Part 20

»Madame, pyydän teitä kuuntelemaan minua hetkisen.» Edith seisahtui ja katsoi taakseen. »Tämä on sopimaton aika, hyvä herra, ja minä olen väsynyt. Onko asianne kiireellinen?»

»Se on hyvin kiireellinen», vastasi Carker. »Kun olen onneksi kohdannut teidät, sallikaa minun uudistaa pyyntöni.»

Edith katsahti hetkiseksi alas hänen välkkyvään suuhunsa, ja Carker katsahti ylös Edithiin, joka seisoi hänen yläpuolellaan komeassa puvussaan, ja jälleen hän ajatteli, kuinka kaunis Edith todella oli.

»Missä neiti Dombey on?» kysyi Edith palvelijalta kovalla äänellä.

»Arkihuoneessa, armollinen rouva.»

»Näyttäkää tietä sinne!» Sitten Edith katsahti taas portaiden juurella odottavaan Carkeriin ja ilmaisi hänelle vähäisellä päänliikkeellä, että hän sai vapaasti seurata. Itse hän astui edellä.

»Suokaa anteeksi, rouva Dombey!» virkkoi kohtelias ja ketterä Carker, joka oli silmänräpäyksessä hänen rinnallaan. »Saanko pyytää, ettei neiti Dombey olisi läsnä keskustelumme aikana?»

Edith loi silmänsä hänen kasvoihinsa nopeasti, täysin maltillisesti ja rauhallisesti.

»Tahtoisin säästää neiti Dombeyta», jatkoi Carker matalalla äänellä. »En soisi hänen kuulevan, mitä minulla on sanottavana. Tahtoisin ainakin jättää teidän ratkaistavaksenne, onko hänen saatava tietää se vai eikö. Se on velvollisuuteni teitä kohtaan. Se on pyhä velvollisuuteni. Aikaisemman keskustelumme perusteella olisi luonnotonta, jos menettelisin toisin.»

Hitaasti Edith käänsi silmänsä hänestä. Sitten hän huusi palvelijalle: »Johonkin toiseen huoneeseen.» Palvelija meni edellä vierashuoneeseen ja sytytti siellä kaikessa kiireessä lamput. Sitten hän jätti heidät. Hänen ollessaan saapuvilla ei lausuttu sanaakaan. Edith istuutui tulen ääreen nojatuoliin. Carker, hattu kädessä ja katse mattoon luotuna, seisoi jonkun matkan päässä hänestä.

»Ennenkuin kuuntelen teitä, pyydän teitä kuuntelemaan minua», virkkoi Edith kohta kun palvelija oli sulkenut oven takanaan.

»Kun rouva Dombey puhuttelee minua», vastasi Carker, »vaikka moittisikin minua syyttömästi, on se minulle suosionosoitus, jota pidän siksi suuressa arvossa, että alistun sellaiseen toivomukseen halukkaasti, vaikken olisikaan hänen nöyrä palvelijansa kaikissa suhteissa».

»Jos teillä on minulle jotakin asiaa siltä mieheltä, jonka luota juuri tulette, herra Carker» — tämä kohotti katseensa kuin aikoisi näytellä hämmästynyttä, mutta Edith katsoi häntä silmiin ja esti sen, jos se todella oli hänen aikomuksensa — »niin älkää koettako ilmoittaa sitä minulle, sillä minä en tahdo sitä kuulla. Tuskin minun tarvitsee kysyä, oletteko tullut siinä tarkoituksessa. Olen jo jonkun aikaa odottanut teitä.»

»Onnettomuudekseni olen täällä juuri siinä tarkoituksessa», vastasi Carker, »ja kokonaan vasten tahtoani. Sallikaa minun sanoa, että käynnilläni on vielä toinenkin tarkoitus.»

»Edellisestä ei enää tarvitse puhua», vastasi Edith. »Mutta jos palaatte siihen, niin...»

