Part 33

Niin Florence eleli autiossa kodissaan viattomien harrastustensa ja ajatustensa parissa, eikä mikään tuottanut hänelle pahaa mieltä.. Hän sai nyt mennä alas isänsä huoneeseen, ajatella ja lähestyä häntä nöyrästi rakastavin sydämin, tarvitsematta pelätä tylyä torjumista, katsella esineitä, jotka olivat ympäröineet isää hänen surussaan, ja kyyristyä hänen tuolinsa lähelle joutumatta kohtaamaan sitä katsetta, jonka hän niin hyvin muisti. Hän sai nyt osoittaa isälleen pieniä palveluksia, järjestää kaikki omin päin hänen huoneessaan, sitoa pieniä kukkavihkoja hänen pöydälleen ja vaihtaa niitä uusiin, mikäli ne kuihtuivat ennen isän paluuta. Joka päivä Florence valmisteli hänelle jotakin ja jätti jonkin ujon merkin läsnäolostaan hänen tavallisen istuinpaikkansa viereen. Tänään hän pani sinne pienen maalatun kellotelineen, huomenna pelkäsi sitä liian silmäänpistäväksi ja korvasi sen jollakin itse valmistamallaan pikku kapineella, jonka toivoi herättävän vähemmän huomiota. Sattumalta herätessään yöllä hän vapisi ajatellessaan, että isä mahdollisesti nyt palaisi kotiin ja vihaisena hylkäisi tuon pikku lahjan. Silloin hän kiiruhti levottomana alakertaan tohvelit jalassa noutamaan pois sinne jättämäänsä pikku esinettä. Joskus hän vain painoi kasvonsa isän kirjoituspöydälle ja jätti siihen suudelman ja kyyneleen.

Mutta kukaan ei tietänyt siitä. Jolleivät palvelijat saaneet sitä selville hänen ollessaan poissa — ja he pelkäsivät kaikki Dombeyn huoneita — oli se yhtä yksinomaisesti hänen omana salaisuutenaan kuin sekin, mitä siellä oli aikaisemmin tapahtunut. Florence hiipi noihin huoneisiin hämärissä varhain aamulla ja silloin kun palvelijat söivät alakerrassa. Ja vaikka ne tulivat kaikki hauskemmiksi ja valoisammiksi hänen huolenpitonsa vuoksi, liikkui hän siellä yhtä tyynesti kuin auringonsäde, paitsi että hän jätti valon jälkeensä.

Varjot seurasivat Florencea kaikkialla kaikuvassa talossa ja olivat hänen tovereinaan paljastetuissa huoneissa. Ikäänkuin hänen elämänsä olisi lumottu näky, heräsi hänen yksinäisyydessään avustavia ajatuksia, jotka tekivät sen haaveelliseksi ja epätodelliseksi. Hän kuvitteli usein, millainen hänen elämänsä olisi ollut, jos hänen isänsä olisi voinut rakastaa häntä ja hän olisi ollut lempilapsi. Joskus hän lyhyen tuokion uskoi niin olevankin ja tämän kuvitelman valtaamana näytti muistavan, kuinka he olivat yhdessä katselleet Paulin hautausta, kuinka he olivat ilman mitään häiritseviä sivuajatuksia rakastaneet häntä yhdessä, kuinka heitä liitti toisiinsa hänen kallis muistonsa, kuinka he usein vielä puhelivat Paulista ja hänen isänsä, katsellen häntä hellästi, kertoi heidän yhteisestä toivostaan ja luottamuksestaan Jumalaan. Toisin ajoin hän kuvitteli äitinsä vielä elävän. Kuinka onnelliselta tuntuikaan saada vaipua äidin syliin ja riippua hänessä kiinni koko sielunsa rakkaudella ja luottamuksella! Mutta voi, kuinka kaameaa sitten oli yksinäisen talon autius, kun tuli ilta eikä ketään ollut läsnä!

