Part 39

Harriet kiitti häntä jälleen sydämellisesti ja toivotti hyvää yötä.

»Menettekö kotiin?» kysyi Morfin. »Antakaa minun tulla saattamaan.»

»Ei tänä iltana. Nyt en mene kotiin, sillä minun on tehtävä eräs vierailu yksin. Tulkaa huomenna!»

»Hyvä on, minä tulen», vastasi Morfin. »Siihen mennessä mietin tätä asiaa ja suunnittelen, kuinka voimme sen parhaiten toteuttaa. Ja ehkä tekin ajattelette sitä, rakas Harriet — ja samalla vähän minuakin.»

Hän saattoi Harrietin ulkona odottaviin vaunuihin, ja jollei hänen emännöitsijänsä olisi ollut kuuro, olisi hän kuullut isäntänsä palatessaan sisälle mutisevan, että me olemme tottumuksen orjia ja että vanhaksipojaksi jääminen oli myös surullinen tottumus.

Molempien tuolien välillä sohvalla lepäävän viulun hän otti käteensä työntämättä syrjään tyhjää tuolia, istuutui soittamaan ja pudisteli päätänsä tyhjälle tuolille. Se sävy, joka ensiksi ilmeni hänen soitossaan, niin tavattoman haltioitunut ja lempeä kuin se olikin, ei ollut mitään hänen kasvoillaan kuvastuvaan ilmeeseen verrattuna hänen silmäillessään tyhjää tuolia. Hänen tunteensa olivat niin vilpittömät, että hänen oli pakko useammin kuin kerran turvautua kapteeni Cuttlen apukeinoon ja hieroa kasvojaan hihallaan. Mutta vähitellen viulu yhdessä hänen oman mielialansa kanssa liukui »Iloiseen Seppään», jota hän soitti yhä uudelleen, kunnes hänen punakat ja vakavat kasvonsa hehkuivat kuin todellinen metalli oikean sepän alasimella. Lyhyesti sanoen, viulu ja tyhjä tuoli olivat yksinäisen vanhanpojan tovereita melkein puoliyöhön asti, ja hänen syödessään illallista näytti viulu, jonka hän oli pystyttänyt sohvannurkkaan ja joka oli kuin iloisia seppiä, täyteen ahdettu sulatusuuni, katselevan tyhjää tuolia kieroilla silmillään sanomattoman ymmärtäväisesti.

Harrietin lähdettyä Morfinin luota ajoi vuokra-ajuri ilmeisesti vanhastaan tuttuun suuntaan, kierrellen sitten monia sivukatuja syrjäkaupungilla, kunnes saapui avoimelle paikalle, jossa oli muutamia rauhallisia vanhoja pikku taloja puutarhojen keskellä. Erään puutarhan portilla hän pysähtyi, ja Harriet laskeutui maahan.

Hän soitti hiljaa porttikelloa, ja pian ilmestyi kalpea, alakuloisen näköinen nainen kulmakarvat kohotettuina ja pää kallellaan. Harrietin nähdessään hän niiasi kunnioittavasti, ja sitten he lähtivät puutarhan poikki taloon.

»Kuinka potilaamme jaksaa tänä iltana?» kysyi Harriet. »Huonosti, hyvä neiti. Voi, kuinka hän toisinaan muistuttaakaan mielestäni setäni Betsey Janea!»

»Missä suhteessa?»

»Kaikissa suhteissa, hyvä neiti», vastasi alakuloinen nainen, »paitsi siinä, että hän on aikaihminen, mutta Betsey Jane oli kuolemankynnyksellä vasta lapsi».

»Mutta tehän olette kuitenkin kertonut, että hän toipui», huomautti Harriet lempeästi. »Sitä enemmän siis meilläkin on nyt toivoa, rouva Wickam.»

»Ah, hyvä neiti, toivo on mainio asia sellaisille, jotka ovat kyllin vahvoja sitä kestämään», virkkoi rouva Wickam pudistaen päätään. »Minun voimani eivät siihen riitä, mutta en kadehti niitä, jotka ovat kyllin onnellisia toivoakseen.»

