Part 42

»Feeder», vastasi Toots vakavasti, »minulle sattui eräitä asianhaaroja, jotka estivät ilmoittamasta mitään itsestäni, ennenkuin vihkiminen oli toimitettu. Ensiksikin olin esiintynyt teidän silmissänne täydellisenä pölkkypäänä, mikäli on puhe neiti Dombeysta, ja minusta tuntui, että jos teidät kutsuttaisiin minun häihini, te kaiketi luulisitte, että morsiameni oli neiti Dombey. Se taas olisi vaatinut eräitä selityksiä, jotka olisivat — kautta kunniasanani — täydellisesti nujertaneet minut silloisessa käännekohdassa. Ja toiseksi meidän häämme vietettiin perin suljetussa piirissä. Ketään muita ei ollut läsnä kuin eräs minun ja rouva Tootsin ystävä, arvoltaan kapteeni — en oikein muista minkä väen kapteeni, mutta sehän ei merkitse mitään. Toivoakseni, Feeder, olen tyydyttänyt kaikki ystävyyden vaatimukset kirjoittaessani teille ennen häämatkalle lähtöäni selonteon kaikesta, mitä oli tapahtunut.»

»Toots, kunnon veikko, minähän laskin vain leikkiä», sanoi Feeder pudistaen hänen kättään.

»Ja nyt tahtoisin mielelläni kuulla, mitä arvelette liitostani,

Feeder», sanoi Toots.

»Mainio!» vakuutti Feeder.

»Pidätte sitä siis tosiaankin mainiona, Feeder?» kysyi Toots. »Kuinka mainiolta se tuntuukaan minusta! Sillä teidän on mahdoton tietää, kuinka erinomainen nainen hän on.»

Feeder oli valmis pitämään sitä täysin varmana asiana. Mutta Toots pudisti päätään eikä tahtonut uskoa sitä mahdolliseksi.

»Nähkääs, minä kaipasin vaimossa sanalla sanoen järkeä», selitti Toots. »Minulla oli kyllä rahaa, Feeder. Järkeä — sitä minulla ei juuri ollut.»

Feeder mutisi: »Oli varmasti, Toots!» Mutta Toots jatkoi:

»Ei, Feeder, minulla ei ollut. Miksi sitä peittelisin? Minulla ei ollut. Minä tiesin, että järkeä oli tuolla» — hän viittasi vaimoonsa — »suuret kasat. Minulla ei ollut ainoatakaan sukulaista, joka olisi voinut nousta häntä vastaan tai loukkaantua hänen asemansa vuoksi, sillä minä olen ihan yksin maailmassa. Minulla ei ole koskaan ollut ketään muuta läheistä kuin holhoojani, ja häntä olen aina pitänyt jonkinlaisena merirosvona ja ryövärinä. Voitte siis pitää selvänä, ettei mieleeni juolahtanut kysyä hänen mielipidettään.»

»Se on selvää», sanoi Feeder.

»Minä siis toimin omin päin», jatkoi Toots. »Siunattu olkoon se päivä, jolloin niin tein! Feeder, ei kukaan muu kuin minä voi arvioida, mihin tuon naisen järki pystyy. Jos naisten oikeuksia ja muuta sellaista koskaan perinpohjaisesti tavoitellaan, tapahtuu se hänen valtavan älynsä avustuksella, — Susan, rakkaani, älä ponnistele liiaksi», virkkoi hän kurkistaen äkkiä akkunakomerosta huoneeseen.

»Kultani», virkkoi rouva Toots, »minähän vain puhelin».

»Mutta, rakkaani, älä vain ponnistele liiaksi», toisti Toots.

»Sinun pitää tosiaankin olla varovainen. Älä, Susan, kulta, ponnistele liiaksi. Hän kiihtyy niin helposti», sanoi hän syrjään rouva Blimberille, »ja silloin hän unohtaa, mitä tohtori sanoi».

Rouva Blimber aikoi juuri huomauttaa rouva Tootsille varovaisuuden välttämättömyyttä, kun Feeder tarjosi hänelle käsivartensa taluttaakseen hänet alas vaunuihin, jotka odottivat kirkkoon lähtöä. Tohtori Blimber talutti rouva Tootsia ja Toots kaunista morsianta, jonka välkkyvien silmälasien tienoilla liehui koiperhosten tavoin kaksi harsopukuista pientä morsiusneitoa. Kandidaatti Feederin veli, pastori Feeder, oli jo etukäteen lähtenyt valmistuakseen virkatoimitukseen.

