Part 33

Kun Edith kuuli välillä olevien huoneitten lävitse, että Carker sulki oven ja tuntui hiljaa tulevan tähän perimmäiseen huoneeseen, erotti hän samalla tuomiokirkon kellon lyövän kahtatoista. Hän huomasi Carkerinkin pysähtyvän ikäänkuin sitä kuunnellakseen ja sitten palaavan, jättäen pitkän, rivin askelia kaikumaan hiljaisuuteen ja sulkien kaikki ovet takanaan. Hetkiseksi Edith irroitti kätensä tuolin samettisesta selustasta, siirtääkseen pöydällä veitsen lähemmäksi itseään. Sitten hän seisoi entisessä asennossaan.

»Kuinka omituista, että tulit tänne yksin, rakkaani», virkkoi Carker sisään astuessaan.

»Mitä?»

Edithin ääni oli niin tyly, hänen päänsä nopea heilahdus niin vihainen, hänen asentonsa niin luotaan työntävä ja hänen ilmeensä niin synkkä, että Carker seisoi lamppu kädessä häntä katsellen kuin liikkumattomaksi lumottuna.

»Sanoin tuntuvan kummalliselta, että tulit tänne yksin», toisti Carker vihdoin ja laski lampun kädestään, mitä kohteliain hymy huulillaan. »Se oli tosiaankin tarpeetonta varovaisuutta ja olisi voinut päättyä huonosti. Sinun olisi pitänyt palkata kamarineito Havressa tai Rouenissa, ja sinulla oli siihen yllin kyllin aikaa, vaikka olisit ollut vaateliain ja oikullisin kaikista naisista, niinkuin olet kauneinkin, rakkaani.» Edithin silmät kiiluivat oudosti häntä vastaan, mutta hän seisoi yhä tuoliin nojaten, puhumatta mitään.

»En ole nähnyt sinua koskaan niin kauniina kuin tänä iltana», jatkoi Carker. »Senkin kuvan, jota olen säilyttänyt mielessäni tämän hirveän koeajan kuluessa ja katsellut yötä päivää, voittaa todellisuus.»

Ei sanaa eikä katsettakaan. Edithin silmät kätkeytyivät painuneiden ripsien taakse, mutta hänen päänsä oli pystyssä.

»Ne olivat kovat, säälimättömät ehdot», virkkoi Carker hymyillen, »mutta nyt ne ovat kaikki päättyneet ja tekevät nykyhetken sitäkin suloisemmaksi ja turvallisemmaksi. Olkoon Sisilia pakopaikkamme. Maailman joutilaimmalta ja mukavimmalta seudulta, rakkaani, etsikäämme korvausta vanhalle orjuudellemme.»

Hän lähestyi hilpeästi Edithiä, mutta silloin tämä tarttui veitseen ja peräytyi askelen.

»Seisokaa paikallanne», sanoi Edith, »tai muutoin minä tapan teidät!»

Hänessä tapahtunut äkillinen muutos, raivoisa viha ja hänen silmissään ja otsallaan liekehtivä voimakas kauhu pysähdyttivät Carkerin, ikäänkuin häneen olisi osunut laukaus.

»Seis, älkää lähestykö askeltakaan, se maksaa henkenne!» He tuijottivat kumpikin toisiinsa. Raivo ja hämmästys kuvastuivat miehen kasvoilla, mutta hän hillitsi itseään ja virkkoi kevyesti:

»Hiljaa, hiljaa, mehän olemme kahden kesken. Kukaan ei näe eikä kuule meitä. Aiotko peloittaa minua tällä teeskennellyllä siveydellä?»

»Luuletteko voivanne peloittaa minua», vastasi Edith vihaisesti, »mistään suunnitelmastani, koska muistutatte, että tämä paikka on yksinäinen eikä apua ole lähellä? Olenhan minä täällä tahallani. Jos pelkäisin, niin enkö olisi välttänyt teitä? Jos pelkäisin, niin olisinko täällä sanoakseni teille vasten kasvoja, mitä nyt aion sanoa?»

