Part 35

»Ei ollutkaan silloin illalla, herra. Vasta myöhemmin saapui kaksi herraa sillä junalla, joka pysähtyy tänne. Haluatteko lämmintä vettä?»

»En, ja viekää kynttilä pois. Täällä on kyllin valoisaa minulle.»

Hän heittäytyi vuoteelleen puoleksi pukeutuneena, mutta kiirehti heti akkunaan ääreen palvelijan hävittyä huoneesta. Aamun kylmä valo oli seurannut yötä, ja taivaanrannalla näkyi jo nousevan auringon punainen kajastus. Hän valeli päänsä ja kasvonsa vedellä — mikä ei kuitenkaan vilvoittanut häntä — pukeutui kiireesti, maksoi laskunsa ja lähti ulos.

Tuuli puhalsi kylmänä ja kiusallisena häntä vastaan. Ruoho oli paksun kasteen peitossa, ja häntä alkoi värisyttää, sillä hänen oli äsken ollut hyvin kuuma. Hän vilkaisi siihen paikkaan, jossa oli kävellyt edellisenä yönä, merkinantovaloihin, jotka paloivat heikosti aamun kirkkaudessa menettäen siten merkityksensä, ja kääntyi sitten katsomaan, kuinka aurinko nousi säteilevänä yli maiseman.

Niin värisyttävänä, niin yliluonnollisen ihanana kauneudessaan, niin jumalallisen juhlallisena. Kun hän loi väsyneen katseensa sinne, missä aurinko nousi rauhallisena ja selkeänä tietämättä mitään siitä vääryydestä ja kurjuudesta, jota sen säteet olivat valaisseet maailmanalusta lähtien, kuka voi väittää, ettei Carkerin mielessä herännyt jokin aavistus siitä, että maailmassa on hyvettäkin, joka saa palkkansa taivaassa? Kuka voi kieltää, ettei hänen mielessään herännyt jonkinlainen hellyyden ja katumuksen tunne, jos hän vähänkin muisteli sisartaan tai veljeään?

Nyt hän tarvitsikin sellaista tunnetta, sillä kuolema liiteli hänen kintereillään. Hänet oli merkitty temmattavaksi elävien maailmasta; hän oli vaipumassa hautaansa.

Hän osti matkalipun sille maalaisasemalle, jonne oli suunnitellut lähtevänsä, ja käveli edestakaisin yksinään, katsellen pitkin raiteita, jotka johtivat laaksoon toisella puolella ja läheistä pimeää siltaa kohti toisella. Mutta kääntyessään taas kerran puisen asemasillan toisessa päässä hän näki sen miehen, jota oli paennut, tulevan esille odotussalin ovesta. Heidän katseensa osuivat yhteen.

Tämän näyn odottamattomuus hämmensi häntä niin, että hän horjahti radalle, joka oli vähän alempana. Mutta kohta hän pääsi jälleen tasapainoon, peräytyi pari askelta saadakseen välimatkan pitemmäksi ja katseli takaa-ajajaansa hengittäen läähättämällä.

Hän kuuli huudon, toisenkin, näki vastustajansa kasvoissa kostonhimon muuttuvan halventavaksi kauhuksi, tunsi maan tärisevän ja ymmärsi silmänräpäyksessä, että paholainen nyt lähestyi todellisuudessa. Hän kirkaisi, katsahti sivulleen, näki ihan lähellä punaiset silmät päivänvalon himmentäminä ja paiskautui nurin. Valtava ratas tarttui häneen ja vieri eteenpäin pyörittäen häntä mukanaan, repien hänet jäsen jäseneltä ja ahmi hänen elinvoimansa ja verensä tulisella vimmallaan, sinkauttaen sitten murskaantuneet jäännökset ilmaan.