Mutta yksi ajatus, jota hän tuskin oli täysin selvittänyt itselleen, mutta joka oli kovin hehkuva ja voimakas, ylläpiti Florencea hänen taistellessaan ja lujittaessaan nuorta uskollista ja kovasti koeteltua sydäntään. Hänen sieluunsa samoin kuin kaikkiin muihinkin, jotka kamppailevat kuolevaisuuden murheen kanssa, oli hiipinyt juhlallisia aavistuksia ja toiveita. Ne olivat kotoisin haudantakaisesta hämärästä maailmasta ja hiljaisen soiton tavoin kuiskasivat hänelle, että häntä siellä kaukana muistelivat hänen veljensä ja äitinsä, että he nytkin näkivät hänet ja rakastivat ja säälivät häntä. Florencelle tuotti suloista lohtua hautoa sellaisia ajatuksia, kunnes eräänä päivänä — se tapahtui pian senjälkeen kun hän oli viimeksi nähnyt isänsä myöhäisenä iltahetkenä — hänen mieleensä juolahti, että hän itkiessään isän sydämen vieraantumista saattoi yllyttää vainajien henkiä häntä vastaan. Niin haaveellinen ja lapsellinen kuin tämä ajatus ja sen herättämä pelko lieneekin ollut, perustui se hänen rakastavaan luonteeseensa, ja siitä hetkestä alkaen hän taisteli rinnassaan auennutta julmaa haavaa vastaan ja koetti vain toivoen ajatella isää, joka sen oli iskenyt.

Hänen isänsä ei tietänyt — siitä hän oli varma tästä ajasta lähtien — kuinka paljon hän rakasti isäänsä. Florence oli hyvin nuori ja äiditön eikä ollut koskaan — jonkin erehdyksen tai kovan onnen vuoksi — oppinut ilmaisemaan isälle rakkauttaan. Hän tahtoi olla kärsivällinen, koettaa aikaa myöten oppia tämän taidon ja opettaa isää paremmin ymmärtämään ainoaa lastaan.

Siitä tuli hänen elämänsä tarkoitus. Aamuaurinko paistoi harmaantuneeseen taloon ja tapasi tämän päätöksen kirkkaana ja voimakkaana yksinäisen valtiattaren rinnassa. Päivän kaikkien puuhien ohella se elähdytti häntä, sillä Florence toivoi, että mitä enemmän hän tiesi ja mitä täydellisemmäksi hän tuli, sitä iloisempi isä olisi oppiessaan tuntemaan ja rakastamaan tytärtään. Toisinaan hän mietiskeli itsekseen sydän tulvillaan ja kyynelten pyrkiessä silmiin, olisiko hän missään suhteessa kyllin edistynyt voidakseen hämmästyttää isää heidän joutuessaan ystävällisiin väleihin. Joskus hän koetti ajatella, oliko olemassa mitään tieteen haaraa, joka herättäisi isän harrastusta enemmän kuin muut. Kirjojen ääressä, soittotunneilla, käsityön mukana, aamukävelyillä, iltarukouksissa hänellä oli mielessä tämä kaikkivoittava ajatus. Omituinen lapsen harrastus: oppia tuntemaan tie kovan isän sydämeen!

Moni huoleton kävelijä, joka asteli pitkin katuja kesäillan pimetessä yöksi ja katseli synkkää taloa, nähden sen suurena vastakohtana akkunassa nuoret kasvot tuijottamassa tähtiin niiden alkaessa loistaa, olisi nukkunut rauhattomammin yönsä, jos olisi tietänyt, mitä suunnitelmaa tyttönen niin hellittämättä pohti. Talon maine lumottuna paikkana ei olisi parantunut rahvaan kesken, joka sen synkkää ulkomuotoa kammoten liikuskeli sen ohitse jokapäiväisillä askareillaan, jos olisi kyetty lukemaan sen tarina akkunasta tuijottavista surullisista kasvoista. Mutta Florence pyrki pyhään päämääräänsä kenenkään aavistamatta tai auttamatta, mietiskellen vain, kuinka saisi isänsä ymmärtämään hänen rakkauttaan, eikä syyttänyt häntä hetkellisissäkään ajatuksissa.

