Part 6

Neiti Toxilla oli tapana usein vakuuttaa rouva Chickille, että mikään ei saattaisi voittaa hänen mielenkiintoaan kaikkea sitä kohtaan, mikä koski suloisen pikku lapsen kehittymistä. Ja neiti Toxin käytöksen tarkkaaja olisi voinut tehdä sen johtopäätöksen ilman nimenomaista vakuutustakin. Hän valvoi nuoren perijän viattomia aterioita sanomattoman tyytyväisenä melkein kuin olisi kestinnyt pienokaista yhdessä Richardsin kanssa. Kylvettämis- ja pukemistilaisuuksissa hän oli haltioituneena katselijana. Kun pienokainen joskus sai vähäisen lääkeannoksensa, ilmeni neiti Toxin luonteen lämmin myötätunto hartaana, ja kun hän kerran kainoudesta oli kätkeytynyt kaappiin, Dombeyn tultua sisarensa kehoituksesta lastenhuoneeseen katsomaan, kuinka lapsi ennen yölevolle menemistään keikkui lyhyessä paidassaan Richardsin sylissä, oli hän niin ihastunut kätköpaikassaan, ettei malttanut olla huudahtamatta: "Eikö hän ole kaunis, herra Dombey! Eikö hän ole oikea Kupido!" Ja sitten hän melkein vaipui kokoon kaapin oven taakse punastuneena ja häpeissään.

"Louisa", virkkoi Dombey eräänä päivänä sisarelleen, "olen tosiaankin sitä mieltä, että minun pitää antaa ystävättärellesi jokin pikku muisto Paulin ristiäisissä. Hän on alunpitäen huolehtinut niin lämpimästi lapsesta ja näyttää ymmärtävän asemansa niin täydellisesti (mikä on hyvin harvinainen ansio tässä maailmassa, kuten on valitettavasti todettava), että tosiaankin mielikseni osoittaisin hänelle huomaavaisuutta."

Tahtomatta mitenkään alentaa neiti Toxin ansioita on mainittava, että Dombeyn samoin kuin monen muunkin mielestä vain ne ymmärsivät asemansa, jotka osoittivat asianmukaista kunnioitusta häntä itseään kohtaan. Ei se seikka, että he tunsivat itsensä, vaan että he tunsivat hänet ja kumarsivat syvään hänen edessään, se oli heidän suurimpana ansionaan.

"Rakas Paul", vastasi hänen sisarensa, "sinä menettelet vain oikeudenmukaisesti neiti Toxia kohtaan niinkuin varmasti tiesin sinun menettelevänkin teräväkatseisena miehenä. Minä luulen, että jos kielessä on kahta sanaa, jotka herättävät hänessä melkein jumaloimisen tapaista kunnioitusta, ne ovat Dombey ja Poika."

"Niin, minä uskon sen", virkkoi Dombey. "Se on kunniaksi neiti Toxille."

"Ja mitä tulee jonkinlaiseen muistolahjaan, rakas Paul", jatkoi hänen sisarensa, "voin heti sanoa sinulle, että mitä tahansa annatkin neiti Toxille, säilyttää ja kunnioittaa hän sitä kuin pyhäinjäännöstä, siitä olen varma. Mutta, rakas Paul, on olemassa yksi keino, jolla voit vielä imartelevammalla ja tervetulleemmalla tavalla osoittaa antavasi arvoa neiti Toxin ystävällisyydelle, jos haluaisit."

"Mikä se on?" kysyi Dombey.

"Kummit tietysti ovat tärkeät sukulaisuussuhteen ja vaikutusvallan kannalta", selitti rouva Chick.

"En ymmärrä, miksi ne olisivat tärkeitä minun pojalleni", sanoi Dombey kylmästi.

