kuului kova jyske. Hän luuli tuntevansa, että laiva oli vaipumaisillaan aaltojen alle.

Ahdistus valtasi hänet. Pitikö hänen nyt kuolla? -- kuolla, kuolla -- häntä kauhistutti se ajatus. Näin lähellä häntä se ei ollut milloinkaan ennen ollut. Hän luuli jo kuulevansa aaltojen kuohunnan päänsä päältä. Hän lyyhistyi vuoteen soppeen, painoi päänsä patjaan ja koetti sopertaa lapsena oppimaansa rukousta, mutta huulet olivat jäykät, kieli oli kankeana hänen suussaan.

Silloin alkoi salongista kuulua laulua. Sävel, jota hän ei muistanut ennen kuulleensa, oli yksinkertainen ja täynnä hartautta. Se oli tyyni ja levollinen kuolemankin uhatessa. Se rauhoitti häntä ihmeellisesti.

Hän nosti päänsä patjoista. Taivas yhä salamoi, aallot yhä kuohuivat. Hän peitti kasvonsa käsillään ja kuunteli salongista kuuluvaa laulua.

Kun se vaikeni, puhui syvä ja soinnukas miehen ääni:

-- Jos hän nyt olisi ihmisen muodossa meidän keskellämme, niin hän nuhtelisi meitä heikkouskoisia ja ainoalla sanalla asettaisi hän aaltojen pauhun, sillä tuuletkin ja meri olivat hänelle kuuliaiset.

-- Taikka jos minulla olisi usko, että minä vuoret siirtäisin, niin minä huutaisin yli raivoavan ulapan: vaikene! ja se laskeutuisi äänetönnä minun eteeni, päilyvään pintaansa heti kuvastaen taivaan kirkkaan sinen...

Hän sanoi vielä jotain, mutta Eeva ei voinut eroittaa mitä se oli.

Ja taas alkoi kuulua yksinkertainen, harras laulun sävel. Kuuli että siellä oli useampia laulamassa.

Ken oli se puhuja? Hänen pelkkä äänensä sointu vaikutti rauhoittavasti ja hänen sanansa tuntuivat tunkevan läpi luiden ja ytimien.

Eeva oli varma siitä, että se oli sama mies, joka kaksi vuotta takaperin oli astunut hänen eteensä sankasta usvasta ja jonka katsetta hän sittemmin ei ollut voinut unhoittaa. Se oli usein tullut hänen eteensä yksinäisinä hetkinä ja joskus oli se jäänyt tuijottamaan häneen, kun hän lamppujen huikaisevassa valossa otti vastaan kukkasateen innostuneelta yleisöltä.

Sattuma oli taas tehnyt heidät matkatovereiksi.

Kummallista, hänen äskeinen kuolemanpelkonsa oli kuin pois pyyhästy.

Hän oli koko ajan istunut kädet kasvoillaan ja kun hän nyt katsahti ikkunasta, oli säässä jo tapahtunut muutos. Kajaat näkyivät taivaan ranteella, salamat olivat sammuneet ja aallokko näytti olevan asettumaisillaan.

Olivatko luonnonvoimat jo aikansa temmeltäneet ja lakkasivat luonnostaan, vai hänkö oli tehnyt ihmetyön? Hän oli lausunut sanan "vaikene" sellaisella voimalla, että olisi luullut pimeydenkin valtain täytyvän sitä totella.

Eevan teki mieli nähdä hänet uudestaan ja kuitenkin pelkäsi hän sitä kohtausta.

Laivan tarjoilijaneiti tuli katsomaan, oliko hän vielä hengissä.

-- Herra varjelkoon, tällaista rajuilmaa eivät vanhatkaan muista nähneensä -- sanoi hän.

-- Kutka laulavat? -- kysyi Eeva kääntämättä päätään häneen.

-- Uskovaiset pitävät hartaushetkeä -- kuiskasi hän, ääni vielä vavisten säikähdyksestä -- he ehkä ovat meidät pelastaneet.

