Part 2

Tohtori Parker Peps, yksi hovilääkäreistä, jolla oli suurenmoinen maine avustajana lisäysten tapahtuessa hienoissa perheissä, käveli edestakaisin vierashuoneessa kädet selän takana perhelääkärin kuvaamattomasti ihailemana. Jälkimäinen oli säännöllisesti toitottanut tätä asiaa kuuden viime viikon kuluessa kaikille potilailleen, ystävilleen ja tuttavilleen sellaisena tapauksena, johon hän odotti päivin ja öin joka heti kutsua yhdessä tohtori Parker Pepsin kanssa.

"No niin, hyvä herra", sanoi tohtori Parker Peps mehevällä, syvällä, sointuvalla äänellään, joka oli verhottu päivän tapauksen vuoksi samoin kuin oven kolkutinkin, "onko teidän käyntinne mielestänne ollenkaan nostattanut arvoisaa rouvaanne?"

"Ikäänkuin virkistänyt?" sanoi perhelääkäri arasti, kumartaen samalla tohtorille kuin sanoakseen: "Suokaa anteeksi, että lisään yhden sanan, mutta tämä on niin arvokas asiakas."

Dombey tuli neuvottomaksi tästä kysymyksestä. Hän oli ajatellut potilasta niin vähän, ettei voinut siihen vastata. Hän sanoi olevansa kovin tyytyväinen, jos tohtori Parker Peps tahtoisi taas nousta yläkertaan.

"Hyvä on! Me emme saa salata teiltä, herra", virkkoi tohtori Parker Peps, "että on jonkinlaista voimattomuutta hänen armossaan herttuattaressa — suokaa anteeksi, minä sekoitan nimet, minunhan piti sanoa, teidän rakastettavassa rouvassanne. Että on jonkinlaista raukeutta ja yleistä joustavuuden puutetta, jota oikeastaan emme tahtoisi..."

"Nähdä", ehätti perhelääkäri sanomaan, kumartaen taas päätään.

"Juuri niin", myönsi tohtori Parker Peps, "jota oikeastaan emme tahtoisi nähdä. Tuntuu siltä, että lady Cankabyn ruumiinrakenne — suokaa anteeksi, minun piti sanoa rouva Dombeyn, mutta sekoitan nimet eri tapauksissa..."

"Ne ovat niin lukuisia", mutisi perhelääkäri, "eikä tosiaankaan voi odottaa — olisi kovin ihmeellistä, jos olisi toisin — tohtori Parker Pepsin asiakaspiiri West-Endissä..."

"Kiitos", sanoi tohtori, "juuri niin. Aioin juuri huomauttaa, että tuntuu siltä kuin potilaamme ruumiinrakennetta olisi kohdannut sellainen järkytys, josta se saattaa toipua vain suuren ja reippaan —"

"Ja tarmokkaan", mutisi perhelääkäri.

"Juuri niin", sanoi tohtori, "ja voimakkaan ponnistuksen avulla. Virkaveljeni herra Pilkins, joka ollessaan lääkärinä tässä perheessä — epäilemättä sopivin siihen tehtävään, siitä olen varma —"

"Oh", mutisi perhelääkäri. "Niin kuuluisan henkilön lausuma ylistys!"

"Olette kovin ystävällinen", vastasi tohtori Parker Peps, "sanoessanne niin. Herra Piikkisillä, joka asemansa nojalla parhaiten tuntee potilaan ruumiinrakenteen säännöllisissä oloissa (mikä tieto on kovin tärkeä meille tehdessämme johtopäätöksiä tällaisissa tapauksissa), on samoin kuin minullakin se käsitys, että luonto on kutsuttava avuksi tässä tapauksessa tekemään tarmokas ponnistus ja että jos arvoisa potilaamme Dombeyn kreivitär — suokaa anteeksi, rouva Dombey — ei olisi —"

"Kykenevä", sanoi perhelääkäri.

"Tekemään menestyksellisesti sellaista ponnistusta", jatkoi tohtori Parker Peps, "silloin voisi sattua sellainen käänne, jota me kumpikin vilpittömästi valittaisimme".

