Part 7

Ilmakehä tuntui käyvän kylmemmäksi Dombeyn katsellessa jäätävästi pikku tytärtään, joka taputtaen käsiään ja seisoen varpaillaan pikku pojan ja perijän valtaistuimen edessä houkutteli hänet kurottautumaan alas korkealta paikaltaan ja katsomaan häneen. Ehkä auttoi tähän lopputulokseen myöskin jokin Richardsin rehellinen temppu, mutta joka tapauksessa katsahti pienokainen alas ja pysyi hiljaa. Kun sisko kätkeytyi hoitajansa taakse, seurasi poju häntä silmillään, ja kun tyttö kurkisti sieltä iloisesti huudahtaen, hypähti Paul, jokelsi iloisesti ja nauroi ääneensä tytön juostessa häntä kohti ja hyväili hänen kiharoitaan hennoilla kätösillään, samalla kun sisko oli ihan tukehduttaa hänet suuteloillaan.

Oliko Dombey hyvillään sen nähdessään? Ei ainoakaan värähdys hänen kasvoissaan ilmaissut iloa, mutta kaikenlaiset ulkonaiset tunteenpurkaukset olivatkin hänessä tavattomia. Jos auringonsäde hiipi huoneeseen valaisemaan lapsia heidän leikkiessään, ei se koskaan ulottunut hänen kasvoihinsa. Hän katseli niin jäykästi ja kylmästi, että lämmin loiste katosi pikku Florencenkin nauravista silmistä, kun ne lopulta sattuivat osumaan isän silmiin.

Nyt oli todella synkkä, harmaa syyspäivä, ja sinä lyhyenä äänettömyyden hetkenä, joka seurasi, putoili lehtiä apeina maahan.

"Jaha, John", virkkoi Dombey katsahtaen kelloonsa ja ottaen hattunsa ja hansikkaansa, "oleppa hyvä ja tarjoa käsivartesi sisarelleni. Minä talutan tänään neiti Toxia. Menkää te, Richards, edellä Paul-herran kanssa. Olkaa hyvin varovainen."

Dombeyn vaunuissa istuivat Dombey ja Poika, neiti Tox, rouva Chick, Richards ja Florence. Niiden jäljessä tulivat pienemmät ajoneuvot, joissa olivat Susan Nipper ja niiden omistaja Chick. Susan katseli hievahtamatta ulos ikkunasta välttääkseen sitä hämminkiä, jota hänelle tuotti Chickin leveiden kasvojen näkeminen, ja ajatteli joka kerta, kun kuuli ratinaa, että Chick kääri paperiin hänelle tarkoitettua rahalahjaa.

Matkalla kirkkoon Dombey taputti kerran käsiään huvittaakseen poikaansa. Tämä isällisen ihastuksen purkaus sai neiti Toxin ihan haltioihinsa. Mutta lukuunottamatta tätä tapausta oli pääeroavaisuus ristiäisseurueen ja hautajaissaaton välillä vain ajoneuvojen ja hevosten värissä.

Kun he saapuivat kirkon ovelle, otti heidät vastaan juhlallinen suntio. Dombey, joka astui maahan ensimmäisenä auttaakseen naiset ulos ajoneuvoista ja seisoi hänen vieressään vaununovella, näytti toiselta suntiolta, vähemmän loisteliaalta, mutta peloittavammalta, yksityiselämän suntiolta, meidän puuhiemme ja sydäntemme vartijalta.

Neiti Toxin käsi vapisi hänen laskiessaan sen Dombeyn käsivarrelle ja huomatessaan itseään opastettavan ylös portaita kolmikulmaisen hatun ja leveän kauluksen jäljessä. Hetkisen tuntui siltä kuin olisi ollut puhe toisista suurista juhlamenoista, "Tahdotko ottaa puolisoksesi tämän miehen, Lucretia?"

"Tahdon."

"Olkaa hyvä ja tuokaa lapsi nopeasti sisään ulkoilmasta", kuiskasi suntio pitäen auki kirkon sisäovea.

