Part 41

Sellaisten ajatusten täyttäminä he kääntyivät pitkälle ja hämärälle kadulle. Florence ei istunut vaunujen sillä puolella, josta sopi tähystellä kotia, ja kun välimatka heidän ja sen välillä pieneni, katseli hän ulos akkunasta nähdäkseen kadun toisella puolen asuvia lapsia.

Silloin hän äkkiä kääntyi kuullessaan Susanin huudahtavan.

"Hyväinen aika!" huusi Susan, "missä meidän talomme on?"

"Meidän talomme!" toisti Florence.

Susan veti päänsä sisään akkunasta, pisti sen taas ulos ja veti jälleen sisään vaunujen pysähtyessä ja tuijotti ällistyneenä nuoreen emäntäänsä.

Taloa ympäröivät joka taholla kivijalasta kattoon asti monimutkaiset rakennustelineet. Sen kohdalla peittivät leveää katua puoliväliin tiili- ja kiviläjät, laastiröykkiöt ja puupinot. Tikapuita oli nostettu seiniä vasten, työmiehiä kiipeili ylös alas, toisia puuhaili seisten telineitten laudoilla; maalareita työskenteli sisällä; suuria korupaperikääröjä purettiin ulko-ovella kuormarattaista, ja verhoilijankin vankkurit olivat tietä tukkimassa. Ammottavista ja rikkinäisistä akkunoista ei näkynyt huonekaluja missään huoneessa, ei muuta kuin työmiehiä eri ammatteihinsa kuuluvine tarvekapineineen kapuilemassa keittiöstä ullakolle asti. Sisällä ja ulkona samanlaista: muurareita, maalareita, puuseppiä vasaroineen, saviseoksineen, harjoilleen, kirveineen, sahoineen ja laastilapioineen, kaikki työssä yhtaikaa täydessä vauhdissa.

Florence astui maahan vaunuista puolittain epäröiden, oliko tämä oikea talo, kunnes näki Towlinsonin päivänpaahtamana seisomassa ovella häntä vastaanottaakseen.

"Ei suinkaan mitään ikävää ole tapahtunut?" kysyi Florence.

"Ei, neiti."

"Suuria muutoksia on tekeillä."

"Niin, neiti, suuria muutoksia", toisti Towlinson.

Florence astui hänen ohitseen kuin unessa ja kiirehti yläkertaan. Kauan hämärinä pysyneissä vierashuoneissa oli nyt räikeä valo, korokkeilla ja tikkailla miehiä paperimyssyt päissä. Hänen äitinsä kuva oli viety pois muun irtaimiston keralla, ja sillä kohdalla, missä se oli ollut, näkyi kalkkiin töherrettynä: "Tämä huone paneloidaan. Vihreätä ja kultaa." Sisäportaat olivat täynnä hirsiä ja lankkuja samoin kuin talon ulkopuolikin, ja suuri joukko levyseppiä ja lasimestareita nojaili eri asennoissa holviakkunoita vasten. Hänen omaan huoneeseensa ei ollut vielä koskettu, mutta ulkopuolella oli akkunan kohdalle pystytetty hirsiä ja lautoja, jotka tukkivat päivänvalon. Hän meni hiljaa ylös toiseen makuuhuoneeseen, jossa oli Paulin pikku vuode. Sinne tuijotti paraikaa akkunasta tumma jättiläismäinen mies piippu suussa ja nenäliina päähän sidottuna.

Täältä löysi Florencen Susan Nipper, joka oli lähetetty häntä noutamaan, ja pyysi häntä tulemaan isän luokse, jolla oli hänelle asiaa.

"Kotona! Ja tahtoo tavata minua!" huudahti Florence väristen.