Lääkärit seisoivat muutamia sekunteja maahan katsellen. Sitten he tohtori Parker Pepsin äänettömän eleen kehoittamina lähtivät yläkertaan. Perhelääkäri avasi oven kuuluisalle ammattitoverilleen ja seurasi häntä kerrassaan matelevan kohteliaasti.

Olisi väärin Dombeyta kohtaan väittää, ettei tämä sanoma tavallaan vaivannut hänen mieltään. Hän ei ollut sellainen mies, josta olisi koskaan oikeastaan voinut sanoa, että hän pelästyi tai järkkyi, mutta hänellä oli tosiaankin se tunne, että jos hänen vaimonsa sairastuisi ja kuolisi hän olisi hyvin surullinen, samoin kuin jos hän kadottaisi astioistaan tai huonekaluistaan tai muista taloustavaroistaan jotakin, mikä olisi hyvinkin omistamisen arvoista eikä voisi joutua hukkaan herättämättä vilpitöntä mielipahaa. Epäilemättä se kuitenkin olisi viileää, asiallista, maltillista herrasmiehen surua.

Hänen tätä asiaa koskevat mietteensä keskeytyivät pian, ensiksi porraskäytävästä kuuluvan vaatteiden kahinan vuoksi ja sitten siksi, että huoneeseen äkkiä lehahti nainen, joka oli selvästi ohi keski-iän, mutta puettu hyvin nuorekkaasti, etenkin mitä puseron tiukkuuteen tulee. Vastatullut juoksi Dombeyn luo kasvoillaan ja ryhdissään jonkinlainen jännitys, joka ilmaisi hillittyä liikutusta, kietoi käsivartensa Dombeyn kaulaan ja sanoi tukehtuneella äänellä:

"Rakas Paulini! Hän on täydellinen Dombey!"

"No niin, no niin", vastasi hänen veljensä — sillä Dombey oli hänen veljensä — "luulenpa tosiaankin, että hän on tullut sukuunsa. Älähän kiihdy, Louisa."

"Teen siinä hyvin mielettömästi", sanoi Louisa istuutuen ja ottaen esille nenäliinansa, "mutta hän on — hän on niin täydellinen Dombey! Minä en ole milloinkaan elämässäni nähnyt mitään sentapaista!"

"Mutta mitä merkitsee tuo juttu Fannystä?" kysyi Dombey. "Kuinka Fanny voi?"

"Rakas Paul", vastasi Louisa, "se ei ole yhtään mitään. Usko minua, se ei ole mitään. Tosin hän on uupunut, mutta sitä ei voi verratakaan siihen, mitä minä sain kestää Georgen tai Frederickin syntyessä. Ponnistus on välttämätön. Siinä kaikki. Jospa tuo kunnon Fanny olisi Dombey! — Mutta luulenpa hänen jaksavan suoriutua siitä. Epäilemättä hän suoriutuu. Tietysti hän tekee niin, kun tietää, että sitä pyydetään häneltä velvollisuutena. Rakas Paul, onhan tosiaankin kovin heikkoa ja tyhmää minun vavista ja väristä kiireestä kantapäähän asti, mutta minä olen niin peräti kummallinen, että täytyy pyytää sinulta viinilasi ja palanen tuota kakkua. Luulin ihan putoavani ulos porraskäytävän ikkunasta tullessani katsomasta rakasta Fannya ja herttaista pikku pojua." Nämä viime sanat johtuivat siitä, että pienokainen muistui äkkiä voimakkaasti hänen mieleensä.

Silloin kuului hiljainen koputus ovelle.

"Rouva Chick", sanoi hyvin lempeä naisääni ulkopuolelta, "kuinka nyt voitte, rakas ystävä?"

"Rakas Paul", sanoi Louisa hiljaisella äänellä ja nousi seisomaan, "se on neiti Tox. Kaikkein herttaisin olento! En olisi mitenkään päässyt tänne ilman häntä! Neiti Tox, veljeni herra Dombey. Rakas Paul, erittäin läheinen ystäväni neiti Tox."