»Voiko rouva Dombey uskoa», virkkoi Carker tullen lähemmäksi, »että kajoisin siihen hänen kieltonsa jälkeen? Onko mahdollista, että rouva Dombey ei ota ollenkaan huomioon onnetonta asemaani, vaan on päättänyt pitää minua erottamattomana isännästäni ja tehdä minulle siten suuren ja tahallisen vääryyden?»

»Hyvä herra», vastasi Edith suunnaten tummat silmänsä suoraan häneen ja puhuen yhä kiihkeämmin, niin että hänen ylpeät sieraimensa laajenivat, hänen rintansa kohoili ja hänen kaulalleen kierretty hieno valkoinen untuvakoriste häilähteli verhotessaan yhtä valkeita olkapäitä. »Miksi te tulette luokseni tuolla lailla ja puhutte minulle rakkaudesta ja velvollisuudesta miestäni kohtaan ja teeskentelette luulevanne minun olevan onnellisessa avioliitossa ja kunnioittavan häntä? Kuinka te uskallatte niin loukata minua, kun tiedätte — minä tiedän sen paremmin, hyvä herra, olen nähnyt sen teidän jokaisessa katseessanne ja kuullut sen joka sanastanne — että rakkauden sijasta on meidän välillämme vain vastenmielisyyttä ja vihaa ja että tuskin halveksin häntä enemmän kuin itseäni senvuoksi, että olen hänen omansa. Vääryyttä! Jos olisin oikeudenmukainen sen tuskan vuoksi, jonka olette tuottanut minulle, jos tahtoisin kostaa minulle tekemänne loukkauksen oikeudenmukaisella tavalla, pitäisi minun surmata teidät!»

Edith oli kysynyt Carkerilta, miksi hän oli näin menetellyt. Jollei ylpeys ja viha ja itsenöyryytys — sillä se johti häntä, niin lujasti kuin hän tuijottikin Carkeriin — olisi sokaissut häntä, olisi hän voinut nähdä vastauksen Carkerin kasvoista: juuri tähän purkaukseen hänet olikin houkuteltu.

Edith ei nähnyt sitä eikä välittänytkään siitä, näkyikö sitä vai eikö. Hän näki vain ne loukkaukset ja taistelut, joihin hänen oli täytynyt ja vielä täytyisi alistua, ja kiemurteli niiden tuskasta. Istuessaan siinä katsellen enemmän omaa kurjuuttaan kuin Carkeria hän repi viuhkana käyttämästään harvinaisesta ja kauniista linnunsiivestä, joka riippui hänen ranteestaan kultaisissa vitjoissa, pois kaikki höyhenet ja siroitti ne matolle.

Carker ei hätkähtänyt hänen katsettaan, vaan seisoi rauhallisena, kunnes ulkonaiset merkit Edithin hillittömästä vihasta olivat hävinneet. Hän näytti mieheltä, jolla on tiedossaan sopiva vastaus ja joka myös aikoo sen lausua. Sitten hän alkoikin puhua katsellen suoraan Edithin säihkyviin silmiin.

»Armollinen rouva, minä tiedän ja olen jo ennenkin tietänyt, etten ole saanut suosiota teidän silmissänne. Niinikään olen tietänyt syyn siihen. Hyvinkin olen sen tietänyt. Olette puhunut minulle avoimesti. Teidän luottamuksenne tuottaa minulle niin suurta huojennusta...»

»Luottamukseni!» toisti Edith halveksivasti.

Carker sivuutti tämän keskeytyksen.

»— etten koeta salata teiltä mitään. Minä huomasin todellakin jo heti alussa, ettei teidän puolellanne ollut minkäänlaista kiintymystä herra Dombeyhin — kuinka se olisikaan ollut mahdollista kahden niin erilaisen henkilön välillä? Ja olen nähnyt, että välinpitämättömyyttä voimakkaammat tunteet ovat sitten heränneet rinnassanne — kuinka olisi mikään muu ollutkaan mahdollista sellaisissa oloissa, joissa olette elänyt? Mutta sopiko minun paljastaa teille tätä tietoani niin monilla sanoilla?»