Susan, joka oli paljon enemmän hämillään kuin Florence itse, toisti saamansa käskyn. Kalpeana ja kiihtyneenä Florence kiirehti alakertaan epäröimättä hetkeäkään. Juostessaan portaita alas hän mietti, uskaltaisiko suudella isäänsä. Hänen sydämensä kaipuu ratkaisi kysymyksen, ja hän päätti niin tehdä.

Hänen isänsä olisi voinut kuulla Florencen sydämen tykytyksen, kun se tuli hänen lähelleen. Hetken kuluttua se olisi sykkinyt hänen rintaansa vasten —

Mutta Dombey ei ollut yksin. Huoneessa oli myöskin kaksi naista, ja Florence pysähtyi. Hän taisteli niin kovasti liikutustaan vastaan, että jollei hänen raju ystävänsä Di olisi rynnännyt sisään ja ollut tukehduttaa häntä tervetuliaishyväilyillään — jolloin toinen naisista vähän kirkaisi ja käänsi hänen huomionsa pois toisaalle — olisi hän pyörtynyt lattialle.

"Florence", virkkoi hänen isänsä ojentaen kätensä niin jäykästi, että se pidätti häntä loitolla, "mitä sinulle kuuluu?"

Florence tarttui hänen käteensä, painoi sen arasti huulilleen eikä pidättänyt sitä, kun se vetäytyi pois ja ovea sulkiessaan kosketti sitä yhtä hellästi kuin oli koskettanut Florencen kättä.

"Mikä koira tuo on?" kysyi Dombey tyytymättömänä.

"Se on — Brightonista."

"Jaha", virkkoi Dombey, ja pilvi varjosti hänen kasvojaan, sillä hän ymmärsi tämän selityksen.

"Se on oikein lauhkea", sanoi Florence kääntyen luontaisen ystävällisesti ja suloisesti molempien naisvieraitten puoleen. "Se on vain iloinen nähdessään minut. Suokaa sille anteeksi."

Vilkaistessaan heihin hän huomasi, että se nainen, joka oli kirkaissut, oli vanha ja istui tuolilla. Toinen nainen, joka seisoi lähempänä isää, oli hyvin kaunis ja hieno.

"Rouva Skewton", virkkoi Dombey kääntyen vanhemman puoleen ja viitaten kädellään, "tämä on tyttäreni Florence".

"Ihastuttava kerrassaan", huomautti rouva sovittaen lornetin silmäänsä. "Niin luonnollinen! Florence kulta, suutele minua, ole hyvä."

Florence teki niin ja kääntyi toiseen naiseen päin, jonka luona hänen isänsä seisoi odottaen.

"Edith", sanoi Dombey, "tämä on tyttäreni Florence. Florence, tästä rouvasta tulee pian äitisi."

Florence säpsähti ja loi silmänsä kauniisiin kasvoihin ristiriitaisten tunteitten vallassa. Ne kyyneleet, jotka äidin nimi herätti, taistelivat hetkisen hämmästyksen, uteliaisuuden, ihailun ja selittämättömän pelon kanssa. Sitten hän huudahti: "Oi, isä, tule onnelliseksi, tule oikein, oikein onnelliseksi koko elämäsi ajaksi!" Senjälkeen hän vaipui itkien vieraan rintaa vasten.

Seurasi hetken hiljaisuus. Kaunis nainen, joka oli aluksi näyttänyt epäröineen, oliko hänen lähestyttävä Florencea vai ei, painoi häntä povelleen ja puristi kättään lujasti hänen vyötäisilleen ikäänkuin rauhoittaakseen ja lohduttaakseen. Ei sanaakaan päässyt hänen huuliltaan. Hän taivutti päänsä Florencea kohti ja suuteli hänen poskeaan, mutta ei virkkanut mitään.

"Lähdemmekö katselemaan huoneita", ehdotti Dombey, "ja tarkastamaan, mitä työmiehet tekevät. Olkaa hyvä, rakas rouva."