Nainen, joka esiteltiin näin erikoisesti, oli pitkä ja laiha olento, niin kuihtuneen näköinen, ettei häntä alkujaankaan ilmeisesti ollut luotu "vahvaväriseksi", kuten kangaskauppiaat sanovat, ja vähitellen menettänyt värinsä kokonaan. Mutta siitä huolimatta olisi häntä voinut kuvailla hohtavaksi yleisestä sovinnollisuudesta ja kohteliaisuudesta. Hänen päänsä oli vakinaisesti asettunut kallelleen senvuoksi, että hän oli pitkän aikaa tottunut kuuntelemaan ihailevasti kaikkea, mitä hänen läsnäollessaan sanottiin, ja katselemaan puhetovereitaan kuin olisi hengessään koettanut painaa heidän kuvansa sieluunsa pitääkseen sitä koko elämänsä halki haihtumattomassa muistissaan. Hänen kätensä olivat omaksuneet suonenvedonkaltaisen tavan kohoilla omasta aloitteestaan kuin itsetiedottoman ihailun vallassa. Hänen silmänsäkin olivat taipuvaiset samantapaiseen liikatunteellisuuteen. Hänellä oli pehmein ääni mitä voi kuvitella, ja hänen nenässään, joka oli hämmästyttävän kyömyinen, oli ihan keskellä siltamaisen kaaren kohdalla pieni kyhmy, josta se suuntautui alaspäin hänen kasvojaan kohti kuin järkähtämättä päättäen olla mistään syystä kääntymättä ylöspäin.

Neiti Toxin puku, vaikkakin se oli täysin hieno ja hyvä, vaikutti jonkin verran kulmikkaalta ja ahtaalta. Hän oli tottunut käyttämään kummallisia rikkaruohontapaisia kukkia päähineissään. Omituisia ruohoja näkyi toisinaan hänen tukassaan, ja uteliaat huomasivat, että kaikissa hänen kauluksissaan, röyhelöissään, kaulaliinoissaan, kalvosimissaan ja muissa hienommissa vaatekappaleissaan — suorastaan kaikissa hänen pukineissaan, joilla oli kaksi yhtymään tarkoitettua päätä — molemmat päät eivät milloinkaan olleet hyvissä väleissä eikä tahtoneet mitenkään sovinnollisesti kohdata toistaan. Talvitarpeita varten hänellä oli turkistavaroita, kuten turkiskauluksia, kaula- ja käsipuuhkia, joiden karvat törröttivät pystyssä korskeasti eivätkä ollenkaan ottaneet taipuakseen pehmeästi. Hänellä oli usein mukanaan pieniä soljella varustettuja laukkuja, jotka paukahtivat kuin pistooli sulkeutuessaan. Kun hän oli puettu täysiin juhlatamineihin, oli hänellä kaulansa ympärillä kerrassaan jäykänmallinen kaulakoru, joka esitti raukeaa ihan ilmeetöntä vanhaa silmää. Nämä ja muut samantapaiset ulkonaiset seikat olivat yhä vahvistaneet sitä käsitystä, että neiti Tox oli vähävarainen nainen, minkä hän tulkitsi omaksi hyödykseen. Mahdollisesti hänen sipsutteleva käyntinsä lisäsi tuota uskoa ja sai aikaan sen luulon, että hän jakamalla tavallisen pituisen askeleen pariin kolmeen noudatti vain tapaansa tehdä kaikesta niin paljon kuin suinkin voi.

"Olen varma siitä", virkkoi neiti Tox suunnattoman kohteliaasti, "että kunnia, jonka minulle tuottaa esittely herra Dombeylle, on erinomainen, ja sitä olenkin kauan tavoitellut, mutta hyvin vähän osannut odottaa toteutuvaksi tähän hetkeen asti. Rakas rouva Chick — saanko sanoa Louisa!"