"Aivan oikein, rakas Paul", vastasi rouva Chick harvinaisen vilkkaasti, salatakseen äkillisen muutoksensa, "juuri tuollaiseksi kuvitteluakin sinun mielipiteesi. En olisi voinut odottaa sinulta mitään muuta. Olisin voinut arvata sinun ajattelevan niin. Ehkä" — tässä rouva Chick viivytteli ikäänkuin ei olisi ollut oikein varma menestymisestään — "ehkä sinulla on senvuoksi vielä vähemmän sitä vastaan, että neiti Toxista tulisi tuon pikku kullannupun kummi, jos hän esiintyisi vain jonkin toisen edustajana ja valtuutettuna. Sitä minun ei tarvitse sanoakaan, Paul, että se otettaisiin vastaan suurena kunnianosoituksena."

"Louisa", virkkoi Dombey lyhyen äänettömyyden jälkeen, "eihän voi ajatella —"

"Ei tietysti", huudahti rouva Chick kiiruhtaen edeltäpäin arvaamaan kieltävän vastauksen, "enkä ole koskaan sitä olettanut".

Dombey katsahti häneen kärsimättömästi.

"Älä kiihdytä minua, Paul rakas", virkkoi hänen sisarensa, "sillä se on minulle kovin turmiollista. Minä en ole suinkaan vahva. Rakkaan Fanny-parkamme kuoleman jälkeen en ole oikein päässyt ennalleni."

Dombey vilkaisi nenäliinaan, jonka hänen sisarensa nosti silmilleen, ja aloitti taas:

"Tarkoitin, etten voi ajatella —"

"Ja minä sanon", mutisi rouva Chick, "etten ole kertaakaan sitä ajatellut".

"Laupias taivas, Louisa!" huudahti Dombey.

"Ei, rakas Paul", huomautti rouva Chick arvokkaasti kyynelsilmin, "minun täytyy tosiaankin saada puhua. Minä en ole niin älykäs tai niin järkevä tai kaunopuheinen tai muuta tuollaista kuin sinä. Tiedän sen hyvinkin. Sen pahempi minulle. Mutta vaikka ne olisivat viimeiset sanani — ja viimeisten sanojen pitäisi olla sinulle ja minulle, Paul, hyvin vakavia rakkaan Fanny-paran jälkeen — sanoisin kuitenkin, etten ole koskaan sitä ajatellut. Ja se on erittäin tärkeää", lisäsi rouva Chick arvokkaammin ikäänkuin olisi säästänyt musertavan todistuskappaleen viimeiseksi, "että en ole tosiaankaan koskaan ajatellut sellaista".

Dombey käveli ikkunan luo ja taas takaisin.

"Ei voi ajatella, Louisa", virkkoi hän (rouva Chick oli naulannut lippunsa maston kärkeen ja toisti: "minä tiedän sen", mutta hänen veljensä ei kiinnittänyt siihen huomiota), "että olisi montakaan ihmistä, joilla olisi suurempi oikeus ja mahdollisuus kuin neiti Toxilla, jos minä ylimalkaan tunnustan minkäänlaisia oikeuksia tällaisessa tapauksessa. Mutta minä en tunnusta. En myönnä mitään sellaista. Paul ja minä osaamme ajan tullen säilyttää arvomme — toisin sanoen liikkeen arvon ja jättää sen seuraavalle sukupolvelle ilman mitään tuollaisia jokapäiväisiä auttajia. Vieraiden ihmisten apua, jota ihmiset tavallisesti hakevat lapsilleen, minä halveksin, koska toivoakseni olen sen yläpuolella. Olen tyytyväinen, jos Paulin lapsuus kuluu häiriöittä ja minä saan nähdä hänen ilman ajanhukkaa hankkivan itselleen ne ominaisuudet, jotka ovat tarpeen hänen astuessaan kohtalon määräämälle elämänuralleen. Myöhempinä vuosinaan hän voi valita kuinka vaikutusvaltaisia ystäviä haluaa, kun hän pontevasti pitää pystyssä liikkeen arvoa ja luottoa — vieläpä lisääkin sitä, jos se on mahdollista. Siihen asti minä olen hänelle kylliksi, ehkäpä kaikki kaikessa. En ollenkaan toivo ihmisten astuvan meidän väliimme. Paljoa mieluummin osoittaisin ystävättäresi tapaiselle henkilölle kiitollisuuttani hänen hyväntahtoisesta käytöksestään. Olkoon siis niin, ja sinun miehesi ja minä riitämme ihan hyvin toisiksi kummeiksi, luullakseni."