Hän ojensi käsivartensa rouva Skewtonille, joka oli katsellut Florencea lornettinsa lävitse ikäänkuin suunnitellen mielessään, mitä hänestä voisi saada valamalla häneen — luonnollisestikin omasta runsaasta varastosta — vähän enemmän sydäntä ja luontoa. Florence nyyhkytti yhä nuoren naisen syleilemänä ja piti kiinni hänestä, kun Dombey kuului sanovan kasvihuoneessa:

"Kysykäämme Edithiltä. Mutta missä hän on?"

"Edith kulta!" huusi rouva Skewton, "missä sinä olet? Tietysti etsimässä herra Dombeyta jostakin. Me olemme täällä, rakkaani."

Kaunis nainen päästi Florencen irti, painoi huulensa vielä kerran hänen kasvoilleen, poistui kiireesti ja liittyi toisiin. Florence jäi seisomaan samaan paikkaan onnellisena, surullisena, hilpeänä ja kyyneleisenä itsekään oikein tietämättä miten tai kuinka kauan. Silloin ilmestyi hänen uusi äitinsä taas ja sulki hänet syliinsä.

"Florence", virkkoi hän nopeasti, katsellen tyttöä silmiin hyvin vakavasti. "Et suinkaan ala heti vihata minua?"

"Vihatako sinua, äiti?" huudahti Florence kietoen käsivartensa hänen kaulaansa ja katsellen häntä samalla lailla.

"Hiljaa! Ajattele siis hyvää minusta", virkkoi kaunis rouva. "Ajattele, että minä koetan tehdä sinut onnelliseksi ja että olen valmis rakastamaan sinua, Florence. Hyvästi. Me tapaamme taas pian. Hyvästi. Älä jää enää tänne."

Taas hän painoi Florencea rintaansa vasten — hän oli puhunut nopeasti, mutta varmalla äänellä — ja Florence näki hänen menevän toisten luokse viereiseen huoneeseen.

Nyt Florence alkoi toivoa voivansa oppia uudelta ja kauniilta äidiltään, kuinka isän rakkaus oli saavutettava. Seuraavana yönä hän näki unta, kuinka hänen oma äitinsä hymyili säteilevästi tälle toivolle ja siunasi sitä. Uneksiva Florence-parka!

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Rouva Chickin silmät aukenevat

Neiti Tox ei aavistanut mitään sellaisista omituisista Dombeyn taloon liittyvistä ilmestyksistä kuin telineistä ja tikapuista ja miehistä, joiden päähän oli sidottu nenäliina ja jotka tuijottivat sisään akkunoista kuin lentävät aaveet tai kummalliset linnut. Eräänä aamuna tänä tapauksista rikkaana aikana hänellä oli aamiaispöydässä edessään tavalliset ruokalajinsa, nimittäin palanen ranskanleipää, tuore muna (tai ainakin tuoreeksi väitetty), pieni kannullinen teetä, johon oli sekoitettu pieni hopealusikallinen mainittua yrttiä neiti Toxia varten ja samoin pieni hopealusikallinen teekannua varten — jollainen päähänpisto huvittaa hyviä taloudenhoitajattaria. Syötyään hän meni yläkertaan jatkamaan lintuvalssiaan klaveerilla, kastelemaan ja hoitelemaan kasvejaan, pölyttämään pikku kapistuksiaan ja jokapäiväisen tapansa mukaan laatimaan pienestä vierashuoneestaan Prinsessan aukion kukkakoria.

