Part 42
"Senvuoksi veljeni Paul on tehnytkin, mitä sopi odottaa ja mitä jokainen arvasi hänen tekevänkin, jos hän astuisi jälleen aviosäätyyn. Tunnustan, että se hämmästyttää minua jonkin verran, vaikka se onkin minulle mieluista, sillä Paulin lähtiessä maalle ei minulla ollut aavistustakaan, että hän kiintyisi keneenkään maalla, niinkuin hän varmasti ei ollut kiintynyt kaupungissa. Mutta tämä liitto näyttää olevan kuitenkin erittäin onnistunut joka suhteessa. Olen täysin varma siltä, että äiti on hyvin säädyllinen ja hieno nainen, eikä minulla ole pienintäkään oikeutta moittia sitä, että hän asettuu heidän luokseen asumaan. Se on Paulin asia eikä minun — ja mitä Paulin morsiameen tulee, olen nähnyt vain hänen kuvansa, mutta se on kerrassaan kaunis. Hänen nimensäkin on kaunis", virkkoi rouva Chick pudistaen päätänsä pontevasti ja korjaten asentoaan. "Edith on mielestäni yhtä harvinainen kuin hienokin. Senvuoksi en laisinkaan epäile, Lucretia, että mielellänne kuulette vihkiäisten tapahtuvan jo hyvin pian. Tietysti se on teistä hauskaa, ja teitä varmasti ilahduttaa tämä muutos veljeni oloissa, kun hän on ollut teitä kohtaan niin ystävällinen ja huomaavainen monta kertaa."
Neiti Tox ei vastannut mitään, vaan tarttui vapisevin käsin pieneen vesikannuun ja katseli ympärilleen jäykästi kuin miettien, mitä huonekalua sen sisällys parhaiten hyödyttäisi. Kun ovi avautui neiti Toxin tunteitten ollessa näin ratkaisevassa kohdassa, säpsähti hän, purskahti kovasti nauramaan ja vaipui sisään tulevan henkilön syliin. Onneksi hän ei huomannut kuitenkaan rouva Chickin suuttunutta ilmettä eikä majuria, joka seisoi akkunassaan kadun toisella puolella tähystäen kiikarillaan ja jonka kasvoja ja koko vartaloa paisutti oikea paholaisen iloisuus.
Toisin oli maastaan karkoitetun alkuasukkaan laita, joka sai syliinsä pyörtyvän neiti Toxin, tullessaan kohteliaasti kysymään hänen vointiaan (noudattaen tarkoin majurin ilkeitä ohjeita), ja samalla vesikannun sisällyksen kenkäänsä. Nämä molemmat tapaturmat yhtyneinä siihen tietoisuuteen, että häntä tarkasteli vihainen majuri, joka oli uhannut häntä tavallisella hänen ruumiinsa joka luuhun kohdistuvalla rangaistuksella, jollei kaikki kävisi määräysten mukaan, muuttivat hänet liikuttavaksi henkisen ja ruumiillisen hädän kuvaksi.
Muutamien silmänräpäysten ajan tämä onneton muukalainen puristi neiti Toxia sydäntään vasten niin tarmokkaasti, että se oli merkillisenä vastakohtana hänen neuvottomalle ilmeelleen, ja sillaikaa naisparka tiputti hänen päälleen hitaasti viimeiset pisarat pienestä vesikannustaan kuin mies olisi jokin arka ulkomainen kasvi (niinkuin hän olikin), joka melkein voisi kukoistaa hiljaisen sateen valuessa. Kun rouva Chick vihdoin malttoi kylliksi mieltään sekaantuakseen asiaan, käski hän alkuasukkaan laskea neiti Toxin sohvalle ja poistua. Se tapahtuikin kiireesti, minkä jälkeen rouva Chick ryhtyi virvoittelemaan pyörtynyttä.