»No, mitä se on, kaunis äkäpussi?» kysyi Carker. »Tuollaisenakin olet sinä kauniimpi kuin kukaan muu nainen parhaammallakaan tuulellaan?»

»En sano mitään ennenkuin istutte tuolle tuolille — paitsi että vielä toistan: älkää tulko lähemmäksi! Ei askeltakaan! Sanon teille, että jos sitä yritätte, tapan teidät niin totta kuin taivas näkee meidät!»

»Erehdytkö pitämään minua miehenäsi?» kysyi Carker ivallisesti hymyillen.

Viitsimättä vastata Edith ojensi kätensä osoittaen tuolia. Carker puri huultaan, rypisti otsaansa, naurahti ja istuutui määrätylle paikalleen nolatun, epätietoisen ja kärsimättömän näköisenä, mitä ei kyennyt salaamaan. Hän pureskeli hermostuneesti kynsiään ja vilkaisi salavihkaa Edithiin tuntien katkerasti joutuneensa tappiolle, vaikka teeskentelikin olevansa huvitettu hänen oikustaan.

Edith laski veitsen pöydälle, kosketti kädellään rintaansa ja virkkoi:

»Minulla on täällä jotakin, mikä ei ole rakkaudenkoru, ja mieluummin kuin siedän teidän kosketustanne enää kertaakaan, käytän sitä teitä vastaan enkä sääli teitä edes sen vertaa kuin mitä tahansa maan pinnalla ryömivää itikkaa.»

Carker oli nauravinaan tälle leikinlaskulle ja pyysi Edithiä näyttelemään osansa nopeasti, sillä illallinen jäähtyi. Mutta se salainen katse, jonka hän loi Edithiin, oli kolkompi ja uhkaavampi, ja päästäen hiljaisen kirouksen suustaan hän polki lattiaa.

»Kuinka usein onkaan teidän julkea konnamaisuutenne solvannut ja häväissyt minua», jatkoi Edith, jännittäen häneen synkimmän katseensa. »Kuinka usein teidän liehakoiva käytöksenne, pilkkaavat sananne ja silmäyksenne ovatkaan herjanneet kihlaustani ja avioliittoani? Kuinka usein olettekaan paljastanut sen haavan, joka johtui rakkaudestani suloiseen, vääryyttä kärsineeseen tyttöön, ja raadellut sitä? Kuinka usein olettekaan lietsonut sitä tulta, jolla minua on kaksi vuotta kärvennetty, ja houkutellut minua epätoivoiseen kostoon silloin, kun tuskani ovat olleet suurimmillaan?»

»En epäilekään, että olet huolellisesti pitänyt tiliä ja että se on tarkka. Kuulehan, Edith, miehellesi, kehnolle raukalle, tämä oli ihan oikein —»

Silloin Edith katseli niin ylpeän halveksivasti ja inhoten, että Carker kyyristyi kokoon, vaikka koettikin häntä uhmata.

»Jos kaikki muut syyni kammota häntä olisi puhallettu pois kuin höyhenet, olisi jo yksistään se, että hän piti teitä neuvonantajanaan ja suosikkinaan, melkein riittänyt ylläpitämään kammoani.»

»Siinäkö on syy, jonka vuoksi karkasit kanssani?» kysyi Carker härnäten.

»Niin, ja myöskin syy siihen, miksi nyt näemme toisemme viimeistä kertaa kasvoista kasvoihin. Konna, me tapaamme toisemme tänä yönä ja eroamme tänä yönä. Sillä minä en jää tänne hetkeksikään senjälkeen kun olen lakannut puhumasta!»

Carker loi häneen mitä häijyimmän silmäyksen ja tarttui kädellään pöytään, mutta ei noussut eikä vastannut tai uhannut muulla tavalla.