Vihkiäiset suoritettiin ihailtavalla tavalla. Cornelia pienine jäykkine kiharoineen »läpäisi», niinkuin Kukonpoika olisi sanonut, erittäin rauhallisesti, ja tohtori Blimber lahjoitti hänet pois niinkuin ainakin mies, joka oli täydellisesti harkinnut asiaa. Harsopukuiset pienet morsiusneidot näyttivät kärsivän enimmin. Rouva Blimber oli liikutettu, mutta ei kovin rajusti, ja kertoi paluumatkalla pastori Feederille, että hänellä ei nyt olisi ainoatakaan tyydyttämätöntä toivetta, jos vain olisi saanut nähdä Ciceron Tusculumissaan.

Sitten syötiin aamiainen, johon otti osaa vain yllämainittu pieni seurue. Nuori aviomies Feeder oli erinomaisella tuulella, joka tarttui siinä määrin rouva Tootsiinkin, että Tootsin piti muutamia kertoja huomauttaa pöydän ylitse: »Rakas Susan, älä vain ponnistele liiaksi!» Parasta kaikesta oli, että Toots tunsi velvollisuudekseen pitää puheen ja vaimonsa monista kieltävistä sähkösanomista huolimatta nousi ensimmäisen kerran elämässään seisomaan sitä varten.

»Minun pitää tunnustaa», lausui Toots, »että koska tässä talossa, mitä lieneekin tehty — henkeni hämmentämiseksi joskus — millä ei ole väliä ja mistä en syytä ketään — minua aina kohdeltiin kuin tohtori Blimberin perheen jäsentä ja minulla oli oma pulpetti pitkän aikaa — en — voi — sallia — että ystäväni Feeder —»

»— menee naimisiin», kuiskasi rouva Toots.

»Muuten ei liene sopimatonta tai yhdentekevääkään tässä tilaisuudessa», sanoi Toots riemastuneena, »huomauttaa, että vaimoni on mitä erinomaisin nainen ja että hän suorittaisi tämän paljon paremmin kuin minä itse — niin, en — voi — sallia — että ystäväni Feeder — menee naimisiin —»

Rouva Toots avusti taas: »— neiti Blimberin kanssa».

»Rouva Feederin kanssa, rakkaani», virkkoi Toots yksityiseen keskusteluun sopivalla hillityllä äänellä. »Niitä, jotka Jumala on yhdistänyt, älköön kukaan ihminen — niinkuin ymmärrätte. En voi sallia ystäväni Feederin mennä naimisiin — etenkään rouva Feederin kanssa — ehdottamatta heidän — heidän — maljaansa, ja», lisäsi hän luoden silmänsä omaan vaimoonsa ikäänkuin saadakseen häneltä korkeampaa hengenlentoa, »ja olkoon Hymenin soihtu ilon majakkana ja olkoot ne kukat, jotka olemme tänään sirotelleet heidän polulleen — synkkyyden karkoittajina!»

Tohtori Blimber, joka ymmärsi vertauskuvia, ihastui kovin ja virkkoi: »Oikein hyvin, Toots! Tosiaankin kerrassaan hyvin sanottu!» ja nyökäytti päätään, taputtaen käsiään. Feeder vastasi leikillisellä puheella, johon sekaantui tunteellisuuttakin. Pastori Feeder puhui sitten hyvin ystävällisesti tohtori ja rouva Blimberille, ja nuori aviomies melkein yhtä hyvin harsopukuisille pikku morsiusneidoille. Sitten tohtori Blimber lausui sointuvalla äänellä paimentyyliin muutamia ajatuksia siitä kaislamajasta, jossa hän aikoi ruveta tämän jälkeen asumaan vaimonsa kanssa, ja siitä mehiläisestä, joka tulisi surisemaan heidän majansa ympärillä. Heti tämän jälkeen, kun tohtorin silmät räpyttivät merkillisellä tavalla ja hänen vävynsä oli jo huomauttanut, että aika oli luotu orjia varten ja kysynyt, lauloiko rouva Toots, lopetti varovainen rouva Blimber yhdessäolon ja lähetti Cornelian, joka pysyi hyvin tyynenä ja viileänä, matkalle postivaunuissa sydämensä valitun kanssa.

