Part 3

Tuhat tulimmaista, sinä härnäät minua! Sinä siis tahdot murhata meidät, toisen toisensa jälkeen? Sinä hakkaat tammesta sen mahtavimmat haarat, ennenkuin käyt käsiksi sen runkoon? — Minun juureni ovat syvällä maan uumenissa. Ranskan kansan sydämessä. Sinä et saa niitä irti revityksi muuten kuin surmaamalla koko tasavallan. Minun kaatumiseni on murskaava teidät kaikki, ja ne saastaiset rotat, jotka järsivät minua, joutuvat ensimäisinä uhreiksi. Minun pitkämielisyytenikö se rohkaisee teitä? Syöpäläiset nousevat röyhkeästi ruumistani ylös... Se on jo liikaa! Leijona ravisteleikse... Mutta tiedätkö sinä, surkea raukka, että jos minä tahtoisin, minä murskaisin sinut sormellani niinkuin täin? Eläköön sota, koska te tahdotte sitä! Vanha sota-into nousee päähäni. Tämä ääni, joka on ollut liian kauan sorruksissa, on kuuluva jälleen ja se on syöksevä kansan tyranneja vastaan.

CAMILLE

Me teemme rynnäkön uusiin Tuilerioihin. Ja _Le Vieux Cordelier_ on lyövä rumpua.

(Rävähyttämättä silmäänsä Robespierre lähtee ovea kohti. Lucile, joka kauhean levottomana, sanattomaksi pelästyneenä on kadonnut hetkeksi viereiseen huoneeseen, tulee hädissään toisesta huoneesta, lapsi sylissä, ja vie sen Robespierre'in luo.)

LUCILE

Maximilien!...

(Robespierre kääntyy, katsoo pientä Horace'ia, epäröi hetken, hymyilee hänelle, sitten ottaa hänet ja istuutuu. Hän syleilee lasta, katsoo Lucile'iin ja Camille'hin. Sitten, alati äänettömänä, hän antaa lapsen Lucile'ille ja poistuu katsomatta kehenkään. Koko tämä kohtaus on hyvin hillitty ja ilman mitään näkyvää mielenliikutusta muissa paitsi Lucie‘issa.)

5. kohtaus.

Lucile, Camille, Danton

CAMILLE

Lucile raukka, sinä olet levoton?

LUCILE

Oo, Camille, Camille, kuinka varomaton sinä olet!

CAMILLE

Sinä itse kiihoitit minua äsken.

LUCILE

Ah, minä niin kadun sitä nyt!

CAMILLE

Pitää sanoa mitä ajattelee. Ja sitä paitsi... (hän kohauttaa olkapäitään) Noh! Minulla ei ole mitään pelättävää, minulla: hän pitää minusta sittenkin, hän tulee aina puolustamaan minua!

LUCILE

Minä pelkään.

CAMILLE

Hän on enemmän peloissaan kuin me. Dantonin ääni teki jo vaikutuksensa. Hän on niitä ihmisiä, joiden pitää pelätä niitä, joista he pitävät. Kas niin! Meidän täytyy etsiä ystävämme ja sopia heidän kanssaan. Aika on täperä... Tule, Danton.

DANTON (istuu paikallaan hajamielisenä)

Niin, minne me lähdemme?

CAMILLE

Hakemaan Philippeaux'ta ja Westermann'ia ja pelastamaan Herault'ia.

DANTON

Huomenna... huomenna.

CAMILLE

Liian myöhäistä.

DANTON (hyvin surullisesti, tunteen vallassa)

Lucile, lue minulle jotain, soita minulle, lohduta minua.

LUCILE

Mikä sinun on? (Seisten Dantonin takana, hän nojaa D:n olkapäähän. Danton ottaa hänen kätensä ja painaa sen poskeaan vasten.)

DANTON

Oo, tasavalta! Hävittää itsensä. Hävittää omien kättensä työ, hävittää tasavalta! Voittajatko vai voitetut, vähät siitä. Kummassakin tapauksessa voitetut!

CAMILLE

Kummassakin tapauksessa voittajat, kunnian seppelöimät!