Mutta rouva Chickin käytöksessä ei voinut huomata mitään siitä hellästä huolenpidosta, joka on tavallinen Eevan tyttärissä heidän hoivaillessaan toisiaan, ei mitään siitä pyörtymisen vapaamuurariudesta, joka heidät tavallisesti liittää toisiinsa salaperäisillä sisarussiteillä. Päinvastoin hän menetteli kiduttajan tavoin, joka herättää uhrinsa tietoisuuteen ennenkuin jatkaa kidutustaan (niin ainakin tehtiin entisinä aikoina joiden häviämistä kaikki todelliset miehet pahoittelevat). Sillä tavoin hän käytteli hajupulloa, taputti käsiä, pirskoitteli kylmää vettä kasvoille ja suoritti muut hyviksi todetut toivutuskeinot. Ja kun neiti Tox vihdoin avasi silmänsä ja vähitellen palasi elämään ja tajuihinsa, vetäytyi rouva Chick pois kuin rikollisen luota ja tarkasteli häntä, kääntäen päinvastaisiksi Tanskan entisen murhatun kuninkaan sanat, enemmän vihan kuin surun vallassa.
"Lucretia!" virkkoi rouva Chick. "Minä en koeta salata, mitä tunnen. Silmäni ovat äkkiä auenneet. Enpä olisi uskonut tätä, vaikka itse pyhimys olisi minulle sen ilmaissut."
"Minä olen niin hupsu, etten voi pyörtymiselle mitään", änkytti neiti Tox, "mutta pian jaksan paremmin".
"Niinpä kyllä, pian paremmin, Lucretia!" toisti rouva Chick sanomattoman pilkallisesti. "Luuletteko minua sokeaksi? Kuvitteletteko minun elävän toista lapsuuttani? En, Lucretia! Olen teille hyvin kiitollinen!"
Neiti Tox loi ystävättäreensä rukoilevan, avuttoman katseen ja painoi nenäliinaa kasvoilleen.
"Jos joku olisi kertonut tämän minulle eilen", jatkoi rouva Chick mahtavasti, "tai edes puoli tuntia sitten, niin luulen melkein, että olisin tuntenut kiusausta lyödä hänet maahan. Lucretia Tox, minun silmäni ovat auenneet äkkiä. Suomukset ovat pudonneet silmistäni. Luottamukseni sokeus on hävinnyt, Lucretia. Sitä on väärinkäytetty ja petetty, mikään verukkeiden esittäminen ei enää vetele, sen vakuutan."
"Voi, mihin te viittaatte niin julmasti, rakas ystävä?" kysyi neiti Tox kyyneltensä lävitse.
"Lucretia", vastasi rouva Chick, "kysykää omalta sydämeltänne. Minun täytyy pyytää teitä olemaan käyttämättä niin tuttavallista nimitystä kuin äsken. Minulla on jäljellä jonkun verran itsekunnioitusta, vaikka te ehkä ajattelette toisin."
"Oi, Louisa!" huudahti neiti Tox. "Kuinka voitte puhua minulle niin?"
"Kuinka voin puhua teille niin?" toisti rouva Chick, joka turvautui tavallisesti tällaisiin toistamisiin saadakseen aikaan musertavimman vaikutuksen silloin, kun hänellä ei ollut mitään erikoisia perusteita, joihin olisi voinut turvautua. "Puhua teille niin! Te voitte tosiaankin käyttää sellaisia sanoja!"
Neiti Tox nyyhkytti säälittävästi.
"Kuinka kauheata on ajatella!" huudahti rouva Chick, "että te olette levännyt käärmeen tavoin veljeni liedellä ja kiemurrellut minun kauttani melkein hänen luottamukseensa, Lucretia, niin että olette uskaltanut salaa hautoa itsekkäitä suunnitelmia ja ajatella mahdolliseksi, että hän naisi _teidät!_ Laupias taivas, moisen ajatuksen nurinkurisuus saa melkein unohtamaan kuinka ilkeää petosta se on ollut", lisäsi rouva Chick ivallisen arvokkaasti.