»Teidän pitäisi koettaa olla iloisempi.»

»Kiitoksia hyvästä neuvosta, neiti», sanoi rouva Wickam happamen näköisenä. »Jos minulla olisi siihen taipumusta, niin asemani yksinäisyys — suokaa anteeksi avomieliset sanani — karkoittaisi sen minusta jo ensimmäisenä vuorokautena, mutta minä en ole sellainen. Enkä haluaisikaan. Jos minussa lieneekin ollut vähän pirteyttä, karisi se minusta Brightonissa muutamia vuosia sitten, ja — suoraan sanoen — minä viihdynkin paremmin tällaisena.»

Tämä oli juuri sama rouva Wickam, joka oli rouva Richardsin jälkeen tullut pikku Paulin hoitajaksi ja oman uskonsa mukaan kärsinyt mainitsemansa kolauksen rakastettavan rouva Pipchinin katon alla. Se erinomainen ja syvämielinen, vanhan perintätavan pyhittämä järjestelmä, joka on aina valinnut ihmiskunnasta mahdollisimman synkät ja epämiellyttävät jäsenet toimimaan nuorison kasvattajina, hyveen tienviittoina, sairaanhoitajina, alkuopettajina ja muina sentapaisina, oli toimittanut rouva Wickaminkin sairaanhoitajattaren toimeen ja saanut vielä aikaan sen, että hyvin suuri ja ihaileva potilasparvi erikoisesti kiitti hänen vakavia ominaisuuksiaan.

Kulmakarvat koholla ja pää kallellaan rouva Wickam näytti kynttilä kädessä tietä yläkertaan, puhtaaseen siistiin huoneeseen, jonka takana oli himmeästi valaistu toinen huone. Siellä oli yksi vuode. Ensimmäisessä huoneessa istui vanha nainen, joka tuijotti tylsästi avoimesta akkunasta pimeyteen. Toisessa huoneessa makasi vuoteessa sen olennon varjo, joka oli uhmannut tuulta ja sadetta eräänä talvi-iltana. Häntä olisi tuskin enää voinut tuntea muusta kuin pitkästä mustasta tukasta, joka näytti niin kovin mustalta värittömien kasvojen ja kaiken ympärillä olevan valkoisen rinnalla.

Kuinka voimakkaat olivatkaan hänen silmänsä ja kuinka heikko hänen muu olemuksensa! Silmät suuntautuivat niin innokkaina ja kirkkaina ovelle Harrietin tullessa sisään, mutta väsynyt pää jaksoi tuskin ollenkaan nousta pielukselta.

»Alice», sanoi Harriet lempeästi, »tulenko myöhään tänään?»

»Tuntuu siltä aina kuin tulisitte myöhään, vaikka tulettekin varhain.»

Harriet oli istuutunut vuoteen viereen ja laskenut kätensä, sairaan ohuelle kädelle.

»Voitteko paremmin?»

Rouva Wickam, joka seisoi vuoteen jalkopäässä kuin lohduton haamu, pudisti pontevasti päätänsä kieltääkseen tämän mahdollisuuden.

»Sehän ei merkitse mitään», virkkoi Alice heikosti hymyillen, »Jaksanko paremmin vai huonommin tänään, se ei tee suurempaa eroa kuin päivän — ehkä ei niinkään paljon.»

Vakavana ihmisenä rouva Wickam hyväksyi tämän arvelun syvään huokaisten. Hän nosti peitettä vähän jalkopäästä tunnustellakseen, olivatko sairaan jalat jo kylmenneet. Sitten hän kalisteli pöydällä olevia lääkepulloja kuin ajatellen: »Koska nyt kerran olemme täällä, saakoon hän vieläkin lääkettä.»

»Ei», sanoi Alice kuiskaten Harrietille, »kurja elämä, tunnonvaivat, vaellukset, puute, sisäinen ja ulkonainen myrsky ovat kuluttaneet elämäni. Sitä ei enää kestä kauan.»