Hän varusti itsensä vanhalla parilla hansikkaita, jotka olivat kuolleitten lehtien väriset ja joissa hän oli tottunut suorittamaan nämä askareensa — toisin ajoin ne olivat kätkössä ihmisten katseilta pöytälaatikossa — ja ryhtyi järjestelmällisesti työhönsä. Hän aloitti lintuvalssilla. Sitten hän meni luonnollisen ajatusyhtymän vaikutuksesta katsomaan lintuaan — hyvin korkeahartiaista kanarialintua, vanhaksi käynyttä ja kurtistunutta, mutta kimeä-äänistä laulajaa, jollaiseksi Prinsessan aukio sen hyvin tunsi. Senjälkeen seurasivat järjestyksessä pienet porsliiniesineet, paperiset koristukset ja muut sentapaiset. Niin hän saapui aikanaan kasvien luokse, joita tavallisesti oli leikattava sieltä täältä saksilla jostakin neiti Toxille hyvin tärkeästä kasviopillisesta syystä.

Tänä aamuna neiti Toxilta kului pitkä aika, ennenkuin hän ehti kasviensa luokse. Ilma oli lämmin, tuuli etelässä. Prinsessan aukionkin yllä leijaili kesän henkäys, joka käänsi neiti Toxin ajatukset maalle. Prinsessan Vaakuna nimisen hotellin juomanlaskija oli tullut ulos vesikannuineen ja suihkuttanut vettä yltyleensä aukiolle, mikä antoi ruohottuneelle kentälle tuoreen tuoksun — suorastaan kasvamisen tuoksun, niinkuin neiti Tox sanoi. Auringon pilkahdus tunkeutui kapeana juovana leveältä kadulta kulman takaa, savunväriset varpuset hyppelivät sen ylitse edestakaisin näyttäen kirkkaammilta sen kohdalla tai kylpivät siinä kuin joessa ja muuttuivat ihaniksi varpusiksi, joilla ei ollut mitään termistä savupiippujen kanssa. Hotellin akkunoihin oli kuvattu inkiväärioluen ylistykseksi tarinoita, joissa esitettiin janoisia vieraita hukkuneina kuohuihin tai lentelevien korkkien huumaamina. Kaupungin ulkopuolella niitettiin jossakin heinää myöhään, ja vaikka tuoksulla oli pitkä matka kuljettavana ja monta vastatuoksua kestettävänä köyhäin asumusten ohitse kulkiessaan (palkitkoon Jumala ne arvoisat herrat, jotka väittävät ruttoa esi-isäimme viisauden mukaiseksi ilmiöksi ja panevat pikku kykynsä toimimaan, jotta nuo asunnot pysyisivät niin kurjina), leijaili se kuitenkin heikosti Prinsessan aukiolle, kuiskaillen luonnosta ja sen terveellisestä ilmasta, samoin kuin se voi leijailla tyrmiin ja vankiloihin, yksinäisten ja rasitettujen luokse, huolimatta raatiherroista ja ritareista, jotka nyökkäilevät viisaasti, väittäen pyörivän maailman pysyvän paikallaan.

Neiti Tox istuutui akkunan edessä olevalle penkille ja ajatteli hyvää isävainajaansa — herra Toxia, tullivirkamiestä — ja lapsuuttaan, jonka hän oli viettänyt merisatamassa keskellä melkoista tervamäärää ja jonkinmoista maalaisluontoa. Hän heltyi muistelemaan entisaikaisia niittyjä, jotka olivat täynnä voikukkia kuin ylösalaisin käännetyt taivaankannet kultaisine tähtineen. Niinikään johtui hänen mieleensä, kuinka hän oli solminut kukkakahleita nuorille nankinivaatteisiin puetuille ihailijoille, jotka olivat vannoneet hänelle ikuista uskollisuutta, ja kuinka nuo kahleet olivat pian kuihtuneet ja murtuneet.

Ikkunapenkillä istuessaan ja katsellessaan varpusia ja auringonpilkahdusta hän ajatteli myös hyvää äitivainajaansa, hänen hyveitään ja luuvaloaan. Ja kun Prinsessan aukiolle saapui vääräsäärinen ja raakaääninen mies, joka kantoi päänsä päällä raskasta vasua, niin että hänen hattunsa mykertyi kuin mustaksi sämpyläksi, ja huusi kaupaksi kukkiaan niin kovalla äänellä, että hänen pienet ujot satakaunonsa värisivät joka huudon kajahtaessa, ikäänkuin hän olisi ollut jättiläinen kaupittelemassa pikku lapsia, silloin valtasivat kesämuistot niin voimakkaasti neiti Toxin mielen, että hän pudisti päätänsä ja mutisi, että varmaankin hänen täytyi hyvin vanhentua, ennenkuin itse huomasikaan — mikä tuntuikin todennäköiseltä.