Kun se matkustaja, jonka hän oli äsken tuntenut, toipui huumauksestaan, näki hän kannettavan kaukaa peitteen alla jotakin, mikä lepäsi laudalla raskaana ja äänettömänä neljän miehen välissä. Samalla hän näki toisten hätyyttävän pois koiria, jotka nuuskivat maata, ja siroittelevan tuhkaa veriläikkiin.

KUUDESKUUDETTA LUKU

Iloa ja pettymystä

Merikadetin tyyssijassa oli elämä vilkasta. Toots ja Susan olivat vihdoinkin saapuneet. Susan oli juossut portaita ylös niin innoissaan kuin järkensä menettänyt, ja Toots ja Kukonpoika olivat menneet takahuoneeseen.

»Ah oma rakas, suloinen neiti Floy!» huudahti Nipper, syösten Florencen huoneeseen. »Kuinka ihmeellistä on ajatella, että asiat ovat tulleet tänne kannalle ja saan tavata täällä teidät, oman kyyhkyskultani, eikä teillä ole palvelijaa eikä omaa kotia, minne päänne kallistaisitte, mutta minä en koskaan lähde luotanne, neiti Floy, sillä vaikkei minussa kasva sammalta, en kuitenkaan ole vierivä kivi eikä sydämenikään ole kivestä, sillä muutoin se ei olisi halkeamaisillaan niinkuin se nyt on, voi laupias taivas!

Työnnettyään ilmoille nämä sanat yrittämättäkään millään lailla pysähtyä, Susan Nipper syleili entistä emäntäänsä polvistuneena hänen viereensä.

»Voi hyvät ihmiset!» jatkoi Susan. »Minä tiedän kaikki, mitä on tapahtunut, tiedän sen, kultaseni, olen ihan tukehtua!»

»Susan, rakas Susan!» sanoi Florence.

»Taivas teitä varjelkoon! Minähän olin teidän pikku palvelijattarenne silloin, kun olitte pieni lapsi, ja aiotteko nyt tosiaankin mennä naimisiin?» intoili Susan tuskan ja mielihyvän, ylpeyden ja surun ja taivas tietää kuinka monenlaisten eri tunteitten myllertäessä hänen sydämessään.

»Kuka kertoi sinulle?»

»No, hyväinen aika, maailman viattomin olento Toots», vastasi Susan itkunsekaisesti nauraen. »Tiesin hänen varmasti olevan oikeassa, koska se koski häneen niin. Hän on uskollisin ja yksinkertaisin lapsi. Ja meneekö rakas neitini», jatkoi Susan syleillen häntä uudestaan ja puhjeten taas kyyneliin, »tosiaankin naimisiin?»

Se säälin, mielihyvän, hellyyden, suojelemisen ja huolehtimisen sekainen tunne, joka sai Nipperin yhä uudestaan palaamaan tähän aiheeseen ja silloin aina kohottamaan päätänsä, katsomaan nuoriin kasvoihin ja suutelemaan niitä, painaen sitten taas päänsä Florencen olkapäätä vasten, hyväillen ja nyyhkyttäen, oli omalla tavallaan niin naisellinen ja kaunis kuin maailmassa suinkin voi nähdä.

»Kas niin», virkkoi Florence tyynnyttäen, »nyt olet ihan oma itsesi, Susan hyvä!»

Neiti Nipper istuutui lattialle Florencen jalkain juureen, nauroi ja nyyhkytti, painaen toisella kädellä nenäliinaa silmilleen ja taputellen toisella Diogenesta, joka nuoleskeli hänen kasvojaan. Sitten hän myönsi olevansa jo tyynempi ja nauroi ja itki taas enemmän sen vakuudeksi.

»Minä — minä — minä en ole koskaan nähnyt sellaista olentoa kuin se Toots on», virkkoi Susan, »en ilmoisna ikänä!»

»Hän on niin ystävällinen», myönsi Florence.

»Ja niin hullunkurinen», huokasi Susan. »Voi, mitä hän jaaritteli matkalla vaunuissa! Hän istui vieressäni ja moukkamainen Kukonpoika ajurin seurana.»