Samalla hän veti Harrietin käden lähemmäksi itseään ja painoi kasvonsa sitä vasten.

»Tässä maatessani ajattelen toisinaan, että mielelläni eläisin vielä vähän aikaa voidakseni näyttää teille, kuinka kiitollinen voisin olla. Se on heikkoutta, joka pian menee ohitse. Parempi teille, että asiat ovat tällä kannalla. Parempi minullekin!»

Kuinka toisella lailla hän nyt pitelikään Harrietin kättä kuin silloin, kun hän oli tarttunut siihen takkavalkean ääressä koleana talvi-iltana! Silloin hän oli ollut ylenkatseellinen, raivoisa, uhmaava, häikäilemätön, mutta nyt! Se kaikki oli lopussa.

Kun rouva Wickam oli kyllikseen kilistellyt pulloja, toi hän lääkettä ja katseli potilasta tuimasti tämän juodessa, puristi huulensa lujasti yhteen, samoin kulmakarvansa, ja ravisti päätänsä kuin ilmaistakseen, ettei kidutuskaan saisi häntä sanomaan, että tämä oli toivotonta. Sitten hän pirskoitti vähän viilentävää nestettä huoneeseen kuin haudankaivaja, joka siroittelee tuhkaa tuhalle, tomua tomuun — sillä hän oli vakava luonteeltaan — ja poistui alakertaan syömään hautajaisiin kuuluvaa liharuokaa.

»Kuinka kauan siitä on, kun tulin teidän luoksenne ja kerroin, mitä olin tehnyt, ja kuulitte, että oli liian myöhäistä kenenkään lähteä veljeänne pelastamaan?» kysyi Alice.

»Jo toista vuotta», vastasi Harriet.

»Toista vuotta», kertasi Alice katsellen miettiväisenä hänen kasvojaan. »Siis kuukausi toisensa jälkeen on kulunut siitä, kun toitte minut tänne!»

Harriet nyökkäsi myöntävästi.

»Toitte minut tänne hyvyyden ja lempeyden voimalla. Minut!» virkkoi Alice peittäen Harrietin kädellä kasvonsa. »Ja teitte minut inhimilliseksi naisen katseilla ja sanoilla ja enkelin teoilla!»

Harriet kumartui hänen ylitseen ja rauhoitti häntä. Vähän ajan kuluttua Alice pyysi, että hänen äitinsä kutsuttaisiin sisään.

Harriet huusi eukolle pari kertaa, mutta tämä oli niin vaipunut katselemaan avoimesta akkunasta pimeyteen, ettei kuullut mitään. Vasta sitten, kun Harriet meni koskettamaan häntä, hän nousi ja tuli tyttärensä luokse.

»Äiti», virkkoi Alice, tarttuen taas Harrietin käteen ja luoden säteilevät silmänsä hellästi häneen, samalla kun vain viittasi sormellaan vanhaan eukkoon, »kerro hänelle, mitä tiedät».

»Tänä iltanako, rakkaani?»

»Niin, äiti», vastasi Alice heikosti ja juhlallisesti, »tänä iltana».

Eukko, joka näytti olevan sekaisin pelosta, tunnonvaivoista tai surusta, hiipi vuoteen toiselle puolelle Harrietia vastapäätä, polvistui saadakseen kuihtuneet kasvonsa pieluksen tasalle ja ojensi kätensä kuin koskettaakseen tyttärensä käsivartta. Sitten hän aloitti:

»Minun kaunis tyttöni —»

Kuinka hän kirkaisikaan vaieten äkkiä ja jääden tuijottamaan vuoteessa lepäävää olentoparkaa!

»Muuttunut, kauan sitten, äiti! Kuihtunut, kauan sitten», selitti Alice katsahtamatta häneen. »Älä enää sure sitä.»

»Minun tyttäreni», sopersi eukko, »oma tyttöni, joka pian parantuu ja saattaa kaikki vielä häpeään kauneudellaan».

