Part 3

Punaposkinen mies täytti kömpelösti tämän pyynnön ja seisoi nauraa hihittäen ja virnistellen eturivissä.

"Tämä on tietysti hänen vaimonsa", sanoi neiti Tox valiten eroon nuoren naisen, jolla oli lapsi sylissä. "Kuinka voitte, Polly?"

"Kiitos, rouva, minä voin mainiosti", vastasi Polly.

Ottaessaan vaimon taitavasti pois joukosta neiti Tox oli tehnyt tämän kysymyksen kuin suopeuden osoitukseksi vanhalle tuttavalle, jota hän ei ollut nähnyt pariin viikkoon.

"Hauskaa kuulla", virkkoi neiti Tox. "Tuo toinen nuori nainen on hänen naimaton sisarensa, joka asuu heidän luonaan ja rupeaisi hoitamaan lapsia. Hänen nimensä on Jemima. Kuinka voitte, Jemima?"

"Kiitos, rouva, mainiosti", vastasi Jemima.

"Sepä on hauskaa kuulla", sanoi neiti Tox. "Toivottavasti saatte pysyäkin terveenä. Viisi lasta. Nuorin kuuden viikon vanha. Tuo sievä pikku poika, jolla on rakko nenässä, on vanhin. Luullakseni tuo rakko ei ole synnynnäinen, vaan tapaturmassa saatu?"

Punaposkinen mies murisi: "Silitysrauta."

"Suokaa anteeksi, hyvä herra", virkkoi neiti Tox, "kuinka —?" "Silitysrauta", toisti mies.

"Juuri niin", sanoi neiti Tox. "Niin, sehän on totta. Minä unohdin. Äitinsä poissa ollessa tuo pikku mies haistoi kuumaa silitysrautaa. Olette oikeassa, hyvä herra. Muuten aioitte hyväntahtoisesti ilmoittaa minulle, juuri saapuessamme ovelle, että te olette ammatiltanne —"

"Lämmittäjä", virkkoi mies.

"Hämmentäjä?" kysyi neiti Tox ymmällä.

"Lämmittäjä", toisti mies. "Veturi."

"Ah, niin!" huudahti neiti Tox katsahtaen häneen miettivästi ja näyttäen yhä edelleenkin kovin vaillinaisesti ymmärtävän hänen tarkoitustaan.

"Ja mitä pidätte siitä, hyvä herra?"

"Mistä, rouva?" kysyi mies.

"Siitä", vastasi neiti Tox. "Ammatistanne."

"Ahaa. Oikein paljon, rouva. Tuhkaa menee toisinaan tänne" — hän osoitti rintaansa — "ja panee puhumaan karheasti, niinkuin nytkin. Mutta se on tuhkaa, ei sen pahempaa."

Neiti Tox näytti saavan tästä vastauksesta niin vähän valaistusta, että hänen oli vaikea jatkaa keskustelua. Mutta rouva Chick vapautti hänet siitä ryhtymällä yksityisesti tutkimaan Pollya, hänen lapsiaan, hänen vihkimätodistustaan, suosituksiaan ja niin edespäin. Kun Polly oli vahingoittumattomana läpäissyt tämän kiirastulen, vetäytyi rouva Chick selostamaan asiaa veljensä huoneeseen ja valaistakseen ja vahvistaakseen sitä vielä tehokkaammin vei mukanaan kaksi ruusuista pikku Toodlea. Tämän punaposkisen perheen nimi oli näet Toodle.