Eeva jäi istumaan vuoteelle. Hän kuunteli salongista kuuluvaa laulua ja katseli yhä kirkastuvaan luontoon. Ja niinkuin kuohupäät siellä vaimenemistaan vaimenivat, niin vaimenivat hänenkin mielensä kuohut, kunnes oli aivan tyyntä sisällä ja ulkona. -- --

Siinä väipähti ohi tuttu saari. Siinä sivuutettiin niemi ennen nähty.

Hän oli siis todellakin kotona! Se ajatus täytti nyt kokonaan hänen mielensä. Tunkien syrjään kaiken muun, tempasi se hänet huimaavaan onnentunteeseen.

Nyt ei häntä enään pidellyt mikään. Tyhjän salongin kautta pujahti hän kannelle, jonne kaikki matkustajat olivat kerääntyneet. Jokin erityinen seikka näytti kiinnittävän heidän huomionsa, sillä he seisoivat kaikin laivan oikean puolisella laidalla katsellen ulapalle.

Eevakin, joka oli tullut ylös vain tervehtiäkseen kotipuolen tuttua luontoa, liittyi heihin. Ja hän tuli parhaiksi nähdäkseen äitinsä suuren sokerilastin vajoavan ahventen valtakuntaan.

-- Paras stettiniläinen meni parempiin suihin -- kuuli hän jonkun laivamiehistä ilkkuen sanovan.

Karin reunassa oli urhea hinaajalaiva surkeasti kyljellään. Se oli rajuilman tuhotyötä.

Se viestikö hänen nyt piti viedä äidilleen?

Koko tapaus tuntui hänestä kiusalliselta.

Jospa hän ei olisi joutunutkaan sen todistajaksi!

Kun oli sivuutettu kari, jonka kylkeen hinaajalaiva oli lyyhistynyt, hajaantuivat matkustajat kukin haaralleen.

Eeva seurasi erikseen erästä pientä parvea, joka oli asettunut laivan välikannelle, tahi paremmin vain yhtä heistä, joka näytti olevan päätä pitempi kaikkia muita.

Hän ei ollut erehtynyt, hän oli nähnyt hänet kerran ennen.

Ja kun hän nyt katseli hänen jalostunutta muotoaan, hänen kalpeita kasvojaan, joissa voitettujen taistelujen jäljet tuskin enään näkyivätkään ja joista säteili vain rauha ja rakkaus, alkoi hänestä taas tuntua kuin hänen olisi pitänyt tehdä tiliä.

-- Hänellekö?

-- Ei, ihmiselle hänen ei sitä tarvinnut tehdä, sen hän ainakin tiesi. Ja hän kääntyi toisaalle.

Ulappa oli jo iltahohteissaan. Se ei enään huikaissut silmää, se vain kuvasti sinisen taivaan ja keveät pilvenhattarat.

Rannat kiitivät ohi yhä tutumpina.

Pian, pian olisi hän siellä! Hän istuu jo muistojen majassa. Hän painaa päätään sammaleiseen runkoon. Ja hänellä on vierellään ne, jotka häntä ymmärtävät.

Lepoa hän tarvitsi, lepoa ja rauhaa.

XIII.

Hän oli ajaa hurauttanut silkkimustilla kivilinnan eteen.

Hän oli luullut tulevansa kotiinsa, mutta koti oli paennut pois tämän uuden talon tieltä, joka oli hänelle ventovieras. Tämän tieltä oli "muistojen majakin" saanut siirtyä...

-- Äiti, äiti, sitä sinun kumminkaan ei olisi pitänyt tehdä!

Tämän tieltä oli ihmistenkin pitänyt paeta, niiden, jotka olivat hänelle rakkaimmat, joita paitse hänellä ei tuntunut kotia olevankaan.

-- Äiti, missä oli sinun sydämmesi?

Oli yö, mutta hän ei voinut nukkua.

Hän painoi polttavaa otsaansa kiviseinään. Hän tiesi nyt kaikki. Väinö asui maaseudulla erään leskirouvan luona, mutta hän ei ollut oikein terve. Toivoa hänestä kuitenkin oli. Hän teki työtä sielläkin ja hänen sairautensa ilmeni oikeastaan vain siinä, ettei hän mistään hinnasta tahtonut nähdä omaisiaan.

