Part 10

Kuinka raivosivatkaan hänen rinnassaan häpeä, tunnontuskat ja vimma, kun hän tunsi henkisesti olevansa toisen jalkojen juuressa, niin ylpeä ja suora kuin hän olikin Carkerin edessä majesteetillisessa ulkonaisessa kauneudessaan!

»Florence-neiti», jatkoi Carker, »jätettiin palvelijoiden ja palkattujen henkilöiden hoitoon — jos sitä voi hoidoksi sanoa — jotka olivat joka suhteessa hänen alapuolellaan. Hän tarvitsi siis välttämättä lapsuusaikanaan ohjausta ja johtoa, ja sen puutteessa hän luonnollisesti menetteli ajattelemattomasti ja jossakin määrin unohti asemansa. Hänellä oli jonkinlainen lapsellinen suhde erääseen Walter-nimiseen, halpasäätyiseen poikaan, joka nyt onneksi on kuollut. Ja mielipahakseni on minun vielä mainittava perin ikävä tuttavuus joidenkin rannikkolaivurien kanssa, joilla ei suinkaan ole hyvä maine, ja siihen joukkoon kuuluu myös eräs vanha karannut, vararikon tehnyt mies.»

»Olen kuullut niistä asioista puhuttavan», virkkoi Edith luoden Carkeriin halveksivan katseen, »ja tiedän, että vääristelette niitä. Toivottavasti ette ole siitä selvillä.»

»Suokaa anteeksi», sanoi Carker, »en luule kenenkään tuntevan niitä asioita paremmin kuin minä. Teidän jalomielistä, hehkuvaa luonnettanne, hyvä rouva — samaa luonnetta, joka puolustaa niin ylevän käskevästi rakastettua ja kunnioitettua puolisoa ja tuottaa herra Dombeylle hyvin ansaittua onnellisuutta — täytyy minun kunnioittaa ja pitää arvossa ja sen edessä kumartua. Mutta mitä tulee tähän asiaan, jonka vuoksi juuri rohkeninkin tänne tulla, en voi ollenkaan epäillä, etten olisi siitä täydellisesti perillä, koska olen hankkinut itselleni täyden varmuuden herra Dombeyn luottamusmiehenä — voisinpa melkein sanoa ystävänä. Omistaessani hänen luottamuksensa ja tuntiessani syvää harrastusta, niinkuin hyvin voitte ymmärtää, kaikkeen häntä koskevaan, kun lisäksi tulee se alempi vaikutin, että haluaisin näyttää uutteruuttani ja tehdä itseni sen nojalla mieluisammaksi, olen kauan pitänyt näitä asianhaaroja silmällä sekä itse että luotettavien apulaisten tukemana ja saanut siten lukemattomia yksityiskohtaisia todisteita. Sallikaa minun ilmaista teille tämä, vaikka pelkäänkin herättäväni teissä tyytymättömyyttä.»

Edith ei kohottanut katsettaan korkeammalle kuin hänen suunsa kohdalle, mutta näki sen joka hampaassa onnettomuuden enteen.

»Suokaa anteeksi, armollinen rouva», jatkoi Carker, »jos neuvottomuudessani rohkenen kysyä teidän mielipidettänne. Luulen huomanneeni, että te tunnette suurta harrastusta Florence-neitiä kohtaan?»

Edith kysyi itseltään, oliko hänessä mitään, mitä Carker ei olisi huomannut tai tietäisi? Tämän ajatuksen nöyryyttämänä ja samalla raivostuttamana hän painoi hampaansa värisevää huultaan vasten saavuttaakseen jälleen mielenmalttinsa ja taivutti vain hiukan päätänsä vastaukseksi.

»Tämä harrastus, joka on niin liikuttava todistus siitä, että kaikki, mikä on jossakin suhteessa herra Dombeyhin, on rakasta teille, saa minut epäröimään, ennenkuin kerron hänelle näistä seikoista, joista hän toistaiseksi ei vielä tiedä. Onpa minun tunnustettava sen järkyttävän uskollisuuttani herra Dombeyta kohtaan siinä määrin, että vaikenisin mainituista asioista, jos ilmaisisitte minulle vähääkään sitä toivovanne.»