Näissä huomautuksissa, jotka Dombey lausui hyvin mahtavasti ja juhlallisesti, hän oli paljastanut sydämensä salaiset ajatukset. Hänen rinnassaan oli nyt selvimpänä tunteena selittämätön epäluulo, että joku astuisi hänen ja pikku pojan väliin, ja se ylpeä pelko, että joku ehkä saisi jakaa hänen kanssaan pojan kunnioituksen ja alttiuden, hiljattain herännyt paha aavistus siitä, että hänen valtansa taivuttaa ja nöyryyttää toisten ihmisten tahtoa ei ollut ehdottoman varma, ynnä mustasukkainen viha jokaista uutta estettä tai vastoinkäymistä kohtaan. Hänellä ei ollut koko ikänään ollut ainoatakaan ystävää. Hänen kova ja umpimielinen luonteensa ei ollut hakenut eikä löytänyt ketään. Ja nyt, kun tämä luonne keskitti tarmokkaasti kaiken voimansa isänrakkauden ja isällisen kunnianhimon toteuttamiseen, näytti siltä kuin sen jäinen virta, sensijaan että olisi näissä oloissa päässyt virtaamaan kirkkaana ja vapaana, olisi sulanut vain silmänräpäykseksi ottaakseen uuden aineksen itseensä ja sitten hyytynyt sen keralla kivikovaksi möhkäleeksi.

Tultuaan merkityksettömyytensä vuoksi tällä lailla korotetuksi pikku Paulin kummiksi valittiin ja nimitettiin neiti Tox tästä hetkestä alkaen mainittuun toimeensa. Niinikään ilmaisi Dombey samalla toiveensa, että juhlamenot, jotka olivat jo lykkääntyneet näin pitkälle, pantaisiin toimeen enemmittä viivytyksittä. Hänen sisarensa, joka ei ollut toivonut laisinkaan näin erinomaista menestystä, lähti niin pian kuin suinkin ilmaisemaan asian parhaalle ystävättärelleen, ja Dombey jäi yksin kirjastohuoneeseensa.

Lastenkamarissa ei suinkaan ollut yksinäistä, sillä siellä viettivät rouva Chick ja neiti Tox rattoisan illan suureksi kiusaksi Susan Nipperille, joka käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta virnistelläkseen salassa. Hänen tunteensa olivat nyt niin kiihtyneet, että hänen välttämättä täytyi purkaa niitä tällä lailla, vaikka hänellä ei ollutkaan sitä lohdutusta, että olisi keltään saanut osakseen myötätuntoa. Samoin kuin entiseen aikaan harhailevat ritarit kevensivät mieltään leikkelemällä rakastettunsa nimeä erämaihin, korpiin ja muihin autioihin paikkoihin, missä todennäköisesti ei kukaan koskaan niitä lukisi, samoin Susan Nipperkin nyrpisti pystynenäänsä laatikonarkuissa ja vaatekomeroissa, loi halveksivia silmäyksiä kaappeihin, pilkallisia katseita saviruukkuihin ja suhautti haukkumasanoja käytävään.

Mutta onnellisen tietämättöminä tämän nuoren naisen tunteista molemmat tungettelijat katselivat tyytyväisinä kaikkia eri vaiheita pikku Paulin riisumisessa, voimisteluharjoituksissa, aterioimisessa ja nukkumaan menemisessä. Sitten he istuutuivat teetä juomaan tulen ääreen. Molemmat lapset nukkuivat Pollyn hyväsydämisten ponnistusten vaikutuksesta samassa huoneessa, ja vasta kun naiset olivat asettuneet teepöydän ääreen ja sattuivat katsahtamaan pikku vuoteisiin, johtuivat he ajattelemaan Florencea.