DANTON (nousten kiivaasti)

Menkäämme, ja järisyttäköön tasavalta maailmaa kaatumisensa jyrinällä...

ESIRIPPU.

TOINEN NÄYTÖS.

(Robespierre'in huone Duplayn talossa. Ikkuna. Kaksi ovea. Paljaat valkeat seinät. Pähkinäpuinen ut uudinsänky, uutimet sini- ja valkokukkaisesta damastista. Aivan yksinkertainen kirjoituspöytä. Muutamia olkituoleja. Kirjakaappina käytetty hylly. Muutamia kukkia lasissa ikkunalaudalla. Etunäyttämöllä pieni kamiini, jonka toisella puolen tuoli, toisella jakkara. Vasemmalla oleva ovi johtaa Duplayn pukuhuoneeseen. Ikkuna pihalle, missä puusepät tekevät työtä. Kuuluu miten työntekijät naulaavat, höyläävät ja vahaavat. Robespierre istuu yksin kirjoituspöydän ääressä.)

1. kohtaus.

Rouva Duplay, Robespierre.

ROUVA DUPLAY (avaa oven)

Häiritsenkö sinua, Maximilien?

ROBESPIERRE (hymyillen ystävällisesti)

Et häiritse, kansalaisetar Duplay.

(Ojentaa hänelle kätensä.)

ROUVA DUPLAY

Aina vaan työssä. Sinä et lainkaan pannut maata viime yönä.

ROBESPIERRE

Minä olin Valiokunnassa.

ROUVA DUPLAY

Minä kuulin, kun sinä tulit kotiin. Kello oli yli kolme. Vaan etkö olisi voinut levätä sen sijaan aamulla?

ROBESPIERRE

Minä en nuku paljoa, sinä tiedät sen, — olen totuttanut ruumiini kuuliaiseksi tahdolleni.

ROUVA DUPLAY

Sinä lupasit minulle lopettaa valvomisen. Sinä rasitut, sinä tulet vielä sairaaksi. Ja miten meidän sitten käy?

ROBESPIERRE

Rakkaat ystävät, teidän täytyy tottua tulemaan toimeen ilman minua. Minä en ole aina täällä.

ROUVA DUPLAY

Mitä, aiotko muuttaa pois meidän luotamme?

ROBESPIERRE (paatosta ja vilpitöntä vakavuutta sekaisin)

En — mutta kuitenkin jätän minä teidät ennenkuin luulette.

ROUVA DUPLAY

Sen minä kiellän — minä aion lähteä ensin, ja minun ei ole kiire.

ROBESPIERRE (hymyillen)

Minä olisin levollisempi tietäessäni, että minusta ei pidettäisi niin paljon.

ROUVA DUPLAY

Mitä? Etkö ole hyvilläsi siitä, että sinua rakastetaan?

ROBESPIERRE

Ranskan olisi parempi olla, jos se ajattelisi vähemmin Robespierreä ja enemmän vapautta.

ROUVA DUPLAY

Vapaus ja Robespierre ovat sama asia.

ROBESPIERRE

Juuri siksi olen minä huolissani siitä. Ettei sille vain mitään tapahtuisi.

ROUVA DUPLAY (menee ikkunan hio)

Kylläpä ne pitävät hirveätä elämää tuossa pihalla! Ihan varmasti tuo iänikuinen naulaaminen ja höylääminen häiritsee sinua. Minä olen ainakin kaksikymmentä kertaa sanonut Duplaylle, ettei hän antaisi ruveta työhön niin varhain, jotteivät herättäisi sinua unesta, mutta hän sanoo, että sinä olet kieltänyt muuttamasta mitenkään talon tapoja.

ROBESPIERRE

Niin olen. Tuo säännöllinen toimekkuus on minulle vain lepoa. Työ on virkistystä sekä tekijälle itselleen että muille. Kun on ollut yön kuumeisessa ajatusten pyörteessä, kuten meidän nyt täytyy yhtämittaa olla, niin se tuo raittiin tuulahduksen ummehtuneeseen ilmaan.

ROUVA DUPLAY

Mikä työ on pitänyt sinut valveilla viime yön?