Edith nosti äkkiä päätänsä ja suuntasi synkän katseen Carkeriin. Tämä kohtasi sen lempeimmällä ja nöyrimmällä hymyllään ja jatkoi:

»Te väitätte minun esitykseni vääristelevän asioita. Pelkään, pelkäänpä tosiaankin, ettei asian laita ole niin, mutta olettakaamme, että niin olisi. Se rauhattomuus, jota olen jonkin aikaa tuntenut asian johdosta, on alkuisin seuraavasta seikasta: pelkään, että jos Florence-neiti useammin seurustelisi noiden ihmisten kanssa kuinka viattomasti ja luottavasti tahansa, se päättyisi siihen, että herra Dombey, jolla on jo ennakkoluuloja tytärtään kohtaan, ryhtyisi toimenpiteisiin vieroittaakseen ja erottaakseen Florence-neidin kodistaan (niinkuin tiedän hänen jo vähän suunnitelleenkin). Armollinen rouva, olkaa pitkämielinen minua kohtaan ja muistakaa yhteiset liikeasiani hänen kanssaan, kunnioitukseni häntä kohtaan ja se, että tunnen hänen luonteensa, voisinpa sanoa, melkein lapsuudestani alkaen, kun sanon, että jos hänessä on jokin varjopuoli, se on hänen ylevä itsepintaisuutensa, johtuen hänen jalosta ylpeydestään ja hänelle ominaisesta voimantunnosta, jota meidän kaikkien on kunnioitettava. Sitä ei voi kukistaa niinkuin muiden luonteitten itsepintaisuutta, ja se kasvaa päivä päivältä ja vuosi vuodelta.»

Edith tuijotti häneen yhä, mutta kuinka luja hänen katseensa olikin, värisivät hänen ylpeät sieraimensa, hän hengitti tavallista syvempään, ja hänen huulensa vapisivat hiukan, kun Carker kuvaili isännässään sitä, mihin heidän kaikkien oli taivuttava. Carker huomasi sen, ja vaikka hänen ilmeensä ei muuttunutkaan, tiesi Edith hänen huomanneen sen.

»Niinkin vähäpätöinen tapaus kuin eilen illalla sattunut», virkkoi hän, »jos saan vielä kerran viitata siihen, sopii valaisemaan ajatustani paremmin kuin mikään tärkeämpi. Dombey ja Poika ei välitä ajasta, paikasta tai asianhaaroista, vaan painaa kaikki valtansa alle. Mutta minä iloitsen tuosta sattumasta, sillä se on tehnyt minulle mahdolliseksi puhutella rouva Dombeyta tässä asiassa, vaikka saankin siitä rangaistukseksi hetkellistä tyytymättömyyttä. Armollinen rouva, juuri kun olin rauhaton ja peloissani mainitsemieni ilmiöiden vuoksi, kutsui herra Dombey minut Leamingtoniin. Siellä näin teidät. Siellä en voinut olla huomaamatta, millainen suhde teillä pian olisi häneen — pysyväksi onneksi hänelle ja myöskin itsellenne. Siellä päätin odottaa sitä aikaa, jolloin siirtyisitte asumaan tähän taloon, ja menetellä, niinkuin nyt olen menetellyt. Sydämeni sisimmässä en ollenkaan pelkää, että rikon velvollisuuteni herra Dombeyta kohtaan, jos kätken sen, mitä tiedän, sillä missä kahdella ihmisellä on vain yksi sydän ja yksi mieli — niinkuin tällaisessa avioliitossa — edustaa toinen jossakin määrin toista. Voin siis keventää omantuntoni tällaisissa asioissa yhtä hyvin teille kuin hänellekin. Jo mainitsemistani syistä valitsin teidät. Saanko toivoa sitä erikoista suosionosoitusta, että voin uskoa teidän ottaneen vastaan luottamukseni, ja saanko pitää itseäni vastuunalaisuudesta vapautettuna?»