"Voi, Louisa, älkää lausuko niin kauheita sanoja", rukoili neiti Tox.
"Kauheita sanoja", toisti rouva Chick. "Kauheita sanoja! Eikö ole tosiasia, Lucretia, että äsken juuri ette kyennyt hillitsemään tunteitanne minunkaan nähteni, jonka silmät teidän on onnistunut niin täydellisesti sokaista?"
"Minä en ole ensinkään valittanut", vastasi neiti Tox nyyhkyttäen, "enkä sanonut mitään. Jos teidän uutisenne ovat jonkin verran vieneet minulta voimia, Louisa, ja jos olen joskus epämääräisesti kuvitellut herra Dombeyn tuntevan jotakin erikoisempaa minua kohtaan, niin ette suinkaan _te_ moiti minua siitä."
"Hän sanoo kai pian", virkkoi rouva Chick kääntyen alistuneen ja vetoavan näköisenä kaikkien huonekalujen puoleen, "hän sanoo kai — sen arvaan — että minä olen yllyttänyt häntä!"
"En tahdo moittia, rakas Louisa, enkä valittaakaan. Mutta omaksi puolustuksekseni —"
"Niin", huudahti rouva Chick katsellen ympärilleen huoneessa ja hymyillen ennustajan tavoin, "nyt hän sanoo sen. Sen kyllä tiesin. Sanokaa se vain. Sanokaa se suoraan! Olkaa avomielinen, Lucretia Tox", virkkoi rouva Chick epätoivoisen kovaa, "mitä muuten lienettekin".
"Omaksi puolustuksekseni", änkytti neiti Tox, "teidän epäystävällisiä sanojanne vastaan, rakas Louisa, tahtoisin vain kysyä, ettekö ole usein suosinut sellaista kuvitelmaa ja sanonutkin, että kuka tietää, vaikka se toteutuisikin?"
"On olemassa kohta, jossa kärsivällisyys muuttuu naurettavaksi, jollei suorastaan rikolliseksi", sanoi rouva Chick nousten seisomaan, ei sillä tavoin kuin olisi aikonut jäädä seisomaan lattialle, vaan kuin ponnahtaakseen korkealle yläilmoihin. "Minä voin sietää paljon, mutta en liikaa. En tiedä, mikä taikavoima minuun vaikutti tänään tullessani tähän taloon, mutta minulla oli aavistus — synkkä aavistus", jatkoi rouva Chick väristen, "että jotakin tapahtuisi. Ja se aavistus kävi toteen, Lucretia, kun monivuotinen luottamukseni nyt on yhdessä silmänräpäyksessä haihtunut, kun silmäni ovat äkkiä auenneet ja näen teidät oikeassa hahmossanne. Lucretia, minä olen erehtynyt pitäessäni teitä ystävänä. Parempi on meille kummallekin, että koko juttu päättyy tähän. Toivon teille hyvää nyt ja aina vastakin. Mutta henkilönä, joka tahtoo olla tosi itseään kohtaan omassa vaatimattomassa asemassaan, millainen se asema lieneekin — ja veljeni sisarena — ja veljeni vaimon kälynä — ja veljeni tulevan anopin sukulaisena avioliiton kautta — ja saanen kai lisätä: Dombeyna — en voi nyt enää muuta kuin toivottaa teille hyvää huomenta."
Nämä sanat, jotka lausuttiin pistävän lempeästi ja joita kannatti siveellisen suoruuden ylevä leima, veivät puhujan ovelle. Siinä hän taivutti päätänsä ikäänkuin jokin ylevä henki tai marmorinen kuvapatsas ja vetäytyi sitten ajoneuvoihinsa etsiäkseen vahvistusta ja lohtua herransa ja puolisonsa Chickin sylistä.