ROBESPIERRE

Ei työ, vaan huolet.

ROUVA DUPLAY

Sinä olet levottoman näköinen niinkuin varoisit jotain tuhoa.

ROBESPIERRE

Tuhoa, niin.

ROUVA DUPLAY

Etkö voi sitä estää?

ROBESPIERRE

Kaukana siitä, — minun täytyy se suorittaa.

ROUVA DUPLAY

Minulla ei ole oikeutta kysellä sinulta, mutta tänään ei saa olla pahoillaan. Tänään on talossa merkkipäivä. Le Bas ja Saint-Just ovat viime yönä tulleet kotiin armeijasta.

ROBESPIERRE

Onko Saint-Just palannut? Sepä hyvä — minä tarvitsen hänen tahdonlujuuttaan.

ROUVA DUPLAY

Ai niin, unohdin sanoa — eräs kenraali tahtoisi puhutella sinua, kenraali Westermann. Hän oli täällä varhain aamulla, mutta minä en laskenut häntä sisään. Hän sanoi tulevansa takaisin tunnin kuluttua. Saako hän tulla?

ROBESPIERRE

En tiedä.

ROUVA DUPLAY

Hän on odottanut kauan pihalla. Siellä sataa.

ROBESPIERRE

Hyvä.

ROUVA DUPLAY

Viime yönä vasta oli ilma! Minä tulin läpimärkänä kotiin.

ROBESPIERRE

Missä sinä olit?

ROUVA DUPLAY

Kauppahallissa. Keskiyöstä saakka sain seisoa jonossa. Kamala tungos! En voinut torkahtaa hetkeksikään, muutoin veivät paikan. Kun ovet avattiin, syntyi tappelu. Onneksi minä pystyn pitämään puoleni. Ja lopuksi minun onnistui saada kolme munaa ja neljännesnaulaa voita.

ROBESPIERRE

Kolme munaa koko väelle, se ei ole juuri liikaa.

ROUVA DUPLAY

Eleonorelle, Elisabethille ja sinulle — minun kolmelle lapselleni.

ROBESPIERRE

Hyvä Duplay-muori, luuletko sinä, että minä suostun ottamaan leivän teidän suustanne?

ROUVA DUPLAY

Sinä et saa panna vastaan — minä menin sinne juuri sinun takiasi. Sinä olet laiha, sinulla on huono vatsa. Kunpa edes suostuisit syömään vähän lihaa! Mutta sinä kiellät ostamasta sitä.

ROBESPIERRE

Lihasta on kova puute — se on säästettävä sotilaille ja sairaille. Me olemme säätäneet kansalaispaaston. Minun ja minun työtoverieni asia on olla pidättyväisyyden esikuvana.

ROUVA DUPLAY

Kaikki eivät ole niin tunnontarkkoja kuin sinä.

ROBESPIERRE

Minä tiedän sen, minä olen nähnyt muutamien mässäävän keskellä yleistä puutetta — se inhottaa minua. Jokainen noista aterioista varastaa isänmaalta kolmisenkymmenen puolustajan voiman.

ROUVA DUPLAY,

Kyliä onkin kurjaa! Ei lihaa, ei riistaa, ei maitoruokaa. Kaikki vihannekset on armeija takavarikoinut. Lisäksi saa olla kylmässä. Duplay oli jo toista yötä seisomassa hiiliveneen vieressä, odottamassa vuoroaan, ja nyt hän sai äsken tulla kotiin tyhjin käsin. Puita ei tarvitse ajatellakaan. Tiedätkö mitä sylestä tahdotaan? — Neljäsataa frangia. — Onneksi on kevät tulossa. Jos tätä olisi kestänyt vielä kuukausi, olisimme me kaikki olleet mennyttä kalua. En muista milloinkaan nähneeni näin kovaa talvea.

ROBESPIERRE

Niin, sinä olet kärsinyt, te olette kaikki saaneet kärsiä, te naisparat, ja miten sankarillisesti! Mutta sinun täytyy myöntää, että kaikista näistä vaivoista huolimatta te olette myös saaneet kokea iloa, josta teillä ei ennen ollut aavistustakaan — iloa siitä, että me kaikki, pienimmästä suurimpaan, olemme edistämässä korkeata päämäärää — maailman vapautta.