Selmaa hän tuskin tunsi entisestään. Eeva oli kysynyt häneltä taas, kuten kerran ennen:

-- Eroittaako se meidät?

-- Sitä en tiedä -- oli hän vastannut -- mutta sen tiedän, että se yhdistää minut kaikkeen siihen, mikä kärsii ja huokaa vapautusta.

Eeva ajatteli sitä vastausta valoisana kevätyönä valvoessaan siinä uudessa huoneessa, joka oli valmistettu hänen varalleen ja jossa häntä ympäröi mukavuus ja komeus, mutta jossa hän kuitenkaan ei tuntenut olevansa kotonaan.

Eikö hänkin sitten kärsinyt? Hän oli tahtonut kokonaan antautua jollekin, joka hänen mielestään oli ollut suurinta kaikesta ja joka oli sen arvoista, että sille ansaitsi antaa koko elämänsä.

Omituista kuinka vähiin se nyt tuntui hupenevan.

Ja hänen elämänsä, jonka piti olla niin ehyttä ihanteen palveluksessa -- miksi tuntui se nyt näin rikkirevityltä?

Jos hän ei olisi lähtenytkään, kuinka toisin olisi kaikki!

Hän arvasi että hänen tähtensä muka tämä kivitalo oli noussut ylpeilemään entisen kodin perustuksille, karkoittaen kaiken runollisuuden mahtavuudellaan.

Hänen tähtensä silkkimustatkin tallissa korskuivat.

Häntä kiusasi sanomattomasti kaikki nää edistyspuuhat ja hän oli luullut huomanneensa, että ne olivat vastenmieliset hänen isälleenkin. Hänestä tuntui aivan siltä kuin tämä kivitalo olisi painanut isän hartioilla, jotka näyttivät käyneen kumarammiksi.

Ja kaikki oli hänen syynsä.

Hän istui ikkunansa ääressä, joka oli jokseenkin samalla kohdalla kuin hänen entisen huoneensa ikkuna. Tämä uusi oli vain paljoa leveämpi ja korkeampi. Hän katseli puutarhaan, joka sekin oli muuttanut muotoa. Uudistuspuuhat olivat sitäkin repineet ja raastaneet.

Se olikin kenties hyväksi. Entisillään olisi se säilyttänyt liian monta muistoa.

Hän katseli tätä uutta aivan kuin jotakin vierasta, joka ei liikuttanut häntä.

Mutta hänen mieltään ahdisti yhä enemmän, jota pitemmälle yön hetket kuluivat.

-- Oliko sitten kaikki hänen syynsä? sekin että Väinö oli poissa?

Hän vapisi sen kysymyksen edessä, eikä se antanut hänelle rauhaa. Hän koetti paeta sitä, kutsua mieleensä muita ajatuksia, mutta se tuli itsepintaisesti yhä uudelleen.

Jos hän vain olisi ollut kotona, jos hän vain olisi pysytellyt hänen vierellään! Mutta hän oli ollut uskoton lupaukselleen.

Kuinka vähäpätöiseksi kävikään nyt kaikki se, mitä hän oli tavoitellut ja jonka tieltä kaikki muu oli saanut väistyä.

Kuinka paljoa enemmän merkitsi yksi ainoa elävä ihminen, joka tarvitsi hänen apuaan, kuin kaikki utuiset ihanteet yhteensä, joita kuitenkaan ei voinut saavuttaa.

Hänen täytyi sovittaa kaikki, mitä hän oli rikkonut -- tästä lähtein piti hänen palvella ihmisiä.

Mutta taide, niin, hän rakasti sitä kuitenkin, ja hän oli luullut täyttävänsä velvollisuuden. Minkätähden ahdisti nyt sitten näin hänen mieltään ja mitä häneltä vaadittiin?

Hän muisti kaksivuotista sitoumustaan ja tunsi olevansa kuin kahleissa.

Hän muisti että hänen huomispäivänä, levättyään kaksi vuorokautta matkan jälkeen, piti esiintyä kotiseutunsa yleisön edessä, piti pitää tuliaiskonsertti.