Nimittäin kuvaannollisesti puhuen, sillä Chickin sylin täytti sanomalehti kokonaan. Tämä herra ei myöskään katsahtanut puolisoonsa muuta kuin salavihkaa. Eikä hän koettanut laisinkaan lohduttaa. Lyhyesti sanoen, hän luki vain ja hyräili laulunpätkiä, vilkaisten välillä salaa puolisoonsa virkkamatta sanaakaan, hyvää tai pahaa tai välinpitämätöntä.
Sillä välin rouva Chick istui kuohuksissaan ja kaula pystyssä nyökäytellen päätänsä kuin vieläkin lausuisi juhlallista jäähyväiskaavaansa Lucretia Toxille. Vihdoin hän virkkoi ääneen: "Voi, kuinka leveälle silmäni ovat tänään auenneet!"
"Kuinka leveälle silmäsi ovat auenneet, rakkaani!" toisti Chick.
"Älä puhu minulle!" huudahti rouva Chick. "Jos hennot nähdä minut tällaisessa kunnossa kysymättä mikä minua vaivaa, olisi sinun paras vaieta iäksi."
"_Mikä_ sinua vaivaa, rakkaani?" kysyi Chick.
"Ajattele, että hän on hautonut niin halpamaista ajatusta kuin liittymistä meidän perheeseemme menemällä naimisiin Dombeyn kanssa!" virkkoi rouva Chick puhellen kuin itsekseen. "Ja leikkiessään hevosta rakkaan lapsen kanssa, joka nyt on haudassa — se ei koskaan miellyttänyt minua silloin — hän koetti pyrkiä petollisesti päämääräänsä! Tahtoisinpa tietää, eikö hän koskaan pelännyt, että hänelle voisi tapahtua jotakin. Hän saa tosiaankin kiittää itseään onnelliseksi, jollei mitään tapahdu."
"Minä olin siinä uskossa, rakkaani", virkkoi Chick hitaasti, hierottuaan nenänvarttaan hetkisen sanomalehdellään, "että sinä olit ollut samalla kannalla tähän aamuun asti ja pitänyt sitä varsin sopivana asiana, jos se vain olisi saatu toteutumaan".
Rouva Chick puhkesi heti kyyneliin ja sanoi puolisolleen, että jos hän tahtoi polkea vaimoaan jaloillaan, oli hänen paras tehdä se nyt.
"Mutta Lucretia Toxin kanssa olen selvittänyt asiat", virkkoi rouva Chick annettuaan tunteilleen täyden vallan muutamien minuuttien ajaksi Chickin suureksi kauhuksi. "Minä voin luopua Paulin luottamuksesta henkilön vuoksi, joka — niinkuin toivon ja uskon — ansaitsee sen ja jonka Paul on täysin oikeutettu panemaan Fanny-paran tilalle, jos tahtoo. Minä voin sietää senkin, että Paul ilmoittaa minulle kylmällä tavallaan sellaisen muutoksen suunnitelmissaan eikä kysy minulta pienintäkään neuvoa, ennenkuin kaikki on päätetty ja järjestetty, mutta petosta en voi sietää, ja Lucretia Toxin kanssa olen selvittänyt asiat. Parempi on, että näin kävi", jatkoi hän hurskaan alistuvaisena, "paljon parempi. Olisi kulunut pitkä aika, ennenkuin olisin voinut sopia hänen kanssaan tämän jälkeen, enkä tosiaankaan tiedä, kun Paulista nyt tulee niin ylhäinen ja nuo ihmiset ovat arvohenkilöitä, olisiko Lucretia Tox ollut oikein edustava ja eikö hän olisi saattanut vahingoittaa minua. Kohtalo valvoo kaikkea, kaikki kääntyy parhain päin, minua on koeteltu tänään, mutta yhtä kaikki, minä en siitä välitä."
Rouva Chick kuivasi silmänsä näiden kristillisten tunteitten täyttäessä hänen sydämensä, siveli rypyt pois puvustaan ja istui sellaisen ihmisen näköisenä, joka tyynesti kestää vääryyden. Chick, joka epäilemättä tunsi arvottomuutensa, käytti hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta poistuakseen vaimonsa seurasta kadunkulmassa ja käveli tiehensä vihellellen, hartiat hyvin korkealla ja kädet housuntaskuissa.