Sitten hänen ajatuksensa harhailivat Dombeyhin, luultavasti siksi, että majuri oli palannut kotiin vastapäätä olevaan asuntoonsa ja juuri tervehtinyt häntä akkunastaan. Mitä muuta syytä saattoi neiti Toxilla olla liittää Dombey kesämuistoihinsa ja kukkakahleisiinsa? Olikohan hän yhtään pirteämpi? ajatteli neiti Tox. Olikohan hän alistunut kohtalon määräyksiin? Menisikö hän koskaan enää naimisiin ja kenen kanssa siinä tapauksessa?

Punastus — ilma kun oli lämmin — levisi neiti Toxin kasvoille, kun hän tätä miettiessään käänsi päätänsä ja näki piirteensä kuvastimessa. Toisen kerran hän punastui nähdessään pienten kärryjen saapuvan Prinsessan aukiolle ja suuntaavan kulkunsa suoraan hänen ovelleen. Neiti Tox nousi, tarttui nopeasti saksiinsa ja päästyään siten vihdoin kasviensa luokse puuhaili hyvin innokkaasti niiden kanssa rouva Chickin astuessa sisään.

"Mitä minun suloiselle ystävälleni kuuluu!" huudahti neiti Tox käsivarret ojennettuina.

Jonkin verran mahtavuutta saattoi huomata neiti Toxin suloisen ystävän käytöksessä, mutta hän suuteli neiti Toxia ja vastasi: "Kiitos, hyvää, Lucretia. Samaa toivon kuuluvan sinullekin. Hem!"

Rouva Chickiä vaivasi omituinen yksitavuinen yskä, jonkinlainen alku tai johdanto yskimisen taitoon.

"Tulette hyvin varhain, rakkaani — se on perin ystävällistä", jatkoi neiti Tox. "Oletteko syönyt aamiaista?"

"Kiitos, Lucretia, olen", vastasi rouva Chick. "Söin varhain aamiaista" — tämä kelpo nainen näytti puhuessaan olevan hyvin utelias tarkastelemaan Prinsessan aukiota eri puolilta — "veljeni kanssa, joka on tullut kotiin".

"Hän on toivoakseni paremmassa voinnissa, rakas ystävä", sopersi neiti Tox.

"Kiitos, hän voi paljon paremmin. Hem!"

"Rakkaan Louisani täytyy olla varovainen, kun on tuollainen yskä", huomautti neiti Tox.

"Ei se merkitse mitään", vastasi rouva Chick. "Se ennustaa vain ilman vaihdosta. Täytyy uskoa, että tulee muutos."

"Ilmanko?" kysyi neiti Tox viattomasti.

"Kaiken", vastasi rouva Chick. "Tietysti meidän täytyy. Tämä on vaihdoksien maailma. Kuka tahansa hämmästyttäisi minua kovasti, Lucretia, ja muuttaisi kokonaan käsitykseni hänen järjenlahjoistaan, jos koettaisi väittää vastaan tai välttää niin päivänselvää asiaa. Vaihtelu!" huudahti rouva Chick ankaran filosofisesti. "Hyväinen aika, mikä sitten ei muuttuisi! Silkkimatokin, joka varmaankaan ei vaivaa itseään sellaisilla asioilla, muuttuu lakkaamatta kaikenlaisiksi odottamattomiksi esineiksi."

"Louisa ystäväni keksii aina niin onnellisia vertauskuvia", virkkoi lempeä neiti Tox.