Edith jatkoi, katsellen häneen tuikeasti: »Minä olen sellainen nainen, jota on varhaisimmasta lapsuudesta asti pakotettu häpeämään ja karaistu. Minua on tarjottu kaupaksi ja työnnetty takaisin, viety nähtäväksi ja ylistetty, kunnes sieluni ihan sairastui. Minulla ei ole ollut ainoatakaan ominaisuutta tai suloa, jota olisin itse saanut vaalia, vaan sitä on kuulutettu ja kaupiteltu arvoni lisäämiseksi, ikäänkuin julkinen huutokaupanpitäjä olisi tarjoillut minua pitkin katuja. Köyhät, ylpeät omaiseni ovat katselleet sitä menoa ja hyväksyneet sen, ja jokainen side heidän ja minun välilläni on katkennut rinnassani. Heissä ei ole ainoatakaan, josta välittäisin niin paljon kuin sylikoirasta. Olen yksin maailmassa, hyvin muistaen, kuinka tyhjä maailma se on ollut minulle ja kuinka tyhjä osa siitä olen itse ollut. Tiedätte sen ja tiedätte myöskin, etten piittaa siitä, kuinka maailma minua arvostelee.»

»Sitä kuvittelinkin», huomautti Carker.

»Ja perustitte suunnitelmanne siihen», virkkoi Edith, »ja senvuoksi vainositte minua. Koska olin niin paatunut, etten huolinut tehdä muuta vastarintaa kuin osoittaa kylmäkiskoisuutta niille joka päivä askaroiville käsille, jotka ovat muovailleet minut tällaiseksi, ja koska tiesin, että avioliittoni ainakin tekisi lopun tästä turhasta pyydystelemisestä, sallin myydä itseni niin häpeällisesti kuin koskaan on nainen myyty torilla köysi kaulassa. Tehän tiedätte sen.»

»Kyllä tiedän», myönsi Carker näyttäen kaikki hampaansa.

»Ja toimitte sen mukaan ja siksi aloitte minua vainota. Hääpäivästäni lähtien huomasin olevani uuden häpeän uhkaama, ja sitä yritti viheliäinen heittiö tunkeilevaisuudellaan, joka ilmaistiin niin selvästi kuin se olisi kirjoitettu kaikkein karkeimmilla sanoilla ja pistetty käteeni joka käänteessä. Minusta tuntui silloin kuin en olisi sitä ennen tiennytkään, mitä nöyryytys on. Ja sen häpeän antoi mieheni kohdata minua, punoi sen itse ympärilleni, painoi minut siihen itse, omin käsin satoja kertoja. Ja niin kiihtyi vihani melkein mielettömyydeksi teitä kumpaakin kohtaan — sillä te molemmat ahdistitte minut karkuun jokaisesta rauhan paikasta — te pakotitte minut luopumaan viimeisestäkin rakkauden ja ystävällisyyden tunteesta tai muutoin joutumaan uudeksi onnettomuuden aiheeksi viattomalle olennolle, jota rakastin. Sillä tavalla jäin toisen ahdistettavaksi päästyäni toista pakoon. En tiedä, kumpaa vihaan rajummin — isäntää vai palkollista!»

Carker katseli häntä tarkoin hänen seisoessaan siinä kauniina raivossaankin. Hän näki, että Edith oli tehnyt horjumattoman päätöksen eikä pelännyt häntä enempää kuin matoa.

»Mitä minun kannattaisi puhua teille kunniasta tai siveydestä!» jatkoi Edith. »Mitä se teille merkitsisi ja mitä arvoa sillä olisi, jos minä siitä puhuisin. Mutta jos sanon teille, että, pieninkin kätenne kosketus saa vereni jähmettymään vastenmielisyydestä, että siitä hetkestä, kun ensiksi näin teidät ja aloin teitä vihata, tähän asti, kun vaistomainen inhoni on kiihtynyt opittuani yhä paremmin teidät tuntemaan, ja että te olette ollut minulle maailman vastenmielisin olento, niin mitä sitten?»