Alice hymyili alakuloisesti Harrietille ja hyväili hänen kättään vähän lujemmin, mutta ei puhunut mitään. —

»Joka pian parantuu», toisti eukko uhaten tyhjää ilmaa ryppyisellä nyrkillään, »ja joka saattaa kaikki vielä häpeään kauneudellaan — sen hän tekee. Uskokaa minua, hän tekee sen!» lisäsi hän ikäänkuin olisi kiistellyt jonkun näkymättömän henkilön kanssa, joka vastusti häntä. »Minun tyttäreni on työnnetty pois ja ajettu ulos, mutta hän voisi kerskailla ylpeiden ihmisten sukulaisuudella, jos tahtoisi. Ah, millaisten ihmisten! Sukulaisuutta on ilman pappeja ja vihkisormuksiakin — ne voivat tosin sitä toimittaa, mutta eivät voi purkaa — ja minun tyttäreni on hienoa sukua. Näyttäkää minulle rouva Dombey ja minä näytän teille Aliceni oikean serkun.»

Harriet loi katseensa eukosta niihin loistaviin silmiin, jotka olivat kiinteästi suunnatut häneen, ja sai varmuuden siitä, että äskeiset sanat olivat totta.

»Mitä!» huudahti eukko ja kohotti tutisevan päänsä kaamean pöyhkeänä. »Vaikka nyt olen vanha ja ruma — paljon vanhempi kokemusteni ja elintapani kuin vuosieni vuoksi — olin kerran niin nuori kuin kuka tahansa. Ja yhtä kauniskin kuin moni muu! Olin aikanani kukoistava maalaistyttö ja, hyvä neiti», virkkoi hän ojentaen kätensä vuoteen ylitse Harrietille, »siellä kotipuolessa olivat rouva Dombeyn isä ja setä silloin iloisimpia ja suosituimpia kaikista niistä herroista, jotka tulivat Lontoosta — nyt he ovat olleet jo kauan vainajia — voi, hyvä Jumala kuinka kauan jo! Rouva Dombeyn setä, minun Allyni isä, vieläkin kauemmin kuin toinen veli.»

Hän kohotti vähän päätänsä ja tarkasteli tyttärensä kasvoja ikäänkuin olisi oman nuoruutensa muistelemisesta siirtynyt tyttärensä nuoruutta ajattelemaan. Sitten hän äkkiä painoi kasvonsa vuoteelle ja kiersi käsivartensa päänsä ympärille.

Nostamatta päätään hän jatkoi: »He olivat niin toistensa näköiset kuin suinkin kaksi veljestä voi olla ja melkein yhtä vanhat — muistaakseni ei heidän välillään ollut suurempaa ikäeroa kuin yksi vuosi — ja jos olisitte saanut nähdä minun tyttöni, niinkuin minä kerran näin, rinnatusten toisen veljen tyttären kanssa, olisitte huomannut kaikesta puvun ja elämän erilaisuudesta huolimatta, että he olivat toistensa näköiset. Voi, nyt on yhtäläisyys mennyt, ja minun tyttäreni — vain minun tyttäreni — on niin muuttunut!»

»Me muutumme kaikki vuorostamme, äiti», virkkoi Alice.

»Vuorostamme!» huudahti eukko, »mutta miksi ei toisen tytär yhtä pian kuin minunkin? Hänen äitinsä oli täytynyt muuttua — hän näytti yhtä vanhalta kuin minä ja yhtä ryppyiseltä ihomaalinsa lävitse — mutta tytär oli kaunis. Mitä juuri minä olen tehnyt, mitä olen tehnyt pahempaa kuin hän, että minun tyttäreni täytyy maata tuossa ja kuihtua!»