Tootsit palasivat Bedford-hotelliin (jossa rouva Toots oli muinoin oleskellut Nipper-nimisenä), ja siellä heitä odotti kirje. Sen lukeminen vei Tootsilta niin pitkän ajan, että rouva Toots alkoi pelätä.

»Rakas Susan», sanoi Toots, »pelko on pahempaa kuin liikarasitus. Pyydän sinua pysymään tyynenä!»

»Keneltä se on?» kysyi rouva Toots.

»No niin, rakkaani, se on kapteeni Gillsiltä», sanoi Toots. »Älä vain kiihdy. Waltersia ja neiti Dombeyta odotetaan kotiin!»

»Älä koeta pettää minua, rakas ystävä», sanoi rouva Toots nousten äkkiä sohvalta, kalpeana, »sillä se ei auta vähääkään. He ovat jo palanneet kotiin, näen sen selvästi kasvoistasi!»

»Kerrassaan merkillinen nainen!» huudahti Toots hurmaantuneena. »Olet ihan oikeassa, rakkaani, he ovat palanneet kotiin. Neiti Dombey on tavannut isänsä, ja he ovat sopineet!»

»Sopineet!» toisti rouva Toots taputtaen käsiään.

»Rakkaani», virkkoi Toots, »älä vain rasita itseäsi. Muista, mitä tohtori on sanonut. Kapteeni Gills sanoo — tai oikeastaan hän ei sano, mutta minä voin kuvitella siitä, mitä hän kirjoittaa — että neiti Dombey on noutanut onnettoman isänsä pois vanhasta talosta toiseen, jossa hän asuu Waltersin kanssa, ja että herra Dombey makaa siellä vaarallisesti sairaana, kuolemankielissä, ja että neiti Dombey hoitaa häntä yötä päivää.»

Rouva Toots alkoi itkeä katkerasti.

»Rakkakin Susan», huomautti Toots, »koeta, jos suinkin voit muistaa, mitä tohtori on sanonut! Jollet voi, niin sittehän ei ole väliä, mutta koeta ainakin!»

Hänen vaimonsa, jonka entiset tavat olivat äkkiä palanneet, pyysi niin pontevasti viemään hänet kalliin aarteensa, pikku emäntänsä, oman kultansa luokse, että Toots, jonka myötätunto ja ihailu olivat vahvinta lajia, suostui kaikkeen sydämensä pohjasta. He päättivät lähteä heti ja ilmestyä itse vastaukseksi kapteenin kirjeeseen.

Nyt oli jokin salainen asiain yhteys tai muu sattuma toimittanut niin, että kapteeni, jonka luokse herra ja rouva Toots olivat matkalla, oli joutunut häiden kukkaissaattoon, ei päähenkilönä, vaan sivullisena. Se tapahtui näin: Hetkisen katseltuaan Florencea ja hänen pienokaistaan rajattomaksi mielihyväkseen ja puheltuaan pitkän aikaa Walterin kanssa kapteeni lähti kävelylle, tuntien tarpeelliseksi miettiä yksikseen ihmiskohtaloiden muutoksia ja kelpo lailla ravistaa vahakangashattuaan Dombeyn luhistumiselle, jollainen onnettomuus oli syvästi liikuttanut hänen sydämensä jalomielisyyttä ja yksinkertaisuutta. Kapteeni olisi tosiaankin ollut perin alakuloinen tämän kovaonnisen miehen vuoksi, jollei olisi muistanut pienokaista. Mutta se tuotti hänelle aina niin täydellistä tyydytystä, että hän nauroi ääneen kävellessään kadulla ja tosiaankin heitteli äkillisessä ilonpuuskassa hattuaan ilmaan ja tavoitteli sen taas käteensä katselijain suureksi hämmästykseksi. Ne nopeat valon ja varjon vaihtelut, joiden alaiseksi kapteeni joutui kahden vastakkaisen aiheen välillä, koskivat niin kovin hänen mieleensä, että hän ymmärsi tarvitsevansa pitkän kävelyretken, ennenkuin rauhoittuisi, ja koska se tulos suuressa määrin riippui sopusointuisten ajatusyhtymäin vaikutuksesta, valitsi hän liikkuma-alakseen entisen asuntonsa ympäristön, mastojen, airojen ja väkipyöräin tekijäin, laivakorppujen leipojien, hiilenkantajain, pikikattilain, merimiesten, kanavain laivatelakkain, kääntösiltain ja muiden tyynnyttäväin esineiden tienoon.