Dombey oli vaimonsa kuoleman jälkeen pysynyt omissa huoneissaan, yksinomaan mietiskellen vastasyntyneen poikansa nuoruutta, kasvatusta ja elämäntehtävää. Hänen viileän sydämensä pohjalla oli jotakin kylmempää ja raskaampaa kuin sen tavallinen taakka. Mutta siellä herännyt melkein vihainen suru johtui enemmän siitä tunteesta, jonka poikaa kohdannut tappio herätti, kuin hänen omasta menetyksestään. Haikean nöyryyttävää oli, että se elämä ja varttuminen, johon hän perusti niin suuren toivon, joutuisi vaaraan jo alussa niin halvan puutteen vuoksi ja että Dombey ja Pojan täytyisi olla perikadon partaalla imettäjän vuoksi. Ja samalla hänestä ylpeydessään ja mustasukkaisuudessaan tuntui katkeralta ajatella olevansa ensi askeleista alkaen sielunsa toivon täyttymistä kohti riippuvainen palkatusta naisesta, joka tulisi lapselle jonkun aikaa olemaan kaikkea sitä, miksi liitto hänen itsensä kanssa olisi tehnyt hänen vaimonsa, ja siksi hän olikin jokaisen uuden ehdokkaan hylkäämisestä salaa iloinnut. Mutta nyt oli tullut aika, jolloin hän ei enää voinut horjua näiden kahden eri tunteen välillä, varsinkaan kun Polly Toodlessa ei näyttänyt olevan pienintäkään vikaa rouva Chickin selostuksen nojalla, joka samalla oli kovasti kiittänyt neiti Toxin väsymätöntä ystävyyttä.

"Nämä lapset näyttävät terveiltä", virkkoi Dombey. "Mutta kun ajattelee, että he jonakin päivänä väittävät olevansa jonkinlaista sukua Paulille! Vie ne pois, Louisa! Tuo näkyviini se nainen ja hänen miehensä."

Rouva Chick talutti ulos molemmat pikku Toodlet ja palasi kohta mukanaan vahvempi pari, jonka hänen veljensä oli halunnut nähdä.

"Hyvä rouva", sanoi Dombey kääntyen ympäri mukavassa nojatuolissaan niin jäykästi kuin olisi ollut yhtä kappaletta ilman jäseniä ja niveliä, "te olette kaiketi köyhä ja haluatte ansaita rahaa imettämällä sitä pikku poikaa, minun perillistäni, joka ennen aikojaan on menettänyt, mitä ei koskaan voi korvata. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lisäätte perheenne hyvinvointia sillä lailla. Mikäli ymmärrän, näytätte kunnolliselta ihmiseltä. Mutta minun on pantava pari ehtoa, ennenkuin tulette talooni siinä ominaisuudessa. Niin kauan kuin olette täällä, vaadin, että teidät tunnetaan, sanokaamme, Richardsin nimellä, mikä on tavallinen ja sopiva. Onko teillä mitään sitä vastaan, että otatte nimeksenne Richards? Teidän on paras neuvotella siitä miehenne kanssa."

Kun mies ei tehnyt muuta kuin nauraa hihitti ja virnisteli ja alituisesti pyyhkäisi suutaan oikealla kädellään, kostuttaen kämmentään, niiasi rouva Toodle tyrkättyään miestään pari kolme kertaa turhaan ja vastasi, että jos hänen pitäisi luopua nimestään, se ehkä otettaisiin huomioon palkan määräämisessä.

"Tietysti, tietysti", vastasi Dombey. "Minä juuri haluankin, että tässä on puhe pelkästään palkasta. Siis, Richards, jos imetätte minun lastani, jota on kohdannut niin suuri tappio, toivon teidän aina muistavan seuraavan seikan. Te saatte runsaan palkan korvaukseksi muutamien velvollisuuksien suorittamisesta, jona aikana toivon teidän mahdollisimman vähän tapaavan perhettänne. Kun näiden velvollisuuksien vaatiminen ja suorittaminen on päättynyt ja palkka lakkaa, ei meidän välillämme enää ole mitään suhdetta. Ymmärrättekö?"

Rouva Toodle näytti epävarmalta, ja mitä Toodleen itseensä tulee, ei hänellä tuntunut olevan pienintäkään epäilystä siitä, ettei hän käsittänyt mitään.