Sillä välin neiti Tox-parka, joka — millainen liehakoitsija ja kuokkavieras hän lieneekin ollut — oli ainakin rehellinen ja uskollinen ja aina pysynyt moittijansa vilpittömänä ystävänä, koko sydämestään vaipuneena Dombeyn suuruuden palvomiseen, kasteli pannaan julistettuna kasvejaan kyynelillä ja tunsi, että Prinsessan aukiolle oli tullut talvi.
KOLMASKYMMENES LUKU
Häitten edellä
Vaikka lumottua taloa ei enää ollut ja työteliäs maailma oli tunkeutunut sinne vasaroiden ja paukuttaen ja juosten portaita ylös alas pitkin päivää, niin että Diogenes oli lakkaamattomien haukkumispuuskien vallassa auringonnoususta auringonlaskuun — ilmeisesti varmana siitä, että vihollinen oli vihdoin päässyt voitolle ja paraikaa ryösti taloa voitonriemuisena ja uhmaavana — ei Florencen elämä aluksi muuttunut mainittavassa määrässä. Iltaisin, kun työmiehet lähtivät pois, oli talo taas synkkä ja autio, ja kuunnellen, kuinka heidän äänensä kaikuivat eteisessä ja portaissa heidän lähtiessään, hän kuvitteli itsekseen niitä iloisia koteja, joihin he palasivat, ja lapsia, jotka odottivat heitä, ja oli iloinen ajatellessaan, että työmiehet olivat onnellisia päästessään heidän luokseen.
Hän toivotti iltahiljaisuuden tervetulleeksi vanhana ystävään, mutta se tuli nyt muuttuneen näköisenä ja katseli häntä ystävällisempänä. Siinä oli uutta toivoa. Se kaunis nainen, joka oli lohduttanut ja hyväillyt häntä samassa huoneessa, jossa hänen sydämensä oli niin vuotanut verta, oli hänelle lupauksen henkenä. Suloiset aavistukset uudesta valoisasta elämästä, jolloin hän vähitellen voittaisi isänsä rakkauden ja kaikki tai hyvin paljon saavutettaisiin, mitä hän oli menettänyt synkkänä päivänä, jolloin äidin rakkaus oli hävinnyt samalla kun äidin viimeinen henkäys oli tuntunut hänen poskellaan, leijailivat hänen ympärillään hämärässä ja olivat hänen mieluisana seuranaan. Katsellessaan naapureinaan asuvia punaposkisia lapsia hän ajatteli uuden ja suloisen tunteen valtaamana, että he voisivat pian tuntea toisensa ja puhella toisilleen. Silloin hän ei pelkäisi, niinkuin ennen, näyttäytyä heille, jotta he eivät tulisi surullisiksi huomatessaan hänen istuvan yksinään mustassa puvussaan!
Ajatellessaan uutta äitiään ja rakkauden ja luottamuksen täyttäessä hänen puhtaan sydämensä tätä naista kohtaan, Florence rakasti omaa äitivainajaansa yhä enemmän. Hän ei pelännyt laisinkaan kilpailijan päästämistä rintaansa. Hän tiesi uuden kukan versovan syvälle istutetusta ja kauan hoidetusta juuresta. Jokainen ystävällinen sana, joka oli lähtenyt kauniin naisen huulilta, soi Florencen korvissa kuin kaikuna siitä äänestä, joka oli vaiennut kauan sitten. Kuinka hän olisi saattanut vähemmän rakastaa tätä muistoa elävän olennon hellyyden vuoksi, kun se oli hänen ainoa muistonsa vanhemman hellyydestä ja rakkaudesta!