Susan Nipper seisoi eräänä aamuna vastapäätä nuorta emäntäänsä, joka juuri taivutti kokoon ja sinetöi kirjoittamaansa pikku kirjettä, ja näytti hyvillä mielin tietävän, mitä se sisälsi.

"Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, rakas Floy-neiti", virkkoi Susan, "ja minäpä sanon, että vierailu noiden vanhojen Skettlesienkin luokse on hyvä juttu".

"Sir Barnet ja lady Skettles ovat erittäin herttaisia uudistaessaan pyyntönsä niin ystävällisesti", vastasi Florence, lempeästi korjaten nuoren naisen tuttavallista mainintaa puheena olevasta perheestä.

Neiti Nipper, joka oli ehkä jyrkin puolueihminen maan pinnalla ja ulotti puolueellisuutensa kaikenlaisiin asioihin, suuriin ja pieniin, ja kävi sillä alituista sotaa yhteiskuntaa vastaan, nyrpisti nenäänsä ja pudisti päätänsä vastalauseeksi kaikkea Skettlesien epäitsekkyyden tunnustamista vastaan, samalla väittäen, että heidän ystävällisyydestään olisi runsaana korvauksena Florencen seura.

"Ne ihmiset tosiaankin tietävät, mitä tekevät", mutisi hän vetäen syvään henkeään. "Uskokaa pois, että Skettlesit ovat siitä selvillä!"

"Minä tunnustan, Susan, etten ole kovin halukas lähtemään Fulhamiin", virkkoi Florence miettiväisenä, "mutta sittenkin on oikein sinne mennä. Luulen, että niin on parempi."

"Paljon parempi", myönsi Susan, pudistaen taas tarmokkaasti päätään.

"Ja siksi olen kiittäen suostunut kutsuun", jatkoi Florence, "vaikka olisin mieluummin matkustanut sinne silloin, kun ei siellä ole ketään muita, sen sijaan että lähden sinne nyt loma-aikana, jolloin heillä näyttää olevan nuorisoa kotonaan".

"Siihen minä sanon 'jumalan kiitos', Floy-neiti", vastasi Susan. "Ah! h—h!"

Tämä viime huudahdus, jolla neiti Nipper näihin aikoihin usein lopetti lauseen, oli kellarikerroksen mielestä ylimalkainen viittaus Dombeyhin ja tarkoitettu ilmaisemaan, että Susan Nipper olisi tahtonut purkaa osan sydämensä tunteista tuolle herralle. Mutta hän ei sitä koskaan selittänyt, ja sillä oli siis salaperäisyyden viehätyksen keralla erittäin täsmällisen sanonnan etu.

"Kuinka kauan kestää, ennenkuin saamme mitään uutisia Walterista, Susan!" huomautti Florence lyhyen vaitiolon jälkeen.

"Tosiaankin kauan, Floy-neiti!" vastasi Susan. "Ja Perch sanoi käydessään äsken juuri noutamassa kirjeitä, — mutta mitäpä se merkitsee, mitä hän sanoo!" huudahti Susan, punastui ja lisäsi: "Paljonkos hän siitä tietää!"

Florence kohotti nopeasti katseensa, ja punastus levisi hänen kasvoilleen.