Nämä rauhalliset näyt ja etenkin kalkkikaivannon seutu vaikuttivat niin edullisesti kapteeniin, että hän käveli edelleen täysin maltillisena ja suorastaan hyräili itsekseen laulua Viehättävästä Pegistä, kun kadunkulmasta kääntyessään äkkiä pysähtyi sanattomana nähdessään voittokulkueen lähestyvän.

Tämän juhlallisen saattueen etunenässä asteli lujatahtoinen naisolento, rouva MacStinger, joka oli säilyttänyt hellittämättömän päättäväisyyden ilmeen ja jolla oli karaistuun rintaan hyvin näkyvästi kiinnitettynä tavattoman iso kello vitjoineen. Sen kapteeni jo ensi silmäykselläkin tunsi Bunsbyn omaksi. Ja tätä viisasta merimiestä rouva MacStinger nyt talutti käsikynkästä, ja Bunsbyn kasvoilla oli samanlainen epätoivoinen ja alakuloinen ilme kuin vangilla, jota kuljetetaan vieraaseen maahan. Heidän jäljessään ilakoivat pienet MacStingerit täysilukuisina, ja taempana näkyi kaksi hirveän ja vankan näköistä naista taluttamassa välissään pientä, korkeahattuista herraa, joka myöskin säteili ilosta. Vanavedessä purjehti Bunsbyn käskyläispoika kantaen päivänvarjoja. Kaikki pysyivät hyvässä marssijärjestyksessä, ja hirvittävä hilpeys, joka oli vallannut koko seurueen, olisi täysin riittänyt ilmaisemaan — vaikkei naisten pontevia ilmeitä olisikaan näkynyt — että se oli uhrikulkue ja että uhrina oli Bunsby.

Kapteenin mieleen johtui ensiksi lähteä karkuun. Se näytti olevan Bunsbynkin aikeena, niin toivotonta kuin sen toteuttaminen olisikin. Mutta kun seurueesta kajahti jälleentuntemisen huudahdus ja Alexander MacStinger juoksi kapteenin luokse avosylin, täytyi kapteenin antautua.

»Kas vain, kapteeni Cuttle!» virkkoi rouva MacStinger. »Onpa tämä tosiaankin kohtaus! En ole teille enää vihainen. Kapteeni Cuttle, teidän ei tarvitse pelätä, että alkaisin tässä julkilausua mietteitäni. Minä tahdon mennä vihkialttarille toisenlaisessa mielentilassa.» Hän vaikeni, oikaisi selkänsä, veti rintansa täyteen ilmaa ja virkkoi uhriinsa viitaten: »Mieheni, kapteeni Cuttle.»

Surkea Bunsby ei katsonut oikeaan eikä vasempaan, ei morsiameensa eikä ystäväänsä, vaan suoraan eteenpäin, tyhjyyteen. Kun kapteeni ojensi kätensä, tarttui Bunsby siihen, mutta ei lausunut sanaakaan vastaukseksi kapteenin tervehdykseen.

»Kapteeni Cuttle», virkkoi rouva MacStinger, »jos tahdotte hyvittää entiset riidat ja nähdä ystävänne, minun mieheni, viimeisen kerran naimattomana, niin tuotatte meille iloa saattamalla meitä rukoushuoneeseen asti. Tässä on morsiusneitoni», lisäsi hän viitaten tarmokkaampaan edellämainituista vankoista naisista, »ja hän on varmasti iloinen saadessaan teidät suojelijakseen, kapteeni Cuttle».

Lyhyt, korkeahattuinen herrasmies, joka näytti olevan toisen naisen mies ja joka ilmeisesti iloitsi, kun lähimmäinen pakotettiin hänen asemaansa, väistyi ja luovutti kapteeni Cuttlelle määrätyn naisen. Tämä tarttui heti kapteenin käsivarteen ja huomauttaen, ettei saanut menettää aikaa, antoi kovalla äänellä lähtökäskyn.

