Part 8
Ohjelman mukaan oli ensin ajettava "Kattilaan", siellä sitten käveltäisiin, syötäisiin kevyt ateria ja noustaisiin husaaritemppeliin; kaikki tämä oli tapahtuva ennen neljää, jolloin päivällinen oli "Kolmen Korpin" ravintolassa. Kralowetz, virkavelvollisuuksiaan ajatellen, ei liittynyt toisten seuraan, vaan ohjasi askeleensa suoraan yllämainittua kolmea synkkää lintua kohti tilatakseen siellä päivällisen. Vasta kun tämä tärkeä tehtävä oli suoritettu, oli hänen määrä jäljessä saapua husaaritemppeliin.
"Kattila" on ihastuttava laakso, jota metsäiset kukkulat ympäröivät joka puolelta. Yhdellä näistä kukkuloista on tuo useasti mainittu temppeli.
"Jääkäämme alas, parooni Zollern", sanoi Daniela, kun seura varustautui nousemaan kukkulaa ylös. "Antakaamme nuorison pyrkiä noita kukkuloita kohti ja jääkäämme me järkevät ihmiset laaksoon."
"Kernaasti", vastasi Zollern, käyden kannolle istumaan Danielan viereen. "Mutta myöntäkää, rakas rouva Dormes, että jos me todellakin kuuluisimme järkeviin ihmisiin, niin olisimme yksinkertaisesti jääneet kotiin. 'Kattila' ei ole hullumpi, mutta Helenental on melkein yhtä kaunis; meidän seurassamme ei näytä oikea yhteenkuuluvaisuuden henki vallitsevan, ja epäonnistuneet herkut, joiden on määrä kruunata juhlamme, eivät varmaankaan vedä vertoja niille ruokalajeille, joita teidän tai minun keittäjäni olisivat voineet tarjota meille Badenissa."
"Mitä, jäättekö te tänne, armollinen rouva?" sanoi Trélazure eroten ryhmästänsä. "Sallikaa, että minäkin seuraan teidän esimerkkiänne." Ja hän kävi istumaan Danielan toiselle puolelle.
"Minä muutan sittenkin mieleni", sanoi Zollern hetken kuluttua. "Minä lähden husaaritemppeliin, muuten näyttää tosiaankin siltä, kuin olisin jo liian vanha kiipeämään!"
"No mutta parooni Zollern!" pyysi Daniela.
Tämä oli kuitenkin jo kiiruhtanut myrskyaskelin toisten jäljessä.
"Antakaa hänen mennä, armollinen rouva, -- minä siunaan häntä sen johdosta; ainakin voin puhua pari sanaa teidän kanssanne. Tuo ratsumestari ei päästänyt teitä hetkeksikään --"
"Ja te ette poistunut hetkeksikään kauniin rouva von Lacherin luota!"
Daniela katui näitä sanojaan samassa kun hän oli ne lausunut; mutta niitä ei voinut enää ottaa takaisin, ja hänen täytyi tyytyä siihen kiitolliseen hymyilyyn, jolla Trélazure kuittasi ne.
"Tuo 'kaunis' -- minun mielestäni hän ei muuten ole erittäin kaunis -- rouva von Lacher on inhottavin olento, mitä koskaan olen tavannut. Toivokaamme että ratsumestari puolestaan --"
"Hän on miellyttävä mies!"
"Ah! Minkä vuoksi hän ei siis jäänyt tänne?"
"Hän meni ravintolaan; minä luulen, että hän on hankkinut meille siellä jonkun yllätyksen -- ilotulitusta tai mustalaismusiikkia -- tai jotain sellaista."
"Se on kehuttavaa huomaavaisuutta, josta en voi häntä kyllin kiittää; sitenhän minulla on tilaisuus sanoa teille pari sanaa kahdenkesken -- ja minulla on teille paljon, äärettömän paljon kerrottavaa."
"Wienin matkastanneko?"
"Myöskin siitä. Eräs ystävä kutsui minut sinne erään kunnia-asian vuoksi -- riita tuli kuitenkin sovinnossa järjestetyksi. Minun piti olla hänen sekundanttinsa; en voinut kieltäytyä. Olisinko muuten eilen -- juuri eilen lähtenyt pois Badenista?"
"Ja miksi ette juuri eilen?"
"Sitä te kysytte? Ettekö tuntenut, että se mikä toissapäivänä ei tullut sanotuksi, olisi eilen päässyt julki? -- Kun sunnuntai-iltana päivällisen jälkeen läksin luotanne, olin suloisin sitein sidottu Badeniin; ja seuraavana aamuna sain sähkösanoman ja olin pakotettu matkustamaan ensimäisellä junalla -- te nukuitte silloin vielä. Se oli minulle, sen voin vakuuttaa, hyvin tuskallista. Olisin voinut kirjoittaa teille --"
"Mutta mitä te ajattelette, herra von Trélazure?" katkaisi Daniela hänen puheensa ihastuneena asioitten käänteestä, mutta ajatellen yhä ylpeitä ja järkeviä päätöksiään. "Mitä te ajattelette? En ymmärrä, että teillä olisi ollut syytä maanantaina sanoa tai kirjoittaa minulle mitään. Olettehan te vapaa, voitte matkustaa minne teitä haluttaa, päiväksi Wieniin tai vuodeksi Parisiin ilmoittamatta siitä minulle sanaakaan!"