"Teillä on itsellänne lapsia", virkkoi Dombey. "Tähän kauppaan ei ollenkaan sisälly, että teidän tarvitsisi kiintyä minun lapseeni tai minun lapseni teihin. Minä en ensinkään odota tai toivo sellaista, vaan päinvastoin. Kun lähdette pois täältä, olette suorittanut pelkän kaupan, ruvettuanne palkkapalvelukseen, eronnut siitä ja pysytte poissa. Lapsi lakkaa muistamasta teitä, ja te lakkaatte hyväntahtoisesti muistelemasta lasta."

Rouva Toodle, jonka poskilla oli vähän enemmän väriä kuin äsken, sanoi, "että hän luuli tietävänsä paikkansa".

"Toivottavasti tiedätte, Richards", virkkoi Dombey. "En epäilekään, ettette tietäisi sitä oikein hyvin. Se on tosiaankin niin selvää ja silmäänpistävää, että asia tuskin voisi ollakaan toisin. Louisa hyvä, sovi Richardsin kanssa asian rahallisesta puolesta. Hän saakoon palkkansa milloin ja kuinka haluaa. Kuulkaapa, herra, mikä nimenne onkaan, vielä pikku asia!"

Toodle, joka näin pysähdytettiin kynnyksellä juuri kun hän oli seuraamaisillaan vaimoaan ulos huoneesta, kääntyi ja jäi yksinään seisomaan Dombeyta vastapäätä. Hän oli vahva, velttoryhtinen, pyöreäharteinen, laahusteleva, pörröinen mies, jonka vaatteet riippuivat huolimattomasti yllä. Hänellä oli vahva tukka ja paksu poskiparta, joiden luonnollinen väri oli tummunut ehkä savun ja kivihiilen pölyn vaikutuksesta. Kädet olivat kovat ja känsäiset ja nelikulmainen otsa karhea kuin härän nahka. Hän oli joka suhteessa täydellinen vastakohta Dombeylle; jälkimäinen oli niitä sileiksiajeltuja, lyhyttukkaisia, varakkaita herrasmiehiä, jotka ovat kiiltäviä ja joustavia kuin uudet pankinsetelit ja näyttävät keinotekoisesti puristetuilta ja tiivistetyiltä kuin kultasuihkun pakotuksesta.

"Teillä on luullakseni poika?" kysyi Dombey.

"Neljä, hyvä herra! Neljä poikaa ja yksi tyttö. Kaikki elossa!"

"Teillä kai on täysi työ pitäessänne heitä hengissä?"

"Maailmassa on vain yksi asia, jota olisi vieläkin raskaampi kestää."

"Mikä se on?"

"Niiden menettäminen, hyvä herra."

"Osaatteko lukea?" kysyi Dombey.

"No, enpä erittäin."

"Kirjoittaa?"

"Liidullako?"

"Millään?"

"Luullakseni saisin jotakin töhrityksi liidulla, jos olisi pakko", vastasi Toodle vähän mietittyään.

"Ja nyt", huomautti Dombey, "te luullakseni olette kahden- tai kolmenneljättä ikäinen?"

"Niillä vaiheilla kai", vastasi Toodle taas tuumittuaan.

"Miksette opettele?" kysyi Dombey.

"Niin aionkin tehdä, hyvä herra. Pikku poikani saa opettaa minua, kun tulee niin vanhaksi, että pääsee kouluun."

"No niin", sanoi Dombey katseltuaan tarkkaavasti eikä suinkaan suopeasti miestä, joka yhä tuijotti ympäri huonetta (enimmäkseen ympäri kattoa) ja veteli kättään suunsa yli.

"Kuulitte kai, mitä juuri sanoin vaimollenne?"

"Polly kuuli sen", virkkoi Toodle heilauttaen hattuaan olkapäänsä yli oveen päin sen näköisenä kuin täysin luottaisi parempaan puoliskoonsa. "Kaikki hyvin."