"Olette kovin ystävällinen, Lucretia, sanoessanne niin ja varmaan ajatellessannekin", sanoi rouva Chick vähän lauhtuneempana. "Toivoakseni ei meillä kummallakaan tule koskaan olemaan aihetta huonontaa käsitystämme toinen toisestamme, Lucretia."

"Minä olen varma siitä", vastasi neiti Tox.

Rouva Chick yskähti kuin ennenkin ja piirteli päivän varjonsa norsunluisella päällä kuvioita matolle. Neiti Tox, joka kokemuksesta tunsi kelpo ystävättärensä ja tiesi, että hän jonkin pienen väsymyksen tai kiusan sattuessa oli taipuvainen ärtyneeseen puhetapaan, käytti hetken hiljaisuutta hyväkseen vaihtaakseen puheenaihetta.

"Suokaa anteeksi, rakas Louisa", virkkoi neiti Tox, "mutta näinköhän vilahdukselta herra Chickin vaunuissa?"

"Hän on siellä", myönsi rouva Chick, "mutta olkaa hyvä ja antakaa hänen pysyä siellä. Hänellä on sanomalehtensä, ja hän pysyy täysin tyytyväisenä ainakin pari tuntia. Jatkakaa vain kukkienne hoitoa, Lucretia, ja sallikaa minun istua tässä ja levätä."

"Louisani tietää", huomautti neiti Tox, "että niin hyvien ystäväin kesken kuin me olemme ei ole puhettakaan mistään kursailusta. Senvuoksi —" Senvuoksi neiti Tox ei lopettanut lausettaan sanoilla, vaan teolla. Hän veti taas käsiinsä hansikkaat, jotka oli riisunut, otti sakset ja alkoi leikata ja typistellä lehtiä niin tarkasti kuin suurennuslasilla katsellen.

"Florence on myös palannut kotiin", virkkoi rouva Chick istuttuaan jonkin aikaa mitään puhumatta, pää toiselle puolelle kallistuneena ja piirrellen päivän varjollaan kuvioita lattiaan, "ja hän on nyt tosiaankin jo liian vanha viettääkseen enää sitä yksinäistä elämää, johon hän on tottunut. Siitä ei voi olla mitään epäilystä. Minä tuntisin tosiaankin hyvin vähän kunnioitusta sellaista henkilöä kohtaan, joka tahtoisi puolustaa toisenlaista käsitystä. Jos koettaisinkin, en voisi kunnioittaa häntä. Niin suuressa määrin emme voi hallita tunteitamme."

Neiti Tox myönsi sen välittämättä kovin paljon väitteen ymmärrettävyydestä.

"Jos hän on kummallinen tyttö", jatkoi rouva Chick, "ja jollei veljeni Paul voi olla oikein tyytyväinen hänen seuraansa kaikkien niiden surullisten tapahtumien ja kauheiden pettymysten jälkeen, niin mitä siihen on sanottava? Että Paulin on tehtävä ponnistus. Että se on hänen velvollisuutensa. Meidän sukumme on aina ollut siitä tunnettu, että se on ponnistellut. Paul on perheen pää, melkein sen ainoa jäljellä oleva edustaja — sillä mitä minä olen — minä en merkitse mitään —"

"Rakas ystävä", muistutti neiti Tox.

Rouva Chick kuivasi silmiään, jotka olivat hetkiseksi täyttyneet kyynelillä, ja jatkoi:

"Ja hänen velvollisuutensa on siis enemmän kuin milloinkaan ennen tehdä ponnistus. Ja vaikka se, että hän on tehnyt ponnistuksen, vaikuttaa minuun järkytyksentapaiselta — sillä minä olen kovin heikko ja hupsu luonteeltani, mikä ei suinkaan tuota kenellekään onnea — usein toivonkin, että sydämeni olisi marmoria tai katukivi —"

"Suloinen Louisani", nuhteli taas neiti Tox.