»Mistä hän sitten puhui, Susan?» kysyi Florence arasti.

»Luutnantti Waltersista ja kapteeni Gillsistä ja teistä, rakas neiti Floy, ja hiljaisesta haudasta.»

»Hiljaisesta haudasta?» toisti Florence.

»Hän sanoo», selitti Susan ja purskahti äänekkääseen itkunsekaiseen nauruun, »että hän menee nyt heti rauhallisella mielellä hautaan, mutta taivas sen tietää, Floy neiti, että hän ei niin tee, kun hän on liiankin iloinen nähdessään toiset onnellisina. Mahdollisesti hän ei ole Salomo», jatkoi Nipper tapansa mukaan suulaana, »enkä sitä väitäkään, mutta sen sanon, että epäitsekkäämpää inhimillistä olentoa en ole koskaan nähnyt!»

Koska hän ei vieläkään ollut oikein malttanut mieltään, nauroi hän hillittömästi tämän tarmokkaan selityksen lausuttuaan. Sitten hän kertoi Florencelle, että Toots odotti alakerrassa saadakseen tavata hänet, mikä olisi runsas palkkio kaikesta äskeisen matkan tuottamasta vaivasta.

Florence pyysi Susania kutsumaan Tootsin yläkertaan, lausuakseen kiitokset suurenmoisesta ystävällisyydestä, ja hetkisen kuluttua Susan toikin esille tämän nuoren herran, joka ulkoasultaan oli vielä pahasti epäkunnossa ja änkytti entistä saamattomammin.

»Neiti Dombey», virkkoi Toots, »minulla on siis taas onni — tuijottaa — ei tietenkään tuijottaa, mutta — en oikein tiedä mitä aioin sanoa, mutta eihän sillä ole väliä.»

»Minun tulee kiittää teitä niin usein», sanoi Florence ojentaen hänelle kummankin kätensä, viattoman kiitollisuuden säteillessä hänen kasvoistaan, »ettei minulla enää riitä sanoja enkä tiedä, kuinka sen lausuisin.»

»Neiti Dombey», sanoi Toots juhlallisella äänellä, »jos olisi mahdollista, että enkelimäisen luonteenne uhalla voisitte kirota minut — jos minun on lupa niin sanoa — masentaisitte minua paljon vähemmän kuin näillä suopeuden ansaitsemattomilla ilmauksilla. Niiden vaikutus minuun on — mutta», lopetti Toots äkkiä, »se poikkeaa asiasta, eikä sillä ole väliä».

Tähän ei näyttänyt olevan muuta vastattavaa kuin kiittää, ja siksi Florence kiitti häntä taas.

»Minun tekisi mieleni, neiti Dombey, käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni», sanoi Toots, »lausuakseni muutamia sanoja selitykseksi. Minun olisi pitänyt voida ilokseni palata Susanin kanssa aikaisemmin, mutta ensiksikään emme tietäneet sen sukulaisen nimeä, jonka luokse hän oli asettunut, ja toiseksi, koska hän oli sieltä muuttanut erään kauempana asuvan luokse, luulen, että tuskin mikään muu kuin Kukonpojan nokkeluus olisi auttanut meitä pääsemään ajoissa hänen jäljilleen.»

Florence oli siitä myös varma.