ROUVA DUPLAY

Niin, onnellinen minä olenkin. Käyköön miten tahansa, tämä puutteen aika tulee aina olemaan elämämme paras — nämä kärsimykset eivät ole niitä tavallisia järjettömiä kärsimyksiä, jotka eivät hyödytä mitään. Jokainen paastoamisemme tekee kansan rikkaammaksi. Miten uljaaksi oletkaan tehnyt mielemme. Maximilien! Kun eilen illalla seisoin pesemässä, ajattelin minä: vaikka minä olenkin vain vähäpätöinen työläisnainen ja vaikka minulla ei ole huomispäivästä tietoa ja vaikka kyllästyttää aloittaa joka aamu sama jokapäiväisen leivän jahti, niin teen minäkin osaltani työtä isänmaan pelastukseksi. Minun vaivastani ja ponnistuksista ei mene hukkaan mitään, kaikki vie voittoa kohti, ja minä käyn teidän kanssanne ihmiskunnan etunenässä.

TYÖMIEHET (laulavat pihalla)

Sahoin, nauloin, vasaroin me pyssyntukit, keihäänvarret kestäviksi kammitsoimme: teille aseet voitokkaat, Tasavallan sotilaat.

ROUVA DUPLAY (hymyillen)

He ovat juuri saaneet valmiiksi pohjoisarmeijan tilauksen; vaikka vatsat ovat tyhjät, ovat he kuitenkin tyytyväisiä.

ROBESPIERRE

Sinä suurenmoinen kansa! Mikä ilo kuulua sinuun! Ja miten voi antaa anteeksi niille, jotka koettavat turmella tämän kieltäymyksen ja uhrautuvaisuuden lähteen?

(Kuuluu Westermannin murinaa ulkopuolelta.)

ROUVA DUPLAY

Siellä on kenraali. Hän käy kärsimättömäksi.

ROBESPIERRE

Anna hänen tulla tänne.

(Rouva Duplay poistuu. Robespierre vilkaisee peiliin. Hänen kasvonsa muuttuvat silmänräpäyksessä, käyvät koviksi, liikkumattomiksi, jääkylmiksi.)

2. kohtaus.

Robespierre, Westermann.

WESTERMANN (astuu sisään kiivaasti)

Saamari soikoon! Tämä ei ole liian aikaista! Minä olen seisonut kaksi tuntia tömistämässä jalkojani sinun ovesi edessä. Peeveli, sinun luoksesi on vaikeampi päästä kuin kapinoivaan kaupunkiin.

(Robespierre seisoo liikkumattomana, kädet selän lakana, huulet puristettuina ja katsoo uhkamielisesti Weslermannia. Tämä vaikenee hetkiseksi, mutta jalkaa heti.)

Minä luulin, että sinä et tahtonut ottaa minua vastaan. Desmoulins sanoi, että minua ei laskettaisi sinun puheillesi. Mutta minä olin vannonut, että tulisin sisään, vaikka minun pitäisi laskea ovesi tykinkuulalla säpäleiksi... (Nauraa.) Suot kai anteeksi minun sotilaallisen suorasukaisuuteni?

(Robespierre on yhä vaiti. Westermannin on yhä vaikeampi saada sanansa kevyiksi ja huolettomiksi.)

Onpa sinulla peijakkaan hyvä vartiosto. Ovesi takana istuu kaunis tyttö vahdissa ja parsii sukkia. Sen neidin kanssa ei leikitellä. Järkkymätön kuin sinäkin. Ei olisi päässyt kuin hänen ruumiinsa yli. No, vihollismaassa se nyt ei olisi ollut niin ikävää.

(Nauraa väkinäisesti. Robespierre on vaiti, mutta liikuttaa kärsimättömästi käsiään. Westermann istuutuu, koettaa päästä mukavaan asentoon. Robespierre jää seisomaan. Westermann nousee uudelleen seisomaan.)