"Niin minulle tuottaa kuitenkin iloa, kun tiedän hänen olevan niin uskollisen itselleen ja Dombey-nimelleen, kuten luonnollisesti aina tiesinkin hänen olevan. Toivon vain", lisäsi rouva Chick vähän ajan kuluttua, "että toinenkin olisi sen nimen arvoinen".

Neiti Tox otti pieneen vihreään kastelukannuun vettä ruukusta, ja kun hän sen tehtyään sattumalta käänsi katseensa, hämmästyi hän niin kovasti rouva Chickin kasvoille levinneestä merkitsevästä ilmeestä, että laski pienen vesikannunsa toistaiseksi pöydälle ja istuutui sen viereen.

"Rakas Louisa", sanoi neiti Tox, "tuottaisikohan teille pienintäkään tyydytystä, jos uskaltaisin huomauttaa tuon väitteen johdosta, että vaatimattomalta osaltani pidän suloista veljentytärtänne joka suhteessa erittäin lupaavana?"

"Mitä te tarkoitatte, Lucretia?" vastasi rouva Chick käyden yhä juhlallisemmaksi sävyltään. "Mihin väitteeseeni te viittaatte, rakas ystävä?

"Siihen toivomukseen, että hän olisi nimensä arvoinen, rakas ystävä", vastasi neiti Tox.

"Jollen ole ilmaissut ajatustani kyllin selvästi, Lucretia", virkkoi rouva Chick kärsivällisesti, "on syy tietysti minun. Minulla ehkä ei ole mitään muuta syytä puhua asiasta laisinkaan kuin se läheinen ystävyys, joka on vallinnut välillämme ja jota ei mikään saa rikkoa tai häiritä, niinkuin hartaasti ja luottavasti toivon. Ja miksi siis menettelisin toisin? Siihen ei ole mitään syytä, se olisi mieletöntä. Mutta nyt tahdon ilmaista ajatukseni selvästi, Lucretia, ja senvuoksi, palatakseni äskeiseen huomautukseeni, minun täytyy sanoa, että se ei suinkaan ollut tähdätty Florenceen."

"Vai ei!"

"Ei", toisti rouva Chick lyhyesti ja päättävästi.

"Suokaa anteeksi, rakas Louisa", pyysi hellä ystävätär, "mutta minä en nähtävästi ole ymmärtänyt sitä. Pelkään olevani hidasjärkinen."

Rouva Chick katseli ympärilleen huoneessa ja kadun ylitse. Hän tarkasteli kasveja, lintua, vesikannua, melkein kaikkea näkyvissä olevaa, mutta ei neiti Toxia. Vihdoin hän vilkaisi neiti Toxiin, ohimennen luodessaan katseensa lattiaan, ja virkkoi tuijottaen samalla mattoon kulmakarvat koholla:

"Puhuessani siitä, että pitäisi olla Dombey-nimen arvoinen, Lucretia, tarkoitan veljeni Paulin toista vaimoa. Uskon jo ilmaisseeni viittauksilla, joskaan en selvillä sanoilla, joita nyt käytän, että veljeni aikomus on mennä uusiin naimisiin."

Neiti Tox nousi kiireesti tuoliltaan, riensi kasviensa luokse ja ryhtyi leikkelemään runkoja ja lehtiä yhtä kovakouraisesti kuin parturi leikkaa tukkaa köyhäintalon hoidokeilta.

"Mutta toinen kysymys on, voiko hänen uusi vaimonsa täydelleen ymmärtää osakseen tulleen kunnian", jatkoi rouva Chick ylpeällä äänensävyllä. "Toivoakseni niin käy. Meidän velvollisuutemme on ajatella hyvää toisistamme tässä maailmassa, ja minä toivon hänen ymmärtävän. Minulta ei ole kysytty neuvoa. Jos minulta olisi kysytty, olisi neuvoni epäilemättä otettu ynseästi vastaan, ja senvuoksi on äärettömän paljon parempi, ettei kysytty. Olen oikein mielissäni siitä, että on menetelty näin."