"Kuinka sikeästi hän nukkuu!" sanoi neiti Tox.

"No, hänhän liikkuu aika paljon päivän mittaan", vastasi rouva Chick, "sillä hän leikkii niin paljon pikku Paulin kanssa".

"Hän on omituinen lapsi", huomautti neiti Tox.

"Ilmetty äitinsä, rakas ystävä", sanoi rouva Chick hiljaisella äänellä.

"Tosiaanko? Hyväinen aika!"

Tämän neiti Tox sanoi harvinaisen säälivällä äänellä, vaikka hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä miksi; hän vain aavisti, että hänen piti niin tehdä.

"Florencesta ei koskaan, koskaan tule Dombeyta", virkkoi rouva Chick, "ei, vaikka hän eläisi tuhatvuotiaaksi".

Neiti Tox kohautti kulmakarvojaan ja oli taas pelkkänä surkutteluna.

"Minä ihan kiusaannun ja ikävystyn hänen kanssaan", jatkoi rouva Chick huoaten kuin vaatimattomasti tietoisena ansioistaan. "En tosiaankaan ymmärrä, mitä hänestä tulee vanhempana tai mihin asemaan hän joutuu. Hän ei osaa vähimmässäkään määrässä miellyttää isäänsä. Ja kuinka hän voisikaan osata, kun hän on niin erilainen kuin Dombeyt?"

Neiti Tox oli sennäköinen kuin ei olisi voinut keksiä huomauttamista noin sitovaa todistuskappaletta vastaan.

"Ja lapsella, nähkääs, on ihan Fanny-paran luonne", lisäsi rouva Chick suurena salaisuutena. "Hän ei koskaan kykene ponnistukseen myöhemmälläkään iällään, sen uskallan sanoa. Ei koskaan! Hän ei koskaan kierry ja takerru isänsä sydämen ympärille kuin —"

"Kuin muratti?" täydensi neiti Tox.

"Kuin muratti", myönsi rouva Chick. "Ei milloinkaan! Hän ei koskaan osaa liukua ja pesiytyä isänsä sydämeen kuin —"

"Pelästynyt hirvenvasikka?" täydensi neiti Tox.

"Kuin pelästynyt hirvenvasikka", myönsi rouva Chick. "Ei koskaan! Fanny-parka! Ja kuinka kuitenkin rakastin häntä!"

"Älkää antautuko surun valtaan, rakas ystävä", pyysi neiti Tox rauhoittavalla äänellä. "Älkää tosiaankaan! Teillä on kovin hellä sydän."

"Meillä on kullakin virheemme", virkkoi rouva Chick itkien ja pudistaen päätään. "Sen uskallan sanoa. En ollut koskaan sokea huomaamaan hänen virheitään. Kaukana siitä. Mutta kuitenkin rakastin häntä!"

Kuinka suurta tyydytystä tuottikaan rouva Chickille — arkipäiväiselle ja typerälle olennolle, johon verrattuna hänen kälynsä oli ollut naisellisen älykäs ja ystävällinen, oikea enkeli suojella ja helliä vainajan muistoa, menetellen siinä samalla tavalla kuin kälynsä eläessäkin oli häntä kohdellut, uskoen täydellisesti itseään ja ollen tavattoman tyytyväinen omaan suureen kärsivällisyyteensä! Kuinka suunnattoman suloinen onkaan suvaitsevaisuus silloin, kun todella tunnemme sitä rinnassamme, koska se tuottaa meille mielihyvää silloinkin, kun vain kuvittelemme sen omistavamme emmekä mitenkään voi todistaa, kuinka sattumalta jouduimme siihen käsitykseen!