Jotkut pässinpäät väittävät sinua minun vihollisekseni. Sille minä kohautan olkapäitäni. Voiko hyve olla hyveen vihollinen! Voiko Aristides olla Leonidaan vihollinen! Menkööt hiiteen! Eikö tasavallan bastioni ja isänmaan vallit ole luodut tukemaan toisiaan! Sellaiset saatanat kuin me, jotka panemme kansan kunnian kaiken muun yläpuolelle, ymmärrämme aina toisiamme, eikö niin...

(Ojentaa kätensä Robespierrelle. Tämä ei liikahda eikä vastaa.)

Etkö anna minulle kättäsi... Saamari soikoon! Se on siis totta? Sinä olet minun vihamieheni? Sinä olet vannonut minun perikatoni? Tuhat tulimmaista! Jos minä olisin tiennyt sen!... Olenko minä mikään roisto, kun annat minun kaksi tuntia värjötellä pihallasi, ja kun minä viimein pääsen luoksesi, et edes pyydä minua istumaan, vaan annat minun seisoa tässä puhumassa saamatta sanaakaan vastaukseksi? Jumaliste!

(Polkee jalallaan lattiaa.)

ROBESPIERRE (hyytävän kylmästi)

Kenraali, te ajatte väärään suuntaan. Leonidaasta on pitkä matka isä Duchesneen. Te etsitte esikuvianne vaaralliselta paikalta.

WESTERMANN (ihmeissään)

Miltä paikalta?

ROBESPIERRE

Mestaustorilta.

WESTERMANN (aivan lamassa)

Mutta sano minulle, kansalainen, mitä minä olen tehnyt. Mistä sinä syytät minua?

ROBESPIERRE

Sen sanoo Yhteishyvänvaliokunta teille.

WESTERMANN

Minulla on oikeus saada tietää.

ROBESPIERRE

Kysykää omallatunnoltanne.

WESTERMANN

Se ei syytä minua mistään.

ROBESPIERRE

Minä surkuttelen sitä, joka ei enää saata kuulla katumuksen ääntä.

WESTERMANN (pakottaa itsensä tyyneksi, multa ääni värisee tuskaa ja raivoa)

Minä kadun vain yhtä — että olen uhrannut elämäni niin epäkiitolliselle isänmaalle. Kolmekymmentä vuotta olen sen vuoksi saanut kestää kaikenlaista kurjuutta. Minä olen kymmenen kertaa pelastanut maan vihollisen anastukselta. Minulle ei ole koskaan annettu mitään tunnustusta. Kuka hyvänsä liehakoitsija voi vaaratta ilmiantaa minut — uskotaan, mitä sotamiehet, joita olen rangaissut pelkuruuden takia, sanovat nimettömissä kirjeissään. Minua syytetään, minua uhataan, alennetaan virassa ja typerät narrit ja tomppelit pääsevät minun edelleni. Minun on pakko totella jotain Rossignolia, typerää kultaseppää, jolla ei ole aavistustakaan siitä, mitä sota on, joka on tehnyt itsensä tunnetuksi vain hölmöydellään ja jonka ainoat ansiot ovat hänen halpa sukuperänsä ja jakobinien suositus. Kléber, Dubayet ja Marceau kuluttavat voimansa vähäpätöisissä asemissa ja Niortin pikkukauppias komentaa kahta armeijaa!

ROBESPIERRE

Tasavalta antaa enemmän arvoa päällikön tasavaltalaisen katsantokannan lujuudelle kuin miehen sotilaalliselle kyvylle.

WESTERMANN

Antaako tasavalta arvoa myös sille että Rossignol saa aina selkäänsä?

ROBESPIERRE

Rossignolin tappioista on hänen seurueensa vastuussa eikä hän itse. Jos Kléber, Dubayet ja Westermann ovat niin ylpeitä kyvystään, niin antakoot sen hyödyttää päällikköä, jonka kansa on määrännyt heille!

WESTERMANN

Te tahdotte siis riistää meiltä omien tekojemme kunnian?

ROBESPIERRE

Niin.

WESTERMANN

Sotilaskunnia peloittaa teitä, te tahdotte nöyryyttää sitä, eikö niin?