Kauan hän muisti sen katseen, jonka Edith loi häneen — kuka olisikaan saattanut sitä unohtaa, jos kerran oli sen nähnyt? — ja sen taistelun, joka sitten riehui Edithin rinnassa.

»Olkoon niin, hyvä herra», vastasi Edith vihdoin. »Suvaitkaa pitää tätä asiaa loppuun käsiteltynä ja huolehtikaa siitä, ettei se leviä laajemmalle.»

Carker kumarsi syvään ja nousi. Edithkin nousi, ja Carker poistui erinomaisen nöyränä. Mutta Withers, joka tapasi hänet portailla, pysähtyi ihmeissään hänen hampaittensa kauneudesta ja hänen loistavasta hymystään, ja hänen ratsastaessaan valkosäärisellä hevosellaan luulivat ihmiset häntä hammaslääkäriksi, kun hän niin näytteli häikäiseviä hampaitaan. Ja Edithin vähän sen jälkeen lähdettyä liikkeelle vaunuissa luulivat ihmiset häntä ylhäiseksi naiseksi, joka oli yhtä onnellinen kuin rikas ja hienokin. Mutta he eivät olleet nähneet häntä joitakin hetkiä aikaisemmin ypöyksinään omassa huoneessaan eivätkä kuulleet hänen valituksensa puhkeamista sanoiksi: »Voi, Florence, Florence!»

Sohvallaan lepäävä ja suklaata maisteleva rouva Skewton ei ollut kuullut muuta kuin että Carkerilla oli jotakin asiaa. Koska hän luuli sillä tarkoitettavan liikeasiaa, jollaisia hän perinpohjin kammosi, ei hän kysynyt mitään eikä osoittanut uteliaisuutta. Persikanvärinen hattu antoikin hänelle yllin kyllin ajattelemisen aihetta heidän päästyään ulos, sillä sijoitettuna takaraivolle, tuulen ollessa jokseenkin kova, se osoitti hurjaa halua päästä, eroon rouva Skewtonin seurasta, eikä sitä saatu houkutelluksi minkäänlaiseen sovintoon. Kun vaunujen ovi suljettiin ja tuuli siten torjuttiin, leikki raihnaudesta johtunut tutiseminen taas keinotekoisilla ruusuilla kuin liuta yli-ikäisiä tuulenhenkiä. Niinpä oli rouva Skewtonilla kyllin tekemistä, eikä hän sittenkään selvinnyt kovin loistavasti ponnistuksistaan.

Myöhemmin illallakaan ei hänen vointinsa ollut parempi, sillä kun rouva Dombey istui pukeutumishuoneessaan ja oli odottanut äitiään jo puoli tuntia ja Dombey kävellyt edestakaisin vierashuoneessa juhlallisen raivostuneena (he olivat kaikki kolme menossa päivällisille), ilmestyi kamarineito Flowers kalpeana rouva Dombeyn luo ja sanoi:

»Oi, suokaa anteeksi, armollinen rouva, mutta minä en pääse alkuunkaan rouvan kanssa!»

»Mitä se merkitsee?» kysyi Edith.

»Tuskinpa itsekään tiedän, armollinen rouva», vastasi pelästynyt kamarineito. »Hän vääntelee kasvojaan.»

Edith kiirehti hänen kanssaan äitinsä huoneeseen. Kleopatralla oli täysi juhla-asu, jalokivet, lyhyet hihat, poskilla maalia, tekotukka ja tekohampaat ynnä muu nuorennus, mutta halvaus ei ollut petettävissä — se oli tuntenut hänet sopivaksi uhrikseen ja kohdannut hänet kuvastimen edessä, missä hän makasi kuin lattialle pudonnut hirvittävä nukke.