»Sopiko teidän, herra Carker», kysyi Edith, »teeskennellä muutakaan käsitystä ja esittää sitä minulle julkeasti päivä päivältä?»

»Madame, se kuului tosiaankin asiaan», vastasi Carker pontevasti. »Jollen olisi niin menetellyt, jos olisin menetellyt jollakin muulla tavalla, en puhuisi teille nyt näin. Ja minä aavistin — kuka olisi paremmin voinut aavistaa kuin minä, sillä kuka tuntee herra Dombeyn tarkemmin kuin minä? — että jollei teidän luonteenne näyttäytyisi mukautuvaksi ja tottelevaiseksi niinkuin hänen ensimmäisen alistuvaisen puolisonsa, mitä en luullut mahdolliseksi...»

Ylpeä hymy antoi hänelle aiheen huomata, että ehkä sopisi uudistaakin tämä väite.

»Kuten sanoin, minä aavistin, että todennäköisesti tulisi aika, jolloin mahdollisesti olisi hyötyä sellaisesta yhteisymmärryksestä, johon nyt olemme päässeet.»

»Hyötyä kenelle?» kysyi Edith ivallisesti.

»Teille. En tahdo lisätä: myöskin itselleni, koska minun täytyy hillitä itseni lausumasta herra Dombeysta sitäkään rajoitettua ylistystä, johon rehellisesti voisin taipua, koska minua muuten saattaisi kohdata se onnettomuus, että sanoisin jotakin, mikä olisi vastenmielistä sille naiselle, jonka inho ja ylenkatse», virkkoi Carker hyvin painokkaasti, »ovat jo kyllin katkerat».

»Menettelette rehellisesti, herra Carker», huomautti Edith, »tunnustaessanne rajoitetun ylistyksenne ja puhuessanne hänestäkin noin halveksivasti, vaikka olette hänen ensimmäinen neuvonantajansa ja imartelijansa».

»Neuvonantajansa — kyllä. Imartelijansa — ei», vastasi Carker. »Siinä kohden on sentään luullakseni tehtävä jokin ero. Mutta meidän etumme ja hyvä tapa pakottavat monet meistä vakuuttamaan asioita, jotka eivät lähde vilpittömästä sydämestä. Joka päivä voimme nähdä yhtiöitä, ystävyysliittoja ja naimiskauppoja, joiden perustana on vain etu ja sopivaisuus.»

Edith puri veripunaista huultaan kääntämättä kuitenkaan Carkerista synkkää, terävää ja valpasta katsettaan.

»Armollinen rouva», jatkoi Carker istuutuen tuoliin, joka oli lähellä Edithiä, samalla kun hänen katseestaan ilmeni syvä ja vakava kunnioitus, »miksi epäröisin puhua selvästi nyt, kun olen kokonaan omistautunut teidän palvelukseenne? Oli luonnollista, että teidän kaltaisenne lahjakas nainen piti mahdollisena muuttaa miehensä luonnetta joissakin suhteissa ja muovailla hänet paremmaksi.»

»Ei, minusta se ei ollut luonnollista, herra Carker. Minä en ole milloinkaan toivonut tai aikonut mitään sentapaista.»

Edithin ylpeät, pelottomat kasvot näyttivät Carkerille, että hän ei aikonut käyttää toisen tarjoamaa naamiota, vaan esiintyä häikäilemättä oikeassa valossaan, välittämättä siitä, miltä se mahdollisesti näyttäisi Carkerin silmissä.