Carker naurahti ja vastasi: »Niin, mitä sitten, kuningattareni?»

»Mitä tapahtui sinä iltana, jolloin te rohkaistuneena läsnäollessanne sattuneesta kohtauksesta uskalsitte tulla huoneeseeni ja puhutella minua?» ⁹

Carker kohautti olkapäitään ja naurahti taas.

»Mitä tapahtui?» kysyi Edith.

»Teidän muistinne on niin erinomainen, etten laisinkaan epäile teidän itse muistavan», huomautti Carker.

»Kyllä muistankin», sanoi Edith. »Kuulkaa siis! Silloin ehdotitte tätä pakoa — ette juuri tällaista, vaan niinkuin itse kuvittelitte — ja sanoitte minulle, että salliessani teidän tulla siihen kohtaukseen ja tehdessäni siten mahdolliseksi, että teidät voitaisiin tavata minun luotani, jos katsoisitte sen tarpeelliseksi, ja sietäessäni, että olimme olleet kahden kesken monta kertaa ennen, ja koska olin antanut siihen tilaisuuden, niinkuin sanoitte — ja koska olin avoimesti myöntänyt teille, etten tuntenut miestäni kohtaan muuta kuin vastenmielisyyttä, ja koska en välittänyt itsestäni mitään, olin hukassa. Olin antanut teille vallan häväistä nimeni, ja kunniallinen maineeni kesti vain niin kauan kuin te suvaitsitte, niin sanoitte.»

»Rakkaudessa ovat kaikki juonet luvallisia», keskeytti Carker hymyillen. »Olette kai sen kuullut?»

»Silloin», jatkoi Edith, »päättyi pitkällinen taisteluni jotakin vastaan, mikä ei ollut kunnioitusta hyvää nimeäni kohtaan — enhän sen laatua oikein ymmärtänyt — vaan ehkä takertumista tähän viimeiseen pelastukseen. Sinä yönä luovuin kaikesta muusta paitsi kiihkeästä kostonhalustani. Annoin iskun, joka löi ylpeän herranne maahan ja pani teidät tuohon eteeni tuijottamaan ja vihdoinkin ymmärtämään, mitä tarkoitan.»

Carker hypähti tuolistaan karkeasti kiroten. Edith pisti käden poveensa. Ei sormikaan värähtänyt, ei hiuskaan hänen päässään liikahtanut. Carker seisoi paikallaan, Edith samoin. Tuoli ja pöytä olivat heidän välillään.

»Jos unohdan, että tuollainen mies painoi sinä iltana huulensa minun huuliani vasten ja syleili minua, niinkuin on syleilyt tänä iltanakin», virkkoi Edith osoittaen Carkeria, »jos unohdan, että hänen suudelmansa jälki vielä polttaa poskellani — sillä poskella, jota vasten Florence olisi painanut viattoman poskensa — jos voin unohtaa kohtaukseni Florencen kanssa silloin, kun häpeän merkki vielä poltti kasvojani ja minulle äkkiä selvisi, että vapauttaessani hänet rakkauteni tuottamasta vainosta lankesi osa nimeni häpeästä myöskin hänen nimelleen ja että siitä lähtien tulisin koko hänen elämänsä ajan pysymään ainoana rikollisena olentona, jonka kanssa hän oli joutunut kosketuksiin — silloin, puolisoni, josta tästedes pysyn erossa, unohdan nämä kaksi viime vuotta ja korjaan, mitä olen tehnyt, ja hyvitän jälleen petokseni!»

Hänen leimuavat, hetkiseksi ylöspäin luodut silmänsä osuivat taas Carkeriin, ja hän kurotti muutamia kirjeitä vasemmalla kädellään.