Minkätähden tuntuikaan se nyt niin vastenmieliseltä? Kun vain olisi voinut paeta pois, heittää kaikki, laulajaiset ja muut!

Mutta sitä hän ei voinut. --

Aamun sarastaessa paneutui hän vuoteelleen ja nukkui painostava tunne sydänalassaan.

XIV.

Seurahuoneen sali oli äärin vierin väkeä. Oli tullut maaseutulaisiakin. Kaikki, jotka vain kynnelle kykenivät, tahtoivat nähdä ja kuulla häntä, josta niin paljon oli puhuttu kotimaassa ja maailmalla.

Hän seisoi heidän edessään valkeassa silkkileningissä, joka oli matala kaulasta ja jonka pitkä laahustin oli paneutunut poimuihin lattialle. Kauniit hivukset laskivat nytkin luonnollisina laineina ohimoille, mutta olivat vasten entistä tapaa kierrettyinä kreikkalaiselle solmulle niskassa.

Ohjelman ensimmäisenä numerona oli Wagnerin "Elsas Traum" ja kuului siihen vielä suomalaisia ja norjalaisia sävellyksiä. Ja vaikka hän oli sangen väsynyt alussa ja hänestä esiintyminen tuntui vastenmieliseltä, lauloi hän kuitenkin mielensä lämpimiin varsinkin muutamia numeroita esittäessään. Mutta selvästi näkyi että suosionosoitukset olivat hänelle vastenmieliset, ja kun hän tuli kiittämään niistä, oli hänen hymyilynsä surumielinen ja raukea.

Alma Aarnio istui miehensä rinnalla ensi rivissä. Hänen mielestään yleisö pysyi aivan liian maltillisena. Oliko se ehkä odottanut enemmän? Itsepuolestaan hän ei voinut antaa minkäänlaista arvostelua, hänen mielensä oli siksi liian levoton ja kiihoittunut.

Puku ainakin oli nuhteeton, sen hän näki. Mutta edukseen Eeva ei ollut, sen olisi huomannut sokeakin. Hän ei siis kumminkaan jaksanut voittaa alakuloisuutta, joka häntä oli vaivannut kaiken kotonaoloajan.

Ja harmillisinta oli ettei hän lopulta ensinkään pysynyt ohjelmassa. Lauloi mitä mieleen sattui, ja mieleen sattui vain mollissa käypiä kappaleita, kaikkein traagillisimmat sävelsepustukset ja surunvoittoisimmat kansanlaulut.

Salissa alkoi Alma Aarnion mielestä vähitellen vallita hautajaismieliala.

Kun kaikki oli loppuun suoritettu, huudettiin häntä kuitenkin innokkaasti esille.

Alma Aarnio pujahti pukuhuoneeseen.

-- Rakas Eeva, koeta voittaa itsesi, näytä että sinulla on luja tahto. Sinun täytyy lopuksi laulaa jotain iloisempaa, jotain oikein reipasta.

Hän rukoili niin hartaasti, että Eeva päätti noudattaa hänen mieltään.

Hän valitsi espanjalaisen laulun, huiman ja vallattoman, ja hän oli huima ja vallaton esittäessään sitä, vaikka sydänalaa ahdisti.

Se nosti myrskyn salissa ja äänekkäästi huudettiin sitä uudestaan.

Hän tuli esille koettaakseen yhä vieläkin voittaa itsensä.

Yleisö oli jo noussut paikoiltaan täyttäen keskikäytävän. Etäämpänä istuneet koettivat tungeskella niin lähelle laululavaa kuin suinkin ja kurkistelivat häntä uteliain katsein.

Hän ei saanut heti alkaneeksi huimaa espanjalaista lauluaan. Teki mieli hiukan tarkastella aaltoilevaa yleisöä. Olikohan siellä montakin tuttua?

Ja hänen mieleensä muistui se ilta, jona hän viimeksi oli seisonut tällä lavalla. Silloin oli hän etäällä nähnyt mustan sykkyräisen pään ja Selma, hänen siskonsa, oli seurannut häntä armain katsein. Ja hän oli laulanut heille.