»Olihan ainakin luonnollista», virkkoi Carker taas, »että piditte mahdollisena elää herra Dombeyn vaimona alistumatta mitenkään hänen käskyihinsä ja joutumatta hänen kanssaan niin ankaraan riitaan. Mutta te ette tuntenut herra Dombeyta (niinkuin sittemmin olette voinut todeta) niin ajatellessanne. Te ette tietänyt, kuinka vaativa ja ylpeä hän on tai kuinka suuressa määrin hän on, jos niin saan sanoa, oman suuruutensa orja tai kuinka hän kulkee juhdan tavoin, joka on ikeellä kiinnitetty omiin riemuvaunuihinsa, ajattelematta mitään muuta kuin että nuo vaunut ovat hänen takanaan, että hänen on vedettävä niitä eteenpäin kaiken yli ja läpi.»

Hänen hampaansa välkkyivät hänen esittäessään tätä häijyä kuvausta isännästään. Sitten hän jatkoi:

»Herra Dombey kykenee yhtä vähän suomaan rehellistä tunnustusta teille kuin minulle. Vertaus on tosin rohkea, mutta siihen juuri tähtäänkin, ja se on tosi. Sydän mahtavuutta tulvillaan herra Dombey pyysi minua — eilen aamulla minun oli kuultava se hänen omasta suustaan — rupeamaan välittäjäksi itsensä ja teidän välillänne, koska hän tietää, etten ole suosiossanne, ja koska hän tahtoo, että olisin teille rangaistuksena niskoittelemisenne vuoksi. Sitäpaitsi hän todella on sitä mieltä, että minä, hänen palkollisensa, olen lähettiläs, jonka vastaanottaminen on alentavaa — ei sille naiselle, jolle minulla nyt on onni puhua, sillä sellaisella ei hänen mielikuvituksessaan ole sijaa — vaan hänen vaimolleen, osalle hänestä itsestään. Voitte kuvitella, kuinka häikäilemätön hän on minua kohtaan, kuinka sokea hän on näkemään sitä mahdollisuutta, että minulla voisi olla mitään yksilöllisiä tunteita tai mielipiteitä, kun hän sanoo minulle avoimesti, mihin tehtävään hän minua käyttää. Te tiedätte, kuinka täysin välinpitämätön hän on teidän tunteitanne kohtaan, kun hän uhkaa teitä sellaisella lähettiläällä, niinkuin luonnollisesti muistatte hänen uhanneen.»

Edith katseli häntä yhä vielä tarkkaavasti. Mutta Carkerkin katseli häntä ja huomasi, että hänen viittauksensa siihen, että hän tiesi jotakin aviopuolisoiden välillä tapahtuneesta keskustelusta, repi ja raateli Edithin rintaa kuin myrkytetty nuoli.

»En muistuta teille kaikkia näitä seikkoja laajentaakseni juopaa teidän ja herra Dombeyn välillä — taivas minua siitä varjelkoon, mitä se minua hyödyttäisikään — vaan ainoastaan esimerkiksi siitä, kuinka toivotonta on koettaa herättää herra Dombeyssa sitä käsitystä, että hänen rinnallaan voisi ottaa huomioon kenenkään muun tunteita. Me hänen läheisensä olemme tehneet voitavamme vielä vahvistaaksemme hänessä tuota ajatustapaa, se minun on sanottava, mutta jollemme me olisi niin tehneet, olisivat toiset pitäneet huolen siitä, sillä muuten he eivät olisi voineet olla kauan hänen läheisyydessään. Ja sellainen on hänen elämänsä pääsuunta aina ollut. Lyhyesti sanoen, herra Dombey on koko ikänsä joutunut tekemisiin vain alempien ja hänestä itsestään riippuvien ihmisten kanssa, jotka ovat polvistuneet ja kumartaneet hänen edessään. Hän ei ole koskaan tietänyt, miltä tuntuu, kun saa vastaansa vihaisen ylpeyden ja voimakkaan kostonhalun.»