Pikku Paul olisi voinut Hamletin kanssa kysyä: "hautaaniko?" — niin kylmä ja ummehtunut oli kirkko. Korkea verhottu saarnatuoli ja kuoripulpetti, parvekkeiden alla olevien tyhjien rukousjakkaroiden ja kattoon asti kohoavien ja suurten tylynnäköisten urkujen varjoon häipyvien tyhjien penkkien ikävät jonot, pölyiset matot ja kylmät kivipaadet, sivukäytävien kaameat vapaapaikat ja kostea nurkka kellonnuoran luona, jonne hautajaisissa tarvittavat mustat aluspukit oli työnnetty syrjään yhdessä muutamien lapioiden ja korien sekä parin vainajista muistuttavan köysikimpun kanssa, outo, harvinainen, vastenmielinen haju ja ruumishuoneen valaistus — kaikki oli sopusoinnussa keskenään. Se oli kylmä ja kaamea näky..

"Nyt on paraikaa vihkiäiset, arvoisa herra", sanoi suntio, "mutta ne loppuvat pian. Astukaa siksi aikaa tänne sakaristoon."

Ennenkuin hän kääntyi näyttääkseen tietä, kumarsi hän Dombeylle hymyillen puolittain tutunomaisesti, ilmaistakseen muistavansa, että hänellä oli ollut mieluisena tehtävänä palvella häntä hänen puolisonsa hautajaisissa, ja toivovansa, että hän oli voinut hyvin senjälkeen.

Vihkiäisetkin näyttivät surullisilta heidän astuessaan alttarin ohi. Morsian oli liian vanha ja sulhanen liian nuori, ja eräs ikäloppu keikari, jolla oli vain yksi silmä ja toisen silmän kohdalla lornetti, toimi naittajana todistajien väristessä kylmästä. Sakaristossa savusi tuli, ja vanha työn uuvuttama ja kehnopalkkainen asianajajan kirjuri kuljetti etusormeaan pitkin erään suunnattoman suuren nimikirjan pergamenttisivuja (samanlaisia niteitä oli pitkät rivit hyllyllä). Uunin yläpuolella riippui kirkon maanalaisten hautaholvien pohjapiirros, ja Chick, joka luki päällisin puolin ääneen sen sisällystä vilkastuttaakseen seuruetta, ehti kokonaisuudessaan esittää kuvauksen rouva Dombeyn hautapaikasta, ennenkuin huomasi vaieta.

Toisen kylmän äänettömyyden jälkeen kehoitti heitä kastemaljan luo läähättävä pieni penkkirivien avaaja, jota vaivasi hengenahdistus, tosin luonteenomainen kirkkomaalle, vaikkei kirkolle.

Siellä he saivat odottaa kotvasen, kunnes hääseurue oli merkinnyt nimensä luetteloihin. Sillä välin hiippaili läähättävä pieni penkkirivien avaaja — osittain kivuloisuutensa vuoksi, osittain muistuttaakseen olemassaolostaan vastavihitylle parille — ympäri rakennusta köhien kuin merisika.

Pian sitten ilmestyi lukkarikin (ainoa iloisen näköinen olento koko kirkossa, vaikka hän oli hautausurakoitsija) tuoden maljan lämmintä vettä ja kaataessaan sen kastemaljaan puhui jotakin kylmän karkoittamisesta, mitä eivät sillä kertaa olisi voineet suorittaa miljoonat astialliset kiehuvan kuumaa vettä. Sitten ilmestyi pastori, miellyttävä, lempeä nuori mies, joka ilmeisesti pelkäsi pienokaista. Hän teki saman vaikutuksen kuin päähenkilö jossakin kummitustarinassa, "kokonaan valkeaan verhottu olento", jonka nähdessään Paul päästi ihan vihlovia huutoja eikä lakannut, ennenkuin hänet kannettiin ulos kasvot tummansinisinä.

Senkin jälkeen kun tämä oli tapahtunut kaikkien suureksi virkistykseksi, kuului hänen äänensä juhlatoimituksen koko loppuajan pylväistössä, milloin heikompana, milloin voimakkaampana, milloin tyynnytettynä, milloin taas vastustamattomasti kiihtyneenä häntä kohdanneen vääryyden vuoksi. Se kiinnitti molempien naisten huomion niin kokonaan, että rouva Chick syöksyi tuon tuostakin kirkon keskikäytävälle lähettääkseen viestejä penkkirivien avaajalle ja neiti Tox piti rukouskirjaansa auki "Ruutisalaliiton" kohdalta ja välillä luki jonkin siihen liittyvistä kiitosvirsistä.