»Mutta tämä ei ole pääasia», jatkoi Toots. »Susanin seura, uskokaa minua, neiti Dombey, on ollut minulle lohdutukseksi ja tyydytykseksi nykyisessä mielentilassani, jota on helpompi ajatella kuin kuvata. Matka on ollut oma palkintonsa. Mutta siitäkään en aikonut puhua. Neiti Dombey, olen jo ennen maininnut tietäväni, etten ole niin sanottuja älykkäitä ihmisiä. Olen täysin selvillä siitä. En luule, että kukaan muu paremmin kuin minä ymmärtää oman paksupäisyytensä — jollei se ole liian voimakas puhetapa. Mutta, neiti Dombey, siitä huolimatta käsitän millainen on asiain tila — tai suhde luutnantti Waltersiin. Mitä tuskaa tämä asiain tila lieneekin minulle tuottanut (vaikkei sillä olekaan väliä), on minun sanottava, että luutnantti Walters on sellainen mies, joka näyttää ansaitsevan otsalleen sidotun onnenseppeleen. Saakoon hän pitää sitä kauan ja suuressa arvossa, niinkuin eräs toinen ja kerrassaan mitätön henkilö, jonka nimeäkään ei kannata mainita, olisi pitänyt. Mutta sekään ei vielä ole pääasia. Neiti Dombey, kapteeni Gills on ystäväni, ja luultavasti hän mielellään soisi minun silloin tällöin pistäytyvän täällä. Minustakin olisi hauska käydä hänen luonaan. Mutta en voi unohtaa, että kerran Brightonissa torin kulmassa tein onnettoman kepposen, ja jos läsnäoloni on vähänkään epämieluisa teille, niin pyydän teitä sanomaan sen nyt ja vakuutan ymmärtäväni teidät täydellisesti. En pitäisi sitä lainkaan epäystävällisenä, vaan tuntisin itseni hyvin iloiseksi ja onnelliseksi, jos kunnioitatte minua luottamuksellanne.»

»Herra Toots», vastasi Florence, »jos te, joka olette niin vanha ja uskollinen ystäväni, jäisitte tästedes pois, tekisitte minut hyvin onnettomaksi. En koskaan, koskaan voi tuntea muuta kuin mielihyvää teidät nähdessäni.»

»Neiti Dombey», sanoi Toots ottaen nenäliinansa esiin, »jos vuodatan kyyneleen, on se ilon kyynel. Sillä ei ole väliä, ja minä olen hyvin kiitollinen teille. Minun lienee lupa huomauttaa senjälkeen, mitä olette niin ystävällisesti sanonut, että tarkoitukseni ei ole enää heittää itseäni hunningolle.»

Florence näytti tätä tiedonantoa kuullessaan perin hämmentyneeltä.

»Tarkoitan sitä», selitti Toots, »että katson velvollisuudekseni lähimmäisenä ylimalkaan, kunnes hiljainen hauta minut ottaa helmaansa, pitää parasta huolta itsestäni ja — harjauttaa kenkäni niin kiiltäviksi kuin asianhaarat suinkin sallivat. Tämä on viimeinen kerta, neiti Dombey, kun tein minkään yksityisluontoisen ja henkilökohtaisen huomautuksen. Kiitän teitä sydämestäni. Jollen olekaan ylimalkaan niin järkevä kuin ystäväni toivoisivat tai kuin itse soisin, niin olen tosiaankin, kautta kunniani, erittäin herkkä huomaamaan, mikä on hienotunteista ja ystävällistä. Minusta tuntuu», lisäsi hän intomielisesti, »kuin voisin tällä hetkellä ilmaista tunteeni erikoisella tavalla, jos — jos vain pääsisin alkuun».

Koska hän ei näyttänyt pääsevän alkuun, vaikka oli pari minuuttia sitä odottanut, lausui hän nopeasti jäähyväiset ja lähti alas etsimään kapteenia, jonka tapasikin myymälässä.

»Kapteeni Gills», virkkoi Toots, »se, mitä nyt sanotaan täällä meidän kahden kesken, on pyhä salaisuus. Se on seuraus siitä, mitä neiti Dombey ja minä olemme yläkerrassa puhuneet. Niin, kapteeni Gills, meneehän neiti Dombey pian naimisiin luutnantti Waltersin kanssa?»

»Juuri niin, nuorukainen, jahka vain pappi ensin paukuttaa pöntössä», kuiskasi kapteeni Gills hänen korvaansa.