»Mutta nyt hän saa sen tuntea!» näytti Edit sanovan, vaikka hänen huulensa eivät liikahtaneet eivätkä hänen silmänsä leimahtaneet. Carker näki pehmeän untuvan hänen hartioillaan taas värähtävän ja hänen painavan viuhkaa hetkiseksi rintaansa vasten.

»Vaikka herra Dombey onkin kerrassaan kunnioitettava mies, on hän hyvin kärkäs vääristelemään tosiasioita omissa silmissään, kun häntä vähänkin vastustetaan. En voi mainita teille siitä parempaa esimerkkiä kuin sen, että hän uskoo varmasti (suokaa minulle anteeksi se mielettömyys, jonka nyt lausun, mutta se ei ole minun omani), että hänen ankarasti lausumansa mielipide nykyiselle vaimolleen eräässä tilaisuudessa, jonka varmaankin muistatte ja joka sattui ennen rouva Skewtonin valitettavaa kuolemaa, teki järkyttävän vaikutuksen ja hetkiseksi musersi henkilön, johon se kohdistui!»

Edith nauroi häijysti ja soinnuttomasti, mikä tuotti Carkerille suurta iloa.

»Madame», aloitti Carker taas, »muuta minulla ei ole lisättävänä tähän asiaan. Teidän omat mielipiteenne ovat niin lujat ja järkähtämättömät, siitä olen varma, että melkein pelkään herättäväni uudelleen tyytymättömyytenne sanomalla, että huolimatta noista herra Dombeyn vioista ja siitä seikasta, että täydellisesti tunnen ne, olen tottunut häneen ja kunnioitan häntä. Mutta uskokaa minua, että kun kuitenkin sanon niin, ei se johdu yksinomaan kehuakseni sellaisia tunteitani, jotka kokonaan poikkeavat teidän omistanne ja joita kohtaan teissä ei voi olla myötätuntoa, vaan vakuuttaakseni teille sitä intoa, jolla tässä onnettomassa asiassa palvelen teitä, ja osoittaakseni teille, kuinka vastenmieliseltä minusta tuntuu se osa, jota minun on pakko näytellä.»

Edith istui paikallaan sennäköisenä kuin olisi pelännyt kääntää silmiään Carkerin kasvoista.

»Alkaa olla myöhä», virkkoi Carker oltuaan hetkisen vaiti, »ja te sanoitte olevanne väsynyt. Mutta minä en saa unohtaa tämän keskustelun toista tarkoitusta. Minun pitää suositella teille, pyytää teitä erittäin vakavasti — painavista syistä, jotka minulla on tiedossani — olemaan varovainen osoittaessanne kiintymystänne neiti Dombeyhin.»

»Varovainen! Mitä te tarkoitatte?»,

»Että varoisitte osoittamasta liian paljon kiintymystä tytärpuoleenne.»

»Liian paljon kiintymystä, niinkö?» huudahti Edith rypistäen leveää otsaansa ja nousten seisomaan. »Kuka tuomitsee rakkauteni tai mittaa sen suuruuden. Tekö?»

»Minä en.» Carker oli hämillään tai oli ainakin olevinaan.

»Kuka sitten?»

»Ettekö voi arvata?»

»Minä en tahdo arvailla», vastasi Edith.

»Madame», virkkoi Carker vähän epäröityään, samalla kun he tuijottivat toisiinsa kuten ennenkin, »minä olen nyt vaikeassa asemassa. Olette sanonut minulle, ettette tahdo kuulla mitään teille lähetettyä sanomaa, ja kieltänyt minua enää kajoamasta siihen, mutta molemmat asiat ovat niin läheisesti liittyneet toisiinsa, että jollette tahdo ottaa vastaan ylimalkaista varoitusta siltä, jolla nyt on kunnia omistaa teidän luottamuksenne, vaikkakin tie siihen on johtanut tyytymättömyytenne kautta, täytyy minun rikkoa sitä käskyä vastaan, jonka olette minulle esittänyt.»

»Te tiedätte, että teillä nyt on vapaus niin tehdä», virkkoi Edith.