Päästäen taas hurjan parkaisun hän syöksyi siihen huoneeseen, josta oli äsken tullut, mutta palasi heti levottoman mielensä ajamana, hiipi Harrietin luokse ja virkkoi:

»Tämän pyysi Alice minua kertomaan teille, hyvä neiti. Siinä kaikki. Sain sen selville kysellessäni, kuka herra Dombeyn toinen rouva oli, ja samalla muutakin, mikä koskee häntä, kun eräänä kesänä kävin Warwickshiressä. Sellaisesta sukulaisuudesta ei minulle silloin ollut mitään hyötyä. He eivät olisi tunnustaneet minua, eikä heillä ollut mitään annettavaa minulle. Olisin mahdollisesti pyytänyt heiltä vähän rahaa myöhemmin, mutta Alicen vuoksi en voinut, sillä hän uhkasi melkein tappaa minut, jos kerjäisin. Hän oli omalla tavallaan yhtä ylpeä kuin toinenkin», lisäsi eukko koskettaen arasti tyttärensä kasvoja ja vetäen sitten kätensä takaisin, »niin rauhalliselta kuin hän nyt näyttääkin, mutta hän saattaa heidät vielä kerran häpeään kauneudellaan!»

Hänen naurunsa, kun hän poistui, oli rumempi kuin hänen huutonsa tai se voimattomain valitusten puuska, johon se päättyi, jopa rumempi kuin se hupsumainen ilme, joka kuvastui hänen kasvoillaan hänen istuutuessaan entiselle paikalleen ja alkaessa taas tuijottaa ulos pimeyteen.

Alicen silmät olivat koko tämän ajan olleet luotuina Harrietiin, jonka kättä hän ei ollut päästänyt irti. Nyt hän sanoi:

»Tässä maatessani on minusta tuntunut, että mielelläni soisin teidän sen tietävän. Se voisi luullakseni selittää jotakin, mikä aina on kovettanut minua. Minä olin väärin tehdessäni kuullut paljon puhuttavan laiminlyödystä velvollisuudestani ja aloin viimein uskoa, ettei minuakaan kohtaan ollut kaikkia velvollisuuksia täytetty ja että ihminen saa niittää, mitä on kylvänyt. Minulle selvisi, ainakin osaksi, että kun ylhäisilläkin naisilla oli huonot kodit ja äidit, hekin joutuivat harhateille omalla tavallaan, mutta että heidän tiensä ei kuitenkaan voinut olla niin kehno kuin minun ja että heidän tuli kiittää siitä Jumalaa. Se on nyt kaikki lopussa, ikäänkuin unta, jota en voi oikein muistaa tai ymmärtää. Se on päivä päivältä muuttunut yhä enemmän unen kaltaiseksi siitä lähtien, kun te aloitte istua täällä ja lukea minulle. Kerron sen teille vain sillä tavalla kuin voin muistaa. Lukisitteko minulle vielä vähän?»

Harriet aikoi vetää kätensä pois avatakseen kirjan, kun Alice vielä tarttui siihen hetkiseksi.

»Ettehän unohda äitiäni? Annan hänelle anteeksi, jos minulla on siihen syytä. Tiedän, että hän antaa minulle anteeksi ja on surullinen sisimmässään. Ettehän unohda häntä?»

»En koskaan, Alice!»

»Vielä hetkinen. Sovittakaa pääni niin, että lukiessanne voin nähdä sanojen kuvastuvan ystävällisillä kasvoillanne.»

Harriet täytti hänen pyyntönsä ja luki — luki sitä ikuista kirjaa, joka on tarkoitettu kaikille väsyneille ja raskautetuille, kaikille kurjille, langenneille ja maailman laiminlyömille — luki siunattua kertomusta siitä, kuinka sokealla, halvatulla, rammalla kerjäläisellä, rikollisella, häpeän tahraamalla naisella, jollaisia me maanlapset kartamme, kaikilla on oma osansa, jota ei mikään ihmisylpeys, kylmäkiskoisuus tai viisastelu, niin kauan kuin tämä maailma pysyy, voi heiltä riistää tai vähentää pölyhiukkasen osallakaan — luki Hänestä, joka koko ihmiselämän ja kaikkien sen toiveiden ja surujen läpi oli hellän myötätuntoinen kärsimystä ja murhetta kohtaan.