»Katsokaa näitä», virkkoi hän halveksivasti. »Te olette osoittanut nämä minulle sillä väärällä nimellä, jota täällä käytätte. Yhden tänne, toisen muualle matkani varrella. Sinetit ovat murtamatta. Ottakaa ne takaisin!»

Hän rutisti ne kädessään ja heitti Carkerin jalkoihin. Kun hän senjälkeen kohotti katseensa, väikkyi hymy hänen huulillaan.

»Me kohtaamme toisemme tänä yönä ja eroamme samalla», jatkoi hän. »Olette liian kiireesti haaveillut Sisilian päivistä ja hekumallisesta levosta. Teidän olisi pitänyt imarrella ja liehakoida vähän kauemmin ja näytellä petturin osaa vielä jonkin aikaa, ollaksenne rikkaampi. Te maksatte kalliisti ylellisestä turvapaikastanne!»

»Edith!» ärjäisi Carker uhaten häntä kädellään. »Istu!

Lopeta jo! Mikä paholainen sinua riivaa?»

»Niitä on monta», vastasi Edith suoristaen ylpeän vartalonsa kuin olisi tahtonut murskata hänet, »te ja herranne olette yhdessä herättäneet ne otollisessa maaperässä, ja ne repivät kappaleiksi teidät kummankin. Te, joka olette ollut petollinen herrallenne, petollinen hänen viattomalle lapselleen, petollinen kaikilla tavoilla ja kaikkialla, kerskatkaa vain voittaneenne minut, mutta hampaitanne kiristellen tunnustakaa kerrankin olevanne valehtelija!»

Carker seisoi hänen edessään mutisten ja uhaten ja vilkuillen ympärilleen kuin etsien jotakin, minkä avulla kykenisi hänet lannistamaan. Mutta Edith pysyi yhtä taipumattomana kuin ennenkin.

»Minulle on voitoksi jokainen kerskailu, jonka minusta päästätte kuuluville», sanoi Edith. »Minä osoitan teitä kaikkein alhaisimpana miehenä, mitä tunnen, ylpeän itsevaltiaan loisena ja leikkikaluna, jotta hänen haavansa syvenee ja käy kipeämmäksi. Niin, kerskailkaa vain suosiostani ja kostakaa minun kauttani hänelle! Tiedätte, kuinka tulitte tänne tänä iltana. Tiedätte, kuinka musertuneena seisotte siinä. Näette itsenne yhtä ilkeässä, jollei vieläkin inhoittavammassa valossa kuin minä. Kerskailkaa sitten suosiostani ja kostakaa minun kauttani itsellenne.»

Carkerin huulille nousi vaahtoa, ja hänen otsansa oli kostea. Jos Edith olisi horjunut hetkeksikään, olisi Carker käynyt häneen käsiksi, mutta hän oli luja kuin kallio, eivätkä valppaat silmät kääntyneet hiventäkään syrjään Carkerista.

»Me emme eroa näin», sanoi Carker. »Luuletteko minua sellaiseksi höperöksi, että sallin teidän yhä edelleen pysyä mielettömän oikkunne vallassa?»

»Luuletteko voivanne minua ehkäistä?» kysyi Edith vastaukseksi.

»Minä yritän, rakkaani», vastasi Carker, keikauttaen päätänsä rajusti.

»Paha teidät perii, jos yritätte tulla lähelleni», sanoi Edith.

»Ja mitä sitten», virkkoi Carker, »jos omasta puolestani luopuisin kaikista valheista ja kerskailuista?! Mitä sitten, jos minäkin tekisin käännöksen. Kuulkaahan!» Hänen hampaansa loistivat taas näkyvissä. »Meidän on tehtävä keskinäinen sopimus, sillä muutoin ryhdyn ihan uusiin toimiin. Istutaanpa!»