Koko toimituksen ajan Dombey pysyi tunteettoman tyynenä ja ehkä vielä lisäsi kylmyyttä, koska nuoren papin henki höyrysi hänen lukiessaan. Vain yhden kerran isän kasvoneleet vähän värähtivät, nimittäin silloin, kun pappi lukiessaan hyvin yksinkertaisesti ja vilpittömästi loppukehoituksen, joka koski kummien tulevaa velvollisuutta lapsen kuulustelijoina, sattui katsomaan Chickiin. Silloin olisi voinut nähdä Dombeyn ilmaisevan mahtipontisella katseella, että hän itse ottaisi sen asian huolekseen.

Dombeylle olisi ollut hyödyksi ajatella vähän vähemmän omaa arvokkuuttaan ja vähän enemmän niiden juhlamenojen korkeaa alkuperää ja tarkoitusta, joihin hän otti osaa niin muodollisesti ja jäykästi. Hänen omahyväisyytensä oli suuressa ristiriidassa niiden historian kanssa.

Kun ne olivat päättyneet, tarjosi hän taas käsivartensa neiti Toxille ja talutti hänet sakaristoon, jossa hän ilmoitti pastorille, että olisi pyytänyt tätä kunnioittamaan hänen kotiaan tulemalla päivälliselle hänen luokseen, mutta että se ei käynyt päinsä hänen perhesurunsa vuoksi. Kun nimet oli kirjoitettu ja palkkio maksettu, unohtamatta penkkirivien avaajaa (jonka yskä oli taas kovin paha), lukkaria tai suntiota (joka oli sattumalta ulkoportailla katselemassa hartaasti ilmaa), lähtivät he taas ajamaan kotiin yhtä synkkinä kuin olivat saapuneet kirkkoon.

Kotona näytti herra Pittin kuva katselevan nenä pystyssä kylmää välipalaa, joka oli katettu lasien ja hopeiden kylmään loistoon ja muistutti pikemmin juhlavuoteella makaavan vainajan ateriaa kuin hyvän seuran virkistystä. Neiti Tox lahjoitti kummipojalleen pikarin ja Chick laatikossa veitsen, haarukan ja lusikan. Dombey lahjoitti neiti Toxille rannerenkaan, josta saaja heltyi ylenmäärin.

"John", virkkoi Dombey, "ole niin hyvä ja istu pöydän alapäähän. Mitä sinulla on siellä, John?"

"Minulla on kylmä vasikanpihvi", vastasi John hieroen kohmettuneita käsiään yhteen. "Entä sinulla?"

"Tämä on luullakseni jotakin kylmää vasikanpäästä valmistettua", vastasi Dombey. "Tuossa on kylmää lintua — silavaa — piirakoita — salaattia — hummeria. Neiti Tox kai kunnioittaa minua juomalla kanssani vähän viiniä? Samppanjaa neiti Toxille."

Joka ruokalajiin kätkeytyi hammassärkyä. Viini oli niin vihlovan kylmää, että se pani neiti Toxin vähän huudahtamaan, minkä hän vaivoin sai muutetuksi jonkinlaiseksi "hm" huokaisuksi. Vasikanpaisti oli tullut niin ilmavasta ruokasäiliöstä, että ensimmäinen suupala sitä herätti Chickissä varpaanpäitä myöten samanlaisen tunteen kuin kylmä lyijy. Dombey yksin pysyi tyynenä. Hänet olisi voinut ripustaa myytäväksi venäläisillä markkinoilla näytteeksi jäätyneestä miehestä.

Tämä kaikkea vallitseva yleisvaikutus oli liian voimakas hänen sisarelleenkin. Hän ei yrittänytkään imarrella tai pitää yllä keskustelua, vaan suuntasi kaikki ponnistuksensa siihen, että näyttäisi mahdollisimman vähän viluiselta.

"No niin", virkkoi Chick tehden epätoivoisen yrityksen pitkän äänettömyyden jälkeen ja täyttäen lasinsa sherryllä, "sinun luvallasi, Dombey, juon tämän lasin pikku Paulin menestykseksi".

"Taivas häntä siunatkoon!" kuiskasi neiti Tox maistaen kerran viinistään.

"Rakas pikku Dombey!" kuiskasi rouva Chick.