»Tulen takaisin hyvin varhain aamulla», sanoi Harriet sulkiessaan kirjan.

Loistavat silmät, jotka yhä olivat häneen kiintyneinä, sulkeutuivat nyt hetkiseksi. Sitten ne avautuivat, ja Alice suuteli ja siunasi häntä.

Samat silmät seurasivat häntä ovelle. Niiden valossa ja rauhallisilla kasvoilla näkyi hymy oven sulkeutuessa.

Sairaan katse ei hellinnytkään enää ovesta. Hän painoi käden rinnalleen, mutisten sitä pyhää nimeä, josta hänelle oli luettu, ja elämä katosi hänen kasvoiltaan kuin valo olisi sammunut.

Mitään muuta ei enää ollut vuoteessa kuin sen maallisen kuoren rauniot, jota sade oli piessyt, ja musta tukka, joka oli liehunut talvisessa tuulessa.

YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU

Pahan palkka

Muutokset ovat taas kohdanneet pitkän, synkän kadun varrella olevaa taloa, Florencen yksinäisen lapsuuden näyttämöä. Se on vieläkin suuri talo, luja tuulta ja rajuilmaa vastaan. Katossa ei ole halkeamia, ei akkunaruuduissa säröjä tai seinissä luhistumisen merkkejä, mutta sittenkin se on kuin raunio, ja rotat karkaavat siitä.

Towlinson ja hänen toverinsa eivät aluksi usko niitä hämäriä huhuja, jotka tulevat heidän korviinsa. Keittäjätär arvelee, ettei isäntäväen luottoa voi niin vähällä horjuttaa. Towlinson odottaa, että hänelle tämän jälkeen kerrottaisiin Englannin pankin luhistuvan tai kruunun jalokivien joutuvan myytäviksi. Mutta ensiksi ilmestyy sanomalehti ja sitten Perch. Ja Perch tuo rouva Perchin puhelemaan siitä keittiössä ja viettämään hauskan illan.

Kun vihdoin ei enää voi epäillä, on Towlinsonin pääharrastuksena se, että vararikosta tulisi kerrassaan komea — ei sataatuhatta puntaa pienempi. Perch ei omasta puolestaan usko, että satatuhatta puntaa läheskään riittäisi. Rouva Perchin ja keittäjättären johdolla naiset usein toistelevat: »sa-ta-tu-hat-ta pun-taa!» värisyttävän ihastuksen vallassa — ikäänkuin näiden sanain käsitteleminen olisi itse rahojen käsittelemistä. Sisäkkö, joka on iskenyt silmänsä Towlinsoniin, sanoo toivovansa, että hänellä olisi edes sadas osa tuosta summasta voidakseen luovuttaa sen mielitietylleen. Towlinson, joka ei ole voinut unohtaa ennen kärsimäänsä vääryyttä, sanoo arvelevansa, että ulkomaalainen tuskin osaisi käyttää sellaista rahasummaa muuhun kuin poskiparran ostamiseen, mikä purevan ivallinen letkaus saa sisäkön poistumaan kyynelsilmin.

Mutta hän ei pysy poissa kauan, sillä keittäjätär, joka on erikoisesti hyväluontoisen maineessa, sanoo, että mitä lieneekin tekeillä, Towlinson, heidän on parasta pysyä sovinnossa, sillä kukaan ei voi sanoa, kuinka pian täytyy erota. He ovat olleet tässä talossa (sanoo hän) hautajaisten, häiden ja karkaamisen aikana älköön kukaan saako aihetta sanoa, etteivät he voineet sopia keskenään tällaisen tapauksen sattuessa. Rouva Perch on tavattoman liikutettu tästä huomautuksesta ja tunnustaa avoimesti, että keittäjätär on enkeli. Towlinson vastaa keittäjättärelle, että hänestä olkoon kaukana sellaisten hyvien asioiden vastustaminen, joiden hän toivoo toteutuvan. Sitten hän lähtee hakemaan sisäkköä ja palaa pian käsi kädessä tämän nuoren naisen kanssa ilmoittaen keittiössä istuville, ett ulkomaalainen on vain leikkiä hänen puoleltaan ja että Anne ja hän ovat nyt päättäneet ojentaa kätensä toisilleen ja asettua Oxford-torin varrelle, perustaen sinne vihanneskaupan, jolle he pyytävät erikoisesti kaikkien läsnäolijoiden suosiota. Tämä uutinen otetaan riemuhuudoin vastaan, ja rouva Perch, joka luo jo ennustajan katseen tulevaisuuteen, kuiskaa keittäjättären korvaan: »Pelkkiä tyttöjä.»