Pelkän häpeänkin vuoksi he irroittivat hänestä erinäisiä kappaleita ja panivat vuoteelle sen vähäisen, mikä hänessä oli luonnollista. Lähetettiin hakemaan lääkäreitä, jotka tulivat pian. Turvauduttiin voimakkaisiin parannuskeinoihin ja esitettiin se arvelu, että hän toipuisi tästä kohtauksesta, mutta ei enää kestäisi toista. Päiväkausia hän makasi puhumattomana kattoon tuijottaen. Toisinaan hän vastasi tolkuttomalla äänellä, jos häneltä kysyttiin, tunsiko hän läsnäolevia. Välillä hän taas ei antanut minkäänlaista merkkiä eikä edes liikauttanut silmiään.

Vihdoin hän alkoi palata tajuihinsa ja sai hiukan liikuntokykyäkin, vaikkei vielä kyennyt puhumaan. Eräänä päivänä hän jaksoi liikuttaa oikeaa kättään. Hän ojensi sen kamarineidolleen, joka oli silloin hoitamassa häntä, ja näyttäen hyvin rauhattomalta pyysi viittaamalla lyijykynää ja paperia. Tyttö toikin ne heti luullen emäntänsä tahtovan kirjoittaa testamenttinsa, ja kun rouva Dombey ei ollut kotona, odotti kamarineito tulosta juhlallisin tuntein.

Töherrettyään ja raaputeltuaan kauan vaivaloisesti ja kirjoitettuaan vääriäkin kirjaimia, jotka näyttivät putoilevan lyijykynästä omin päin, vanha rouva sai toimeen seuraavan lauseen:

»Ruusunpunaiset verhot.»

Kun kamarineito jäykistyi eikä syyttä, paransi Kleopatra käsikirjoitustaan lisäämällä siihen pari sanaa, jolloin se kuului:

»Ruusunpunaiset verhot tohtoreita varten.»

Nyt kamarineito aavisti hänen haluavan sellaisia verhoja, jotta lääketieteellisen tiedekunnan jäsenet näkisivät hänen ihonvärinsä paremmassa valaistuksessa. Ja koska ne talon asukkaat, jotka tunsivat hänet parhaiten, eivät ollenkaan epäilleet tämän käsityksen oikeutta, kuten potilas muuten pian itsekin kykeni vahvistamaan, lisättiin hänen vuoteeseensa ruusunväriset verhot. Siitä hetkestä alkaen parani hänen terveydentilansa nopeasti. Pian hän kykeni istumaan irtokutreineen ja pitsireunaisine myssyineen yönutussaan ja jaksoi sivellä vähän keinotekoista punaa kuopille painuneisiin poskiinsa.

Hän oli hirveä näky teeskennellessään ja kaunistellessaan itseään kuoleman nähden ja tehdessään sille nuorekkaita kepposiaan kuin se olisi ollut majuri. Mutta hänen mielessään oli tapahtunut halvauskohtauksen jälkeen eräs muutos, joka antoi yhtä paljon ajattelemisen aihetta ja oli yhtä kamala.

Tekikö hänen älynsä heikentyminen hänet viekkaammaksi ja vilpillisemmäksi kuin ennen vai sekoittiko se hänen käsityksensä siitä, mitä hän tahtoi olla ja mitä hän todellisuudessa oli, vai oliko hänen mielessään herännyt jonkinlainen tunnonvaivan kipinä, joka ei voinut leimahtaa liekiksi eikä hävitä täydelliseen pimeyteen, vai oliko hänen henkisten kykyjensä sekamelskassa syntynyt yhdistelmä kaikista näistä vaikuttimista, mikä ehkä on todennäköisin otaksuma — lopputulos vain oli seuraava: hän alkoi suunnattomasti vaatia Edithin kiintymystä, kiitollisuutta ja huomaavaisuutta, ylistää itseään erinomaisena äitinä ja olla kovin mustasukkainen Edithin sydämestä kilpaileville. Lisäksi hän muistamatta tehtyä sopimusta olla puhumatta asiasta viittaili alituisesti tyttärensä avioliittoon kuin todistukseksi siitä, että hän oli verraton äiti. Kaikki tämä yhdessä hänen heikkoutensa ja ärtyisyytensä kanssa oli alituisesti purevan ivallisena lisäselityksenä hänen nuorekkuuteensa ja huikentelevaisuuteensa.