— Niin kalpea, niin vapiseva, niin kiihkeä, — ajatteli Carker mielissään siitä, ettei ollut erehtynyt arvioidessaan sanojensa vaikutusta.

»Hänen määräyksensä kuuluivat», sanoi Carker hiljaisella äänellä, »että minun oli ilmoitettava teille, ettei teidän käytöksenne neiti Dombeyta kohtaan miellytä häntä. Että se saa hänet tekemään mielessään vertailuja, jotka eivät ole edullisia hänelle itselleen. Että hän toivoo teidän muuttavan menettelytapanne perinpohjin ja että hän on täysin varma siitä, että voittekin niin tehdä, jos vakavasti koetatte, sillä jos jatkuvasti näytätte rakkauttanne neiti Dombeyta kohtaan, ei se ole hänelle onneksi.»

»Se on uhkaus», virkkoi Edith.

»Se on uhkaus», myönsi Carker Hyökkäyksellä ja lisäsi ääneen: »mutta ei teihin suunnattu».

Ylpeänä, suorana ja arvokkaana oli Edith seisonut häntä vastapäätä ja katsellut hänen lävitseen, hymyillen suurilla, loistavilla ja säkenöivillä silmillään ylenkatseellisesti ja katkerasti. Nyt hän lysähti kokoon, kuin maa olisi vaipunut hänen jalkojensa alla, ja olisi samassa kaatunut, jollei Carker olisi ottanut häntä syliinsä. Mutta samassa Edith työnsi hänet luotaan ja peräytyen alkoi taas katsella häntä liikkumattomana, käsi ojennettuna.

»Olkaa hyvä ja lähtekää täältä. Älkää sanoko tällä kertaa enää mitään.»

»Pidin sitä välttämättömänä», virkkoi Carker, »koska on mahdotonta sanoa, millaisia aavistamattomia seurauksia asialla voi olla tai kuinka pian niitä voisi ilmaantua, jollette tuntisi hänen mielipidettään tässä asiassa. Olen kuullut neiti Dombeyn nyt olevan kovin pahoillaan monivuotisen palvelijattarensa menettämisestä, mikä on todennäköisesti ollut vähäpätöisempänä seurauksena samasta syystä. Ette kai moiti minua siitä, että pyysin saada keskustella tästä asiasta kahden kesken kanssanne neiti Dombeyn olematta saapuvilla?»

»En moiti teitä siitä. Olkaa hyvä ja lähtekää nyt, herra Carker.»

»Minä tiesin, että rakkautenne nuoreen tytärpuoleenne — mikä tunne on hyvin vilpitön ja voimakas, siitä olen varma — saattaisi teidät pitämään suurena onnettomuutena, jos teidän täytyisi joskus moittia itseänne siitä, että olette vaikeuttanut hänen asemaansa ja tehnyt turhiksi hänen tulevaisuudentoiveensa», jatkoi Carker kiireesti ja kiihkeästi.

»Ei enää lisää tänä iltana. Pyydän teitä lähtemään.»

»Minä joudun nyt alituisesti olemaan täällä ja herra Dombeyn lähettyvillä liikeasioiden vuoksi. Sallitte minun kai taas tavata teitä ja neuvotella kanssanne, mitä olisi tehtävä, ja kuulla, mitä haluatte?»

Edith viittasi ovelle päin.

»En ole vielä edes päättänyt, kerranko herra Dombeylle, että olen jo puhunut kanssanne, vai pitääkö minun antaa hänen uskoa, että olen lykännyt sen toistaiseksi sopivan tilaisuuden puutteessa tai jostakin muusta syystä. Välttämätöntä on, että sallitte minun mahdollisimman pian neuvotella kanssanne».

»Milloin tahansa, mutta ei nyt.»