"John", lausui Dombey jäykän arvokkaasti, "olen varma siitä, että poikani tuntisi suurta kiitollisuutta sinua kohtaan ja epäilemättä ilmaisisikin sen, jos osaisi antaa arvoa huomaavaisuudellesi. Toivon hänen kerran kykenevän täyttämään sen vastuunalaisuuden vaatimukset, jonka hänen sukulaistensa ja ystäviensä hyväntahtoinen käytös yksityiselämässä ja meidän julkisen asemamme velvoittava luonne voi panna hänen hartioilleen."

Kun se sävy, jolla nämä sanat lausuttiin, ei sallinut asiasta puhuttavan enempää, vaipui Chick taas alakuloisuuteen ja äänettömyyteen. Mutta toisin neiti Tox, joka kuunneltuaan Dombeyta tavallistakin tarkkaavaisempana ja pää entistä enemmän kallellaan, kumartui pöydän yli ja sanoi rouva Chickille hiljaa:

"Louisa!"

"Rakas ystävä", vastasi rouva Chick.

"Meidän julkisen asemamme velvoittava luonne voi — olen unohtanut lauseen täsmällisen muodon."

"Vaatia häneltä", sanoi rouva Chick.

"Suokaa anteeksi, rakas ystävä", vastasi neiti Tox, "ei suinkaan se niin kuulunut. Lausemuoto oli pyöristetympi ja sujuvampi. Sukulaisten ja ystävien hyväntahtoinen käytös yksityiselämässä ja meidän julkisen asemamme velvoittava luonne voi — panna hänen hartioilleen!"

"Aivan oikein, panna hänen hartioilleen", myönsi rouva Chick.

Neiti Tox taputti riemuiten hentoja käsiään ja lisäsi luoden silmänsä ylös: "Se on kaunopuheisuutta!"

Dombey oli sillä välin kutsuttanut saapuville Richardsin, joka tuli nyt sisään niiaten, mutta ilman pienokaista, sillä Paul lepäsi aamun rasitusten jälkeen. Käskettyään tarjota lasin viiniä tälle palkolliselleen Dombey puhutteli häntä seuraavin sanoin — mutta ennen sitä neiti Tox kallisti päänsä toiselle sivulle ja teki muitakin pikku valmisteluja painaakseen kuulemansa oikein sydämeensä.

"Niinä noin kuutena kuukautena, jotka olette ollut tämän talon asukkaana, Richards, olette täyttänyt velvollisuutenne. Kun halusin antaa teille pikku palkinnon tässä tilaisuudessa, mietin kuinka saattaisin parhaiten toteuttaa aikomukseni ja neuvottelin siitä myöskin sisareni, rouva —"

"Chickin kanssa", täydensi senniminen herra.

"Oi, olkaa hyvä, älkää keskeyttäkö!" pyysi neiti Tox.

"Aioin sanoa teille, Richards", jatkoi Dombey luoden julman katseen John-herraan, "että minua vahvisti päätöksessäni vielä muisto eräästä keskustelusta, joka minulla oli teidän miehenne kanssa tässä huoneessa silloin, kun teidät palkattiin tänne ja kun hänen omasta suustaan kuulin sen surullisen seikan, että teidän koko perheenne, hän itse etupäässä, on vaipunut syvään tietämättömyyteen."

Richards ihan värisi moitteen ylevyyden musertamana.

"Minä", jatkoi Dombey, "en suinkaan kuulu tasa-arvoisuuden ja yleisen kansansivistyksen puoltajiin. Mutta alempia luokkia pitää välttämättä opettaa käsittämään asemansa ja käyttäytymään sopivasti. Sikäli minä suosin kouluja. Koska minulla on oikeus ehdottaa yksi oppilas otettavaksi erääseen vanhaan laitokseen, jota kunnioitettavan ammattikunnan mukaan sanotaan 'armeliaiksi hiojiksi' ja jossa oppilaille ei anneta ainoastaan hyödyllistä opetusta, vaan myöskin puku ja numeromerkki, olen minä, asetuttuani ensin rouva Chickin välityksellä yhteyteen perheenne kanssa, antanut teidän vanhimmalle pojallenne tuon vapaapaikan, ja nyt olen kuullut, että hän on tänään saanut koulupukunsa. Hänen poikansa numero", jatkoi Dombey kääntyen sisarensa puoleen ja puhuen lapsesta kuin tämä olisi ollut vuokra-ajuri, "on luullakseni sataneljäkymmentäseitsemän. Louisa, sinähän sen tiedät."