»Missä rouva Dombey on?» kyseli hän kamarineidoltaan.

»Hän on lähtenyt ulos, armollinen rouva.»

»Lähtenyt ulos! Lähteekö hän ulos välttääkseen äitiään, Flowers?»

»Herra varjelkoon, armollinen rouva. Rouva on vain lähtenyt ajelulle neiti Florencen kanssa.»

»Neiti Florencen? Kuka on neiti Florence? Älkää puhukokaan minulle Florence-neidistä. Mitä Florence-neiti hänelle on minuun verrattuna?»

Jalokivien sopiva näytteleminen tai persikanvärinen hattu (hän istui hattu päässä ottaen vieraita vastaan viikkokausia ennenkuin jaksoi liikkua ovesta ulos) tai puettaminen hienoihin vaatteisiin sai tavallisesti pysähtymään kyyneleet, jotka tällöin alkoivat virrata. Niin hänet tyynnytettiin siihen asti kun Edith tuli häntä katsomaan. Mutta luotuaan silmäyksen ylpeisiin kasvoihin hän vaipui jälleen entiseen mielentilaansa.

»Sanonpa tosiaankin, Edith!» oli hänellä tapana huudahtaa päätään pudistaen.

»Mitä sitten, äiti?»

»Mitäkö! Minä en tosiaankaan ymmärrä, mikä oikein on vikana. Maailma on joutumaisillaan niin mutkikkaalle ja epäkiitolliselle asteelle, että melkein alan uskoa, ettei siinä tosiaankaan ole jäljellä ollenkaan sydäntä tai mitään senkaltaista. Withers on enemmän minun lapseni kuin sinä. Hän on paljon huomaavaisempi minua kohtaan kuin oma tyttäreni. Melkeinpä toivon, etten näyttäisi niin nuorelta — ja kaikkea muuta tuollaista — silloin minuun ehkä kiinnitettäisiin enemmän huomiota.»

»Mitä siis haluaisit, äiti?»

»Oi, paljonkin, Edith», kuului kärsimätön vastaus.

»Kaipaatko jotakin, mitä sinulla ei ole? Jos niin olisi asian laita, olisi se oma syysi.»

»Oma syyni!» alkoi vanha rouva ruikuttaa. »Vaikka olen ollut sinulle sellainen äiti, Edith! Kehdosta alkaen olen pitänyt sinua toverinani. Ja kun nyt laiminlyöt minut etkä tunne minua kohtaan suurempaa rakkautta kuin jos olisin vieras — et kahdettakymmenettä osaa siitä rakkaudesta, jota Florence sinulta saa — mutta minähän olenkin vain äitisi ja turmelisin hänet, jonakin päivänä — silloin vielä moitit minua siitä, että se on oma syyni.»

»Äiti, äiti, en moiti sinua mistään. Miksi sinä aina haluat puhella tuollaista?»

»Eikö ole luonnollista, että puhelen siitä, kun olen pelkkää rakkautta ja tunteellisuutta ja haavoitun kaikkein julmimmalla tavalla, milloin tahansa katsahdat minuun?»

»Tarkoitukseni ei ole haavoittaa sinua, äiti. Etkö muista ollenkaan, mistä olemme sopineet? Jätähän entisyys rauhaan.»