Rouva Chick otti neiti Toxin käden omaansa, tuki viinilasinsa jalkaa siihen, hillitsi kyyneleet ja sanoi matalalla äänellä: "Jumala siunatkoon teitä!"

"Siis rakas Louisani", virkkoi neiti Tox, "suloinen ystäväni, kuinka voitte nyt?"

"Paremmin", vastasi rouva Chick. "Ottakaa vähän viiniä. Olette ollut melkein yhtä levoton kuin minäkin ja varmasti tarvitsette sitä!"

Dombey suoritti tietysti tarjoilun.

"Kuulehan, Paul", jatkoi rouva Chick yhä pitäen kiinni neiti Toxin kädestä, "ystäväni, joka tiesi, kuinka hartaasti olen odottanut tämän päivän tapausta, on valmistanut Fannylle pienen lahjan, jonka lupasin viedä perille. Se on vain pukeutumispöydälle tarkoitettu neulapatja, Paul, mutta minä sanon, tahdon sanoa ja minun täytyykin sanoa, että neiti Tox on siinä hyvin kauniisti esittänyt tämän tapauksen aiheuttamat tunteet. Sanonpa suorastaan runoksi tuota lausetta: 'Tervetuloa, pikku Dombey'!"

"Niinkö omistuslause kuuluu?" kysyi hänen veljensä.

"Niin se kuuluu", vastasi Louisa.

"Mutta suvaitkaa oikeudenmukaisesti, rakas Louisa", virkkoi neiti Tox matalalla ja vakavan hartaasti pyytävällä äänensävyllä, "muistaa, ettei mikään muu kuin — minun on vähän vaikea ilmaista ajatuksiani — kuin tuloksen epävarmuus olisi saanut minua pukemaan ajatustani noin epämääräiseen muotoon. 'Tervetuloa, herra Dombey', olisi paljoa paremmin vastannut tunteitani, niinkuin varmasti tiedättekin. Mutta se epävarmuus, joka liittyy näihin enkelimuukalaisiin, toivoakseni suo anteeksi sen, mikä muuten varmasti näyttäisi puolustamattomalta tuttavallisuudelta." Neiti Tox teki puhuessaan Dombeylle kohteliaan kumarruksen, johon tämä vastasi armollisesti. Äskeisessä keskustelussa ilmennyt arvonanto Dombey ja Pojalle oli niin mieluinen hänelle, että hänen sisarellaan, rouva Chickillä — vaikka veli olikin pitävinhän häntä heikkona, hyväluontoisena henkilönä — oli häneen ehkä enemmän vaikutusta kuin kenelläkään muulla.

"Kas niin!" sanoi rouva Chick suloisesti hymyillen, "tämän jälkeen annan Fannylle kaikki anteeksi!"

Se oli kristillisessä mielessä lausuttu selitys, ja rouva Chick tunsi sen tekevän itselleen hyvää. Ei niin, että hänellä olisi ollut mitään erikoista anteeksiannettavaa kälylleen, eipä tosiaankaan yhtään mitään, paitsi että tämä oli mennyt naimisiin hänen veljensä kanssa — mikä sinänsä oli jonkinlaista rohkeutta — ja aikaa myöten synnyttänyt tytön eikä poikaa. Kuten rouva Chick oli usein huomauttanut, oli hän odottanut jo silloin kälyltään hieman enemmän, eikä se suinkaan ollut mieluisa palkinto kaikesta siitä huomiosta ja kunniasta, joka hänen osakseen oli tullut.

Kun Dombey samassa kutsuttiin kiireellisesti ulos huoneesta, jäivät molemmat naiset kahden kesken. Neiti Toxin jäsenet alkoivat heti nytkähdellä.

"Tiesin, että ihailisitte veljeäni. Sanoinhan teille niin jo ennakolta, rakkaani", virkkoi Louisa.

Neiti Toxin kädet ja silmät ilmaisivat, kuinka suuri hänen ihailunsa oli.

"Ja millainen omaisuus hänellä on, kultaseni!"

"Ah!" sanoi neiti Tox syvästi liikutettuna.

"Suun—na—ton!"