Kapteenin huolestus ystävän kohtalosta ja aluksi säikähdys omastakin puolesta — sillä hänet valtasi epämääräinen pelko, että hänet voitaisiin väkipakolla naittaa, kunnes hänet pelasti vihkimäkaavan muistaminen, siinä kun laillisesti vaaditaan vastaamaan »tahdon», ja hän tunsi olevansa henkilökohtaisesti turvassa, jos vain mihin kysymykseen tahansa vastaisi selvästi »en» — ajoi kylmän hien hänen otsalleen ja turrutti hänet ensin niin, ettei hän ymmärtänyt lainkaan, kuinka kulkue eteni, vaikka itse oli siinä jäsenenä, eikä tajunnut sanaakaan kauniin seuralaisensa puheesta. Mutta hieman tyynnyttyään hän sai tietää naiseltaan, että tämä oli jäänyt leskeksi erään herra Bokumin jälkeen, jolla oli ollut toimi tulli virastossa, että hän piti rakkaimpana ystävättärenänsä rouva MacStingeriä, joka oli sukupuolensa loistava esikuva, että hän oli usein kuullut kapteenista ja toivoi hänen katuneen entistä elämäänsä ja että hän uskoi herra Bunsbyn ymmärtävän, minkä onnen hän oli saavuttanut, mutta että hän pelkäsi miesten harvoin käsittävän, mitä sellainen onni merkitsi, kunnes olivat sen menettäneet, ja paljon muuta samaan suuntaan.

Koko tänä aikana kapteeni huomasi rouva Bokumin pitävän tarkoin silmällä sulhasta ja pani myös merkille, että milloin tahansa he tulivat lähelle pihaa tai kapeaa kujaa, joka näytti soveliaalta pakotieltä, rouva Bokum oli varuillaan katkaistakseen hänen mahdollisen karkuretkensä. Niinikään näyttivät pitävän varansa toinen nainen ja hänen miehensä, lyhyt korkeahattuinen herra, ennakolta laaditun suunnitelman mukaan. Onnetonta uhriparkaa piteli muuten rouva MacStinger niin lujasti kiinni, että kaikki itsesäilytysyritykset paon avulla olivat mahdottomia. Sitä piti päivänselvänä myöskin katurahvas, ilmaisten käsityksensä asiasta huudoilla ja sanasutkauksilla, joista rouva MacStinger ei vähääkään välittänyt, kun taas Bunsby näytti olevan tunnottomuuden tilassa.

Kapteeni teki monta yritystä puhutellakseen filosofia edes jollakin yksitavuisella sanalla tai viittauksella, mutta epäonnistui joka kerta, sillä toisaalta oli hänen vartijansa liian valpas, ja toisaalta oli perin vaikeata herättää Bunsbyn huomiota millään ulkonaisella tai näkyvällä merkillä. Näin he lähestyivät rukoushuonetta, läheistä valkoiseksi rapattua rakennusta. Sen oli hiljattain vuokrannut pastori Melchisedech Howler, joka oli hartaista pyynnöistä suostunut antamaan maailman pysyä paikallaan vielä kaksi vuotta, mutta ilmoittanut lahkolaisilleen, että sen sitten täytyi ehdottomasti loppua.

Sillä aikaa kun pastori Melchisedech luki muutamia tilapäisiä rukouksia, sai kapteeni tilaisuuden murista sulhasen korvaan:

»Mitä kuuluu, vanha veikko, mitä kuuluu?»

Tähän Bunsby, unohtaen kunnianarvoisan Melchisedechin, jollaista hairahdusta vain hänen epätoivoinen asemansa saattoi puolustaa, vastasi:

»Kirotun huonoa.»

»Jack Bunsby», kuiskasi kapteeni, »teetkö tämän omasti vapaasta tahdostasi?»

Bunsby vastasi: »En.»

»Miksi sitten sen teet, kaveri?» kysyi kapteeni johdonmukaisesti.

Bunsby, joka tuijotti kuin maailman toiseen ääreen, pienimmänkään ilmeen hänen kasvoissaan muuttumatta, ei vastannut.

»Miksi et livistä?» kysyi kapteeni.

»Häh?» kuiskasi Bunsby toivon välähtäessä hetkeksi hänen mielessään.

»Miksi et livistä?» toisti kapteeni.

»Mitä hyötyä siitä olisi?» tokaisi onneton filosofi. »Hän saisi minut taas kiinni.»

»Koeta!» vastasi kapteeni. »Reippaasti vain! No nyt! Nyt on sopiva hetki. Karkaa, Jack Bunsby!»

Mutta sensijaan että olisi käyttänyt hyväkseen tätä neuvoa Jack Bunsby virkkoi alakuloisesti kuiskaten:

»Se kaikki alkoi sinun arkkusi vuoksi. Miksi täytyikään minun silloin illalla saattaa häntä satamaan?»