"Jollei minussa olisi enemmän miehuutta", jatkoi Susan ilmeisesti taistellen jotakin salaista levottomuutta vastaan ja tuijottaen nuoreen emäntäänsä, samalla koettaen kiihoittaa itseään vihaan säyseän Perchin kuvaa kohtaan, "jollei minussa olisi enemmän miehuutta kuin tuossa sukupuolensa laimeimmassa nahjuksessa, en koskaan enää ylpeilisi tukastani, vaan työntäisin sen korvaini taakse ja käyttäisin rumia päähineitä, joissa ei olisi pitsin palastakaan, kunnes kuolema vapauttaisi minut mitättömyydestäni. Minä en tosin ole amatsooni, Floy-neiti, enkä alentaisi itseäni sellaisella rumentamisella, mutta en toisaalta myöskään ole sellainen, joka hylkää liian pian."

"Hylkää! Mitä?" huudahti Florence säpsähtäen.

"No, ei mitään, neiti", vastasi Susan. "Laupias taivas, ei mitään! Nyt on vain puhe Perchistä, mokomasta vetelyksestä, jonka kuka tahansa voisi melkein pyyhkäistä menemään pelkällä sipaisulla, ja tosiaankin olisi onnenpotkaus kaikille, jos joku viitsisi sääliä häntä ja olla niin ystävällinen!"

"Hylkääkö hän laivan, Susan?" kysyi Florence kalpeana.

"Ei, neiti", vastasi Susan, "haluaisinpa nähdä hänet niin rohkeana, että sen tekisi vasten naamaani! Ei, neiti, vaan hän rupattelee aina jostakin ikuisesta inkiväärirasiasta, joka Walter-herran oli määrä lähettää rouva Perchille, pudistelee inhoittavaa päätään ja sanoo toivovansa, että se inkivääri saapuisi; se ei voi missään tapauksessa, sanoo hän, ajoissa tulla tarkoitettuun tarpeeseen, mutta ehkä seuraavaan, mikä tosiaankin", lisäsi neiti Nipper perinpohjin halveksivan näköisenä, "vie kaiken kärsivällisyyteni tuota miestä kohtaan, sillä vaikka voin sietää paljon, en ole mikään kameeli enkä myöskään", jatkoi hän hetkisen mietittyään, "jos itseni tunnen, mikään dromedaari".

"Mitä muuta hän sanoo, Susan?" kysyi Florence vakavasti.

"Etkö tahdo puhua minulle?"

"Niinkuin en tahtoisi puhua teille kaikkea, Floy-neiti!" vastasi Susan. "No niin, neiti, hän sanoo, että laivasta aletaan yleisesti puhua ja että se ei ole ollut koskaan tuolla matkalla puoleksikaan niin kauan kuulumattomissa ja että kapteenin rouva kävi eilen konttorissa ja näytti vähän alakuloiselta, mutta sen voi sanoa kuka tahansa, ja mehän tiesimme melkein kaiken sen etukäteen."

"Minun pitää käydä Walterin enon luona", virkkoi Florence kiireisesti, "ennenkuin matkustan pois kotoa. Menen häntä tapaamaan tänä aamuna. Lähdetään sinne heti yhdessä, Susan."

Koska neiti Nipperillä ei ollut mitään tätä ehdotusta vastaan, olivat he pian matkalla pitkin katuja pientä merikadettia kohti.

Se mielentila, jonka vallassa Walter oli lähtenyt kapteeni Cuttlen luo silloin, kun kaupanvälittäjä Brogley otti myymälän haltuunsa ja kirkontornitkin näyttivät uhkaavan häntä kuolemalla, oli hyvin samanlainen kuin se, joka nyt vaivasi Florencea, mutta tuskaa lisäsi vielä se ajatus, että hän ehkä oli ollut syyttömänä välikappaleena syöksemässä Walterin vaaraan ja kaikki ne, joille hän oli rakas, hän itse niihin laskettuna, epätietoisuuden jännitykseen. Kaikessa muuten näyttikin olevan epävarmuuden ja vaaran leima. Tornien ja talonkattojen ilmaviirit tekivät salaperäisiä viittauksia myrskyisestä ilmasta ja osoittivat kuin aavemaiset sormet vaarallisille merille, missä ehkä ajelehti haaksirikkoutuneita suuria laivoja, keinutellen avuttomia ihmisiä ikuiseen uneen, yhtä syvään kuin olivat heidän allaan pohjattomat vedet. Kun Florence tuli Cityyn ja sivuutti ihmisiä, jotka puhelivat keskenään, pelkäsi hän kuulevansa heidän mainitsevan tuosta laivasta ja sanovan, että se oli hukkunut. Kun hän näki kuohuvien aaltojen kanssa kamppailevien laivojen kuvia, täytti kauhu hänen sydämensä. Savu ja pilvet, vaikka kulkivatkin hitaasti, kiitivät liian nopeasti hänen mielestään ja saivat hänet pelkäämään, että samalla hetkellä myrsky myllersi valtamerta.