»Niin, rauhaan. Ja jätä myöskin rauhaan kiitollisuus minua kohtaan ja rakkaus minua kohtaan. Ja jätä minut rauhaan yksinäiseen huoneeseeni, missä minulla ei ole laisinkaan seuraa tai hoitoa, sillä aikaa kun sinä saat uusia suhteita, joille antaudut kokonaan, vaikka niillä ei ole pienintäkään oikeutta sinuun tässä maailmassa. Laupias taivas, Edith, tiedätkö oikeastaan, millaisen hienon ja aistikkaan talouden valtiatar sinä olet?»

»Kyllä, mutta älä puhu siitä!»

»Entä hieno herra Dombey sitten? Tiedätkö olevasi naimisissa hänen kanssaan ja tiedätkö, että sinulla on huoleton elatus, asema ja vaunut ja vaikka mitä?»

»Kyllä, äiti, sen tiedän hyvinkin.»

»Niinkuin sinulla olisi ollut sen hyvän sielun — mikä hänen nimensä nyt olikaan? — Grangerin luona, jollei hän olisi kuollut. Ja ketä sinun on kiitettävä kaikesta tästä, Edith?»

»Sinua, äiti, sinua.»

»Kierrä siis kätesi kaulaani ja suutele minua ja osoita minulle, Edith, ettet tiedä koskaan olleen parempaa äitiä kuin minä olen ollut sinulle. Äläkä anna minun muuttua täydelliseksi linnunpelättimeksi senvuoksi, että kulutan ja kiusaan itseäni kiittämättömyytesi tähden, sillä muuten ei ainoakaan ihminen tunne minua, kun jälleen antaudun seuraelämään, ei edes vastenmielinen elukka, majuri.»

Mutta toisinaan, kun Edith painautui lähemmäksi häntä ja kumartaen kaunista päätänsä painoi kylmän poskensa hänen poskeaan vasten, vetäytyi äiti taaksepäin kuin peläten tytärtään ja alkoi vavista ja huutaa itkien, että hän oli menettämäisillään järkensä. Ja toisinaan hän pyysi nöyrästi tytärtään istuutumaan vuoteen viereiselle tuolille ja katseli synkän miettivää ilmettä sennäköisenä, etteivät ruusunpunaiset verhotkaan voineet hälventää hänen kasvojensa kurjuutta.

Aikaa myöten kävivät ruusunpunaiset verhot punaisemmiksi Kleopatran toipuessa ruumiillisesti, hänen pukunsa muuttuessa entistäkin nuorekkaammaksi sairauden hävityksiä peittääkseen. Se löi leimansa myöskin hänen ihomaaliinsa, hampaisiinsa, tekotukkaansa, jalokiviinsä, lyhyihin hihoihinsa ja yleensä kaikkeen kuvastimen edessä sortuneen nuken asuun. Nekin punastuivat silloin tällöin hänen puheensa epäselvyyttä, jota hän koetti peittää lapsellisella tirskunnalla, ja hänen usein pettävää muistiaan, joka pysymättä säännöllisissä rajoissa oikullisesti poikkesi milloin minnekin, kuin pilkatakseen hänen omaa merkillistä olemustaan.

Mutta ne eivät koskaan punastuneet senvuoksi, että hän oli muuttunut tytärtään kohtaan ajatuksissa tai sanoissa. Ja vaikka tytär usein joutui niiden vaikutuspiiriin, eivät ne koskaan punastuneet hänen lempeytensä vuoksi, jota hymy kirkasti tai rakkauden loiste pehmensi ylpeässä kauneudessa.

KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU

Neiti Tox uudistaa vanhan tuttavuuden

Yksinäinen neiti Tox kävi raskasmieliseksi ja kärsi paljon, kun hänen ystävänsä Louisa Chick oli hylännyt hänet ja Dombey tuottanut hänelle niin hirveän nolauksen — sillä hänen takkapeiliään ei koristanut mikään hopealangalla yhdistetty pari hienoja hääkortteja eikä sellaista myöskään näkynyt klaveerin kannella tai muulla koruesineiden telineellä, mistä sen olisi voinut ottaa esille suurina juhlapäivinä. Kului joku aika, jolloin lintuvalssia ei ollenkaan kuulunut Prinsessan aukion varrella. Kasvit saivat silloin olla hoidotta ja pölyä kokoontui neiti Toxin esi-isän pienoisvalokuvalle, jossa nähtiin puuteroitu pää ja niskapalmikko.