»Pöntössä?» toisti Toots.

»Tuolla kirkossa», selitti kapteeni viitaten peukalollaan olkapäänsä ylitse. »Lukee kuulutukset.»

»Jaha, nyt ymmärrän», sanoi Toots.

»Ja mitä sitten seuraa?» kysyi kapteeni käheästi kuiskaten, taputtaen Tootsia rintaan kätensä selkäpuolella ja peräytyen hänestä ihastuneen näköisenä. »Tuo sievä tyttö, jota on kasvatettu niin hellävaroen kuin ulkomaan lintua, lähtee myrskyävälle merelle Walterin kanssa ja matkustaa Kiinaan.»

»Hyvä Jumala, kapteeni Gills!» huudahti Toots.

»Varmasti», sanoi kapteeni nyökäyttäen päätään. »Kun Walterin laiva oli ajautunut oikealta reitiltä hirmumyrskyssä ja mennyt pirstoiksi, korjasi hänet merestä eräs toinen laiva, joka oli matkalla Kiinaan. Sillä tavalla joutui Walterkin sinne ja pääsi suosioon sekä laivalla että maissa — sillä hän on niin taitava ja kelpo poika kuin suinkin — ja kun sitten lastenvalvoja kuoli Kantonissa, pääsi Walter hänen sijalleen (olihan hän aikaisemmin toiminut samalla alalla konttoristina), ja nyt hän on lastinvalvojana toisella laivalla, joka kuuluu samoille omistajille.» Sitten hän lisäsi miettiväisenä: »Ja nähkääs, niin lähtee tuo sievä tyttö myrskyävälle merelle Walterin kanssa ja matkustaa Kiinaan.»

Toots ja kapteeni huokasivat yhtaikaa.

»Ja mitä sitten?» jatkoi kapteeni. »Hän rakastaa Walteria uskollisesti. Walter rakastaa häntä uskollisesti. Ne, joiden olisi pitänyt rakastaa ja hoivailla tyttöä, kohtelivat häntä kuin pedot. Kun hän kotoaan ajettuna tuli tänne luokseni ja vaipui noille lattialaudoille, oli hänen haavoittunut sydämensä murtunut. Tiedän sen. Minä, Ed'ard Cuttle, näin sen. Vain uskollinen, lempeä, luja rakkaus voi parantaa sellaisen sydämen. Jollen tietäisi, että niin on asian laita, ja jollen olisi varma siitä, että he rakastivat toisiaan alusta asti, antaisin hakata nämä siniset käsivarteni ja sääreni poikki, ennenkuin päästäisin tytön menemään. Mutta minä tiedän sen varmasti, ja mitä sitten? Niin, minä siis sanon, että taivas kaitkoon heitä kumpaakin, ja niin se kaitseekin! Aamen!»

»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »sallikaa minun ilokseni puristaa kättänne. Teillä on sellainen tapa puhua asioista, että lämpimät väreet käyvät pitkin selkäpiitä. Minäkin sanon aamen. Tiedätte varmaankin, kapteeni Gills, että minäkin olen ollut neiti Dombeyn ihailija.»

»Reippaalla mielellä vain», virkkoi kapteeni laskien kätensä Tootsin olkapäälle. »Älkää menettäkö malttianne, nuorukainen!»

»Minä aionkin reipastua, kapteeni Gills», vastasi Toots innostuneena. »Aionpa malttaa mielenikin, mikäli se suinkin on mahdollista. Kun hiljainen hauta ammottaa, kapteeni Gills, olen valmis sinne laskettavaksi, en ennen. Mutta kun en ole varma siitä, että voisin tällä hetkellä hillitä tunteitani, tahdon puhua teille ja pyytää erikoisena suosionosoituksena mainitsemaan siitä luutnantti Waltersille.»

»Jaha, jaha, uljaasti vain», kehoitti kapteeni.