Epätietoista oli, tunsiko Susan Nipper samanlaista pelkoa, mutta kun hänen harrastuksensa enimmäkseen kohdistui tappelemiseen katupoikain kanssa heidän joutuessaan tungokseen — sillä tämän ihmisluokan ja hänen itsensä välillä vallitsi jonkinlainen luontainen vihamielisyys, joka tuon tuostakin puhkesi ilmoille, milloin he vain sattuivat yhteen — sopi olettaa, ettei hänellä ollut matkalla paljon aikaa henkisiin tutkisteluihin.

Kun he lopulta saapuivat puisen merikadetin kohdalle kadun toiselle puolelle ja odottivat tilaisuutta päästä kadun poikki, hämmästyivät he aluksi nähdessään laivakojeiden kauppiaan ovella pyöreäpäisen pojan, paksuposkiset kasvot kääntyneinä ylöspäin. Pian sitten poika pisti kaksi kummankin käden sormea isoon suuhunsa ja tämän koneiston avulla vihelsi tavattoman kimeästi muutamille kyyhkysille, jotka olivat verrattain korkealla ilmassa.

"Rouva Richardsin esikoinen, neiti!" virkkoi Susan, "ja hänen elämänsä kiusa!"

Kun Polly oli käynyt Florencelle kertomassa poikansa ja perillisensä parantuneista tulevaisuudentoivoista, saattoi Florence odottaa tätä kohtausta. Kun siis otollinen hetki ilmestyi, kiirehtivät he kumpikin kadun poikki miettimättä sen enempää rouva Richardsin surunlasta. Aavistamatta heidän lähestymistään vihelsi nuori urheilija taas mahdollisimman kovaa ja huusi kiihkoissaan: "Karkulaiset! Ho-hoi! Karkulaiset!" Tällä kutsulla oli sellainen vaikutus herkkätunteisiin kyyhkysiin, etteivät ne lähteneetkään suoraapäätä johonkin Pohjois-Englannin kaupunkiin, kuten niiden alkuperäinen tarkoitus näytti olleen, vaan alkoivat kierrellä ja epäröidä. Silloin rouva Richardsin esikoinen päästi toisen vihlovan vihellyksen ja kiljaisi taas äänellä, joka kaikui yli kadun hälinän: "Karkulaiset! Hohoi! Karkulaiset!"

Tästä haltioitumisen tilasta hän äkkiä palasi maallisiin asioihin neiti Nipperin sysätessä häntä niin, että hän peräytyi myymälään.

"Näinkö sinä osoitat parantumistasi, kun rouva Richards on surrut puolestasi kuukausimääriä?" tiuskaisi Susan seuraten poikaa sisälle. "Missä herra Gills on?"

Rob, joka lievensi ensimmäisen neiti Nipperiin luomansa vihaisen katseen huomatessaan Florencen olevan mukana, nosti kätensä tukkaan tervehtiäkseen viimemainittua ja sanoi Susanille, että herra Gills oli kaupungilla.

"Hae hänet kotiin", kovisti neiti Nipper, "ja sano, että neiti Dombey on täällä".

"En tiedä, minne hän on mennyt", vastasi Rob.

"Onko tuo sinun elämänparannustasi!" huudahti Susan purevasti.

"No mutta kuinka minä voin mennä hakemaan häntä, kun en tiedä, missä hän on?" valitti hätyytetty Rob. "Kuinka voitte olla niin ajattelematon?"

"Sanoiko herra Gills, milloin hän tulee kotiin?" kysyi Florence.

"Kyllä, neiti", sanoi Rob kohottaen taas kätensä tukkansa kohdalle. "Hän sanoi tulevansa kotiin varhain iltapäivällä. Siihen on kai vielä aikaa pari tuntia."

"Onko hän kovin levoton sisarenpojastaan?" kysyi Susan.

"On, neiti", vastasi Rob kohdistaen sanansa mieluummin Florencelle ja jättäen Nipperin huomioonottamatta, "minusta hän on kovin levoton. Hän ei ole yhtä mittaa sisällä neljännestuntiakaan, neiti. Hän ei voi olla paikallaan viittä minuuttia. Hän kuljeskelee sinne tänne kuin — karkulainen", virkkoi Rob kumartuen eteenpäin nähdäkseen vilahdukselta akkunasta kyyhkyset ja keskeyttäen yrityksensä kohottaa sormet suuhunsa ja viheltää niille uudelleen.

"Tunnetko erästä herra Gillsin ystävää, jonka nimi on kapteeni Cuttle?" kysyi Florence vähän aikaa mietittyään.

"Sitäkö, jolla on koukku, neiti?" vastasi Rob tehden vasemmalla kädellään kuvaavan liikkeen. "Kyllä, neiti. Hän oli täällä toissapäivänä."

"Eikö hän ole käynyt täällä sen koommin?" kysyi Susan.

"Ei, neiti", vastasi Rob kohdistaen sanansa yhä Florencelle.

"Ehkä Walterin eno on lähtenyt sinne, Susan", huomautti Florence.

"Kapteeni Cuttlenko luokse?" virkkoi Rob. "Ei, hän ei ole mennyt sinne, neiti. Sillä hän jätti nimenomaisen käskyn, että jos kapteeni Cuttle tulisi, pitäisi minun sanoa hänelle, kuinka hämmästynyt isäntäni oli, kun kapteeni ei tullut eilen, ja minun pitäisi viivyttää häntä täällä, kunnes herra Gills tulisi takaisin."

"Tiedätkö, missä kapteeni Cuttle asuu?" kysyi Florence.

Rob vastasi myöntävästi ja ottaen käteensä rasvaisen muistikirjan myymälän pöydältä luki osoitteen ääneen.

Florence kääntyi taas Susanin puoleen ja neuvotteli hänen kanssaan matalalla äänellä, samalla kun Rob silmät pyöreinä katseli ja kuunteli, muistaen Carkerin antaman salaisen tehtävän. Florence ehdotti, että he lähtisivät kapteeni Cuttlen asunnolle, kuulisivat hänen omasta suustaan, mitä hän ajattelisi siitä, ettei _Pojasta ja Perillisestä_ tullut mitään tietoja, ja toisivat hänet, mikäli mahdollista, lohduttamaan Sol-ukkoa. Aluksi Susan vastusteli matkan pituuden vuoksi, mutta kun hänen emäntänsä mainitsi vuokra-ajurin, peruutti hän vastustelunsa ja taipui. He keskustelivat muutamia minuutteja, ennenkuin tulivat tähän päätökseen. Sillä välin Rob katseli heitä tarkoin ja kiinnitti huomionsa vuorotellen kumpaankin, kuin hänet olisi valittu sovintotuomariksi.