»Toveri», änkytti kapteeni, »minä luulin, että sinä olisit vienyt voiton hänestä eikä hän sinusta. Mies, jolla on sellaiset mielipiteet kuin sinulla!»

Bunsby vain huokasi.

»Kuuleppas», sanoi kapteeni tyrkäten häntä kyynärpäällään, »nyt on sopiva aika. Karkaa tiehesi! Minä peitän jälkesi. Aika kiitää, Bunsby! Vapautesi on täpärällä. Tahdotko?»

Bunsby ei liikahtanut.

»Bunsby», kuiskasi kapteeni, »tahdotko, kysyn toisen kerran?»

Bunsby ei tahtonut toisellakaan kerralla.

»Bunsby!» ahdisti kapteeni. »Vapautesi tähden, tahdotko, kolmannen kerran? Nyt tai ei koskiin!»

Bunsby ei karannut silloin eikä koskaan, sillä heti tämän jälkeen hän joutui rouva MacStingerin aviopuolisoksi.

Kapteenista tuntui tässä kirkollisessa toimituksessa kauheimmalta asianhaaralta se syvä harrastus, jota Juliana MacStinger osoitti sitä kohtaan. Tuntui peloittavalta ajatella sitä kaikkien sielunvoimain jännittämistä, jolla tuo lupaava lapsi, äitinsä ilmetty kuva, tarkkasi vihkiäismenoja. Kapteeni saattoi jo mielessään kuvitella loppumatonta sarjaa ansaan joutuneita miehiä. Hän näki ajatuksissaan vuosisatoja kestävää sortoa ja pakkoa, jonka alaiseksi merimiehet joutuisivat. Se oli paljon merkittävämpi näky kuin rouva Bokumin tai toisen naisen horjumaton lujuus tai pienen korkeahattuisen herran riemu tai edes rouva MacStingerin kammottava taipumattomuus. Nuoret MacStingerit ymmärsivät hyvin vähän siitä, mitä oli tekeillä, ja välittivät siitä vielä vähemmän. Heidän pääasiallisena harrastuksenaan oli toinen toisensa puolikengille astuminen, mutta nämä villit lapset olivat sitäkin selvempänä vastakohtana Julianan varhaiskypsälle naisellisuudelle. Vuoden parin kuluttua, ajatteli kapteeni, olisi tuon neitosen kanssa saman katon alla asuminen täydellinen turmio.

Toimitus päättyi siten, että nuoret perheenjäsenet kävivät yhteisvoimin käsiksi Bunsbyyn, nimittäen häntä hellästi isäkseen, ja pyytelivät häneltä rahaa. Kun nämä rakkauden puuskat olivat päättyneet, tahtoi kulkue lähteä taas ulos, mutta sitä viivytti hetkisen Alexander MacStingerin odottamaton mielenpurkaus. Tämä lapsikulta näytti mielessään liittävän yhteen rukoushuoneen ja hautakivet silloin, kun ei sinne menty tavalliseen jumalanpalvelukseen. Nyt hän ei voinut käsittää muuta kuin että aiottiin säädyllisesti haudata hänen äitinsä ja ikipäiviksi häneltä riistää. Niinpä hän tuskissaan parkui hämmästyttävän kovaa ja kävi ihan mustaksi kasvoiltaan. Vaikka nämä hellän kiintymyksen merkit lienevätkin liikuttaneet hänen äitinsä sydäntä, ei hänen luonteeseensa kuulunut sallia siitä johtuneen mielihyvän tunteen muuttua heikkoudeksi. Turhaan koetettuaan palauttaa pienokaista järkiin ravistelulla, tyrkkimisellä ja ärjymisellä hän vei pikku pojan sylissään ulos ja yritti toista keinoa. Hääseurue sai seurata tapausten kehittymistä kuullessaan nopeasti toisiaan seuraavia läiskäyksiä, jotka muistuttivat kättentaputuksia, ja nähdessään vähän senjälkeen Alexanderin makaamassa kylmällä kivipihalla ihan punaisena, surkeasti voivotellen.