»Koska neiti Dombey on ollut niin sanomattoman ystävällinen», jatkoi Toots vesissä silmin, »että on selittänyt minun läsnäoloni olevan hänelle mieluisen, ja koska te ja kaikki täällä olette yhtä suopeita ja suvaitsevaisia erästä kohtaan, joka — tosiaankin», virkkoi Toots tuokioksi masentuneena, »näyttää vahingossa syntyneen tähän maailmaan, käväisen täällä silloin tällöin iltaisin sen lyhyen ajan kuluessa, jonka voimme kaikki olla yhdessä. Mutta seuraavaa pyydän teiltä. Jos jonakin hetkenä huomaan, etten voi kestää luutnantti Waltersin autuuden näkemistä, ja syöksyn ulos, niin toivon, kapteeni Gills, että te ja hän pidätte sitä kumpikin onnettomuutenani eikä virheenäni tai sisäisen kamppailun puutteena. Teidän tulee olla varma siitä, etten ole pahanilkinen kellekään elävälle olennolle, kaikkein vähimmin luutnantti Waltersille, ja toivoakseni sellaisissa tapauksissa selitätte minun lähteneen kävelemään tai todennäköisesti katsomaan, paljonko pörssitalon kello on. Kapteeni Gills, jos voisitte suostua tähän asiain järjestelyyn ja saada luutnantti Waltersinkin taipumaan siihen, olisi se niin suuri helpotus tunteilleni, että pitäisin halpana korvauksena siitä, vaikka luovuttaisin tuntuvan osan omaisuuttani.»

»Poikaseni», virkkoi kapteeni, »älkää enää puhuko mitään. Saatte hinata mastoon millaisen lipun kulloinkin tahdotte, Walter ja minä kyllä vastaamme samanlaisella.»

»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »tunnen suurta mielenhuojennusta. Toivon, että kaikki täällä ajattelevat minua ystävällisesti. Minullakin on, kautta kunniani, hyvä tarkoitus kaikkia kohtaan, niin huonosti kuin sitä osannenkin näyttää. Se on nähkääs samanlaista kuin jos Burgess ja Kumpp. haluaisivat olla erikoisen kohteliaita jollekin asiakkaalleen ja valmistaa harvinaisen hienot housut, mutta eivät osaisi leikata sellaisia kuin ovat kuvitelleet.»

Lausuttuaan tämän pätevän vertauskuvan, josta hän näytti olevan jonkin verran ylpeä, Toots hyvästeli ja lähti kapteeni Cuttlen luota.

Kelpo kapteeni, jolla oli Florence luonaan ja Susan tätä palvelemassa, oli säteilevän onnellinen mies. Päivien kuluessa hän kävi yhä säteilevämmäksi ja onnellisemmaksi. Neuvoteltuaan vähän Susanin kanssa (jonka viisautta kohtaan hän tunsi syvää kunnioitusta ja jonka reipasta hyökkäystä rouva MacStingeriä vastaan hän ei voinut koskaan unohtaa) hän ehdotti Florencelle, että sen vanhan rouvan tytär, joka tavallisesti istui sinisen päivänvarjon alla Leadenhall-torilla, varovaisuus- ja viisaussyistä vapautettaisiin hoitamasta täällä taloustehtäviä ja että hänen tilalleen hankittaisiin eräs toinen, joka ei ollut tuntematon ja johon he voisivat varmasti luottaa. Silloin Susan, joka oli läsnä, mainitsi sovittuaan asiasta etukäteen kapteenin kanssa, rouva Richardsin nimen. Florencen kasvot kirkastuivat. Niinpä Susan lähti samana iltapäivänä Toodlein kotiin puhuttelemaan rouva Richardsia ja palasi voitonriemuisena samana iltana mukanaan entinen punaposkinen Polly, jonka tunteenpurkaukset hänen nähdessään Florencen olivat tuskin vähemmän helliä kuin itse Susan Nipperin.