"Sataneljäkymmentäseitsemän", vahvisti rouva Chick. "Pukuna, Richards, on villakankaasta tehty sievä lämmin pitkäliepeinen takki, ja lakki, jonka reunat on käännetty ylös keltaisella nauhalla, punaiset villasukat ja hyvin vahvat nahkaiset polvihousut. Kuka tahansa saattaisi kiitollisin mielin käydä puettuna sellaisiin vaatteisiin!" huudahti hän haltioissaan.

"Kuulkaapas vain, Richards!" virkkoi neiti Tox. "Tepä voitte tosiaankin olla onnellinen! Armeliaat hiojat!"

"Olen tosiaankin hyvin kiitollinen, arvoisa herra", sanoi Richards epävarmalla äänellä, "ja pidän hyvin kauniina tekona, että olette muistanut minun pienokaisiani". Mutta samalla ilmestyi hänen silmiensä eteen kuva hänen esikoisestaan, joka oli puettu "armeliaaksi hiojaksi", jalat rouva Chickin kuvailemien käytännöllisten housujen verhoamina, ja se sai kyyneleet nousemaan hänen silmiinsä.

"Minua ilahduttaa huomata teidät noin tunteelliseksi, Richards", sanoi neiti Tox.

"Se saa tosiaankin toivomaan", sanoi rouva Chick, joka ylpeili ihmissydäntä kohtaan tuntemastaan luottamuksesta, "että maailmassa vielä on jokin heikko kipinä kiitollisuutta ja aitoa tunnetta".

Richards vastasi näihin kohteliaisuuksiin niiaamalla ja kuiskaamalla kiitoksensa, mutta huomatessaan mahdottomaksi toipua siitä mielenjännityksestä, jonka hänessä oli herättänyt mielikuva niin aikaisin housuihin puetusta esikoisesta, hän vähitellen lähestyi ovea ja oli sydämestään iloinen päästessään sen ulkopuolelle.

Nämä merkit osittaisesta sulamisesta, jotka olivat ilmestyneet hänen kerallaan, katosivat myöskin hänen poistuessaan, ja pakkanen oli taas yhtä ankara kuin ennen konsanaan. Pöydän alapäässä hyräili Chick pari kertaa säveltä, mutta kummallakin kerralla se oli katkelma _Saulin_ surumarssista. Seurue näytti kohmettuvan yhä kylmemmäksi ja jäykemmäksi niinkuin se ateriakin, jonka ympärillä he istuivat. Vihdoin rouva Chick katsahti neiti Toxiin ja neiti Tox vastasi hänen katseeseensa, jolloin molemmat nousivat ja sanoivat, että oli tosiaankin jo' aika lähteä. Kun Dombey kuunteli tätä ilmoitusta täysin tyynesti, lausuivat he hänelle jäähyväiset ja lähtivät pian Chickin saattamina, joka heti, kun he olivat kääntäneet selkänsä talolle ja jättäneet isännän tavalliseen juhlalliseen yksinäisyyteensä, pisti kädet housuntaskuihin, nojautui taaksepäin vaunuissa ja vihelsi alusta loppuun mielisäveleensä "liirum laarum rallalaa". Samalla kuvastui hänen kasvoillaan niin synkkä ja kauhea uhma, että rouva Chick ei uskaltanut panna vastalausettaan tai millään lailla ahdistaa häntä.

Vaikka Richardsilla oli pikku Paul sylissään, ei hän voinut unohtaa esikoistaan. Hän tunsi olevansa kiittämätön, mutta päivän yleisvaikutus painoi leimansa myöskin "armeliaihin hiojiin", ja tuskin hän osasi pitää tinalevyä, jossa oli numero sataneljäkymmentäseitsemän, muuna kuin osana päivän muodollisuudesta ja jäykkyydestä. Hän puhui lastenkamarissa myöskin pojan "sääriparoista", ja taas alkoi häntä vaivata mielikuva koulupukuisesta esikoisesta.