"Koska te näytte jättävän kaikki hänelle", virkkoi Dombey pettyneenä aikomuksessaan tehostaa katsantokantaansa vieläkin selvemmin miehelle, jolla piti olla voimakkaampi luonne, "ei minun luullakseni kannata sanoa teille mitään".

"Ei vähääkään", vastasi Toodle. "Polly kuuli sen. _Hän_ kyllä muistaa."

"En siis tahdo pidättää teitä kauemmin", sanoi Dombey pettyneenä. "Missä olette tehnyt työtä koko ikänne?"

"Enimmäkseen maan alla, kunnes menin naimisiin. Sitten siirryin maan pinnalle. Pääsen eräälle täkäläiselle rautatielle, jahka ne tulevat täyteen käytäntöön."

Samoin kuin viimeinen oljenkorsi taittaa kuormitetun kamelin selän, musersi tämä uutinen maan alla suoritetusta työstä Dombeyn masentuneen mielen. Hän viittasi lapsensa imettäjän miestä lähtemään, mikä olikin Toodlesta mieluista, kiersi avaimen lukkoon ja alkoi astella huoneessaan edestakaisin yksinäisenä ja onnettomana. Jäykästä ja haarniskoidusta arvokkuudestaan ja tyyneydestään huolimatta hän pyyhkieli sokaisevia kyyneleitä silmistään. Tuon tuostakin hän lausui. "Pikku poika parka" niin liikutettuna, ettei millään ehdolla olisi suonut kenenkään ihmisen sitä tietävän.

Luonteenomaista Dombeyn ylpeydelle oli, että hän sääli itseään lapsen vuoksi. Hän itse ei ollut vaivainen leski jouduttuaan pakosta luottamaan outoon naiseen, jonka moukkamainen mies oli työskennellyt "enimmäkseen maan alla" saamatta koskaan kuolemaa kolkuttamaan ovelleen, köyhän pöydän ääressä joka päivä ruokkien neljää poikaa — mutta voi pikkuista poikaparkaa!

Nämä sanat vielä huulillaan hänen mieleensä juolahti — ja se on vain esimerkkinä siitä voimasta, jolla hänen toivonsa ja pelkonsa ja kaikki ajatuksensa suuntautuivat määrättyyn keskukseen — että tuon naisen tielle oli pantu suuri kiusaus.

Hänenkin nuorin lapsensa oli poika. Olisikohan mahdollista, että hän vaihtaisi lapset?

Vaikka Dombey pian olikin mielissään siitä, että oli hylännyt moisen ajatuksen romanttisena ja epätodennäköisenä — joskin mahdollisena, sitä ei voinut kieltää — ei hän voinut olla kuvittelematta, millainen hänen asemansa olisi, jos hän vanhaksi tultuaan huomaisi sellaisen petoksen. Saattaisiko siihen tilaan joutunut mies riistää petturilta niin monien vuosien aikana kehittyneen tottumuksen, luottamuksen ja uskon hedelmän ja lahjoittaa sen vieraalle?

Kun hänen harvinainen mielenliikutuksensa asettui, haihtuivat nämä pahat aavistukset vähitellen, vaikka niistä jäikin niin paljon jäljelle, että hän päätti lujasti pitää itse tarkoin silmällä Richardsia, vaikka ei näyttäisikään niin tekevän. Ja kun hän nyt oli rauhallisemmalla mielellä, piti hän imettäjän halpaa yhteiskunnallista asemaa pikemmin edullisena asianhaarana kuin päinvastoin, koska se sinänsä oli leveänä juopana hänen ja lapsen välillä ja teki heidän eronsa helpoksi ja luonnolliseksi.

Sillä välin sopivat ehdoista rouva Chick ja Richards neiti Toxin avustamina, ja kun Richardsille oli annettu pikku Dombey, niin juhlallisesti kuin tässä olisi tapahtunut hengelliseen veljeskuntaan luovuttaminen, jätti hän itkien ja suudellen omat lapsensa sisarensa Jemiman haltuun. Sitten tuotiin esille viinilasit perheen alakuloisen mielen virkistämiseksi.