Florence istui eräänä päivänä lukemassa huoneessaan, ajatellen tulevaa äitiään ja sitä pikaista vieraskäyntiä, jonka hän oli luvannut tehdä — sillä hänen kirjassaan käsiteltiin samantapaista aihetta — kun hän kohottaessaan silmänsä näki odotetun seisovan oviaukossa.
"Äiti!" huudahti Florence mennen iloisesti häntä vastaan.
"Tullut takaisin?"
"Ei vielä äiti", virkkoi puhuteltu hymyillen vakavasti, kietoessaan käsivartensa Florencen kaulaan.
"Mutta hyvin pian", sanoi Florence.
"Hyvin pian, Florence, hyvin pian."
Edith taivutti päätänsä vähän, niin että sai Florencen kukoistavan posken painetuksi omaansa, vastaan, ja joitakin hetkiä he viipyivät siinä asennossaan puhumatta mitään. Niin paljon hellyyttä oli hänen käytöksessään, että Florence tunsi sen paljoa selvemmin kuin heidän tavatessaan ensimmäistä kertaa.
Hän talutti Florencen istumaan viereensä. Florence katseli hänen kasvojaan ihmeissään hänen kauneudestaan ja antoi mielellään kätensä viipyä hänen kädessään.
"Oletko ollut yksin, Florence, siitä alkaen kun kävin täällä viimeksi?"
"Olen", vastasi Florence hymyillen.
Hän epäröi ja loi silmänsä alas, sillä hänen uuden äitinsä katse suuntautui vakavana ja miettiväisenä hänen kasvoihinsa.
"Minä — minä olen tottunut olemaan yksin", jatkoi Florence.
"Minä en sure sitä ollenkaan. Di ja minä vietämme joskus päiväkausia yhdessä." Florence olisi voinut sanoa kokonaisia viikkoja ja kuukausia.
"Onko Di sinun palvelijattaresi, lapsi kulta?"
"Ei, vaan koirani, äiti", vastasi Florence nauraen. "Palvelijattaren nimi on Susan."
"Ja nämä ovat sinun huoneesi", virkkoi Edith katsellen ympärilleen. "Minulle ei näytetty näitä huoneita, kun viimeksi kävin täällä. Meidän pitää saada ne korjatuiksi, Florence. Niistä tehdään talon kauneimmat."
"Jos saisin muuttaa näistä, äiti", vastasi Florence, "niin yläkerrassa on yksi, josta pitäisin paljon enemmän".
"Eikö tämä ole kyllin korkealla, rakas lapsi?" kysyi Edith hymyillen.
"Yläkerrassa oli veljeni huone", sanoi Florence, "ja minä pidän siitä kovasti. Olisin puhunut siitä isälle palatessani kotiin ja nähdessäni työmiehet täällä ja kaikkea muutettavan, mutta —"
Florence loi silmänsä alas, jottei äskeinen katse saisi häntä taas hämilleen.
"— mutta pelkäsin sen pahoittavan hänen mieltään, ja kun sinä sanoit tulevasi tänne pian, äiti, ja olet kaiken emäntä, päätin rohkaista mieleni ja kysyä sinulta".
Edith katseli häntä yhä, loistavat silmät kiinteästi luotuina hänen kasvoihinsa, kunnes Florence kohotti silmänsä, jolloin hän vuorostaan alkoi katsoa lattiaan. Silloin Florence ajatteli, kuinka perin toisenlaiseksi hän oli kuvitellut tämän naisen kauneutta. Hän oli ajatellut sitä ylpeäksi ja upeaksi, mutta hänen käytöksensä oli niin nöyrää ja ystävällistä, että jos he kaksi olisivat olleet yhdenikäiset ja samanlaatuiset, se tuskin olisi voinut herättää suurempaa luottamusta.