»Liian myöhäistä!» huudahti Edith, ja hänen silmänsä näyttivät leimuavan tulta. »Minä olen heittänyt nimeni ja hyvän maineeni tuulen vietäväksi. Olen päättänyt kestää sen häpeän, joka liittyy nimeeni — kun tiedän, että se on syyttä tullut osakseni — ja että tekin sen tiedätte — ja että mieheni ei sitä tiedä eikä koskaan voi eikä saakaan tietää. Vaikka kuolisin, en sanallakaan ilmaise totuutta. Sen vuoksi olen yksin täällä teidän kanssanne yön hiljaisuudessa. Senvuoksi olen tavannut teidät täällä väärällä nimellä vaimonanne. Senvuoksi olen jäänyt tänne noiden kahden miehen nähtyä meidät. Mikään ei teitä nyt pelasta.»

Carker olisi myynyt sielunsa, jos olisi voinut nujertaa hänet kauneudessaan maahan, pakottaa hänen käsivartensa painumaan alas ja saada hänet valtaansa. Mutta hän ei voinut katsella Edithiä pelkäämättä. Hän näki vastustajassaan lannistumattoman voiman. Hän näki, että Edith oli epätoivon vimmassa ja ettei mikään voisi hillitä sammumatonta vihaa. Hänen silmänsä tarkkasivat kättä, joka oli pistetty niin rajussa itsepintaisessa tarkoituksessa valkeaan poveen, ja ajatteli, että jos sen pitelemä ase ei osuisi häneen, osuisi se samalla hetkellä Edithiin itseensä.

Senvuoksi hän ei uskaltanut lähestyä Edithiä, mutta ovi, josta hän oli tullut, oli hänen takanaan, ja hän peräytyi sitä lukitsemaan.

»Varoitan teitä viimeisen kerran! Pitäkää huolta itsestänne!» virkkoi Edith taas hymyillen. »Teitä on petetty niinkuin kaikkia pettureita. On ilmoitettu, että olette täällä tai että teidän pitäisi olla tai että olette jo ollut. Niin totta kuin elän, näin mieheni tänä iltana kadulla ajamassa!»

»Se on valetta, letukka!» huusi Carker.

Samalla hetkellä kuului kova kellonsoitto. Carker kalpeni Edithin kohottaessa kätensä kuin ennustajatar, jonka käskystä ääni oli tullut.

»Kuuletteko?»

Carker painoi selkänsä oveen huomattuaan Edithissä muutoksen ja luullen hänen koettavan sitä tietä livahtaa karkuun. Mutta samassa Edith hävisi vastapäisestä makuuhuoneen ovesta, joka painui kiinni.

Senjälkeen kun Edith oli kääntynyt ja hellittänyt hänestä taipumattoman itsepäisen katseensa, arveli hän voivansa pitää puoliaan tätä raivotarta vastaan. Toisaalta hän uskoi, että yöllinen hälytys oli äkkiä herättänyt Edithissä masentavaa kauhua, varsinkin kun hän juuri äsken oli ollut niin kiihtyneessä mielentilansa. Niinpä hän seurasi Edithiä melkein silmänräpäyksessä ja työnsi oven auki.

Mutta makuuhuone oli pimeä, ja kun Edith ei vastannut hänen huutoonsa, oli hänen pakko palata noutamaan lamppua. Hän piti sitä koholla ja katseli joka suuntaan ympärilleen odottaen näkevänsä Edithin johonkin nurkkaan kyyristyneenä, mutta kaikki oli turhaa. Edithiä ei näkynyt myöskään käytävässä, joka oli niin autio, että yhdellä silmäyksellä voi tutkia joka sopen.

Kaiken aikaa kuului yhä uudestaan kellonsoittoa, ja ulkopuolelta kolkutettiin ovelle. Carker laski lampun kädestään lattialle vähän matkan päähän ja lähestyen ovea kuunteli. Sieltä kuului muutamia ääniä yhtaikaa. Ainakin kaksi puhui englantia, ja vaikka ovi oli paksu ja hälinä suuri, tunsi hän yhden äänistä niin hyvin, että heti tiesi, kuka siellä pauhasi.