Mutta neiti Tox ei ollut siinä iässä eikä luonteenlaadultaan sellainen, että hän olisi pitkäksi aikaa antautunut hyödyttömään murehtimiseen. Vain kaksi klaveerin ääntä oli menettänyt sointinsa käyttämättömyyden vuoksi, kun lintuvalssi taas alkoi liverrellä ja väristä pikku vierashuoneessa; vain yksi geraniumin vesa joutui puutteellisen hoidon uhriksi, ennenkuin hän alkoi jälleen säännöllisesti joka aamu hoitaa vihreitä kukkakorejaan. Puuteroitu esi-isä oli ollut pölyn peitossa vain kuusi viikkoa, kun neiti Tox puhalsi sen lempeitä kasvoja ja kiilloitti sen säämiskänpalasella.

Mutta hän oli kuitenkin yksinäinen ja ymmällä. Kuinka naurettavalta hänen kiintymyksensä lieneekään näyttänyt, oli se todellinen ja voimakas, ja hän oli, niinkuin hän sanoi, »syvästi loukkaantunut ansaitsemattomasta ylenkatseesta Louisan puolelta».

Mutta neiti Toxin luonteen mukaista ei suinkaan ollut vihoitella kauan. Jos hän olikin sipsutellut elämän läpi omalla hiljaisella tavallaan ilman varsinaisia mielipiteitä, oli hän myöskin päässyt näin pitkälle ilman kuluttavia intohimoja. Pelkkä Louisa Chickin näkeminen kadulla eräänä päivänä huomattavan matkan päässä valtasi niin hänen aran luonteensa, että hän oli iloinen päästessään heti turvaan erään sokerileipurin myymälään ja saadessaan siellä purkaa tunteitaan itkemällä oikein sydämen pohjasta pienessä ummehtuneessa takahuoneessa, jota tavallisesti käytettiin liemiruokien nauttimiseen ja joka selvästi tuoksusi häränhäntäliemeltä.

Dombeyta kohtaan neiti Toxilla ei omasta mielestään edes ollut mitään valittamisen syytä. Hänen käsityksensä tämän herran suurenmoisuudesta oli niin rajaton, että hän nyt, jouduttuaan etäämmälle, tunsi välimatkan itsensä ja Dombeyn välillä aina olleen mittaamattoman, ikäänkuin Dombey olisi alentunut sietämään häntä ollenkaan. Neiti Toxin vilpitön usko oli, ettei mikään nainen voinut olla sellaiselle miehelle liian kaunis tai komea. Niinpä oli luonnollista, että Dombey etsiessään itselleen vaimoa etsi mahdollisimman korkealta. Parikymmentä kertaa päivässä neiti Tox kyynelsilmin totesi tämän asian. Hän ei enää ajatellut sitä ylpeää tapaa, kuinka Dombey oli häntä käyttänyt oman mukavuutensa ja omien oikkujensa palvelemiseen ja armollisesti sallinut hänen ottaa osaa pikku poikansa hoitamiseen. Hän ajatteli vain, niinkuin hän itse lausui, »että hän oli viettänyt siinä talossa monta onnellista hetkeä, joita hänen aina tuli muistaa kiitollisena, ja että hän ei voisi koskaan lakata kunnioittamasta herra Dombeyta yhtenä vaikutusvaltaisimmista ja arvokkaimmista miehistä».