"Entä hänen käytöksensä, rakas Louisa!" sanoi neiti Tox. "Hänen ryhtinsä! Hänen arvokkuutensa! Ei mikään kuva, jonka olen koskaan nähnyt kenestäkään, ole ollut puoleksikaan niin täynnä näitä ominaisuuksia. Ajatelkaahan, niin ylhäistä, niin lujaa, niin peräti laajaa rinnan kohdalta, niin suoraa! Ei vähempää kuin rahakas Yorkin herttua, rakkaani", virkkoi neiti Tox. "Näin _minä_ määrittelisin hänet."

"Mitä nyt, rakas Paul!" huudahti rouva Chick veljensä palattua, "sinä näytät ihan kalpealta! Onko jotakin hullusti?"

"Ikäväkseni minun on mainittava sinulle, Louisa, että he sanoivat Fannyn —"

"Kuulehan, rakas Paul", vastasi hänen sisarensa nousten seisomaan, "älä usko sitä. Jos sinulla on ollenkaan luottamusta minun kokemukseeni, Paul, saat täydellisesti tyyntyä ja uskoa, ettei tarvita mitään muuta kuin ponnistus Fannyn taholta. Ja tuohon ponnistukseen", jatkoi hän riisuen hatun päästään ja sovitellen sensijaan myssyn kaikessa rauhassa, "häntä täytyy rohkaista ja, jos välttämättömäksi käy, suorastaan pakottaakin. Kas niin, rakas Paul, tule yläkertaan kanssani."

Dombey, joka sen lisäksi, että antoi sisarensa yleensäkin vaikuttaa itseensä aikaisemmin mainitusta syystä, tosiaankin luotti häneen kokeneena ja puuhakkaana rouvana, suostui ja seurasi häntä heti potilaan huoneeseen.

Rouva Dombey makasi vuoteellaan samassa asennossa, johon oli jäänyt miehensä lähdettyä, puristaen pikku tytärtään rintaansa vasten. Lapsi oli takertunut kiinni häneen yhtä kiihkeästi kuin aikaisemminkin eikä ollenkaan kohottanut päätään tai siirtänyt pehmeää poskeansa äitinsä kasvoista, ei katsonut ympärillä seisoviin, ei puhunut tai liikkunut tai vuodattanut kyyneltäkään.

"Hän oli levoton ilman pikku tyttöä", kuiskasi tohtori Dombeylle. "Katsoimme parhaaksi päästää lapsen taas sisälle."

Vuoteen ympärillä oli juhlallisen hiljaista, ja molemmat läsnäolevat lääkärit näyttivät katselevan horroksissa olevaa sairasta niin säälivästi ja niin vähän toivoen, että rouva Chick aluksi luopui aikomuksestaan. Mutta pian kooten voimansa eli, niinkuin hän sanoi, mielenmalttinsa hän istuutui vuoteen viereen ja sanoi matalalla, täsmällisellä äänellä:

"Fanny! Fanny!"

Vastaukseksi ei kuulunut muuta ääntä kuin Dombeyn ja tohtori Parker Pepsin kellojen kovaa tikitystä, ikäänkuin ne olisivat ajaneet toisiaan takaa hiljaisuudessa.

"Fanny, rakkaani", virkkoi rouva Chick teeskennellyn keveästi, "herra Dombey on tullut katsomaan sinua. Etkö tahdo puhua hänelle? He tahtovat panna pikku poikasi — tiedäthän, Fanny, pienokaisen, jota luullakseni tuskin vielä olet nähnytkään — vuoteeseesi, mutta eivät voi, ennenkuin vähän reipastut. Eiköhän olisi aika, että vähän kokoilisit tarmoasi? Mitä?"

Hän kallisti korvansa vuodetta kohti ja kuunteli katsellen samalla ympärilleen toisiin huoneessa oleviin ja pitäen sormeansa ylhäällä.

"Mitä?" toisti hän, "mitä sanoit, Fanny? En kuullut."

Ei kuulunut sanaa eikä äännähdystäkään vastaukseksi. Dombeyn ja tohtori Parker Pepsin kellot tuntuivat kiiruhtavan nopeammin.

"Kuulehan, todellakin, rakas Fanny", sanoi käly muuttaen asentoaan ja puhuen vähemmän luottavasti ja vakavammin vasten tahtoaankin, "minun pitää ihan suuttua, jollet herää. Sinun täytyy välttämättä tehdä ponnistus, ehkäpä hyvin suuri ja tuskallinen ponnistus, johon et ole halukas, mutta tiedäthän, että tämä on ponnistusten maailma, Fanny, emmekä me saa milloinkaan masentua, kun niin paljon riippuu meistä. Kuulehan! Koeta toki! Minun täytyy todellakin torua sinua, jollet koeta!"

Kellojen kilpatikitys tätä seuraavana hiljaisuuden hetkenä oli hurjan raivoisa. Ne tuntuivat reuhtovan ja koettavan kampata toisiaan.

"Fanny", virkkoi Louisa, katsellen ympärilleen yhä levottomamman näköisenä. "Katsohan edes minuun. Avaa vain silmäsi näyttääksesi, että kuulet ja ymmärrät. Etkö tahdo? Laupias taivas, hyvät herrat, mitä pitää tehdä?"

Molemmat lääkärit vaihtoivat silmäyksen vuoteen yli, ja vanhempi kuiskasi kumartuen jotakin lapsen korvaan. Pikku olento, joka ei ollut käsittänyt kuiskauksen tarkoitusta, käänsi häntä kohden kalpeat kasvonsa, mutta ei kuitenkaan irroittanut otettaan. Kuiskaus toistettiin.

"Äiti!" sanoi pikku tyttö.

Tämä heikko ääni, niin tuttu ja hellästi rakastettu, sai aikaan jonkinmoisen tajunnan merkin näinkin likellä loppua. Hetkisen värisivät suljetut silmäluomet, ja sieraimet vavahtivat, ja perin heikko hymy näkyi huulilla.

"Äiti!" huusi lapsi nyyhkyttäen. "Voi, rakas äiti, rakas äiti!"

Tohtori pyyhkäisi hiljaa pois lapsen sotkeutuneet kiharat äidin kasvoilta ja huulilta. Voi, kuinka tyynet ne nyt olivatkaan, kuinka vähän hengitystä näkyi niiden rauhaa häiritsemässä!

Näin ajautui äiti, pitäen kovasti kiinni heikosta tuesta, sille tummalle ja tuntemattomalle merelle, joka kiertää koko maailman ympäri.

TOINEN LUKU

Sopivia toimenpiteitä sellaisen tapauksen johdosta, joka voi joskus sattua parhaimmissakin perheissä

"En milloinkaan lakkaa onnittelemasta itseäni", sanoi rouva Chick, "että silloin, kun en vielä aavistanutkaan, mitä oli tulossa — se kävi ikäänkuin tosiaan jokin olisi yllyttänyt minua siihen — että silloin sanoin antavani kaikki anteeksi rakkaalle Fanny-parallemme. Mitä tahansa tapahtuneekin, se tuottaa minulle aina lohtua!"

Rouva Chick lausui tämän vaikuttavan huomautuksen vierashuoneessa, laskeuduttuaan sinne yläkerrasta, missä oli tarkastanut ompelijattarien työtä heidän valmistaessaan perheen jäsenille suruvaatteita. Hän ilmaisi sen Chickille, joka oli tukeva, kaljupäinen herra, hyvin leveäkasvoinen, kädet aina housuntaskuissa, ja luonteeltaan taipuvainen viheltelemään ja hyräilemään säveliä, vaikka hänen nyt täytyi koettaa estää niitä ilmoille tulemasta, se kun ei olisi sopinut surutalossa.

"Älähän rasita itseäsi liiaksi, Loo", virkkoi Chick, "jotta et saisi oikeaa hermokohtausta. Ralla lalla laa! Hyväinen aika, taas ihan unohdin! Sellaista on elämä! Tänään terve, huomenna kuollut!"

Rouva Chick loi vain moittivan katseen häneen ja tarttui sitten taas keskustelun lankaan.

"Uskonpa varmasti", virkkoi hän, "ja toivon, että tämä sydäntäsärkevä tapaus on varoitus meille kaikille, jotta tottuisimme pysymään hereillä ja ponnistelemaan ajoissa, kun meiltä sitä vaaditaan. Kaikella on tarkoituksensa, jos vain käyttäisimme sitä hyväksemme. Oma syymme on, jos kadotamme tärkeimmän näkyvistämme."

Chick rikkoi tätä huomautusta seuranneen hiljaisuuden rupeamalla hyräilemään perin sopimatonta säveltä "Olipa kerran suutari", mutta keskeytti sen jokseenkin hämillään ja huomautti, että oli ehdottomasti oma syymme, jollemme käyttäneet hyväksemme niin murheellisia tapauksia kuin tämä oli.

"Joita minun mielestäni, herra Chick, pitäisi paremmin käyttää hyväkseen", virkkoi hänen puolisonsa terävästi lyhyen äänettömyyden jälkeen, "kuin hyräilemällä merimiesten hyppyä tai muuta yhtä järjetöntä ja tunteetonta rallatusta, pou-vou-vou!" Chick oli tosiaankin salavihkaa päästänyt kuuluville tällaisen hoilauksen, jonka rouva Chick toisti musertavan halveksivasti.

"Pelkkä tapa, rakkaani", puolustautui Chick.

"Loruja! Tapa!" vastasi hänen vaimonsa. "Jos olet järkevä olento, älä esitä noin naurettavia puolustuksia. Tapa! Jos minuun tarttuisi tapa (kuten sinä sitä sanot) kävellä katossa, niinkuin kärpäset, niin luulisinpä saavani kuulla siitä tarpeeksi."

Tuntui niin todennäköiseltä, että sellainen tapa herättäisi jonkin verran ikävää huomiota, ettei Chick uskaltanut ruveta väittelemään siitä seikasta.

"Kuinka pikku vauva voi?" kysyi Chick vaihtaakseen puheenaihetta.

"Mitä vauvaa tarkoitat?" vastasi rouva Chick. "Olen tosiaankin tänä aamuna ollut tekemisissä niin suuren vauvajoukon kanssa tuolla alakerran ruokasalissa, ettei kukaan järjillään oleva ihminen uskoisi."

"Oikein vauvajoukon kanssa!" toisti Chick katsellen hämmästyneenä ympärilleen.

"Useimpien miesten mieleen luulisi juolahtavan", virkkoi rouva Chick, "että kun ei rakasta Fanny-raukkaa enää ole olemassa, käy välttämättömäksi hankkia imettäjä".

"Ahaa!" sanoi Chick. "Ta—ra—ra— sellaista on elämä, tarkoitan. Toivottavasti olet saanut sopivan imettäjän, rakkaani."

"Enpä tosiaankaan ole", sanoi rouva Chick, "enkä luultavasti saakaan, mikäli ymmärrän. Sillä välin tietenkin lapsi —"

"Menee suoraan hemmettiin", sanoi Chick miettivästi, "ihan varmasti".

Mutta huomattuaan rouva Chickin kasvoille ilmestyneestä suuttumuksesta tehneensä pahan virheen arvelemalla, että joku Dombey voisi joutua sinne, ja aikoen sovittaa huonon käytöksensä älykkäällä ehdotuksella hän lisäsi:

"Eikö jotakin tilapäistä apua olisi teekannusta?"