Rouva Chick pyyhki vielä silmiään ja pudisti päätään, kun Richards uskalsi huomauttaa hänelle, että Florence oli hereillään ja istui vuoteessaan. Lapsi oli tosiaankin noussut istumaan niinkuin imettäjä oli sanonut, ja hänen silmäripsissään kimmelsi kyyneleitä. Mutta kukaan muu ei niitä huomannut kuin Polly. Ei kukaan muu kumartunut hänen ylitseen tai kuiskannut hänelle rauhoittavia sanoja ja kuunnellut hänen levottoman sydämensä värisemistä.

"Voi, rakas imettäjä!" virkkoi lapsi katsellen vakavasti hänen kasvoihinsa, "antakaa minun mennä nukkumaan veljeni viereen!"

"Miksi, kultaseni?" kysyi Richards.

"Minä luulen hänen rakastavan minua", huusi lapsi näyttäen olevan ihan suunniltaan. "Antakaa minun maata hänen vieressään. Olkaa niin hyvä ja antakaa!"

Rouva Chick kehoitti lasta muutamin äidillisin sanoin laskeutumaan levolle kilttinä tyttönä, mutta Florence toisti pyyntönsä pelästyneen näköisenä ja nyyhkytysten ja kyynelten murtamalla äänellä.

"Minä en herätä häntä", virkkoi hän peittäen kasvonsa ja painaen päänsä kumaraan, "minä vain kosketan häntä kädelläni ja rupean nukkumaan. Antakaa minun nukkua veljeni vieressä tänä yönä, sillä minä luulen hänen pitävän minusta!"

Richards otti hänet sanaakaan puhumatta, kantoi siihen pikku vuoteeseen, jossa pienokainen nukkui, ja laski hänet Paulin viereen. Florence painautui niin lähelle veljeään kuin oli mahdollista häntä häiritsemättä, ojensi toisen käsivartensa arasti lapsen kaulan ympäri, kätki toisella käsivarrella kasvonsa, joita ympäröivät hänen kosteat ja hajalliset hiuksensa, ja makasi liikahtamatta.

"Pikku raukka", virkkoi neiti Tox, "luullakseni hän on nähnyt unta".

Tämä mitätön tapaus oli niin katkaissut keskustelun kulun, että oli vaikeata päästä siihen käsiksi. Ja sitäpaitsi oli rouva Chickiä niin liikuttanut hänen oman suvaitsevan luonteensa tarkasteleminen, että hän ei enää voinut olla hyvällä tuulella. Ystävykset siis lopettivat pian teenjuontinsa, ja palvelija lähetettiin noutamaan ajuria neiti Toxille. Tällä olikin suuri kokemus vuokrakärryistä, ja kun hän lähti niillä liikkeelle, meni häneltä tavallisesti paljon aikaa alkuvalmistuksiin, jotka hän suoritti hyvin järjestelmällisesti.

"Suvaitkaa olla niin hyvä, Towlinson", virkkoi neiti Tox, "ja ottakaa ensiksikin mukaanne kynä ja mustetta ja merkitkää hänen numeronsa selvästi muistiin".

"Kyllä, neiti," sanoi Towlinson.

"Sitten olkaa hyvä ja kääntäkää pielus, Towlinson", virkkoi neiti Tox. "Se on tavallisesti kostea, rakas ystävä", lisäsi hän erikseen rouva Chickille.

"Kyllä, neiti", sanoi Towlinson.

"Sitten vaivaan teitä vielä", huomautti neiti Tox, "viemään tämän kortin ja shillingin. Kortissa on sen paikan osoite, jonne hänen on vietävä minut, ja sitten hänen pitää ymmärtää, ettei missään tapauksessa sovi vaatia palkkioksi enempää kuin shillingi."

"Aivan niin, neiti", sanoi Towlinson.

"Ja — valitettavasti minun täytyy vaivata teitä niin paljon, Towlinson", virkkoi neiti Tox katsellen häntä miettiväisenä.

"Ei se tee mitään, neiti", vastasi Towlinson.