Neiti Tox leikkeli yhä kasvejaan pää painuksissa. Rouva Chick puheli edelleen pudistellen tuon tuostakin tarmokkaasti päätänsä kuin uhmaten jotakin.

"Jos veljeni Paul olisi neuvotellut kanssani, niinkuin hän on toisinaan tehnyt — tai paremminkin, niinkuin hänellä joskus oli tapana tehdä, sillä hän ei tietenkään tee sitä nyt enää, ja sitä pidänkin vastuuni huojennuksena", virkkoi rouva Chick hermostuneesti, "sillä minä kiitän taivasta siitä, etten ole mustasukkainen" — taas hän vuodatti kyyneleitä — "niin, jos veljeni Paul olisi tullut luokseni ja sanonut: 'Louisa, mitä ominaisuuksia neuvoisit minua vaatimaan vaimoltani?' olisin varmasti vastannut: 'Paul, sinun tulee pitää silmällä perhettä, kauneutta, arvokkuutta ja sukulaissuhteita'. Näitä sanoja olisin käyttänyt. Minut olisi saanut viedä senjälkeen suoraa päätä vaikka mestauslavalle", lisäsi rouva Chick ikäänkuin se olisi ollut hyvin todennäköinen seuraus, "mutta niin minä olisin sanonut. Olisin sanonut: 'Paul! Menetkö sinä toistamiseen naimisiin ilman perhettä! Menetkö naimisiin ilman kauneutta! Menetkö naimisiin ilman arvokkuutta! Menetkö naimisiin ilman sukulaissuhteita! Ei kukaan muu kuin mielipuoli voisi uneksiakaan niin järjetöntä!'"

Neiti Tox lakkasi leikkelemästä ja kuunteli tarkkaavasti pää yhä kasvien keskelle painettuna. Ehkä hän ajatteli, että tässä johdannossa ja rouva Chickin lämmössä oli toivoa.

"Niin minä olisin puhunut", jatkoi järkevä rouva, "koska luulen, etten ole hullu. Tosin en lainkaan vaadi, että minua pidettäisiin erittäin älykkäänä henkilönä — vaikka luulen joidenkin ihmisten olleen kyllin kummallisia pitääkseen minua sellaisena. Henkilö, jota niin vähän imarrellaan kuin minua, joutuisi siitä pian harhakäsityksiin, mutta olen kuitenkin varma siitä, etten ole suorastaan hullu. Ja jos minulle sanottaisiin", vakuutti rouva Chick sanomattoman halveksivasti, "että veljeni Paul Dombey voisi koskaan ajatellakaan mahdolliseksi liittää elämäänsä henkilöön — en välitä keneen" — hän pani näille sanoille terävämmän ja pontevamman painon kuin millekään toisille — "jolla ei olisi näitä ominaisuuksia, loukattaisiin sitä vähäistä ymmärrystä, jonka Jumala on minulle antanut, yhtä paljon kuin jos minulle sanottaisiin, että olen syntynyt ja kasvatettu norsuksi, kuten minulle mahdollisesti pian sanotaankin", lisäsi hän alistuvasti. "Se ei ollenkaan hämmästyttäisi minua. Minä odotan sitä."

Tätä seuranneen lyhyen vaitiolon aikana neiti Toxin sakset kilahtivat kerran pari, mutta hänen kasvojaan ei vieläkään näkynyt, ja hänen aamupukunsa liikahteli levottomasti. Rouva Chick vilkaisi häneen syrjäsilmällä kasvien lomitse ja jatkoi äänellä, josta ilmeni vilpitön vakaumus ja se käsitys, että mitään muuta ei voinut pitää mahdollisenakaan: