Part 32

Tuhlaajapoika Rob näytti kuin huojentuneelta tämän kuullessaan, vaikka yhä suuntasi kaikki henkensä voimat suojelijaansa, tuskin irroittaen silmiään Carkerista muuten kuin silmänräpäykseksi luodakseen salavihkaa surullisen katseen äitiinsä.

"Minä siis kerron teille", virkkoi Carker, "kuinka olen tutustunut poikaanne, kuka olen ja miten aion menetellä hänen hyväkseen".

Niin Carker tekikin omalla tavallaan sanomalla, että hän oli ensiksi aikonut koota nimettömiä kauhuja pojan julkean pään päälle, rangaistukseksi tunkeutumisesta Dombey ja Pojan alueelle. Että hänen mielensä oli lauhtunut, kun hän oli ajatellut pojan nuoruutta, hänen ilmaisemaansa katumusta ja hänen ystäviään. Että hän pelkäsi astuvansa varomattoman askelen tehdessään jotakin pojan hyväksi ja siten joutuvansa viisasten ihmisten moitittavaksi, mutta että hän teki sen omasta aloitteestaan ja omalla vastuullaan kaikista seurauksista. Että pojan äidin entinen suhde herra Dombeyn perheeseen ei tässä vaikuttanut mitään ja ettei herra Dombeylla ollut mitään tekemistä koko jutun kanssa, vaan että hän itse oli kaiken ainoana toteuttajana. Antaen suuren arvon omalle hyvyydelleen ja saaden sitä myöskin täysin mitoin koko ympäröivältä Toodlen perheeltä Carker ilmaisi epäsuorasti, mutta kuitenkin hyvin ymmärrettävästi, että hän oli ansainnut ikuisiksi ajoiksi Robin ehdottoman uskollisuuden, kiintymyksen ja alttiuden, mikä olisi kaikkein pienin kiitollisuuden osoitus... Tämä suuri totuus näytti olevan Robille itselleenkin niin ilmeinen, että tuijottaessaan herraansa kyynelten vieriessä pitkin poskia hän nyökäytteli pyöreää päätään niin, että se näytti olevan melkein yhtä irrallaan hänen hartioillaan kuin aamulla saman suosijan sitä ravistellessa.

Polly, joka oli viettänyt taivas tietää kuinka monta unetonta yötä hunningolle joutuneen esikoisensa vuoksi eikä ollut nähnyt häntä viikkokausiin, olisi melkein voinut polvistua Carkerin jalkain juureen kuin jonkin hyvän hengen eteen — hänen hampaistaan huolimatta. Mutta kun Carker nousi lähteäkseen, kiitti hän vain äidin rukouksilla ja siunauksilla — niin runsaalla kiitoksella, se kun maksettiin sydämen rahalla, että Carker olisi saanut tehdä paljon suuremmankin palveluksen ja sittenkin saanut siitä liiaksi korvausta.

Kun hän tunkeutui lapsijoukon lävitse ovelle, palasi Rob äitinsä luokse ja syleili katuvasti häntä ja nuorinta lasta samalla kertaa.

"Nyt minä koetan kovasti, äiti kulta. Totta vie, minä koetan."

"Tee se, rakas poikani. Varmasti uskonkin sinun koettavan meidän ja itsesi vuoksi!" huudahti Polly suudellen häntä. "Mutta tulethan takaisin puhelemaan kanssani, kun olet saattanut herran pois?"

"En tiedä, äiti." Rob epäröi ja loi katseensa alas. "Isä — milloin hän tulee kotiin?"

"Ei ennen kuin kello kaksi huomisaamuna."

"Minä tulen takaisin, äiti kulta!" huudahti Rob. Sitten hän sivuutti sisarensa ja veljensä, jotka päästelivät kimeitä ilonhuudahduksia kuullessaan tämän lupauksen, ja meni Carkerin jäljessä ulos.

"Mitä!" virkkoi Carker, joka oli kuullut kaikki. "Onko sinulla paha isä?"

"Ei, herra", vastasi Rob hämmästyneenä. "Ei ole sen parempaa ja lempeämpää isää kuin minun on."

"Miksi et sitten tahdo tavata häntä?" kysyi hänen herransa.

"On niin suuri ero isän ja äidin välillä", selitti Rob vähän aikaa epäröityään. "Hän tuskin uskoisi vieläkään, että minä teen parannuksen — vaikka tiedän, että hän koettaisi uskoa — mutta äiti — hän aina uskoo hyvää. Ainakin tiedän, että minun äitini uskoo, Jumala häntä siunatkoon!"

Carkerin suu levisi, mutta hän ei sanonut mitään, ennenkuin oli noussut hevosen selkään ja päästänyt sitä pitelevän miehen menemään. Sitten hän satulassaan istuen katsahti tiukasti alas pojan tarkkaavaisiin kasvoihin ja virkkoi:

"Sinä tulet luokseni huomisaamuna, jolloin sinulle näytetään, missä vanha herra asuu, se herra, joka oli luonani tänä aamuna ja jonka luo joudut, niinkuin kuulit minun sanovan."

"Kyllä, herra", vastasi Rob.

"Minä pidän erittäin paljon siitä herrasta. Palvellessasi häntä palvelet minua, poika, ymmärrätkö? No niin", lisäsi hän keskeyttäen pojan, jonka pyöreät kasvot kirkastuivat, "huomaan sinun ymmärtävän. Tahdon tietää kaikki, mikä koskee tuota vanhaa herraa — mitä hän tekee päivästä toiseen — sillä minä haluaisin hartaasti auttaa häntä jotenkin — ja varsinkin, keitä hänen luonaan käy. Ymmärrätkö?"

Rob nyökkäsi uskollisen näköisenä ja virkkoi taas: "Kyllä, herra."

"Minä tahtoisin kovin mielelläni kuulla, että hänellä on ystäviä, jotka ovat huomaavaisia häntä kohtaan, ja etteivät he hylkää häntä — sillä hän elää nykyään hyvin yksinäisenä, miesparka vaan että he pitävät hänestä ja hänen sisarenpojastaan, joka on lähtenyt kauas ulkomaille. Mahdollisesti käy eräs hyvin nuori neiti häntä tervehtimässä. Tahtoisin erittäinkin tietää kaikki, mikä koskee sitä neitiä."

"Kyllä minä pidän huolta, herra", vakuutti poika.

"Ja varo, ettet puhele minun asioistani kenellekään muulle kuin minulle", muistutti hänen herransa kumartuen eteenpäin ja lähentäen kasvonsa, joissa hampaat taas loistivat näkyvissä, pojan kasvojen viereen, samalla taputtaen häntä olkapäälle ratsupiiskansa varrella.

"En kenellekään koko maailmassa, herra", sanoi Rob pudistaen päätään.

"Et tuolla", virkkoi Carker viitaten sinne, mistä he juuri olivat lähteneet, "etkä missään muuallakaan. Minä otan selon siitä, kuinka luotettava ja kiitollinen sinä voit olla. Minä panen sinut koetukselle!" Samalla hän taas näytti hampaansa, nyökäytti päätään yhtä paljon uhkaukseksi kuin lupaukseksi ja käänsi selkänsä Robille, jonka silmät olivat naulitut häneen kuin hän olisi lumonnut pojan ruumiin ja sielun taikavoimallaan. Sitten Carker ratsasti pois. Mutta ratsastettuaan jonkun matkaa hän huomasi nöyrän saattajansa juoksevan rinnallaan samoin kuin aikaisemminkin monien katselijain suureksi iloksi. Silloin hän pysähdytti hevosensa ja käski Robin lähteä pois. Ollakseen varma siitä, että poika totteli, hän kääntyi satulassaan ja katseli kuinka hän poistui. Omituista oli nähdä, ettei Rob silloinkaan voinut irroittaa silmiään kokonaan herransa kasvoista, vaan kääntyi tuon tuostakin katsomaan jälkeensä, joutuen siten lakkaamatta tuuppimaan ja kolhimaan toisia kulkijoita, mikä oli hänestä tietysti yhdentekevää, kun tuo yksi ajatus oli täydelleen vallannut hänen mielensä.

Carker ratsasti eteenpäin käymäjalkaa huolettoman näköisenä niinkuin ainakin mies, joka oli suorittanut kaikki päivän tehtävät tyydyttävästi, ja hyräili samalla hiljalleen. Kuuluipa melkein kuin hän olisi kehrännyt kissan tavalla: niin iloinen hän oli.

Mielikuvituksessaan Carker asettui kuin lämmittelemään lieden ääreen. Keräksi kääriytyneenä muutamien jalkojen päähän hän oli valmis hyökkäämään tai repimään tai raappimaan tai silittämään sametinpehmeästi käpälällään aina sen mukaan kuin hänen mielensä teki tai kuinka tilaisuus vaati. Olikohan nyt missään häkkilintua, johon hänen katseensa voisi ulottua?

"Hyvin nuori neitonen!" ajatteli Carker hyräillessään. "Niin, kun näin hänet viimeksi, oli hän vielä pieni lapsi. Muistaakseni tummasilmäinen ja mustatukkainen ja sieväkasvoinen, hyvin sieväkasvoinen. Varmaan hän nyt on oikein viehättävä."

Entistä ystävällisemmän ja säyseämmän näköisenä ja yhä hyräillen, niin että hänen hampaansakin värisivät, Carker ratsasti edelleen ja kääntyi lopulta sille varjoisalle kadulle, jonka varrella Dombeyn talo sijaitsi. Hän oli niin innokkaasti punonut verkkoja hauskannäköisten kasvojen ympärille, että tuskin arvasikaan olevansa näin pitkällä, kunnes hän luoden katseensa pitkin korkeiden talojen koleaa riviä pysähdytti hevosensa muutamien askelien päähän ulko-ovesta. Mutta välttämätöntä on selittää muutamilla pääasiasta poikkeavilla sanoilla, miksi Carker pysähdytti hevosensa äkkiä ja mikä häntä tällöin melkoisesti hämmästytti.

Toots oli vapauduttuaan Blimberin perheen orjuudesta ja saatuaan haltuunsa osan maallista omaisuuttaan, "jota jälkisäädöksen hoitajat eivät voineet pidättää häneltä", niinkuin hän oli tottunut kouluaikansa viimeisen puolen vuoden kuluessa sanomaan Feederille joka ilta kuin uutena keksintönä, antautunut innokkaasti tutkimaan elämää. Täynnä jaloa intoa luoda loistava ja mainio elämänura itselleen hän oli vuokrannut hienon huoneiston, järjestänyt sinne urheilusalin, jonka seiniä kaunistivat etevien kilpa-ajohevosten valokuvat, vaikkei hän itse niistä vähääkään välittänyt, ja hankkinut tupakkasohvan, jolla istuessaan hän aina tunsi voivansa pahoin. Tässä viehättävässä asunnossa Toots antautui harrastamaan niitä kaunotaiteita, jotka jalostavat elämää. Hänen tärkein ohjaajansa tässä pyrkimyksessä oli eräs mielenkiintoinen henkilö, jota sanottiin Kukonpojaksi. Tämä oli aina tavattavissa "Mustan Mäyrän" kapakassa, käytti lämpimimmälläkin ilmalla pörröistä valkeaa päällystakkia ja koputteli Tootsin päätä kolmasti viikossa kymmenen ja puolen shillingin vaatimattomasta korvauksesta kerralta.

Kukonpoika, tavallaan Tootsin Pantheonin Apollo, oli tutustuttanut hänet erääseen vahtimestariin, joka opetti biljardia, erääseen kaartilaiseen, joka opetti miekkailua, erääseen hevoshuijariin, joka opetti ratsastusta, erääseen cornwallilaiseen herrasmieheen, joka harjoitti kaikkia painijan temppuja, ja pariin kolmeen muuhun ystäväänsä, jotka olivat yhtä perehtyneet kaunotaiteisiin. Heidän johtamanaan Toots ei voinut olla edistymättä, ja hän ryhtyikin todenteolla opintoihin.

Mutta kuinka olikaan, jo silloin kun näillä herroilla oli vielä uutuuden viehätys, tunsi Toots itsensä selittämättömän levottomaksi ja kiusaantuneeksi. Hänen jyvissään oli akanoita, joita ei Kukonpoikakaan osannut noukkia eroon. Mikään ei näyttänyt tuottavan Tootsille niin suurta iloa kuin alituinen käyntikorttien jättäminen Dombeyn taloon. Ainoakaan veronkantaja Britannian alueilla — laajalla maapallon osalla, missä aurinko ei koskaan laske ja missä veronkantaja ei koskaan nuku — ei ole ollut säännöllisempi ja itsepintaisempi käynneissään kuin Toots.

Hän ei koskaan mennyt sisälle, vaan suoritti asiansa eteisen ovella parhaimpiinsa pukeutuneena.

"Hyvää huomenta!" sanoi Toots aina ensin palvelijalle. "Herra Dombeylle", virkkoi hän sitten ojentaen kortin. "Neiti Dombeylle", lisäsi hän ojentaen toisen.

Sitten Toots kääntyi kuin lähteäkseen pois, mutta palvelija tunsi hänet ja tiesi, että niin ei kävisi.

"Oi, suokaa anteeksi", virkkoi sitten Toots kuin jokin ajatus olisi äkkiä välähtänyt hänen mieleensä, "onko kamaripalvelijatar kotona?"

Palvelija arveli hänen olevan, mutta ei ollut oikein varma. Sitten hän soitti yläkerran kelloa, katseli portaita ylös ja sanoi, että kamarineitsyt oli kotona ja tuli juuri alas. Pian neiti Nipper ilmestyikin näkyviin, ja miespalvelija vetäytyi pois.

"Mitä kuuluu?" kysyi Toots hihittäen ja punastuen.

Susan kiitti häntä ja sanoi voivansa hyvin.

"Kuinka Diogenes voi?" kysyi Toots sitten.

"Oikein hyvin. Florence-neiti kiintyy siihen päivä päivältä yhä enemmän." Toots vastasi tähän puhkeamalla hihitykseen, niinkuin kuohuva juoma alkaa pihistä, kun pullo avataan.

"Neiti Florence voi oikein hyvin, herra Toots", lisäsi Susan.

"Vai niin, kiitos", kuului Tootsin vastaus aina. Ja sen sanottuaan hän lähti hyvin nopeasti astelemaan tiehensä.

Tootsilla oli varmasti mielessään epäselvä käsitys, että jos hän saattoi toivoa joskus tulevaisuudessa onnekkaasti kosivansa Florencea, hän olisi kerrassaan autuas. Varmasti Toots oli jotakin kaukaista kiertotietä joutunut näin pitkälle ja pysähtynyt siihen. Hänen sydämensä oli haavoittunut; hän oli rakastunut. Eräänä iltana hän oli ryhtynyt epätoivoiseen yritykseen ja istunut ylhäällä koko yön kirjoittaakseen Florencelle runon, jossa säkeitten alku- ja loppukirjaimista tulisi lemmityn nimi ja jonka pelkkä ajatteleminen liikutti hänet kyyneliin asti. Mutta hänen oli mahdoton päästä alkusanoja pitemmälle, sillä hänen runosuonensa tyrehtyi.

Lukuunottamatta sitä ovelaa ja taitavaa toimenpidettä, että hän joka päivä jätti käyntikorttinsa annettavaksi Dombeylle, eivät Tootsin aivot olleet saaneet aikaan muuta tässä asiassa, joka piti hänen tunteitaan kahleissa. Mutta tarkan harkinnan jälkeen hän vihdoin päätteli, että suuri askel eteenpäin olisi voittaa neiti Susan Nipper puolelleen, ennenkuin vihjailisi hänelle mielentilastaan.

Tuntui siltä, että tämän nuoren naisen saisi parhaiten ystäväkseen tuhlaamalla hänelle joitakin pikku kohteliaisuuksia. Kun hän ei omin neuvoin päässyt täydellisesti selville asiasta, kysyi hän neuvoa Kukonpojalta — ottamatta häntä kuitenkaan uskotukseen. Hän vain kertoi ystävälleen, että eräs yorkshirelainen tuttava oli kirjoittanut hänelle (Tootsille) ja kysynyt hänen mielipidettään sellaisessa asiassa. Kun Kukonpoika vastasi, että hänen ajatuksensa tuollaisissa asioissa aina oli "Suoraan kiinni, niin voitto on varma" ja "Kun kerran tietää tilansa, pitää käydä käsiksi asiaan", piti Toots tätä oman käsityksensä tukemisena ja päätti sankarillisesti suudella neiti Nipperiä seuraavana päivänä.

Seuraavana päivänä siis, pukeuduttuaan Burgess ja Kumppanin parhaimpiin ihmevalmisteihin, Toots lähti Dombeyn talolle tässä tarkoituksessa. Mutta hänen lähestyessään toimintapaikkaa hänen rohkeutensa petti, ja niinpä tapahtuikin, että vaikka hän saapuikin määränpäähän kello kolme, löi kello jo kuusi, ennenkuin hän koputti ovelle.

Kaikki kävi entiseen tapaan siihen asti, kunnes Susan sanoi nuoren emäntänsä voivan hyvin ja Toots huomautti: "Vai niin, kiitos". Susanin suureksi ihmeeksi Toots ei sitten lähtenytkään pois kuin raketti, vaan viipyi paikallaan hihittäen.

"Ehkä haluaisitte tulla sisälle, herra Toots?" kysyi Susan.

"Niin, tulisinpa mielelläni", virkkoi Toots.

Mutta sensijaan että olisi lähtenyt yläkertaan hyökkäsi rohkea Toots kömpelösti käsiksi Susaniin oven sulkeuduttua ja syleili häntä suudellen poskelle.

"Menkää tiehenne!" huusi Susan, "tai revin silmät päästänne".

"Vielä yksi!" sanoi Toots.

"Tiehenne!" toisti Susan sysäten häntä. "Että tuollainen viaton yrittääkin! Kukahan vielä aikoo? Tiehenne, herra!" Susan ei ollut todenperään suuttunut, sillä hän voi tuskin puhua naurulta, mutta kun portailla lojuva Diogenes kuuli kahinaa seinää vasten ja jalkojen kompuroimista ja näki käsipuiden lävitse, että alhaalla oli kahakka käynnissä ja vieras tunkeutunut taloon, oli se toista mieltä asiasta, syöksyi apuun ja iski heti hampaansa Tootsin sääreen.

Susan kirkaisi, purskahti nauruun, avasi ulko-oven ja juoksi portaita alas. Rohkea Tootskin kompuroi kadulle Diogeneen pitäessä kiinni hänen toisesta housunlahkeestaan, ikäänkuin Burgess ja Kumpp. olisivat valmistaneet tuon herkkupalan juhla-ateriaksi. Mutta Diogenes ravistettiin irti, ja se kieri ympäri pölyssä, nousi taas pystyyn, hyppeli hätääntyneen Tootsin ympärillä ja haukkui vimmatusti. Kaiken tämän metelin näki Carker hämmästyksekseen purkautuvan Dombeyn komeasta talosta istuessaan hevosensa selässä vähän matkan päässä.

Carker katseli sittenkin vielä nolostunutta Tootsia, kun Diogenes oli kutsuttu sisään ja ovi suljettu. Sitten hän näki vielä, kuinka Toots vetäytyi läheiseen porttikäytävään ja sitoi silkkisellä nenäliinalla revityn housunlahkeensa, joka oli ollut tärkeänä osana hänen kallisarvoisessa vaatetuksessaan tällä seikkailumatkalla.

"Suokaa anteeksi, herra", sanoi Carker ratsastaen lähemmäksi ja hymyillen kaikkein armollisimmin. "Toivoakseni ette loukkaantunut pahasti?"

"Kiitoksia kysymästänne, en lainkaan", vastasi Toots nostaen punastuneet kasvonsa. Oikeastaan hän tahtoi vihjata, että se miellytti häntä kovasti.

"Jos koiran hampaat ovat ulottuneet sääreen asti", jatkoi Carker näyttäen omat hampaansa.

"Ei, kiitos", sanoi Toots, "mitään vahinkoa ei ole tapahtunut. Kaikki on kunnossa, kiitos."

"Minulla on ilo tuntea herra Dombey", huomautti Carker.

"Tosiaanko?" virkkoi punastuva Toots.

"Sallinette minun hänen poissaollessaan pyytää anteeksi sellaista onnettomuutta ja lausua ihmetykseni siitä, että se ollenkaan oli mahdollista", virkkoi Carker ottaen hatun päästään.

Toots oli niin kiitollinen tästä kohteliaisuudesta ja siitä onnellisesta sattumasta, joka tutustutti hänet Dombeyn tuttavaan, että hän veti esiin käyntikorttirasiansa ja ojensi nimensä ja osoitteensa Carkerille, joka vastasi kohteliaisuuteen antamalla oman käyntikorttinsa, ja niin he erosivat.

Kun Carker ratsasti hiljalleen talon ohitse ja katsahti akkunoihin, nähdäkseen Florencen, joka verhojen takana miettiväisenä tuijotti kadun toisella puolella asuviin lapsiin, ilmestyi siihen Diogeneen pörröinen pää, ja kaikista tyynnyttelyistä välittämättä koira alkoi haukkua ja murista ja irvistellä hänelle ylhäältä sennäköisenä kuin tahtoisi syöksyä alas ja repiä hänestä raajat irti.

Se on oikeaa kieltä, Diogenes, niin lähellä emäntääsi! Vielä kerran hänen kimppuunsa pää ojennettuna, silmäin leimutessa ja kidan muristessa, kun et voi päästä häneen käsiksi! Vielä kerran hänen ratsastaessaan eteenpäin! Sinulla on hyvä vainu, Di, — ota kiinni kissa, Diogenes, kiinni!

KOLMASKOLMATTA LUKU

Florence yksin ja merikadetti salaperäisenä

Florence asui yksin suuressa synkässä talossa, ja päivä seurasi toista hänen yhä eläessään yksin. Valkeat seinät katselivat häntä koleina kuin olisivat Gorgonin tavoin tahtoneet tuijottaa kiveksi hänen nuoruutensa ja kauneutensa.

Missään sadussa ei ole kuvattu sen yksinäisempää ja autiompaa tiheän metsän ympäröimää asuntoa kuin oli hänen isänsä uhkaavan näköinen talo julmassa todellisuudessaan: aina yöllä, kun valot loistivat naapuritalojen akkunoista, se oli tummana varjona niukassa valaistuksessaan, ja päivällä sillä oli epäystävällinen ilme kasvoillaan, jotka eivät koskaan hymyilleet.

Tämän talon portilla ei tosin ollut vartijoina kahta lohikäärmettä niinkuin tavallisesti saduissa on vangituilla viattomilla olennoilla, mutta paitsi kaarioven yläpuolella häämöittäviä kasvonpiirteitä, joiden ohuet huulet olivat häijyssä hymyssä ja jotka vartioivat jokaista tulijaa, oli kamanaan kiinnitetty hirveä rautainen kapine, kiemurainen ja mutkikas kuin kivettynyt puu, teräväkulmainen ja korkkiruuvin muotoinen molemmista päistään, ja sen kummallakin sivulla oli pahaenteinen sammuttaja, joka näytti sanovan: "Kuka tänne tulee, jättäköön valon taakseen!" Porttikäytävän yläpuolelle ei ollut kaiverrettu taikamerkkejä, mutta talo näytti nyt niin hylätyltä, että pojat piirustelivat liidulla aidakkeeseen ja katukivitykseen — etenkin sivumuurin puoliseen nurkkaan ja hahmoittelivat kummituksia tallin oveen. Kun Towlinson välillä ajoi heidät pois, laativat he hänestä kostoksi muotokuvia, joissa korvat ulkonivat vaakasuorasti hatun alta. Kaikki hälinä lakkasi tämän katon varjossa. Torvisoittokunta tuli sille kadulle kerran viikossa jonakin aamuna, mutta ei kajahduttanut ainoatakaan säveltä näiden akkunoiden kohdalla. Päinvastoin kaikki sellaiset seuranpitäjät, jopa pieni vikisevä, heikkohenkinen posetiivikin kömpelöine tanssinukkeineen, jotka pyörivät valssiaskelin sisään ja ulos kaksoisovista, jäivät yksimielisesti tulematta sen likelle ja karttoivat sitä kuin toivotonta paikkaa.

Sitä vallitseva taika oli tuhoisampi kuin se, joka muinoin noitui lumotut talot uneen, mutta jätti niiden valveilla olevan raikkauden koskemattomaksi. Kaikkialla oli huomattavissa laiminlyönnistä johtuvaa rappeutumista. Sisällä menettivät raskaina riippuvat oviverhot entiset laskoksensa ja muotonsa ja valuivat alas kuin jyhkeät paariliinat. Toistensa päälle pinotut ja verhotut huonekalut näyttivät pelosta väistyvän kuin vangitut ja unohdetut. Kuvastimet olivat himmeät kuin vuosien hengityksestä. Mattojen kuviot haalistuivat, käyden sekaviksi ja hämäräksi kuin menneiden vuosien mitättömien tapausten muisto. Harvoin kuuluvien askelten kaiusta pelästyvät pöydät narisivat ja horjuivat. Avaimet ruostuivat lukoissa. Nihkeys levisi seinille, ja kun kosteat kohdat tulivat esille, näyttivät maalaukset painuvan sisään ja kätkeytyvän. Home alkoi vallata seinäkomeroita. Sieniä ilmestyi kellarien nurkkiin. Pölyä karttui kenenkään tietämättä mistä ja kuinka; hämähäkkejä, koita ja toukkia huomattiin joka päivä. Silloin tällöin löydettiin tutkimusmatkalle lähtenyt kuoriainen liikkumattomana portailta tai jostakin yläkerran huoneesta kuin ihmettelemässä sinne joutumistaan. Rotat alkoivat öisin vikistä ja pujahdella seinälaudoituksen taakse kaivamiaan pimeitä käytäviä pitkin.

Juhlahuoneitten kolkko komeus, jota epätäydellisesti valaisi suljettujen akkunaluukkujen lävitse tunkeutuva hämärä valo, olisi hyvin sopinut lumottuun taloon, kuten kullattujen jalopeurain himmentyneet käpälät salaa kurkottautumassa näkyviin suojuksien alta; jalustoilla seisovien marmorikuvien piirteet kuvastumassa pelokkaina peitteittensä lävitse; kellot, jotka eivät ilmoittaneet aikaa, tai jos ne sattumalta vedettiin käymään, ilmoittivat sen väärin ja löivät mahdottomia tunteja; satunnaiset kynttiläkruunun kilahdukset, peloittavammat kuin hälytyskellon pölyinen ilma ja vaimentuneet äänet, jotka tunkeutuivat näiden esineiden pariin, ja kokonainen kummituslauma muita kapineita verhottuina ja peitettyinä kuin aavemaiset varjot. Mutta sitäpaitsi siellä oli suuret portaat, joille talonherran jalka niin harvoin astui ja joita myöten hänen poikansa oli mennyt taivaaseen. Siellä oli muitakin portaita ja käytäviä, joita ei kukaan käyttänyt viikkokausiin. Siellä oli kaksi lukittua huonetta, joihin liittyi muistoja perheen vainajista ja joista vain kuiskaillen puhuttiin. Ja koko talossa keskellä tätä yksinäisyyttä ja synkkyyttä oli Florence ainoa suloinen olento antamassa elottomille esineille inhimillistä mielenkiintoa ja merkitystä.

Sillä Florence asui yksin autiossa talossa. Päivä seurasi toistaan hänen yhä asuessaan yksin, ja kylmät seinät tuijottivat häneen tyhjin katsein kuin Gorgonin tavalla tahtoen tuijottaa hänen nuoruutensa ja kauneutensa kiveksi.

Ruoho alkoi kasvaa katolla ja kivijalan raoissa. Akkunalautojen juurella versoi rumia rikkaruohoja. Laastia lohkeili käyttämättömien uunien sisäseinistä ja putoili alas. Molemmat puut, joiden rungot olivat tummenneet, näyttivät kuivettuneilta ylös asti, ja niiden kuihtuneet oksat olivat paljon silmäänpistävämmät kuin lehdet. Koko rakennuksessa oli valkoinen kellastunut, keltainen melkein mustunut. Ja siitä ajasta lähtien, jolloin talon emäntä oli kuollut, se oli hiljalleen muuttunut kaameaksi loukoksi pitkän yksitoikkoisen kadun varrella.

Mutta Florence kukoisti siellä kuin kaunis kuninkaantytär sadussa. Hänen kirjansa, soittonsa ja opettajansa olivat hänen ainoita vakinaisia seuralaistaan, lukuunottamatta Susan Nipperiä ja Diogenesta. Näistä alkoi edellinen itsekin tulla suorastaan oppineeksi henkilöksi, hän kun oli läsnä nuoren emäntänsä tunneilla. Jälkimäinen taas, jonka mahdollisesti sama vaikutus teki lempeämmäksi, laski tavallisesti päänsä akkunalaudalle ja vuorotellen sulki ja availi silmiään koko kesäisen aamun. Välillä se höristi korviaan katsellakseen hyvin tärkeänä jotakin rattailla kyyristelevää äänekästä koiraa, joka haukkui ohi kulkiessaan. Välillä se taas muisti selittämättömällä tavalla oletetun vihollisen jossakin lähistöllä ja ryntäsi hurjasti ovelle, palasi sitten perinpohjin rähistyään ja ravisteli itseään naurettavan tyytyväisenä, mikä oli sille ominaista, ja laski leukansa taas akkunalaudalle arvokkaasti kuin olisi suorittanut julkisen tehtävän.