Perhettä kohdannut onnettomuus oli sellainen tapaus, jota ei voinut olla juhlimatta alakerrassa. Niinpä keittäjätär tuo illallispöytään parikin lämmintä ruokalajia, ja Towlinson tekaisee hummerisalaatin samaan vierasvaraiseen tarkoitukseen. Myöskin rouva Pipchin soittaa tapauksen kiihdyttämällä kelloa ja lähettää alakertaan sanan, että hänelle pitäisi tarjottimella tuoda päivällä jäänyt vasikanvatkuli uudestaan lämmitettynä ja lisäksi neljännes pikarillista kuumennettua viiniä, sillä hän tuntee itsensä huonovointiseksi.

Dombeysta puhutaan vain sivumennen. Pääasiassa lausutaan arveluita siitä, kuinka kauan hän aavistaa asiain menneen tähän suuntaan. Keittäjätär sanoo nyökäten merkitsevästi: »Varmasti pitkän aikaa. Sen voisi vaikka vannoa.» Ja kun sitten kysytään Perchin mieltä, vahvistaa hän edellisen huomautuksen. Joku kysyy, mihin Dombey nyt ryhtyy ja lieneekö hänen pakko ottaa jokin toimi. Towlinson ei luule sitä välttämättömäksi ja viittaa siihen, että onhan olemassa hienojen ihmisten vaivaishuoneita. »Niin, sellaisia, missä hän saa haltuunsa oman pikku puutarhan ja kasvattaa makeita herneitä», sanoo keittäjätär säälivästi. »Juuri niin», vahvistaa Towlinson, »ja liittyy sitten jäseneksi johonkin veljeskuntaan». »Me olemme kaikki veljiä Herrassa», virkkaa rouva Perch keskeyttäen juomisensa vähäksi aikaa. »Paitsi sisaria», huomauttaa Perch. »Kuinka alas ovatkaan mahtavat vaipuneet!» huudahtaa keittäjätär. »Ylpeys käy lankeemuksen edellä — se on aina käynyt toteen», sanoo sisäkkö.

Kuinka hyvältä heistä tuntuukaan näitä arveluita lausuessaan, ja mihin kristilliseen yksimielisyyteen he pystyvätkään kestäen alistuvaisesti tämän yhteisen onnettomuuden! Tämän erinomaisen mielentilan keskeyttää vain hetkiseksi eräs alempiarvoinen, nuori keittiötyttö, joka istuttuaan suu auki pitkän aikaa odottamatta työntää suustaan seuraavat sanat: »Mitä sitten, jollemme saisikaan palkkaamme!» Seurue istuu jonkun aikaa ääneti, mutta keittäjätär toipuu ensin, kääntyy äsken puhuneeseen tyttöön päin ja kysyy, kuinka tämä uskaltaa min loukata sitä perhettä, jonka leipää hän syö, ja luuleeko hän jonkun, jolla on hivenkään kunniantuntoa jäljellä voivan anastaa palvelijaraukoiltaan heidän kovalla työllä ansaitsemansa palkan. »Ja jos sinulla on tuollaiset uskonnolliset tunteet, Mary Daws, en tiedä, minne vielä kerran joudut» lisää keittäjätär lämpimästi.