ROBESPIERRE

Niin.

WESTERMANN (ivaten)

Se kai häiritsee kynäsankarien kunnianhimoa?

ROBESPIERRE

Se loukkaa tervettä järkeä ja on vapauden uhkana. Mistä te niin ylpeilette? Tehän teette pelkästään velvollisuutenne. Siitäkö, että panette henkenne vaaraan? Kaikkien meidän ranskalaisten päät ovat panoksena siinä kamalassa pelissä, jota käydään tyranniutta vastaan. Miksi kuoleman uhmaaminen olisi teille suurempi ansio kuin meille? Me olemme kaikki vihityt voittoon tai kuolemaan. Te olette, kuten mekin, vallankumouksen välikappaleita, kirves, jonka tulee raivata tasavallalle tietä läpi vihollisjoukon. Se on kauhea tehtävä, joka on otettava ilman heikkoutta, mutta myöskin ilman kerskailua. Teillä ei ole enemmän syytä ylpeillä kanuunoistanne kuin meillä giljotiinistamme.

WESTERMANN

Sinä loukkaat sodan majesteettia.

ROBESPIERRE

Ei ole olemassa muuta majesteettia kuin hyveen majesteetti. Missä se esiintyy, sotamiehessä, työmiehessä lainsäätäjässä, antaa tasavalta sille kunnioituksensa. Mutta rikolliset vaviskoot! Mikään ei pelasta heitä sen iskuilta, ei arvonimet eikä miekat.

WESTERMANN

Minuako sinä uhkaat?

ROBESPIERRE

Minä en ole maininnut mitään nimiä. Onneton, joka itse ilmiantaa itsensä!

WESTERMANN

Tuhat tulimmaista! (Katsoo uhkaavin elein Robespierreiä, jossa ei pieninkään väre vaihdu, ja koko ruumis vavisten menee ovea kohti horjuvin askelin. Kääntyy takaisin.) Varo itseäsi, Sulla! Minun pääni on lujempi kuin Custine'in. Vielä on miehiä, jotka eivät vapise tyranniuden edessä. Minä menen Dantonin luo.

(Törmää seinää vasten, ennenkuin saa tarttuneeksi oveen, ja poistuu kolisten.)

3. kohtaus.

Robespierre, Eleonore Duplay.

ELEONORE (tulee Duplayn puolelta)

Viimeinkin siis lähti. Voi, Maximilien, miten levoton minä olin, kun hän oli täällä!

ROBESPIERRE (hymyillen hellästi)

Rakas Eléonore! Kuuntelitteko?

ELEONORE

Tuon miehen ääni säikäytti minut — en voinut olla tulematta tänne ylös; minä olin tässä vieressä, äidin pukuhuoneessa.

ROBESPIERRE

Ja mitähän te olisitte voinut tehdä, jos hänellä olisi ollut pahoja aikeita?

ELEONORE (nolona).

En tiedä.

ROBESPIERRE (tarttuu hänen käteensä, jota Eleonore pitää selkänsä takana)

Mitä tässä on?

ELEONORE (punastuen)

Pistooli, jonka Philippe jätti pöydälle viime yönä tultuaan kotiin.

ROBESPIERRE (ottaa sen Eleonoralta ja pitää hänen kättään omassa kädessään)

Ei, ei, tuollaiset murha-aseet eivät saa olla tahraamassa näitä käsiä! Ne eivät saa vuodattaa verta edes minun henkeni pelastukseksi. Säilyköön maailmassa kaksi ystävällistä kättä, kaksi viatonta kättä, puhdistaakseen maailman ja Robespierre'in sydämen niiden verisistä kohtaloista — kun työ on loppuun suoritettu.

ELEONORE

Miksi panette noin henkenne vaaraan? Te ärsytitte tuota miestä, ja häntä sanotaan rajuluontoiseksi.

ROBESPIERRE

Minä en pelkää miekanhuitojia. Kun heidät ottaa pois taistelusta, on heidän voimansa heti tyhjää kalinaa. Heidän polvensa vapisevat, kun he näkevät edessään sen uuden mahdin, jota heidän miekkansa ei ole koskaan tavannut taisteluntuoksinassa — lain.