Paitsi silloin, kun omituinen umpimielisyys valtasi Edithin olemuksen, jolloin näytti siltä kuin hän tuntisi itsensä nöyryytetyksi ja rauhattomaksi Florencen edessä (mutta Florence tuskin ymmärsi sitä, vaikkei voinut olla sitä huomaamatta ja ajattelematta). Kun Edith oli sanonut, ettei hän vielä ollut Florencen äiti, ja kun Florence oli nimittänyt häntä kaiken emännäksi, tapahtui tuo muutos hänessä äkkiä ja yllättävästi. Ja nyt, kun Florencen katse viipyi hänen kasvoillaan, hän istui sennäköisenä kuin olisi tahtonut mieluummin kätkeytyä näkyvistä kuin rakastaa ja hyväillä tytärpuoltaan.
Hän lupasi Florencelle mielellään huolehtia uudesta huoneesta ja sanoi antavansa siitä itse heti määräykset. Sitten hän kyseli yhtä ja toista Paul-raukasta, ja kun he olivat puhelleet jonkin aikaa, ilmoitti hän Florencelle tulleensa noutamaan häntä omaan kotiinsa.
"Olemme nyt muuttaneet Lontooseen, äitini ja minä", selitti Edith, "ja sinä asut meidän luonamme häihin asti. Toivon, että oppisimme tuntemaan toisemme ja luottamaan toisiimme, Florence."
"Sinä olet kovin ystävällinen minulle, rakas äiti", virkkoi Florence. "Kuinka kiitollinen olenkaan sinulle!"
"Salli minun sanoa nyt, sillä mahdollisesti nyt on paras tilaisuus", jatkoi Edith katsellen ympärilleen nähdäkseen, että he olivat kahden kesken, ja puhuen matalalla äänellä, "että kun minut on vihitty ja olen lähtenyt matkalle muutamiksi viikoiksi, olen levollisemmalla mielellä, jos palaat siksi ajaksi tänne. Älä välitä, vaikka kuka käskisi sinun pysyä muualla, tule vain tänne. Parempi on olla yksin kuin — niin, tahdoin vain sanoa", lisäsi hän keskeyttäen aloittamansa lauseen, "että tiedän sinulle olevan parasta asua täällä kotona, Florence kulta".
"Minä tulen kotiin samana päivänä, äiti."
"Tee niin. Luotan siihen lupaukseen. Valmistu nyt tulemaan minun mukaani, Florence. Tapaat minut alakerrassa, kun olet valmis."
Hitaasti ja mietteissään Edith kuljeskeli yksin talon läpi, jonka valtiattareksi hän niin pian tulisi, ja vähän hän välitti kaikesta siitä hienoudesta ja loistosta, jota siinä alkoi huomata. Sama lannistumaton sielun uhma, sama ylpeä halveksiva ilme silmissä ja huulilla ja sama raju kauneus, joita kesytti vain tietoisuus omasta mitättömyydestä ja kaiken ympärillä olevan arvottomuudesta ja jotka olivat rikkoneet kahleensa lehdon siimeksessä ja raivonneet ja repineet itseään, vaelsivat nyt mahtavien huoneitten ja käytävien kautta. Maalatut ruusut seinillä ja lattioilla olivat terävien piikkien reunustamia, jotka repivät hänen rintaansa. Jokaisessa silmiä häikäisevässä kultajuovassa hän näki jonkin vihatun hiukkasen myyntihinnastaan. Leveät korkeat kuvastimet näyttivät hänelle täydessä koossa naisen, jolla oli vielä yksi jalo piirre luonteessaan, mutta joka oli liian uskoton paremmalle itselleen ja liian turmeltunut ja vajonnut pelastaakseen itsensä. Hän luuli tämän olevan niin selvää kaikille muillekin, että hänelle ei jäänyt muuta apukeinoa tai itsetunnon kannustinta kuin ylpeys, ja ylpeytensä avulla, joka kidutti hänen sydäntään yötä päivää, hän taisteli kohtalonsa kanssa, astui uljaasti sitä vastaan ja uhmasi.