Kun tämä sotajuoni oli suoritettu, joka tuotti kapteenille tavatonta mielentyydytystä samoin kuin kaikki muutkin onnelliset kepposet, piti Florencen valmistella Susania heidän lähestyvään eroonsa. Se oli paljon vaikeampi tehtävä, koska neiti Nipper oli lujasti päättänyt olla enää koskaan eroamatta entisestä emännästään.

»Mitä palkkaan tulee, Floy-neiti», virkkoi Susan, »niin ette suinkaan aio loukata minua puhumalla siitä, sillä minä olen pannut rahaa säästöön enkä myy rakkauttani ja uskollisuuttani tällaisessa tapauksessa, vaikka minulla ei olisikaan mitään säästöpankissa ja vaikka pankit hajoaisivat pirstaleiksi, mutta rakas neiti, ette ole koskaan ollut ilman minua siitä lähtien, kun rakas äitiparkanne otettiin pois, ja vaikkei minussa ole mitään kehumista, olette tottunut minuun, oh, rakas oma emäntäni, niin monien vuosien kuluessa älkääkä ajatelko lähtemistä minnekään ilman minua, sillä te ette saa ettekä voi!»

»Susan kulta, minä lähden kauas, niin kauas.»

»No, mitä se haittaa, Floy-neiti? Sitä enemmän tarvitsette minua. Matkan pituus ei merkitse, Jumalan kiitos, minun silmissäni mitään», sanoi Susan innoissaan.

»Mutta, Susan, minä lähden Walterin kanssa ja menisin hänen kanssaan minne tahansa — kaikkialle. Walter on köyhä, ja minä olen köyhä, ja minun täytyy nyt oppia tulemaan toimeen ja auttamaan häntä.»

»Rakas Floy-neiti!» huudahti Susan, pudistaen kovasti päätään, »se ei ole mitään uutta, että tulette toimeen ja autatte toisiakin ja olette kärsivällisin ja uskollisin kaikista jalomielisistä ihmisistä, mutta antakaa minun puhua asiasta herra Walter Gayn kanssa ja järjestää se hänen avullaan, sillä en voi enkä tahdo sietää, että te lähtisitte yksin läpi maailman!»

»Yksinkö, Susan?» virkkoi Florence. »Yksinkö, kun Walter on kanssani!» Kuinka kirkas, hämillinen ja hurmaava hymy olikaan hänen huulillaan! Walterin olisi pitänyt nähdä se. »Olen varma siitä, ettet puhu asiasta Walterille, jos pyydän sinua», lisäsi hän hellästi. »Älä tee sitä, Susan kulta.»

Susan huokasi. »Miksi en, Floy-neiti?»

»Siksi», vastasi Florence, »että minusta tulee hänen vaimonsa, antaakseni hänelle koko sydämeni, elääkseni ja kuollakseni hänen kanssaan. Jos sanoisit hänelle, mitä olet minulle sanonut, voisi hän ajatella, että pelkään sitä, mikä on edessä, tai että sinulla on syytä pelätä minun puolestani. Ja minähän rakastan häntä, Susan kulta!»

Neiti Nipper oli niin liikutettu näiden sanojen hiljaisesta intomielisyydestä ja yksinkertaisesta, sydämellisestä vakavuudesta, joka loi Florencen kasvoille tavallistakin kauniimman ja puhtaamman heijastuksen, ettei osannut muuta kuin taas syleillä ja huokailla ihmeissään kysellen, aikoiko hänen pikku emäntänsä tosiaankin, tosiaankin mennä naimisiin, ja säälitellä ja hyväillä ja hoivailla niinkuin ennen.