»Te ymmärrätte, ettei neiti Dombey saa olla läsnä, kun haluan tavata teitä, ja että pyydän uutta keskustelua henkilönä, jolla on onni omistaa teidän luottamuksenne ja joka tulee teidän luoksenne auttaakseen teitä kaikilla mahdollisilla tavoilla voimiensa mukaan ja ehkä monessa tapauksessa suojellakseen teitä onnettomuudesta.»

Edith katseli häntä yhä ilmeisesti peläten hellittää hetkeksikään hänestä katsettaan, joka oli ollut hievahtamatta suunnattuna häneen, ja sanoi sitten: »Kyllä!» ja viittasi häntä taas lähtemään pois.

Carker kumartui kuin mukautuen, mutta päästyään jo melkein ovelle hän kääntyi vielä ja virkkoi:

»Oletteko antanut minulle anteeksi? Ja olenko nyt selittänyt rikokseni? Saanko — neiti Dombeyn ja myöskin itseni vuoksi — pusertaa kättänne, ennenkuin lähden?»

Edith ojensi hänelle hansikoidun kätensä, jonka oli edellisenä iltana loukannut. Carker tarttui siihen, suuteli sitä ja lähti. Kun hän oli sulkenut oven takanaan, heilutti hän kättä, jolla oli koskettanut Edithiä, ja työnsi sen povelleen.

KUUDESVIIDETTÄ LUKU

Tutkintaa ja mietiskelyä

Niiden pikku muutoksien joukossa, joita alkoi näinä aikoina ilmetä Carkerin elämässä ja tavoissa, ei mikään muu ollut niin silmäänpistävä kuin hänen tavaton uutteruutensa liikkeen hoitamisessa ja hänen erinomainen intonsa tutkia kaikkia yksityiskohtia, joita hänelle toiminimen asiat paljastivat. Vaikka hän oli aina ollut toimelias ja teräväkatseinen sillä alalla, paisui hänen ilvesmäinen valppautensa nyt kymmenkertaiseksi. Hänen kiusallinen vaanimisensa ei ainoastaan kohdistunut kaikkeen nykyiseen, mikä esiintyi hänelle jossakin uudessa muodossa joka päivä, vaan keskellä näitä lukuisia puuhia hänellä oli vielä aikaa — hän näet otti itselleen aikaa — tarkastaa liikkeen entisiä asioita ja omaa osuuttaan niissä monien vuosikausien kuluessa. Usein, kun kaikkien kirjanpitäjien mentyä konttorihuoneet olivat pimeät ja tyhjät ja kaikki muut samanlaiset liiketalot jo kauan sitten oli suljettu, oli Carkerilla, jolla oli avoinna edessään kassakomeron koko anatomia, tapana tutkia kirjojen ja papereitten salaisuuksia niin kärsivällisesti ja tarkasti kuin lääkäri, joka tahtoo päästä selville leikeltävänsä pienimmistäkin hermoista ja säikeistä. Perch, liikkeen lähetti, joka silloin tavallisesti oli vielä jäänyt paikalleen, kuluttaen aikaansa hintaluettelon lukemiseen yhden kynttilän valossa tai torkkuen tulen ääressä ulommassa konttorihuoneessa, joka hetki uhkaavassa vaarassa kaatua pää edellä hiililaatikkoon, ei voinut olla ihailematta tätä Carkerin uurastusta, vaikka se kovasti supisti hänen kotielämänsä nautintoja. Tuon tuostakin hän puheli laajalti rouva Perchille (joka nyt imetti kaksoisia) heidän cityläisen konttoripäällikkönsä ahkeruudesta ja täsmällisyydestä.