Hän otti taas lampun käteensä ja palasi nopeasti huoneitten lävitse. Jokaisen kynnyksellä hän pysähtyi, ennenkuin lähti siitä, ja etsi silmillään Edithiä valo kohotettuna pään yläpuolelle. Hän seisoi näin makuuhuoneessa, kun hänen silmänsä osuivat oveen, joka johti seinässä olevaan käytävään. Hän meni sen luo ja huomasi sen lukituksi ulkopuolelta, mutta Edith oli pudottanut harson mennessään, ja se oli jäänyt riippumaan oven rakoon.

Yhtä mittaa soittivat portailla seisovat kelloa ja kolkuttivat käsillään ja jaloillaan.

Carker ei ollut pelkuri, mutta nyt hänet valtasi äkillinen kauhu. Siihen oli montakin syytä: ulkoa kuuluvat äänet, äskeinen kohtaus, paikan outous, joka oli saattanut hänet ymmälle vielä eteisestä palatessakin, hänen suunnitelmainsa raukeaminen (sillä, omituista kyllä, hän olisi ollut paljoa rohkeampi, jos ne olisivat onnistuneet), myöhäinen aika ja se ajatus, että hänen lähellään ei ollut ketään, jonka puoleen hän voisi kääntyä ystävänpalvelusta pyytääkseen, ja ennen kaikkea se äkillinen huomio, joka pani hänen sydämensäkin jyskyttämään lyijynraskaana, että näet se mies, jonka luottamusta hän oli törkeästi loukannut ja jonka hän oli niin häpeällisesti pettänyt, oli oven ulkopuolella katsoakseen häntä silmästä silmään ja vaatiakseen hänet vastaamaan teoistaan ilman naamaria. Hän koetteli ovea, jonka rakoon harso oli tarttunut, mutta ei jaksanut sitä murtaa. Hän avasi akkunan ja katseli alas pihalle sälekaihtimen lävitse, mutta hyppäys tuntui liian korkealta, ja kivet olivat armottomia.

Kun soitto ja kolkutus yhä jatkui ja samoin hänen oma kauhunsa, palasi hän lukitulle ovelle, ryntäsi sitä vastaan entistä vimmatummin ja sai sen väännetyksi auki. Nähdessään vähän matkan päässä pienet portaat ja tuntiessaan kasvoillaan yöilmaa hän hiipi noutamaan hattunsa ja takkinsa, sulki oven takanaan niin lujasti kuin suinkin osasi, hiipi alas lamppu kädessään, sammutti sen nähdessään kadun, jätti sen erääseen nurkkaan ja lähti liikkeelle tähtien kimmeltäessä hänen yllään.

VIIDESKUUDETTA LUKU

Rob menettää paikkansa

Siinä rautaportissa, joka erotti pihan kadusta, oli vartija jättänyt kapean sivuluukun lukitsematta ja lähtenyt pois, kaiketi ottaakseen selville, mistä johtui pääportaiden taholta kuuluva melu. Kohottaen salpaa hiljaa Carker hiipi ulos ja sulki narisevan luukun takanaan niin äänettömästi kuin mahdollista. Sitten hän kiirehti tiehensä.

Nöyryytyksensä ja voimattoman raivonsa kiihkossa hän joutui täydelleen sen kauhun valtaan, joka oli tarttunut hänen sydämeensä. Se yltyi niin hurjaksi, että hän olisi sokeasti syössyt melkein mihin vaaraan tahansa mieluummin kuin astunut sen miehen näkyviin, josta pari tuntia sitten ei vähääkään välittänyt. Dombeyn äkillisen saapumisen, jota hän ei ollut arvannut odottaa, hänen äänensä kaiun, sen seikan, että he olivat vähällä olleet kohdata toisensa kasvoista kasvoihin, hän olisi kyllä kestänyt ensimmäisen kauhuntunteen tasaannuttua ja voinut esiintyä niin julkeasti kuin mikä veijari tahansa. Mutta se, että hänen juonensa oli vienyt hänet itsensä satimeen, tuntui riistäneen hänen koko rohkeutensa ja itseluottamuksensa. Hyljittynä kuin mikäkin matelija, yllätettynä ja pilkattuna, sen ylpeän naisen polkemana, jonka sielun hän luuli vähitellen myrkyttäneensä ja nyt vihdoinkin alistaneensa pelkäksi mielihalujensa orjaksi, pettyneenä omassa petoksessaan ja ketunnahkansa menettäneenä hän hiipi pois häpeissään, nolattuna, pelko sydämessä.