"Olkaa sitten hyvä ja mainitkaa sille miehelle, Towlinson", pyysi neiti Tox, "että hänen kyydittävänsä setä on tuomari ja että jos ajuri käyttäytyy pienimmässäkään määrässä tunkeilevasti, tulee hän saamaan hirveän rangaistuksen. Voitte olla sanovinanne sen ystävällisessä tarkoituksessa ja sen vuoksi, että muka tiedätte niin käyneen eräälle toiselle ajurille, joka on jo kuollut."

"Niinkuin käskette, neiti", sanoi Towlinson.

"Ja nyt hyvää yötä, rakas, rakas, rakas kummipoikani", virkkoi neiti Tox lähettäen oikean suutelosateen joka kerta kun toisti tuon sanan, "ja Louisa, rakas ystäväni, luvatkaa minulle, että nautitte jotakin lämmintä ennen nukkumaanmenoanne, älkääkä päästäkö surullisia ajatuksia vallalle".

Vain töin tuskin sai mustasilmäinen Nipper, joka katseli räpäyttämättä silmiänsä, hillityksi itsensä tämän kohtauksen aikana ja siihen asti, kunnes rouva Chick poistui. Mutta niin pian kun vieraat olivat lähteneet lastenhuoneesta, korvasi hän jossakin määrin äskeisen vaikenemisensa.

"Kuusi viikkoa voisi minua pitää pakkopaidassa", virkkoi Nipper, "ja kun pääsisin siitä vapaaksi, olisin vain entistä häijympi, mutta kuka on koskaan kuullut kahdesta tuollaisesta hölmöstä, rouva Richards?"

"Ja kun sitten voivat sanoa lapsi-paran vain nähneen unta", sanoi Polly.

"Mokomat!" ähisi Susan Nipper nyökäten ovelle päin, josta naiset olivat poistuneet. "Tytöstä ei muka koskaan tule Dombeyta, vai mitä? Toivottavaa tosiaankin olisi, ettei hänestä tulisi, me emme tarvitse niitä enemmän, yhdessäkin on kylliksi."

"Älkää herättäkö lapsia, Susan hyvä", pyysi Polly.

"Olen teille hyvin kiitollinen, rouva Richards", virkkoi Susan, joka ei raivonpuuskassaan tehnyt suurtakaan erotusta ihmisten kesken, "ja pidän tosiaankin suurena kunniana saada teiltä käskyjä, koska olen musta neekeri ja mulatti. Rouva Richards, jos voitte antaa minulle joitakin muita käskyjä, niin olkaa hyvä ja mainitkaa ne."

"Mitä te suotta puhutte käskyistä?"

"Hyväinen aika, rouva Richards, väliaikaiset komentavat täällä aina vakinaisia, ettekö sitä tietänyt, rouva Richards, missä ihmeessä sitten olette syntynyt? Mutta missä lienettekin syntynyt rouva Richards", jatkoi äkäpussi pudistaen kiivaasti päätään, "ja milloin tahansa ja millä lailla tahansa (minkä te itse parhaiten tiedätte), niin suvaitkaa kuitenkin pitää mielessänne, että on toinen asia jaella käskyjä ja ihan toinen ottaa niitä vastaan. Joku voi käskeä toista ihmistä syöksymään sillalta pää edellä neljänkymmenenviiden jalan syvyyteen, rouva Richards, mutta käsketty onkin ehkä ihan toista mieltä."

"Kas niin", sanoi Polly, "te suututte, koska olette kelpo tyttö ja pidätte neiti Florencesta, ja sitten te hyökkäätte minun kimppuuni, koska teillä ei ole ketään toista".

"Muutamien ihmisten on hyvin helppo malttaa mielensä ja puhella ystävällisesti, rouva Richards", vastasi Susan vähän lauhtuneena, "kun heidän lastaan kohdellaan kuin prinssiä ja taputellaan ja silitellään, kunnes se toivoo ystävänsä kauas pois, mutta kun ruvetaan ahdistamaan suloista, pientä, viatonta olentoa, jolle tai josta ei koskaan saisi virkkaa pahaa sanaa, on asia ihan toinen. Mutta laupias taivas, Floy-neiti, tottelematon, jumalaton lapsi, jollette sulje silmiänne tällä hetkellä, kutsun sisään mörköjä, jotka asuvat ullakolla, ja ne syövät teidät elävältä!"