Hääkulkue, joka nyt taas saattoi järjestyä, lähti liikkeelle Brig-aukiolle päin, missä hääateria odotti, ja katurahvas huuteli Bunsbylle monia hupaisia onnentoivotuksia hänen vastasaavutetun onnensa johdosta. Kapteeni seurasi mukana ovelle asti, mutta kävi levottomaksi rouva Bokumin ystävällisemmän käytöksen vuoksi, sillä vapauduttuaan raskaasta velvollisuudestaan — naisten valppaus oli näet tuntuvasti vähentynyt, sittenkun sulhanen oli turvallisesti vihitty — jouti tämä rouva paremmin osoittamaan harrastustaan saattajallensa. Senvuoksi kapteeni nyt erosi koko seurueesta ja sen uhrista puolustellen lähtöään sillä tekosyyllä, että oli aikaisemmin luvannut mennä muualle. Toisena levottomuuden syynä olivat ne tunnonvaivat, joita hän kärsi ajatellessaan olleensa ensimmäisenä aiheena Bunsbyn joutumiseen satimeen, vaikkei ollut osannut sitä aavistaakaan, vaan oli luottanut rajattomasti filosofin voimiin.

Kapteenin mieleen ei juolahtanut palata vanhan Soi Gillsin luokse poikkeamatta ensiksi kysymään Dombeyn vointia — vaikkakin se talo, jossa hän makasi sairaana, oli Lontoon ulkopuolella, raikkaan nummen reunalla. Hän ajoi jonkin matkaa tuntiessaan itsensä väsyneeksi ja suoritti matkansa iloisena.

Akkunakaihtimet oli laskettu alas, ja kaikki oli niin hiljaista, että kapteenia melkein peloitti koputtaa, mutta kuunnellessaan oven takana hän erotti joitakin ääniä sisältä ihan läheltä. Hän koputti varovasti, ja Toots avasi hänelle oven. Toots olikin juuri saapunut vaimonsa kanssa. He olivat ensiksi käyneet merikadetin tyyssijassa hakemassa kapteenia ja saaneet siellä tietää osoitteen.

Rouva Toots oli heti ottanut joltakulta lapsen syliinsä ja istui nyt portailla sitä hyväillen ja hyssytellen. Florence seisoi kumartuneena hänen vieressään, eikä kukaan olisi voinut sanoa, kumpaa rouva Toots syleili ja hyväili enemmän, äitiäkö vai lasta, tai kumpi heistä oli hellempi, Florenceko rouva Tootsille vai rouva Toots hänelle vai he molemmat pienokaiselle, ollessaan niin tulvillaan rakkautta ja liikutusta.

»Ja onko isänne kovin sairas, rakas neiti Floy?» kysyi Susan.

»On, oikein pahasti», vastasi Florence. »Mutta, Susan kulta, sinä et saa puhua minulle enää samoin kuin ennen. Ja mitä tämä on?» kysyi hän koskettaen hämmästyneenä Susanin vaatteita. »Vanha pukusi, rakas Susan? Vanha myssysi ja kiharasi ja kaikki muu?»

Susan puhkesi itkemään ja peitti suudelmilla sen pikku käden, joka oli koskettanut häntä niin ihmetellen.

»Rakas neiti Dombey», virkkoi Toots astuen esiin, »minä selitän. Hän on kerrassaan erinomainen nainen. Hänen vertaisiaan ei ole monta! Hän on aina sanonut — jo ennenkuin menimme naimisiin ja vielä tänä päivänä — että milloin tahansa te palaisittekin, hän ei tulisi luoksenne missään muussa puvussa kuin siinä, jossa hän oli tottunut teitä palvelemaan, jottei hän näyttäisi teistä vieraalta ja vähemmän rakkaalta. Minä myöskin ihailen sitä pukua enemmän kuin mitään muuta. Minä ihailen häntä siinä! Rakas neiti Dombey, hänestä tulee taas palvelijanne ja hoitajanne ja kaikkea muuta, mitä hän oli ennen, vieläpä enemmänkin. Hän ei ole lainkaan muuttunut. Mutta, Susan kulta», lisäsi Toots, joka oli puhunut hyvin tunteellisesti ja ihastuneesti, »en pyydä sinulta mitään muuta kuin että muistaisit, mitä lääkäri on sanonut, etkä vain kiihoittuisi.»

YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Leppyminen

Florence tarvitsi apua. Hänen isänsä oli alituisen hoidon tarpeessa. Ja senvuoksi Susan oli korvaamaton apua Florencelle. Kuolema vaani Dombeyn vuoteen ääressä. Entisen itsensä varjona, mieleltään järkytettynä ja ruumiiltaan vaarallisesti sairaana hän laski väsyneen päänsä sille leposijalle, jonka hänen tyttärensä kädet olivat valmistaneet, eikä ollut sen koommin siitä noussut.