Jos hän olisi halunnut saattaa asian ennenaikaiseen päätökseen, ei hän olisi voinut toimia tehokkaammin. Katseltuaan häntä hetkisen äänettömän alistuvana rouva Chick meni majesteetillisesti akkunan luo ja kurkisti kaihtimen läpi, kuultuaan pyörien ratinaa. Chick, joka huomasi, että kohtalo oli toistaiseksi häntä vastaan, ei sanonut mitään muuta, vaan lähti pois. Mutta niin ei aina ollut Chickin laita. Usein hän oli voiton puolella ja rankaisi silloin Louisaa tuntuvasti. Perhekinasteluissaan he ylimalkaan olivat tasa-arvoinen pari, joka ei jäänyt toinen toiselleen mitään velkaa. Perin vaikeata olisi ollut lyödä vetoa, kumpi jäisi voittajaksi. Usein, kun Chick jo näytti voitetulta, hän otti äkkiä vauhtia, käänsi asian toisaanne, pani rouva Chickin korvat helisemään ja saavutti suunnattoman menestyksen, mutta saattoi puolestaan joutua samanlaisten masentavien kolhausten alaiseksi rouva Chickin taholta, joten heidän pikku kahakoillaan tavallisesti oli jännittävän epävarma sävy.

Neiti Tox oli saapunut äskenmainituilla ajoneuvoilla ja juoksi sisälle hengästyneenä.

"Rakas Louisa", sanoi neiti Tox, "onko se toimi vielä vapaana?"

"On, hyvä ihminen", vastasi rouva Chick.

"Sitten, rakas Louisa", virkkoi neiti Tox, "minä toivon ja uskon — mutta parasta on, että heti tuon heidät tänne".

Juostuaan taas alas portaita yhtä nopeasti kuin äsken yläkertaan neiti Tox toimitti tarkoittamansa henkilöt ulos vuokravaunuista ja palasi pian vieraat mukanaan. Heitä olikin koko joukko, sillä hän saattoi rehevää, punaposkista, terveen näköistä nuorta naista, jonka kasvot muistuttivat omenaa ja jolla oli pieni lapsi sylissään, sekä nuorempaa naista, ei niin lihavaa, mutta yhtä punaposkista, joka talutti kummassakin kädessään lihavaa punaposkista lasta. Mukana oli myöskin itsekävelevä, rehevä poika, jonka kasvot olivat punaiset kuin omena, ja loppujen lopuksi lihava ja punaposkinen mies, joka kantoi sylissään vielä yhtä lihavaa ja punaposkista poikaa. Tämän hän pani seisomaan lattialle ja käski käheästi kuiskaten pitää kiinni veljestään Johnnystä.

"Rakas Louisa", virkkoi neiti Tox, "kun tiesin teidän suuren huolenne ja halusin huojentaa sitä, lähdin kuningatar Charlotten 'Naitujen naisten synnytyslaitokseen', jonka olitte unohtanut, ja kysyin oliko heillä ketään, jota he pitäisivät sopivana. Ei, sanoivat he, ei ketään. Kun he vastasivat minulle noin, rakkaani, jouduin melkein epätoivoon teidän puolestanne, sen vakuutan. Mutta sattui niin, että eräs sikäläinen potilas kuullessaan kysymyksen muisti toisen naisen, joka oli lähtenyt kotiinsa ja, niinkuin hän sanoi, kaiken todennäköisyyden mukaan olisi kerrassaan tyydyttävä imettäjä. Samalla hetkellä kun kuulin sen ja olin ottanut asiasta selvän laitoksen johtajattarelta — erinomaiset suositukset ja moitteeton luonne — lähdin taas liikkeelle osoitteen mukaan."

"Rakkaana, kelpo ihmisenä, niinkuin aina olette", huomautti Louisa.

"Ei ollenkaan", sanoi neiti Tox, "älkää sanoko niin. Saapuessani hänen kotiinsa (kerrassaan puhdas paikka, rakkaani, siellä voisi syödä päivällistä vaikka lattialta), tapasin koko perheen istumassa pöydän ääressä, ja kun huomasin, ettei mikään selonteko heistä olisi puoleksikaan niin vakuuttava teille ja herra Dombeylle kuin kaikkien näkeminen yhdessä, toin heidät kaikki mukanani. Tämä herra", virkkoi neiti Tox osoittaen punaposkista miestä, "on isä. Tahdotteko olla hyvä ja tulla vähän lähemmäksi, herra?"