Samalla neiti Nipper päästi kuuluville hirveän karjunnan, jonka piti lähteä härän sukuisesta tunnontarkasta peikosta, kun se kärsimättömänä toivoi pääsevänsä suorittamaan asemansa vaatiman julman velvollisuuden. Kun hän vielä oli rauhoittanut pikku holhokkiaan peittämällä hänen päänsä vuodevaatteilla ja lyömällä pielusta vihaisesti kolme neljä kertaa, pani hän käsivartensa ristiin, puristi huulensa yhteen ja istui lopun iltaa tuleen tuijottaen.

Vaikka pikku Paul oli lastenkamarikielellä puhuen "hyvin tarkka poika ikäisekseen", kiinnitti hän kaikkeen tähän yhtä vähän huomiota kuin ylihuomiseksi määrättyjen ristiäistensä valmisteluihin, jotka kuitenkin vaikuttivat paljon sekä hänen omaan että hänen sisarensa ja molempien lastenhoitajien vaateparteen. Määräpäivän aamunakaan hän ei osoittanut ymmärtävänsä sen tärkeyttä, vaan oli päinvastoin tavattoman unelias ja hyvin taipuvainen suuttumaan hoitajiinsa heidän pukiessaan häntä liikkeellelähtöä varten.

Sattui olemaan lyijynharmaa syyspäivä ja pureva itätuuli — sellainen päivä, joka oli sopusoinnussa juhlan kanssa. Dombey edusti sinänsä kastetoimituksen tuulta, varjoa ja syksyä. Hän seisoi kirjastohuoneessaan ottamassa vastaan juhlavieraita niin kovana ja kylmänä kuin sen päivän ilmakin oli, ja kun hän katsahti ulos lasikuistin kautta pikku puutarhassa kasvaviin puihin, putoili niiden ruskeita ja keltaisia lehtiä lepoon maahan kuin hänen katseensa olisi ne surmannut.

Uh! Huoneet olivat synkät ja kylmät ja näyttivät surupukuisilta samoin kuin talon asukkaatkin. Kokonsa mukaan järjestetyt ja sotilaiden lailla suoraan riviin asetetut kirjat olivat kylmissä, kovissa ja kiiltävissä asuissaan sennäköisiä kuin niillä olisi ollut vain yksi tunne — vilun väristys. Lasilevyllä ja lukitulla ovella varustettu kirjakaappi torjui kaiken ystävällisyyden. Sen päällä vartioi pronssinen herra Pitt, jossa ei huomannut jälkeäkään hänen ylimaallisesta alkuperästään, luoksepääsemätöntä aarretta kuin lumottu maurilainen. Kaapin kummassakin nurkassa saamasi pölyinen vanhasta hautakammiosta kaivettu uuma häviötä ja kuolemaa kuin kahdesta saarnatuolista, ja uunin peili, joka heijasti Dombeyn ja hänen muotokuvansa samalla kertaa, näytti vaipuneen surumielisiin mietiskelyihin.

Jäykkä ja tukeva uuninristikko tuntui olevan Dombeylle lähempää sukua kuin mikään muu sellaisena kuin hän nyt esiintyi takki tiukasti napitettuna, valkea kaulahuivi kaulassa, raskaat kultaiset kellonperät riippumassa, narisevat kengät jalassa. Mutta näin oli laita oikeastaan vain siihen asti, kun hänen lailliset sukulaisensa herra ja rouva Chick ilmestyivät.

"Rakas Paul", kuiskasi rouva Chick syleillen häntä, "tämä on alkuna moniin iloisiin päiviin, toivoakseni!"

"Kiitos, Louisa", virkkoi Dombey jurosti. "Kuinka jaksat, John?"

"No, kuinka sinä itse jaksat?" vastasi Chick.