Mutta erotettuna leppymättömästä Louisasta ja tuntien jonkinlaista arkuutta majuria kohtaan (jota hän nyt katseli vähän epäluuloisesti) neiti Tox kärsi siitä, ettei saanut lainkaan kuulla, mitä Dombeyn kotona tapahtui. Ja kun hän tosiaankin oli tottunut pitämään Dombey ja Poikaa maailman keskipisteenä, päätti hän mieluummin kuin pysyisi tietämättömänä näistä ihmisistä etsiä käsiinsä vanhan tuttavansa rouva Richardsin, jonka hän tiesi seurustelevan Dombeyn palvelijoiden kanssa senkin jälkeen, kun oli tehnyt viimeisen muistettavan vierailun Dombeyn taloon. Lähtiessään tapaamaan Toodlen perhettä hänellä oli ehkä myös se hellä vaikutin, että hän halusi saada puhella Dombeysta jonkun ihmisen kanssa, kuinka vähäpätöinen tämä olisikin.

Joka tapauksessa neiti Tox suuntasi eräänä iltana askeleensa Toodlen asuntoon, vieläpä sellaiseen aikaan, jolloin Toodle tomuisena ja mustana virkisti itseään teellä perheensä keskuudessa. Toodle tunsi vain kolme olemassaolon vaihetta. Hän joko virkisti itseään juuri mainitussa piirissä tai syöksyi kahdenkymmenenviiden mailin nopeudella tunnissa maan halki tai sitten nukkui ponnistustensa jälkeen. Hän oli aina joko pyörremyrskyssä tai rasvatyynessä, ja kummassakin tilassa rauhallinen, tyytyväinen ja huoleton mies näytti purkaneen kaiken perimänsä kuohumisen ja riehumisen vetureihin, joiden kanssa hän joutui tekemisiin ja jotka huohottivat ja läähättivät ja puhisivat ja uuvuttivat itseänsä säälimättömästi hänen viettäessään hiljaista ja tasaista elämää.

»Polly, eukkoseni», virkkoi Toodle, jolla oli pikku Toodle kummallakin polvella kahden toisen valmistaessa hänelle teetä ja monien muiden puuhaillessa siellä täällä huoneessa — Toodle ei näet koskaan ollut ilman pikku lapsia, vaan hänellä oli niitä aina useampia — »oletko äskettäin nähnyt Robiamme?»

»En», vastasi Polly, »mutta jokseenkin varmasti hän käy tänä iltana täällä. Nythän on juuri se ilta, ja hän on kovin säännöllinen.»

»Arvatenkin», virkkoi Toodle, nauttien mielihyvin ateriasta, »menestyy Robimme nyt niin hyvin kuin se ylimalkaan on mahdollista pojalle, vai mitä, Polly?»

»Oi, hän menestyy mainiosti!» vastasi Polly.

»Hänhän ei ole käynyt ollenkaan salaperäiseksi — vai mitä, Polly?» kysyi Toodle.

»Ei», vastasi rouva Toodle päättävästi.

»Minusta on hauskaa, että hän ei ole käynyt salaperäiseksi, Polly», huomautti Toodle hitaalla ja tasaisella tavallaan, pistellen kääntöveitsellä voileivän palasia suuhunsa, »sillä se ei näytä hyvältä, vai mitä sinä arvelet, Polly?»

»Ei tietenkään, ukkoseni. Kuinka voit sitä kysyä?»

»Nähkääs, pojat ja tytöt», virkkoi Toodle katsellen ympärillään olevia perheensä jäseniä, »mihin te pyrkinettekään rehellisesti, on mielipiteeni se, ettette voi sitä hyvin tehdä muutoin kuin olemalla avomielisiä. Jos joudutte tunneliin tai holviin, niin älkää harrastako mitään salapeliä. Pitäkää höyrypillit hyvässä kunnossa, jotta tiedetään, missä olette.»

Toodlen nouseva polvi päästi kuuluville kimeän mutinan, joka ilmaisi heidän päätöksensä käyttää hyväkseen isän antamaa neuvoa.

»Mutta mikä saa sinut noin puhumaan Robista, isä?» kysyi hänen vaimonsa huolestuneena.