Nyt ei näkynyt kumpaakaan.

Hän oli juuri avaamaisillaan suunsa antaakseen vallattoman espanjalaisen laulun helkkyä huuliltaan odottavan yleisön ihastukseksi, kun hän yleisön joukossa tunsi kaksi henkilöä, joiden läsnäolo oli hänelle tuiki odottamaton -- Hietarannan ukon ja mummon.

He seisoivat hiukan erillään muista, kahden tuolirivin välissä jotensakin lähellä lavaa -- kyllin lähellä, että Eeva selvästi eroitti heidän kasvojensa ilmeen ja koko ulkoasunsa.

Hattukulu ukon kädessä oli sama entinen, monen kesän vaalentama vanha tuttu. Ja mummon tummansininen pumpulileninki oli ollut hänen ainoana juhlaleninkinään kaiken heidän tuttavuutensa ajan.

Eeva huomasi heti, että he olivat paljon vanhentuneet sitten viimenäkemisen. Ja nyt seisoivat he siellä katsellen häntä surunvoittoinen ilme kasvoissaan.

Hänelle selvisi kaikki. He olivat seuranneet häntä kaiken ajan, alati muistelleet, joka päivä rukoilleet hänen puolestaan. Sillä heidän uskollisuutensa oli järkkymätön. Nyt olivat he paikkakunnan lehdestä lukeneet ilmoituksen laulajaisista. Ukko oli lähtenyt suo-ojaltaan, mummo kangaspuista. He olivat pukeutuneet kirkkovaatteisiinsa, kulkeneet pitkän matkan, maksaneet ovirahansa, vaivalla ansaitun, ja pysähtyneet jonnekkin ovipieleen, missä vähimmän olisivat toisten tiellä.

Nyt olivat he rohjenneet näin lähennellä, hekin nähdäksensä häntä tarkemmin.

Ja hän seisoi heidän edessään silkissä ja kullassa, vallaton espanjalainen laulu huulillaan!

Hänen mielessään vilahti kolminaisliiton kevätretket, mustunut kannel, hallayöt, pettuleivät...

Ja hänen teki mielensä juosta heidän luokseen, langeta heille kaulaan ja pyytää anteeksi.

Hän koetti voittaa mielenliikutustaan, mutta se kävi hänelle ylen valtavaksi ja hän ratkesi hillittömään itkuun.

Yleisö katsoa tuijotti häneen tuiki hämmästyneenä. Mistä tämä nyt tuli? äsken hän vasta oli iloinen kuin päivänsäde.

Kauvan hän ei ollut mielenliikutuksen vallassa. Hänenhän piti laulaa.

Hän ei uskaltanut katsahtaa isäänsä eikä äitiinsä -- kuinka onnettomilta he mahtoivatkaan näyttää tämän välikohtauksen tähden?

Se hänellä vain oli selvillä, että nyt hänen piti laulaa ukolle ja mummolle. Mitä olivat he välittäneet monimutkaisista aarioista ja espanjalaisista rallatuksista? Nyt oli heidän vuoronsa.

Hän muisti sillä hetkellä vain yhden laulun, josta hän tiesi heidän varmaan pitävän. Hän pyyhki kyyneleensä, oikaisihe, astui aivan laululavan reunaan ollakseen lähempänä heitä ja alkoi kuin ennen mummon säestämänä valkean tuomen alla:

"Jo joutui armas aika..."

Veisattuaan kaksi ensimmäistä värsyä poistui hän kiireisin askelin. Näytti aivan siltä kuin hän olisi tahtonut paeta silkkisen laahustimensa kahinaa.

Pukuhuoneessa heittäytyi hän sohvaan itkeäkseen kyllältään. Se virvoitti kuin keväinen sade ja painostava tunne hänen sydänalassaan muuttui keveämmäksi.

Hän oli nähnyt kuinka heidän kasvonsa kirkastuivat, ja se teki hänet onnelliseksi. Eikä hänen mieltänsä rasittanut ajatus siitä, mitä muu yleisö ajatteli hänen käytöstavastaan.