ELEONORE

Kansalainen Fouché on myös ollut täällä, mutta teidän määräyksenne mukaan häntä ei laskettu sisään.

ROBESPIERRE

Minä olen ainiaaksi sulkenut oveni siltä, joka on häpäissyt hirmuhallituksen majesteettia Lyonin verilöylyissä.

ELEONORE

Hän ei tahtonut lähteä täältä — hän itki.

ROBESPIERRE (kalseasti)

Krokodiilikin itkee.

ELEONORE

Hän meni teidän sisarenne luo pyytääkseen häntä puhumaan hänen puolestaan.

ROBESPIERRE (muuttunein ilmein, levottomana ja tuskaisesti)

Oh, hyvä Jumala, silloin tulee sisareni tänne!... Tuo lurjus on koettanut saada sisareni uskomaan, että hän rakastaa häntä — sisareni ei välitä hänestä, mutta ihailu tuntuu naisesta aina mairittelevalta, tulipa se miltä taholta tahansa. Sisareni koettaa varmasti puolustaa häntä. Älkää, taivaan tähden, päästäkö häntä sisään! Sanokaa että minulla on nyt työtä, että minä en voi ottaa ketään vastaan.

ELEONORE (hymyillen)

Te uskallatte asettua kaikkia Euroopan tyranneja vastaan, mutta teidän sisarenne saa teidät pelästymään.

ROBESPIERRE

Hän on hyvä ihminen ja pitää minusta. Mutta hän on niin väsyttävä! Hänen ikuinen mustasukkaisuutensa ja aikaansaamansa alituiset kohtaukset sekoittavat pääni. Minusta tuntuu kuin voisin suostua mihin tahansa, kun hän vain olisi ääneti.

ELEONORE

Olkaa rauhassa — äiti tietää olla varuillaan, hän ei laske häntä sisään.

ROBESPIERRE

Rakkaat ystävät! Miten te huolehditte minun rauhastani!

ELEONORE

Me olemme siitä vastuussa kansalle.

ROBESPIERRE

Kuinka kotinne tekee minulle hyvää! Millaista rauhaa sieluni täällä nauttii! Se ei ole mikään itsekäs pakopaikka, kaukana ulkomaailman myrskyistä. Ei, portti on selkoselällään isänmaan huolille, mutta tullessaan tästä sisään ne saavat uuden, suurenmoisen leiman. Täällä voi ottaa kohtalon miehen lailla vastaan, taivuttamatta päätään, silmästä silmään. En ole milloinkaan astunut tämän kynnyksen yli hengittämättä pihailmassa, sahatun puun raikkaassa tuoksussa rauhaa ja toivoa. Duplayn rehelliset kasvot, teidän äitinne ystävällinen ääni, teidän kätenne, Eléonore, jonka te sisarellisesti hymyillen ojennatte minulle, kaikki tämä vilpitön kiintymys saa minut tuntemaan korvaamattoman ja ihmeellisen onnen, oo, sen onnen, jota minä eniten kaipaan ja jota minä tarvitsen enemmän kuin mitään muuta!

ELEONORE

Minkä onnen?

ROBESPIERRE

Luottamuksen ja uskollisuuden.

ELEONORE

Epäilettekö sitten jotakin?