Mutta vaikka Nipper olikin taipuvainen ilmaisemaan naisellista heikkoutta, kykeni hän melkein yhtä hyvin hillitsemään itsensä samoin kuin oli osannut hyökätä peloittavan rouva MacStingerin kimppuun. Sen koommin hän ei kertaakaan palannut tähän asiaan, vaan oli aina hilpeä, toimelias ja toivorikas. Tootsille hän kuitenkin kertoi salaavansa tunteensa vain toistaiseksi ja lisäsi, että kun kaikki olisi lopussa ja neiti Dombey lähtenyt pois, hän olisi sydäntäsärkevä näky. Toots väitti, että samoin kävisi hänen itsensäkin ja että he voisivat sekoittaa kyyneleensä yhteen. Mutta Susan ei koskaan päästänyt tunteitaan valloille Florencen läsnäollessa tai merikadetin alueella.

Niin rajoitettu ja vaatimaton kuin Florencen vaatevarasto olikin — kuinka suuri vastakohta sille, joka hänelle oli valmistettu ennen hänen isänsä toisia häitä! — riitti aika paljon puuhaa sen kuntoon saamisessa, ja Susan Nipper työskenteli Florencen apuna kaiket päivät viidenkymmenen ompelijattaren innolla. Ne ihmeelliset lisät, joita kapteeni Cuttle olisi lahjoittanut näihin kapioihin, jos hänen olisi sallittu — kuten vaaleanpunaiset päivänvarjot, värilliset silkkisukat, siniset kengät ja muut laivalla matkustettaessa yhtä välttämättömät kapineet — vaatisivat melko tilan tässä selostuksessa. Mutta hänet saatiin kuitenkin muutamilla eksyttävillä selityksillä supistamaan lahjansa ompelulippaaseen ja matkalaukkuun, jotka molemmat hän hankki niin suuret kuin rahalla suinkin voi ostaa. Parin seuraavan viikon aikana hän istui melkein koko päivän tuijottamassa näihin kapineihin, milloin tuntien tavatonta ihailua niitä kohtaan milloin epäillen alakuloisena, etteivät ne olleet kyllin upeita. Välistä hän taas riensi ulos katsellakseen minkä ihmeellisen esineen ostaisi, joka olisi välttämätön molempien edellisten täydennykseksi. Mutta hänen mestaritemppunsa oli se, että hän vei eräänä aamuna molemmat laatikot mukanaan ja kaiverrutti kummankin sydämenmuotoiseen, messinkiseen kansilevyyn kaksi sanaa: Florence Gay. Sitten hän poltti ypöyksin neljä piipullista yhteen mittaan pienessä takahuoneessaan, ja hänet tavattiin yhtä monen tunnin kuluttua siellä itsekseen hihittämässä.

Walter puuhaili kaupungilla kaiket päivät, mutta tuli tänne joka aamu varhain tapaamaan Florencea ja vietti illan aina hänen seurassaan. Florence ei milloinkaan muulloin laskeutunut yläkerrasta kuin hiipiäkseen Walteria odottamaan, kun läheni se aika, jolloin hän tavallisesti tuli, saattaakseen häntä ylpeän, suojelevan käsivarren tukemana ovelle ja joskus kurkistaakseen kadulle. Oi, suloista aikaa! Oi, rauhattomien sydänten lepoa, rakkauden syvää, ehtymätöntä, valtavaa lähdettä, johon niin paljon oli vaipunut!

Florencen rinnassa oli vielä merkki isän julmasta iskusta. Joka hengenvedolla se muistutti olemassaolostaan, joka kerta Walterin painaessa häntä sydäntään vasten se tuli hänen mieleensä. Mutta hän koetti unohtaa. Kun Walterin ja hänen oma sydämensä tykyttivät samassa tahdissa, ei mitään rumempaa soitantoa kuulunut, kaikki tylyt, itsekkäät sydämet unohtuivat. Niin hento ja heikko kuin hän olikin, asusti hänessä sellainen rakkauden voima, että se jaksoi luoda Walterin kuvasta uuden maailman, jonne oli hyvä turvautua.