"Juotte kai tekin lasin viiniä, vai kuinka?" kysyi neiti Tox, kun Toodle ilmestyi huoneeseen.

"Kiitoksia, arvoisa rouva, koska hyväntahtoisesti tarjoatte."

"Ja olette oikein iloinen voidessanne jättää rakkaan kelpo vaimonne näin hyvään kotiin, eikö niin?" kysyi neiti Tox nyökäyttäen päätään ja iskien hänelle silmää salavihkaa.

"En, arvoisa rouva", vastasi Toodle. "Toivon vain hänen pian palaavan."

Sen kuullessaan Polly itki yhä katkerammin. Silloin rouva Chick, joka pelkäsi tämän surun vaikuttavan turmiollisesti pikku Dombeyhin ("tekee happameksi, nähkääs", kuiskasi hän neiti Toxille), kiiruhti apuun.

"Pikku lapsenne menestyy varmaankin oivallisesti sisarenne Jemiman hoidossa, Richards", virkkoi rouva Chick, "ja teidän pitää vain karaista mielenne — tämä maailma, nähkääs, on ponnistusten maailma, Richards — ollaksenne oikein onnellinen. Joko teistä on otettu mitta surupuvun ompelemista varten, Richards?"

"Ky-yllä, rouva", nyyhkytti Polly.

"Ja se pukee teitä varmaan mainiosti", sanoi rouva Chick, "sillä sama tyttö on ommellut minulle jo monta pukua. Se valmistetaan sitäpaitsi parhaista aineksista."

"Voi taivas, kuinka teistä tulee hieno", virkkoi neiti Tox, "niin että miehenne ei tunne teitä, vai mitä?"

"Minä tuntisin hänet aina ja kaikkialla", vastasi Toodle töykeästi.

Toodlea oli nähtävästi mahdoton lahjoa.

"Ja mitä ruokaan tulee, Richards", jatkoi rouva Chick, "on teillä aina tarjolla kaikkein parasta. Te saatte itse määrätä joka päivä ruokanne, ja kaikkea, mikä teitä miellyttää, hankitaan niin auliisti kuin olisitte ylhäinen nainen."

"Niin, varmasti!" sanoi neiti Tox liittyen myötätuntoisena vuoropuheluun. "Ja portteria — ihan rajattomasti, eikö niin, Louisa?"

"Tietysti!" vastasi rouva Chick samalla äänensävyllä. "Vain vähän pidättyväisyyttä vihanneksissa, kultaseni."

"Ja ehkä myöskin etikkakurkuissa", arveli neiti Tox.

"Noita poikkeuksia lukuunottamatta", virkkoi Louisa, "voitte valita ruokanne oman mielenne mukaan, eikä teidän tarvitse ollenkaan kieltäytyä mistään".

"Ja sitten", sanoi neiti Tox, "niin kovasti kuin hän onkin kiintynyt omaan pikku lapseensa — ja olen varma siitä, että te, Louisa, ette moiti häntä sen kiintymyksen vuoksi?"

"En toki!" huudahti rouva Chick jalomielisesti.

"Niin hänen tietysti täytyy mieltyä pikku hoidokkiinsa ja pitää suurena etuoikeutena voidessaan nähdä pienen enkelin, joka on läheisessä yhteydessä korkeimpien luokkien kanssa, päivä päivältä vähitellen kehittyvän yhteisestä lähteestä. Eikö niin, Louisa?"

"Epäilemättä", vahvisti rouva Chick. "Katsokaahan, rakkaani, hän on jo ihan tyytyväinen ja rauhoittunut ja aikoo lausua jäähyväiset sisarelleen Jemimalle, pikku palleroisilleen ja rehelliselle kelpo miehelleen kevein sydämin ja hymyillen. Näettekös, rakas ystävä?"

"Tosiaankin!" huudahti neiti Tox. "Niinpä hän tekeekin!"

Mutta näistä sanoista huolimatta Polly-parka hyväili kutakin vuorollansa onnettoman näköisenä ja riensi lopulta pois lopettaakseen jyrkästi enemmät hyvästelyt lastensa kanssa. Sotajuoni tuskin onnistui sentään niin hyvin kuin se olisi ansainnut, sillä kun lähinnä nuorin poika arvasi hänen aikomuksensa, alkoi se paikalla kiivetä hänen jäljessään portaita ylös nelinkontin, kun taas vanhin (joka perheessä tunnettiin Puskurin nimellä muistoksi höyrykoneesta) ilmaisi suruaan takomalla kantapäitään lattiaan ihan riivatusti, mihin koko muu perhe yhtyi.

Kun kaikki pikku Toodlet saivat kätensä täyteen appelsiineja ja rahakolikoita, rauhoittui heidän ensimmäinen surunpuuskansa, ja perhe toimitettiin kiireimmän kaupalla takaisin asuntoonsa vuokravaunuissa, jotka oli jätetty sitä varten odottamaan. Jemiman suojelemina lapset avasivat ajoneuvojen akkunan ja pudottelivat appelsiineja ja rahoja pitkin matkaa. Toodle itse valitsi takapaikan, jommoinen parhaiten vastasi hänen tottumuksiaan.

KOLMAS LUKU

Dombey ihmisenä ja isänä, kodin päämiehenä

Kun rouva Dombey-vainajan hautajaiset oli suoritettu täydelliseksi tyydytykseksi sekä hautaustoimistolle että koko naapuristolle, joka on sellaisissa tapauksissa usein halukas moittimaan ja käsittämään kaikki tuollaisissa juhlamenoissa mahdollisesti sattuvat laiminlyönnit tai puutteet loukkaukseksi itseään kohtaan, alkoivat Dombeyn taloon kuuluvat ihmiset taas elää entiseen tapaansa. Tällä pikku maailmalla, samoin kuin ulkona olevalla suurellakin, oli se ominaisuus, että se helposti unohti vainajansa, ja kun keittäjätär oli sanonut, että rouva-vainaja oli ollut rauhallinen luonteeltaan, ja emännöitsijä, että sellainen oli ihmisen kohtalo aina, ja hovimestari, että kuka olisi sitä ajatellut, ja sisäkkö, että hän tuskin saattoi sitä uskoa, ja lakeija, että se tuntui hänestä ikäänkuin unelta — silloin oli heidän mielestään asia loppuun käsitelty, ja surupuvutkin alkoivat heidän mielestään jo käydä kuluneen näköisiksi.

Richardsista, jota pidettiin yläkerrassa jonkinlaisena kunnioitettavana vankina, näytti hänen uuden elämänsä aamunkoitto kylmältä ja harmaalta. Dombeyn talo oli hyvin iso korkeiden rakennusten reunustaman, synkän ja kauhean ylhäisen kadun varjonpuolisella sivulla Portland Placen ja Bryanstone Squaren välisellä tienoolla. Se oli nurkkatalo laajoine kellarialueineen, missä luukuilla varustetut ikkunat tuijottivat nyrpeinä ja törkysäiliöihin johtavat ovet näyttivät virnistävän. Se oli synkän komea talo, takasivultaan puoliympyrän muotoinen, ja sisälsi kokonaisen jonon seurusteluhuoneita, ikkunat hiekkapihalle päin, missä kaksi kuihtuneen näköistä puuta, rungot ja oksat mustina, pikemmin ritisi kuin humisi: niin savustettuja niiden lehdet olivat. Kesäaurinko ei koskaan paistanut tälle kadulle paitsi varhain aamiaisen aikana, jolloin se ilmestyi yhtaikaa vesirattaiden, vanhojen vaatteiden kauppiaan, kurjenpolvien myyjän, sateenvarjon paikkaajan ja sen miehen keralla, joka helisteli pientä kulkusta mennessään. Pian se taas hävisi palaamatta enää sinä päivänä, ja kun sitä seurasivat kuljeskelevat soittokunnat ja temppuilijat, jäi piha kaikkein kurjimman soittokoneen ja valkoisten hiirien tyyssijaksi. Silloin tällöin vain ilmestyi vaihteeksi näkyviin jokin siili, kunnes hovimestarit, joiden herrasväet söivät kaupungilla, alkoivat hämärässä seisoskella ovilla ja lyhtymies teki yhä uudistuvan, mutta turhan yrityksensä antaa kadulle iloisempaa ulkonäköä kaasun avulla.

Talo oli sisäpuolelta yhtä aution näköinen kuin ulkoakin. Hautajaisten jälkeen Dombey määräsi huonekalut peitettäviksi — ehkä säästääkseen niitä pojalleen, jota kaikki hänen suunnitelmansa tarkoittivat — ja kaikki koristukset otettaviksi pois muista huoneista paitsi niistä, jotka hän piti itseään varten alakerrassa. Näin tehtiin salaperäisen näköisiä hahmoja pöydistä ja tuoleista, jotka koottiin yhteen keskelle huoneita ja peitettiin suurilla käärinlakanoilla. Kellonkahvat, ikkunakaihtimet ja kuvastimet, jotka käärittiin jokapäiväisiin tai kerran viikossa ilmestyviin sanomalehtiin, pakottivat huoneessa kävijän vasten tahtoaankin lukemaan katkelmia kuolemantapauksista ja hirveistä murhista. Kaikki kynttilänjalat ja kattokruunut verhottiin Hollannin palttinalla, minkä jälkeen ne näyttivät katon silmästä riippuvalta jättiläiskyyneleeltä. Uuneista tuntui lähtevän samanlainen haju kuin hautaholveista ja kosteista kellareista. Haudattu rouva-vainaja katseli kamalan näköisenä aavemaisten siteitten verhoamista kehyksistä. Jokainen tuulenpuuska lennätti läheisen tallirakennuksen nurkan takaa pyyhältäessään muutamia oljenkorsia, joilla talon kohdalla oleva katu oli peitetty rouva-vainajan sairauden aikana ja joista tahraantuneita jäännöksiä vielä oli tarttuneina kaikkialla lähinurkkiin. Ne kokoontuivat aina salaisen voiman vetäminä vastapäisen tyhjän talon kynnyksen luo ja lensivät siellä surullisen kaunopuheisina Dombeyn ikkunoita vasten.

Niihin huoneisiin, joita Dombey käytti omana asuntonaan, pääsi suoraan eteisestä. Hänellä oli hallussaan arkihuone, kirjasto, joka oikeastaan oli pukeutumishuoneena, niin että kuumana puserretun paperin, sahviaanin ja venäjännahkan haju taisteli muutamien saapasparien lemun kanssa, ja takana jonkinlainen kasvihuone tai lasikattoinen aamiaishuone, jonne näkyivät aikaisemmin mainitut puut ynnä tavallisesti pari kolme hiiviskelevää kissaa. Nämä kolme huonetta sijaitsivat perätysten. Aamuisin, kun Dombey söi aamiaista jommassakummassa ensiksimainitussa huoneessa, tai iltapäivällä, kun hän palasi kotiin ruualle, kutsuttiin Richards kellonsoitolla lasihuoneeseen, missä hän sai kävellä edestakaisin pientä hoidokkiaan kantaen. Mikäli imettäjä tuollaisina hetkinä vilaukselta näki Dombeyn, joka istui kaukana pimeässä, tuijottaen lasta kohti synkkien, raskaiden huonekalujen takaa, alkoi tämä mies hänestä tuntua kopissa asuvalta yksinäiseltä vangilta tai omituiselta ilmestykseltä, jota ei voinut puhutella eikä ymmärtää.