Towlinsonkaan ei tiedä sitä eikä kukaan. Ja nuori keittiötyttö, joka ei näytä itsekään sitä tarkoin tietävän, verhoutuu hämmennykseen yleisen mielipiteen pilkkaamana.

Muutamien päivien kuluttua alkaa oudonnäköisiä ihmisiä liikuskella talossa ja tehdä sopimuksia keskenään ruokasalissa ikäänkuin he asuisivat siellä. Muuan heistä, jolla on arabialaismalliset kasvot ja hyvin painavat kellonvitjat, viheltelee vierashuoneessa, odotellessaan toista herraa, jolla aina on kynä ja mustetta taskussaan, ja kyselee Towlinsonilta (puhutellen häntä tutunomaisesti »vanhaksi kukoksi»), sattuuko hän tietämään, mitä lienevät uusina maksaneet purppuralla ja kullalla kirjaillut uutimet. Ruokasalin vieraat ja heidän puuhansa lisääntyvät päivä päivältä ja joka herralla näyttää olevan kynä ja mustetta taskussaan ja jokin aihe käyttää niitä. Vihoin ilmoitetaan, että pian on tulossa huutokauppa. Silloin saapuu lisää väkeä kynineen ja musteineen. Heillä on käskettävinään joukko miehiä, jotka alkavat heti kääriä kokoon mattoja ja lykätä huonekaluja sinne tänne, jättäen eteiseen ja porraskäytävään tuhansia merkkejä jalkineistaan.

Keittiöneuvostolla on kaiken tämän aikaa täysi-istunto, ja koska heillä ei ole mitään tekemistä, suorittavat he todellisia sankaritekoja syömisessä. Vihdoin heidät eräänä päivänä kutsutaan kaikki rouva Pipchinin huoneeseen, jolloin tämä kelpo perulaisrouva puhuttelee heitä happamesti seuraavalla tavalla:

»Isäntänne on joutunut vaikeuksiin. Luullakseni sen tiedätte?»

Towlinson, joka esiintyy toisten puheenjohtajana, myöntää kaikkien tietävän.

»Ja siitä olen varma, että kaikki katsotte vain omaa etuanne» sanoo rouva Pipchin ravistaen heille päätänsä.

Kimeä ääni huutaa perältä: »Emme enempää kuin tekään.»

»Sitä mieltäkö te olette, julkea ihminen?» tokaisee vihastunut Pipchin, tähystäen leimuavin silmin välillä olevien päitten lomitse.

»Niin, rouva Pipchin, niin se on», vastaa keittäjätär astuen lähemmäksi. »Ja miksi pitäisi olla toisin, jos saan kysyä?»

»Hyvä on, saatte lähteä niin pian kuin tahdotte», sanoo rouva Pipchin. »Mitä pikemmin, sitä parempi, ja toivon, etten enää koskaan näe teidän kasvojanne.»

Näin sanoen urhea Pipchin vetää esiin liinakankaisen rahakukkaron ja maksaa keittäjättärelle palkan vielä kuukaudelta eteenpäinkin, mutta pitelee rahoista lujasti kiinni, kunnes kuitti on viimeiseen pisteeseen asti kunnossa. Silloin vasta hän hellittää vastahakoisesti palkan. Näin rouva Pipchin menettelee palveluskunnan jokaisen jäsenen kanssa, kunnes kaikki on maksettu...

»Nyt saavat ne, jotka haluavat, mennä omalle taholleen, ja ne jotka haluavat jäädä, saavat olla ruokapalkalla viikon tai pari ja auttaa talon töissä, paitsi keittäjätär-heittiö, jonka pitää lähteä heti tiehensä», selittää pikavihainen Pipchin. »Sen hän tosiaan tekeekin», sanoo keittäjätär. »Hyvästi siis, rouva Pipchin, ja vilpittömästi toivoisin, että voisin lausua teille jonkin kohteliaisuuden suloisuudestanne!»

»Menkää tiehenne!» huutaa rouva Pipchin polkien jalkaansa.