Vihdoin Rob lähetettiin noutamaan ajoneuvoja vierailijoiden jäädessä siksi ajaksi myymälään. Kun hän toi ne, nousivat molemmat neitoset niihin, jättäen Sol-ukolle sanan, että he paluumatkallaan varmasti poikkeaisivat häntä tervehtimään. Tuijotettuaan vaunujen jälkeen, kunnes ne olivat kadonneet näkyvistä samoin kuin kyyhkysetkin nyt olivat hävinneet, Rob istuutui myymäläpöydän taakse tärkeän näköisenä ja ollakseen unohtamatta mitään siitä, mitä oli tapahtunut, teki muistiinpanoja monille paperipalasille, tuhlaten paljon mustetta. Että nämä asiakirjat paljastaisivat mitään, jos joutuisivat hukkaan, siitä ei ollut vaaraa, sillä jo paljon ennen kuin jokin sana kuivui, muuttui se Robille yhtä suureksi salaisuudeksi kuin jos hänellä ei olisi ollut mitään osuutta sen syntymisessä.

Hänen vielä ollessaan tässä puuhassa pysähtyivät vuokravaunut Brig-aukion kulmaan, kohdattuaan kuulumattomia vaikeuksia kääntösiltain, vajottavien teiden, vaikeapääsyisten kanavien, kuorma-ajurien, tynnyreitä ja pieniä pesulaitoksia kuljettavien vaunujonojen ja monen muun sellaisen kiusankappaleen taholta, joita suuressa kaupungissa on yllin kyllin. Silloin Florence ja Susan astuivat maahan vaunuista ja lähtivät astelemaan katua pitkin ja etsimään kapteeni Cuttlen asuntoa.

Onneton sattuma oli järjestänyt niin, että nyt oli muuan rouva MacStingerin suuria siivouspäiviä. Silloin rouva MacStinger herätytti itsensä erään poliisin avulla neljännestä vailla kolme aamulla ja vaipui harvoin uneen ennen kahtatoista seuraavana yönä. Tämän puuhan päätarkoitus näytti olevan se, että rouva MacStinger siirsi kaikki huonekalut takana olevaan puutarhaan varhain aamunkoitteessa, käveli tohveleissaan edestakaisin koko päivän ja toimitti huonekalut taas paikoilleen pimeän tultua. Nämä askareet häiritsivät enimmin pieniä MacStingereitä, jotka kuin yhtä mittaa pois tieltä kaahatut kananpoikaset menettivät hetkellisimmänkin leposijan ja lisäksi tavallisesti saivat osakseen aika lailla nokkimista emälinnun taholta.

Kun Florence ja Susan Nipper ilmestyivät rouva MacStingerin ovelle, talutti kunnianarvoisa, mutta pelättävä nainen kahden vuoden ja kolmen kuukauden ikäistä Alexander MacStingeriä käytävää pitkin pakottaakseen hänet istumaan kadulle, ja pikku poika oli melkein musta kasvoiltaan pidätettyään hengitystään rangaistuksen jälkeen, kun taas viileä katukiveys tavallisesti vaikutti voimakkaana parannuskeinona sellaisissa tapauksissa.

Rouva MacStingerin tunteita naisena ja äitinä loukkasi mitä syvimmin se Alexanderiin kohdistuva säälintunne, jonka hän huomasi Florencen kasvoissa. Siksi rouva MacStinger, sen sijaan että olisi tyydyttänyt uteliaisuuttaan, ilmaisi nuo ihmisluonteen hienoimmat tunteet ravistelemalla ja kolhimalla Alexanderia sekä ennen katukiveykselle asettamista että sen jälkeen eikä kiinnittänyt sen enempää huomiota vieraisiin.

"Suokaa anteeksi, rouva", virkkoi Florence, kun lapsi taas oli päässyt hengittämisen alkuun. "Onko tämä kapteeni Cuttlen talo?"

"Ei", vastasi rouva MacStinger.

"Eikö tämä ole numero yhdeksän?" kysyi Florence epäröiden.

"Kuka on sanonut, ettei se ole numero yhdeksän?" vastani rouva MacStinger.