Tuollaista elämää oli pikku Paul Dombeyn imettäjä suojatteineen viettänyt joitakin viikkoja ja eräänä päivänä palannut yläkertaan autioihin juhlahuoneisiin tekemältään alakuloiselta kävelyretkeltä (hän ei koskaan lähtenyt ulos ilman rouva Chickiä, joka tuli kauniina aamuina tavallisesti neiti Toxin seurassa hakemaan häntä ja lasta kävelylle — toisin sanoen astelemaan edestakaisin katukäytävällä vakavasti kuin hautajaissaatossa). Hän istui omassa huoneessaan, kun ovi aukeni hitaasti ja hiljaa, ja tummasilmäinen pikku tyttö kurkisti sisään.

"Varmaankin Florence-neiti, joka on palannut tätinsä luota", ajatteli Richards, joka ei ollut koskaan ennen nähnyt tätä lasta. "Toivottavasti voit hyvin, pikku neiti", virkkoi hän ääneen.

"Onko tuo minun veljeni?" kysyi tyttö osoittaen pikku lasta.

"Kyllä, enkelini", vastasi Richards. "Tuleppas suutelemaan sitä."

Mutta sensijaan että olisi tullut lähemmäksi lapsi katseli häntä vakavasti ja sanoi:

"Mitä olette tehnyt äidilleni?"

"Herra siunatkoon tuota pikku olentoa!" huudahti Richards, "mikä surullinen kysymys! Minäkö tehnyt? En mitään, neiti."

"Mitä sitten toiset ovat tehneet minun äidilleni?" kysyi lapsi.

"En ole eläissäni nähnyt niin sydäntäsärkevää!" sanoi Richards, joka luonnollisestikin sijoitti mielikuvituksessaan tämän lapsen tilalle jonkun omistaan kyselemään samanlaisessa tilanteessa. "Tule lähemmäksi, pikku neiti! Älä pelkää minua."

"En minä pelkää teitä", vastasi lapsi lähestyen. "Mutta minä haluan tietää, mitä äidille on tehty."

"Kultaseni", vastasi Richards, "sinä käyt tuossa sievässä mustassa puvussa äitisi muistoksi".

"Minä voin muistaa äitiäni millaisessa puvussa tahansa", vastasi lapsi kyynelten noustessa hänen silmiinsä.

"Mutta ihmiset pukeutuvat mustaan sellaisten muistoksi, jotka ovat menneet pois", jatkoi imettäjä.

"Minne?" kysyi lapsi.

"Tuleppas tänne ja istuudu minun viereeni", sanoi Richards, "niin minä kerron sinulle erään tarinan".

Vaistomaisesti tuntien, että se oli aiottu vastaukseksi hänen kysymykseensä, pikku Florence pani pois hattunsa, jota oli tähän asti pitänyt kädessään, istuutui jakkaralle imettäjän jalkojen juureen ja katseli ylöspäin hänen kasvoihinsa.

"Oli kerran", aloitti Richards, "eräs nainen — oikein hyvä nainen, jota hänen pikku tyttärensä rakasti kovasti".

"Eräs oikein hyvä nainen, jota hänen pikku tyttärensä rakasti kovasti", kertasi lapsi.

"Joka sairastui ja kuoli, kun Jumala katsoi sopivan ajan tulleen."

Lapsi värisi.

"Kuoli, niin ettei kukaan koko maailmassa enää saa nähdä häntä, ja haudattiin maahan, missä kasvaa puita."

"Kylmään maahan?" sanoi lapsi taas väristen.

"Ei. Lämpimään maahan", vastasi Polly, käyttäen heti edukseen tätä huomautusta, "missä rumat pikku siemenet muuttuvat kauniiksi kukiksi ja ruohoksi ja viljaksi ja kuka tietää miksi. Missä hyvät ihmiset muuttuvat kirkkaiksi enkeleiksi ja lentävät ylös taivaaseen!"

Lapsi, joka oli antanut päänsä painua alas, nosti sen taas ja istui katsellen häntä hartaasti.