"En tiedä, mitä antaisin", virkkoi Polly, "jos saisin vielä kerran nähdä pienen poikaparkani, ennenkuin hän tottuu uusiin vaatteisiinsa".

"No, sanonpa teille jotakin, rouva Richards", vastasi Nipper, joka oli päässyt uskotuksi, "käykää katsomassa häntä ja keventäkää mieltänne".

"Herra Dombey ei pitäisi siitä", huomautti Polly.

"Oi, eikö pitäisi, rouva Richards!" vastasi Nipper. "Hän luullakseni olisi oikein tyytyväinen siihen, jos häneltä kysyisi."

"Tuskinpa te ainakaan kysyisitte?" sanoi Polly.

"En, rouva Richards, päinvastoin", vastasi Susan, "ja koska olen kuullut, että molemmat tarkastajat Tox ja Chick eivät huomenna aio olla toimessa, lähdemme Floy-neiti ja minä huomisaamuna teidän kanssanne tervehtimään perhettänne, rouva Richards, sillä voimmehan yhtä hyvin kävellä sinne kuin edestakaisin katuja, ja vielä paremminkin."

Polly hylkäsi ensin tämän suunnitelman jyrkästi, mutta vähitellen hän alkoi miettiä sitä samoin kuin yhä selvemmin ajatteli lapsensa ja oman kotinsa kiellettyä kuvaa. Lopulta hän myöntyi Susanin ehdotukseen päätellen, ettei voinut olla kovin paha käväistä vain yhden kerran kotona.

Kun asia oli näin päätetty, alkoi pikku Paul itkeä kerrassaan surkeasti kuin olisi aavistanut, ettei siitä tulisi muuta kuin onnettomuutta.

"Mikä lasta vaivaa?" kysyi Susan.

"Se on kai vilustunut", vastasi Polly ja käveli sitä kantaen edestakaisin ja koettaen tyynnyttää.

Syksyinen iltapäivä oli perin kolkko, ja kun Polly asteli lapsi sylissä saadakseen sen itkun vaimenemaan ja katseli ulos surullisten ikkunoiden läpi, puristaen pienokaista lujemmin rintaansa vastaan, varisi kuihtuneita lehtiä ihan ryöppynä maahan.

KUUDES LUKU

Paul joutuu toisen kerran orvoksi

Aamulla Pollya vaivasivat niin monet pahat aavistukset, että hän ilman mustasilmäisen toverinsa hellittämättömiä yllytyksiä olisi varmasti hylännyt kaikki ajatukset retkestä ja nimenomaan pyytänyt lupaa tavata numero sataseitsemänkymmentäseitsemän Dombeyn talon peloittavan katon alla. Mutta Susan, jota hänen keksimänsä juoni viehätti ja joka, vaikka jaksoikin perin urhoollisesti kestää toisia ihmisiä kohdanneet pettymykset, ei voinut sietää omien toiveittensa tyhjiin raukeamista, osasi esittää monta pätevää vastaväitettä toisen suunnitelman onnistumista vastaan ja puolustella alkuperäistä aietta niin taitavilla selityksillä, että melkein samassa kun Dombey oli kääntänyt ylpeän selkänsä kodilleen ja ajoi Cityyn päin niinkuin joka päivä ennenkin, oli hänen mitään pahaa aavistamaton poikansa matkalla Staggsin puutarhoihin päin.

Tämä kaunisniminen paikka sijaitsi eräässä esikaupungissa, jonka Staggsin puutarhojen asukkaat tunsivat Camberling Townin nimellä. Ulkomaalaisia varten laaditussa Lontoon kartassa, joka on painettu nenäliinalle, jotta sitä olisi hauskempi ja mukavampi käsitellä, on tämä nimitys jostakin syystä lyhennetty Camden Towniksi. Sinne nyt molemmat lapsenhoitajattaret suuntasivat kulkunsa holhokkiensa seurassa. Richards tietystikin kantoi Paulia, ja Susan talutti pikku Florencea, nykien ja sysien häntä välistä, mikäli piti tarpeellisena.