Samaa lisääntynyttä ja terävää huomiota Carker soi myöskin omille yksityisasioilleen. Vaikka hän ei ollutkaan osakas liikkeessä — sitä kunniaa ei ollut tähän asti tullut vielä kenenkään muun kuin suuren Dombey-nimen perijöille — sai hän kuitenkin määräprosentin sen voitosta. Ja kun hän asemansa vuoksi myöskin kykeni sijoittamaan rahaa edullisesti, pitivät monet vähäpätöisemmät liikemiehet häntä rikkaana. Nämä ovelat huomioiden tekijät alkoivat jo väittää, että Dombeyn liikkeessä toimiva Jem Carker katseli ympärilleen nähdäkseen, minkä arvoinen hän oli, ja että hän teräväpäisenä miehenä alkoi ajoissa kerätä rahaa. Pörssissä jo lyötiin vetoa siitä, että Jem pian naisi rikkaan lesken.

Mutta nämä huolet eivät suinkaan estäneet Carkeria pitämästä silmällä päämiestään eivätkä vähentäneet hänen puhtauttaan, siisteyttään, kiiltävyyttään tai mitään muuta kissamaista ominaisuuttaan. Hän ei muuttanut pienintäkään tottumustaan, vaan koko mies tuntui kuin lisänneen tarmoaan. Kaiken sen, mitä hänessä oli ennen ollut näkyvissä, saattoi nytkin huomata, mutta entistä keskitetympänä. Hän suoritti jokaisen yksityisen asian sillä tavalla kuin hänellä ei olisi mitään muuta tehtävää, mikä on hänenlaisessaan nokkelassa ja tarkoituksestaan tietoisessa miehessä jokseenkin varma merkki siitä, että hän tekee sellaista, mikä terästää hänen valppauttaan ja pitää sitä vireillä.

Ainoa selvä muutos hänessä oli se, että hän ratsastaessaan pitkin katuja vaipui usein syviin mietteisiin, samanlaisiin, joissa oli lähtenyt Dombeyn talosta, sinä aamuna, kun onnettomuus oli tapahtunut. Sellaisina hetkinä hän vältti vain koneellisesti kaikkia esteitä tiellään eikä näyttänyt huomaavan tai kuulevan mitään, kunnes saapui päämääräänsä tai jokin äkillinen sattuma tai ponnistus herätti hänet.

Kun hän eräänä päivänä siinä mielentilassa ratsasti valkosäärisellä hevosellaan Dombey ja Pojan konttoriin päin, ei hän ollenkaan huomannut, että häntä tarkkasivat kahden naisen silmät samoin kuin Rob Hiojan lumottu katse. Rob odotti häntä täsmällisyytensä osoitukseksi jo yhtä kadunkulmaa lähempänä kuin määrä oli, tarttui tuon tuostakin hattuunsa suunnatakseen herransa huomion itseensä ja juoksi hänen rinnallaan valmiina pitämään jalustinta Carkerin astuessa maahan.

»Katso, tuolla hän ratsastaa!» huusi toinen naisista, vanha eukko, ja ojensi laihaa käsivarttaan näyttääkseen hänet seuralaiselleen, nuorelle naiselle, joka seisoi hänen vieressään ja oli vetäytynyt hänen kerallaan porttikäytävään.

Rouva Brownin tytär katsoi osoitettuun suuntaan, ja hänen kasvoillaan kuvastui vihaa ja kostonhalua.

»Toivoin, ettei minun olisi tarvinnut enää koskaan nähdä häntä», virkkoi hän hiljaa, »mutta ehkä on hyvä näinkin».

»Ei ollenkaan muuttunut!» virkkoi eukko, jonka katseessa ilmeni kiihkeää häijyyttä.

»_Hänkö_ muuttunut!» vastasi toinen. »Miksi? Mitä _hän_ on kärsinyt? Minä olen muuttunut kahdenkymmenen puolesta. Eikö se riitä?»

»Noin hän ratsastaa!» mutisi eukko luoden tyttäreensä punaiset silmänsä, »kevyesti ja soreasti hevosen selässä, samalla kun meidän pitää rämpiä liejussa —»

»Ja olemme sitä itsekin», täydensi tytär kärsimättömästi. »Me olemme liejua hänen hevosensa jalkojen alla. Mitä muuta me olisimme?»