Oliko tämä se nainen, johon nuori tyttö — viaton, vahva vain vakavuudessaan ja yksinkertaisessa vilpittömyydessään — saattoi niin vaikuttaa, että hän Florencen seurassa oli kuin toinen olento, jonka rinnassa intohimon myrsky hiljeni ja ylpeyskin muuttui nöyryydeksi? Oliko hän sama nainen, joka nyt istui hänen rinnallaan vaunuissa käsi kädessä hänen kanssaan ja joka, samalla kun pyysi häneltä rakkautta ja luottamusta, painoi kauniin päänsä hänen rinnalleen ja olisi antanut oman henkensä suojellakseen Florencea vääryydeltä ja suruilta?
Oi, Edith, kuinka suloista olisikaan kuolla sellaisella hetkellä! Ehkä paljon parempi ja suloisempi kuolla niin, Edith, kuin elää loppuun asti!
Arvoisa rouva Skewton, jolla oli mielessä kaikkea muuta kuin tuollaisia tunteita — sillä samoin kuin monet muut hienotapaiset ihmiset, jotka ovat eläneet entisinä ja nykyisinä aikoina, ei hänkään tunnustanut kuolemaa eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan niin alhaisesta ja kaikki tasoittavasta nousukkaasta — oli vuokrannut talon Brook Streetin varrelta, Grosvenor Squarelta, eräältä mahtavalta sukulaiselta (Feenixin heimolaiselta), joka oli poissa kaupungista ja mielellään lainasi talonsa häitä varten, koska hän siten lopullisesti vapautui antamasta muita lainoja ja lahjoja rouva Skewtonille ja hänen tyttärelleen. Koska perheen arvon vuoksi oli välttämätöntä tällöin esiintyä loistavasti, oli rouva Skewton hankkinut sinne erään sopuisan liikemiehen avulla, joka asui Marylebonen seurakunnassa ja lainasi korkealle aatelistolle ja hienoille ihmisille kaikenlaisia esineitä pöytäastioista palveluskuntaan asti, valkopäisen hovimestarin (erikoista lisäpalkkiota vastaan, hän kun näytti vanhalta perhepalvelijalta), kaksi hyvin pitkää nuorta liveripukuista miestä ja valikoidun palveluskunnan keittiöön. Sen johdosta syntyi alakerrassa sellainen tarina, että entisen miespalvelijan Withersin, joka äkkiä vapautettiin monista talousvelvollisuuksistaan ja pyörätuolin työntämisestä (se kun ei soveltunut pääkaupunkiin), oli nähty useampia kertoja hierovan silmiään ja nipistelevän jäseniään ikäänkuin hän olisi epäillyt nukkuneensa liiaksi Leamingtonissa maitomiehen luona ja näkevänsä yhä taivaallista unta. Kun vielä oli samasta mukavasta saantipaikasta tuotu tarpeellisia pöytäkaluja ja porsliiniesineitä ynnä kaikenlaisia lisävarustuksia, niiden joukossa sievät vaunut kilpahevosineen, asettui rouva Skewton istumaan suurelle sohvalle pielusten varaan Kleopatran asentoon ja otti kaikessa viehättäväisyydessään vastaan vierailijoita.
"Ja kuinka voi suloinen Florenceni?" kysyi hän, kun hänen tyttärensä tuli sisään suojatteineen. "Sinun pitää tulla suutelemaan minua, Florence rakkaani, ole niin hyvä."
Florence kumartui ujosti löytääkseen jonkin valkean kohdan rouva Skewtonin kasvoissa, mutta silloin tarjottiinkin hänelle korva, ja niin hän pelastui pulasta.
"Edith kulta", virkkoi rouva Skewton, "kuuleppas, mitä sanon — astuhan hetkiseksi kirkkaampaan valoon, suloinen Florenceni."
Florence totteli punastuen.
"Sinä et muista, rakkahin Edith", sanoi hänen äitinsä, "millainen olit samanikäisenä kuin tämä harvinaisen ihastuttava Florencemme tai muutamia vuosia nuorempana?"