Susan Nipper puuttui silloin asiaan ja pyysi kysyä, mitä rouva MacStinger tuolla tarkoitti ja tiesikö hän, kenelle puhui.

Vastaukseksi rouva MacStinger mittaili häntä kiireestä kantapäähän. "Haluaisinpa tietää, mitä asiaa teillä kapteeni Cuttlelle", virkkoi hän.

"Vai niin. Siinä tapauksessa olen pahoillani, etten voi tyydyttää uteliaisuuttanne", vastasi neiti Nipper.

"Susan, ole hiljaa", pyysi Florence. "Ehkä olette hyvä j; sanotte meille, rouva, missä kapteeni Cuttle asuu, koska hän ei asu täällä."

"Kuka sen sanoo, ettei hän asu täällä?" tokaisi leppymätön rouva MacStinger. "Minä sanoin, ettei tämä ole kapteeni Cuttlen talo — eikä se olekaan hänen talonsa — ja soisin, ettei se koskaan tulisikaan hänen omakseen — sillä kapteeni Cuttle ei ymmärrä, kuinka taloa hoidetaan — eikä ansaitse, että hänellä olisi talo — tämä on minun taloni — ja kun luovutan ylemmän kerroksen kapteeni Cuttlelle, en saa siitä mitään kiitosta, vaan se on samaa kuin heittäisin helmiä sikojen eteen!"

Rouva MacStinger huusi tämän oikein kimeällä ja kovalla äänellä, jotta se kuuluisi yläkerrokseen, ja työnsi joka lauseen tulemaan niinkuin olisi ampunut rihlapyssyllä, jossa oli loppumaton määrä panoksia. Viimeisen laukauksen jälkeen kuului yläkerrasta kapteenin ääni lievästi moittivana. "Siivolla siellä!"

"Koska haluatte tavata kapteeni Cuttlea, niin tuolla hän on!" sanoi rouva MacStinger tehden kädellään vihaisen liikkeen. Kun Florence rohkaisi mielensä ja puhelua pitkittämättä astui ovesta sisään Susanin seuraamana, alkoi rouva MacStinger taas hääriä edestakaisin tohveleissaan, ja kadulla istuva Alexander, joka oli lakannut itkemästä kuunnellakseen keskustelua, puhkesi taas parkumaan, huvittaen itseään tämän surkean työn kestäessä, joka oli yksinomaan koneellista, tarkastelemalla edessään aukenevaa näköalaa, jonka taustalla erottautuivat vuokravaunut.

Kapteeni istui omassa huoneessaan kädet taskuissa ja sääret tuolin alle koukistettuina kuin pienellä autiolla saarella, joka sijaitsi keskellä saippuan ja veden ulappaa. Akkunat oli pesty, seinät ja uuni puhdistettu, ja kaikki — uunia lukuunottamatta — oli märkää ja kiilsi pehmeän saippuan ja hiekan jäljeltä, mikä antoi oman hajunsa huoneen ilmalle. Keskellä tätä surullista näkyä kapteeni kyykötti alakuloisena saarellaan, katseli ympäröivää vettä viheliäisen näköisenä ja näytti odottavan jotakin ystävällistä laivaa, joka kulkisi ohitse ja veisi hänet mukaansa.

Mutta kun kapteeni kääntäessään toivottomat kasvonsa ovelle näki Florencen ilmestyvän seuralaisensa kanssa, eivät mitkään sanat voisi kuvailla hänen hämmästystään. Kun rouva MacStingerin kaunopuheisuus oli vaimentanut kaikki muut äänet melkein kuulumattomiksi, ei hän ollut odottanut ketään harvinaisempaa vierasta kuin oluenkauppiasta tai maidontuojaa. Kun siis Florence ilmestyi, tuli saaren rannalle ja tarttui hänen käteensä, nousi kapteeni niin yllätettynä seisomaan kuin olisi aluksi pitänyt tulijaa jonakin Lentävän Hollantilaisen perheenjäsenenä.