-- Se oli meille -- sanoi Eeva-muori ukon rinnalla laskiessaan seurahuoneen portaita -- sitä lasta! Silkkienkin alla on hänen sydämmensä ennallaan.

Ja kyynel kieri kurttuiselle poskelle.

-- Saammepa nähdä -- kuiskasi pormestarinrouva viskaalinrouvalle -- että hänestä vielä kuuluu outoja. Se loppukohtaus ei ollut hyvän enne.

Ja yleisön kulkiessa kotiinsa pitkin hiljaisia katuja, tunnusti moni itselleen tai toverilleen, että hän sentään oli odottanut enempää.

-- Hän oli kenties vielä väsynyt pitkästä matkasta, pääteltiin, ja muutenkin liiaksi rasittunut, näyttikin surkastuneelta ja kuihtuneelta entiseen nähden.

Mutta joku tarkkasilmäisempi luuli huomaavansa, että hänen mieltänsä ahdisti salainen suru.

XV.

Vaikka kevätilta olikin kauneimmillaan, ajoivat Aarniolaiset kotiin laulajaisista katetuissa vaunuissa. Matkalla ei vaihdettu sanaakaan. Eeva luuli huomanneensa, että hänen äitinsä oli sangen tyytymätön. Isän mielialasta hän ei ollut selvillä. Hän istui Eevaa vastapäätä pidellen tyttären saamaa kaunista kukkalyyryä polvellaan ja kumartui tuon tuostakin nauttimaan sen tuoksusta.

Porrasten edessä auttoi hän Eevaa vaunuista, ja silloin isä ja tytär vaihtoivat pitkän katseen.

-- Nuhdetta siinä katseessa ei ollut -- ajatteli Eeva hengittäen keveämmästi -- isä kyllä häntä ymmärsi.

Illallispöytä oli katettu, mutta Eeva kieltäytyi tulemasta ruualle.

Hän riensi omaan huoneeseensa ja alkoi kiihkeästi riisuutua. Silkkileningin ylinen tuntui polttavan hänen hentoa vartaloaan ja pitkä laahustin ihan inhoitti häntä.

Hermostuneesti vetäsi hän kyynäspäitten yläpuolelle ulottuvat ranskalaishansikkaat kädestään, pyöräytti ne palloksi ja viskasi vaatekaapin pohjaan.

Isältä saamansa kultasen rannerenkaan ja paksut kaulavitjat laittoi hän pieneen pyöreään laatikkoonsa pumpuleihin, niinkuin ne olivat olleet, kun hän sai ne. Ja kun hän ripusti laahusniekka leninkiä ja hienoja, pitsihelma alushameita kaapin nauloihin, tuntui hänestä siltä, kuin hän ei milloinkaan enään tarvitsisi näitä helyjä ja hetaleita. -- --

Ja sinä yönä hän taisteli Jumalansa kanssa.

Seuraavana aamuna hän etsi esille yksinkertaisimman pukunsa, vanhan mustan leningin ja pukeutui siihen. Hän pysytteli huoneessaan koko päivän.

Sydänalaa ahdisti vielä. Mutta kun iltakaste alkoi helmeillä puutarhan kevätvehreässä, täytyi hänen päästä ulos, saada hengittää raitista ilmaa.

Ja ennen kaikkea täytyi hänen saada tavata Selmaa, keskustella hänen kanssaan, avata hänelle koko sielunsa niinkuin ennen! Sanoa hänelle kuinka tyhjältä, vähäpätöiseltä, joutavalta hänen nykyinen elämänsä hänestä tuntui. Ja ne vuodet Berliinissä, kiihoituksessa, humussa eletyt -- kuinka hukkaan menneiltä! Hän oli ollut kuin kuumesairas, jonka silmiin kuvastaikse olemattomat, joka elää harhakuvien keskellä pitäen niitä tosina. Hän oli jo luullut olleensa saavuttamaisillaan unelmainsa ihanteen, joinakin hetkinä oli se jo ollut ihan hänen omanaan, oli täyttänyt hänen olentonsa autuudella samalla kuin hän oli vavissut sen edessä. Ja hänen oli muka pitänyt näyttää se maailmalle. -- Ja mille maailmalle!