Hän ojensi kätensä Dombeylle sennäköisenä kuin olisi pelännyt saavansa sähköiskun. Dombey tarttui siihen ikäänkuin se olisi ollut kala tai meriruoho tai jokin muu sellainen tahmea esine ja päästi sen paikalla irti ylhäisen kohteliaasti.'

"Ehkä sinä, Louisa", huomautti Dombey kääntäen vähän päätään kaulaliinan sisässä kuin jossakin putkessa, "olisit halunnut tulta uuniin?"

"Ei, rakas Paul, ei minun ole vilu", vastasi rouva Chick, joka töin tuskin sai estetyksi hampaansa kalisemasta.

"Kuules, John", sanoi Dombey, "eikö sinusta tunnu kylmältä?"

John oli jo pistänyt molemmat kätensä syvälle taskuihin ja oli juuri aloittamaisillaan saman sopimattoman laulun, joka aikaisemmin oli niin suututtanut rouva Chickiä. Hän vakuutti voivansa oikein hyvin ja lisäsi hiljaisella äänellä: "Tralla lallalaa", mutta silloin hänet kohtalon sallimuksesta keskeytti Towlinson, joka ilmoitti:

"Neiti Tox!"

Ja sisään astui miesten lumoojatar nenä sinisenä ja kasvot sanomattoman viluisen näköisinä, mikä johtui siitä, että hän oli juhlapäivän kunniaksi puettu hyvin ohuesti monenlaisiin liehuviin hetaleihin.

"Hyvää päivää, kuinka voitte, neiti Tox?" kysyi Dombey.

Liehuvien harsojensa ympäröimä neiti Tox lysähti alas kuin kiikari, joka työnnetään kokoon. Hän niiasi syvään vastaukseksi siihen, että Dombey lähestyi häntä askeleen tai pari.

"En voi milloinkaan unohtaa tätä tapausta, herra Dombey", virkkoi neiti Tox lempeällä äänellä. "Se olisi mahdotonta. Rakas Louisa, tuskin voin uskoa omia aistejani."

Jos neiti Tox saattoi uskoa yhtä aistiaan, oli nyt hyvin kylmä päivä. Se oli ihan selvää. Hän käytti hyväkseen ensimmäistä mahdollista tilaisuutta edistääkseen verenkiertoa nenänpäässään hieromalla sitä salaa nenäliinallaan, jottei se suudellessa tuntuisi alhaisen lämpötilansa vuoksi vastenmieliseltä kastettavasta.

Pian ilmestyi pienokainen kaikessa komeudessaan Richardsin sylissä, ja jälkijoukkona oli Florence reippaan nuoren konstaapelinsa Susan Nipperin valvonnan alaisena. Vaikka lastenhuoneen koko seurue oli tällä hetkellä puettu kevyempään surupukuun kuin aikaisemmin, ei orvoksi joutuneitten lasten ulkomuoto suinkaan ollut omiaan tekemään päivää iloisemmaksi. Pienokainen — ehkä neiti Toxin nenän vaikutuksesta — alkoi itkeä. Se esti herra Chickin kömpelösti täyttämästä erästä aikomustaan, nimittäin rupeamasta puuhailemaan Florencen kanssa. Sillä tämä herra, joka oli verrattain välinpitämätön täydellisen Dombeyn suuremmista oikeuksista (mikä ehkä johtui siitä, että hänellä oli kunnia olla yhdistetty oikeaan Dombeyhin ja että hän sen vuoksi oli tottunut tähän oivallisuuteen), tosiaankin piti tytöstä eikä salannut tätä tunnettaan, vaan aikoi nytkin ruveta sitä näyttämään omalla tavallaan, kun Paul alkoi itkeä, ja Chickin puoliso keskeytti hänet äkkiä.

"Kas niin, Florence, kultaseni", sanoi täti reippaasti, "mitä sinä puuhailet, lapseni? Näytä nyt itsesi pikku veljellesi. Herätä hänen huomionsa, kultaseni!"