Äkkiä hänet valtasi uusi kauhu, jolla ei ollut mitään yhteyttä takaa-ajon kanssa. Se oli aiheetonta, käsittämätöntä ja selittämätöntä pelkoa, joka johti mieleen maanjäristyksen — ikäänkuin jotakin olisi lentänyt ja kohahtanut ilman halki, muistuttaen kuoleman siipien lyöntiä. Hän kyyristyi kuin antaakseen tuon tuntemattoman liitää ohitse. Se ei mennyt, sitä ei ollut olemassakaan, mutta kuinka järkyttävän kauhuntunteen se olikaan jättänyt jälkeensä!

Hän kohotti kurjat, levottomuutta kuvastavat kasvonsa yön taivasta kohti, jossa tähdet rauhallisina loistivat samoin kuin hänen äsken pujahtaessaan sisältä ulkoilmaan. Sitten hän pysähtyi miettimään, mitä oli tehtävä. Se pelko, että hän joutuisi takaa-ajettavaksi kaukaisessa vieraassa paikassa, jossa lait eivät häntä suojelisi — sen tunteen uutuus, että paikka tosiaankin oli kaukainen ja vieras, koska hän oli niin äkkiä jäänyt yksin suunnitelmainsa raunioille — ja vielä suurempi pelko etsiä nyt pakopaikkaa Italiasta tai Sisiliasta, missä hänen kuvittelujensa mukaan sopi palkata salamurhaajia käymään häneen käsiksi jossakin pimeässä kadunkulmassa — syyllisyyden ja pelon sekamelska — ehkä jokin halu kääntää selkänsä kaikille suunnitelmilleen ja ryhtyä uusiin toimiin — kaikki se pakotti hänet kääntymään takaisin Englantia kohti.

»Siellä olen ainakin paremmassa turvassa», ajatteli hän. »Jollen päättäisikään astua tuota narria vastaan, on vähemmän todennäköistä, että minut tavataan siellä kuin täällä vieraassa maassa. Ja jos minut saataisiin kiinni (kun tämä kirottu puuska on ohitse), niin en ainakaan ole niin yksin, ilman ainoatakaan olentoa, jonka kanssa voisin puhella tai jolta voisin saada apua ja neuvoja. Minua ei siellä ahdisteta kuin rottaa.»

Hän mutisi Edithin nimen ja puristi kätensä nyrkiksi. Hiipiessään eteenpäin korkeiden rakennusten varjossa hän kiristeli hampaitaan, purki hirveitä sadatteluja Edithiä ajatellessaan ja katseli puolelta toiselle kuin häntä etsien. Sillä tavoin hän joutui erään majatalon portille. Sen väki oli nukkumassa, mutta hänen kellonsoittonsa toimitti pian esille lyhtyä pitelevän miehen, jonka kanssa hän sitten hämärässä vajassa hieroi kauppaa vanhojen vaunujen vuokraamisesta matkalle Pariisiin.

Asiasta sovittiin pian, ja hevosia lähetettiin heti noutamaan. Hän määräsi, että ajoneuvot oli pantava tulemaan hänen jälkeensä, ja jatkoi vaellustaan ulos kaupungista entisten vallien ohitse, pitkin aukeaa maantietä, joka näytti kiitävän synkän tasangon ylitse kuin virta.