Suuren mullistuksen ensimmäinen isku oli juuri repäissyt koko naapuritienoon halki, keskustaan asti. Joka taholla näkyi siitä jälkiä. Taloja oli lyöty kasaan, katuja katkaistu ja tukittu. Syviä kuoppia ja ojia oli kaivettu maahan, suunnattomia multa- ja saviläjiä luotu maanpinnalle, ja rakennuksia, jotka olivat kallistuneet, kun niiden alta maa oli vierinyt pois, oli tuettu paksuilla hirsillä. Erään jyrkän vastamuodostuneen kukkulan juurella oli jono vankkureita sikin sokin, toisaalla likosi ja ruostui uutukaisessa lammikossa hujan hajan rautaesineitä. Kaikkialla näkyi siltoja, jotka eivät johtaneet mihinkään, teitä, joita oli mahdoton kulkea, savupiippujen puolivalmiita torneja, väliaikaisia puutaloja ja aitauksia ihan käsittämättömillä paikoilla, rikkinäisten talojen runkoja ja keskeneräisiä seiniä ja holvia, kokonaisia telinekasoja, suuria tiilikiviröykkiöitä, jättimäisiä nostoranoja ja hajasäärisiä kolmijalkoja, jotka riippuivat tyhjässä ilmassa. Joka suunnalla näkyi tuhansia epäsäännöllisiä hahmoja ja esineitä, jotka olivat armottomasti viskautuneet pois paikoiltaan ja nyt törröttivät ylösalaisin maahan vaipuneina tai ilmassa sojottaen tai vedessä lahoten selittämättöminä kuin uni. Kuumat lähteet ja polttavat vesisuihkut, maanjäristyksen tavalliset seuralaiset, lisäsivät vielä näyn sekasortoisuutta. Kiehuvaa vettä kokoontui rappeutuneiden seinien väliin, missä se sihisi kovasti. Sieltä tunkeutui niinikään näkyviin liekkien loimu ja kohina, ja tuhkakasat sulkivat tien ja muuttivat kokonaan naapuriston olot ja tavat.

Lyhyesti sanoen, vielä keskeneräinen rautatie oli rakenteilla ja kulki tämän hirveän sekasorron keskitse sivistyksen ja edistyksen valtavalla uralla.

Mutta tähän asti ei ympäristö ollut vielä halukas hyväksymään rautatietä. Pari kolme rohkeaa keinottelijaa oli jo tehnyt katusuunnitteluja, ja yksi oli vähän rakentanutkin, mutta pysähtynyt keskelle liejua ja tuhkaa miettiäkseen asiaa vielä vähän. Uuden uutukainen kapakka, joka tuoksui vielä tuoreelta muurilaastilta ja liisteriltä ja jonka ikkunoista oli näköala pelkkään tyhjyyteen, oli valinnut ilmoituskilpensä kuvaksi rautatien kiskot, mutta se saattoi olla tuhmanrohkea yritys — ja sitten sen isäntä toivoi voivansa myydä juomia työmiehille. Niin oli yksinkertaisesta olutkapakasta tullut tunnelinkaivajien poikkeuspaikka, ja vanha lihakauppa oli yhtä itsekkäistä syistä nopeasti ja kansanomaisesti muuttunut rautatieravintolaksi, jossa joka päivä oli tarjolla paistettua sianreittä. Vuokratalojen omistajat niinikään näyttivät suosivan näitä uudistuksia eivätkä senvuoksi juuri nauttineet paikkakuntalaisten luottamusta. Yleinen mielipide taipui hyvin hitaasti uuden hankkeen puolelle. Rautatien vieressä oli likaisia peltoja ja navettoja ja lantakasoja ja törkyläjiä ja ojia ja puutarhoja ja huvimajoja ja aukioita, joilla saattoi piiskata mattoja. Korkeammilla kohdilla oli hajallaan pieniä osterinkuorten kasoja osteriaikana ja hummerinkuorten kasoja hummeriaikana ja saviastioiden sirpaleita ja kuihtuneita kaalinlehtiä kaikkina aikoina. Tämän tienoon yleisvaikutelmaan kuuluivat myöskin pylväät ja aidat ja asiaankuulumattomille ohikulkijoille tarkoitetut vanhat varoitustaulut, huonojen hökkelien takaseinät ja pienet mitättömät ruohokentät. Mikään ei siellä ollut hyvää eikä kuvitellutkaan olevansa. Jos lähistöllä oleva kurja autio maa olisi voinut nauraa, olisi se nauranut kaikelle tälle pilkallisesti niinkuin moni sen kehnoista naapureista.