ROBESPIERRE

Minä epäilen kaikkia ihmisiä. Minä näen valheen heidän katseessaan, minä näen petoksen piilevän heidän vakuuttelujensa alla. Heidän silmänsä, heidän suunsa, heidän kädenpuristuksensa, koko heidän ruumiinsa valehtelee. Epäluulo myrkyttää kaikki minun ajatukseni. Minut on luotu vienompien tunteiden ihmiseksi. Minä rakastan ihmisiä, minä tahtoisin luottaa heihin. Mutta kuinka voi luottaa, kun näkee heidän rikkovan lupauksensa kymmenen kertaa päivässä, myyvän itsensä, myyvän ystävänsä, myyvän armeijansa, myyvän isänmaansa, pelosta, kunnianhimosta, siveettömyydestä, vahingonilosta? Minä olen nähnyt Mirabeaun, Lafayette'in, Dumouriez'n, Custine'in, kuninkaan, aristokraattien, girondistien, hebertistien vuoron jälkeen tulevan pettureiksi. Sotaväki olisi kaksikymmentä kertaa jättänyt isänmaan vihollisen saaliiksi, jollei se olisi koko ajan tuntenut selkänsä takana giljotinin varjoa. Kolme neljännestä konventista hieroo salaliittoa konventtia vastaan. Paheita kiusoittaa se sankarillinen kuri, jonka vallankumous on niille asettanut. Ne eivät uskalla avoimesti käydä hyveiden kimppuun, ne kätkeytyvät säälin ja lempeyden naamariin, pettääkseen yleisen mielipiteen, saadakseen sen rikollisille suopeaksi ja ärsyttääkseen sen isänmaanystäviä vastaan. Mutta minä tempaan pois naamarit, minä pakotan kansalliskokouksen näkemään, mitä sen takana on — kavalluksen ilettävät kasvot! Minä pakotan salaliittolaisten naamioidut rikostoverit tuomitsemaan minun kanssani kavaltajat kuolemaan tai hukkumaan heidän kanssaan. Tasavalta on voittava — mutta oi Jumalani, mistä sorakasoista se onkaan nouseva! Pahe on lohikäärmeen kaltainen. Jokainen veripisara, joka putoaa, saa eloon uusia hirviöitä. Se tarttuu parhaimpiinkin, toiseen toisensa perästä. Toissapäivänä Philippeaux, eilen Danton, tänään Desmoulins... Desmoulins, minun lapsuudenystäväni, minun veljeni!... Kuka on pettävä meidät huomenna?

ELEONORE

Onko se mahdollista? Niin monta petturia! Ja teillä on siitä todisteet?

ROBESPIERRE

On, on enemmänkin kuin todisteet — siveellinen varmuus, tuo järkähtämätön vaisto, joka ei minua koskaan petä.

ELEONORE

Ei, te ette voi erehtyä — te tiedätte kaikki, te näette heidän sydämensä syvyyteen. Ah! Ovatko he sitten kaikki mädänneitä?

ROBESPIERRE

On neljä, viisi semmoista, joista pidän — rehellinen Couthon, joka ajattelee vain maailman kärsimyksiä, vähät välittäen omistaan; herttainen ja vaatimaton Le Bas; minun veljeni, joka on jalo luonne, mutta liian huvinhaluinen, — kaksi lasta ja kuoleva mies.

ELEONORE

Entä Saint-Just?

ROBESPIERRE

Häntä minä pelkään. Saint-Just on vallankumouksen elävä miekka, järkähtämätön ase, joka olisi valmis uhraamaan minut niinkuin kaikki muutkin rautaiselle lailleen. — Kaikki muut pettävät. Minun tarkkanäköisyyteni kiusaa heitä, he ovat kateellisia kansan rakkaudesta ja siksi koettavat herättää vihaa minua vastaan. Marseillen ja Lyonin prokonsulit kuittaavat hirmutyönsä Robespierre'in nimellä. Vastavallankumous esiintyy milloin lempeyden, milloin kauhun naamarissa. Jos minä annan hetkeksikään väsymykselle valtaa, olen minä mennyttä, on tasavalta mennyttä. Couthon on sairas. Le Bas ja minun veljeni ovat kaksi ajattelematonta poikaa. Saint-Just on poissa pitämässä armeijaa kurissa. Minä olen yksin näiden petturien keskellä, jotka hyörivät ympärilläni koettaen lyödä minut takaapäin. He tappavat minut, Eleonore.

ELEONORE (tarttuu hänen käteensä nuorekkaan vilkkaasti)

Jos te kuolette, ette te kuole yksin.

(Robespierre katsoo häneen hellästi. Eléonore punastuu.)

ROBESPIERRE

Ei, rakas Eléonore, teidän ei tarvitse kuolla. Minä olen vahvempi kuin kurjat viholliseni. Totuus on minun puolellani.

ELEONORE