"Minäkö vapaa, armollinen rouva? Sen te sanotte vain pilkataksenne minua. Te tunnette kyllä pitelevänne kädessänne suopunkia, jonka te olette heittänyt minun onnettoman -- tai onnellisen -- kaulaan --"
"Kas täällä te olettekin, olipa se hauska!"
Ääni kuului tien käänteestä ja paroonitar Rimmersperg ilmestyi näkösälle.
"Kaikki muut menivät ylös temppeliin, mutta minä jäin alas niinkuin tekin ja voimme siis yhdessä kuluttaa aikaamme... Minä käyn tänne istumaan. En tahtoisi, että teidän olisi ikävä tällä huviretkellä, rakas rouva von Dormes, koska tulitte mukaan vain Giuliettani mieliksi; minun mieluisa velvollisuuteni on pitää teille seuraa... Ymmärrättehän te toki saksaa?" sanoi hän kääntyen Trélazuren puoleen, jonka kasvot vetäytyivät tämän varsin epämieluisan häiriön johdosta happamiksi.
"Hyvin vähän, madame", vastasi hän.
"Älkää sanoko minulle madame -- siten nimitetään Wienissä vain -- no, te kyllä tiedätte, rouva von Dormes, mitä sillä tarkoitetaan -- sanokaa minua rouva paroonittareksi."
"Suokaa anteeksi, en ymmärrä oikein, madame --"
"Oi, teitä itsepäistä!"
"Suokaa anteeksi, hyvät naiset", sanoi Trélazure omalla kielellään; "minä lähden hiukan metsään kävelemään. Kun kerran on huviretkellä, niin täytyy käyttää myös tilaisuutta tarkasti hyväkseen."
Ja hän poistui.
"Sepä oli hyvä, että hän läksi, nyt voimme paljoa paremmin jutella yhdessä, rakas rouva von Dormes. Minulla on teille niin paljon mielenkiintoista kerrottavaa... Minusta näyttää aivan siltä, kuin Ebenstein hakkailisi Giuliettaa. Sepä vasta olisi edullinen naimiskauppa!... Ja kylläpä kaikki meidän sukumme nenäänyrpistävät vanhat kreivit harmittelisivat, jos Giuliettani pääsisi keskelle heidän joukkoaan!"
"Ja vieläkin toinen uutinen", jatkoi paroonitar, kun Daniela ei vastannut mitään. "Olen huomannut, että ranskalainen auttoi rouva von Lacherin alas vaunuista ja puristi hänen kättään. Ja olisittepa nähnyt, miten tämä alas astuessaan näytti silkkisukkiaan -- melkein sukkanauhojaan myöten -- se oli oikein häpeällistä. Minä olen sen aina sanonut, tuo rouva ei ole komilfo. Te olette sittenkin aivan toista -- aito-aatelinen..."
"Minä en ole aatelissukua lainkaan."
"Teidän isänne oli kai kuitenkin 'von'? Mutta vaikka hän ei sitä olisi ollutkaan -- niin olette te joka tapauksessa erittäin säädyllinen nainen!"
"Paljon kiitoksia!"
"Pyydän. Minä tunnen suorastaan intohimoa teitä kohtaan -- jaloksi kiihkoksi sitä kai voisi sanoa... jo sen vuoksi, että tiedän, miten kernaasti te tahtoisitte hankkia Giuliettalle sopivan miehen... Iloitsen huomisista tanssiaisista -- sillä toivon, että Ebenstein tanssii hänen kanssaan kotiljongin -- Boderichit kävisivät keltaisiksi ja vihreiksi kateudesta..."
"Ebenstein on pyytänyt minut jo kotiljongiin."
"Teidätkö? Tuletteko te siis sittenkin tanssiaisiin?"
"Jollen vielä kerran muuta mieltäni! Ihmeellistä", lisäsi Daniela enemmän itsekseen, kuin paroonitar Rimmerspergille -- "miten viime päivinä olen ollut epävarma itsestäni!"
Muuten hän ei ollut lainkaan pahoillaan sen johdosta, että hänen keskustelunsa Trélazuren kanssa tuli keskeytetyksi. Hän ei olisi tiennyt mitä vastata toisen tekemään rakkaudentunnustukseen. Se oli iskenyt hänen ylitseen kuin riemuisa salama, mutta tämä riemuntunne soti vielä liiaksi edellisten päivien päätöksiä ja mielipiteitä vastaan; hänen täytyi ensin itse päästä suurempaan selvyyteen. Että Trélazure oli suuresti harmistunut tuosta keskeytyksestä, sen hän kyllä oli huomannut; hän tiesi myöskin, että hänen rakkaudentunnustuksensa liekki ensi kerralla oli kohoava vielä korkeammalle -- että hän intohimoisesti ikävöi hetkeä, jolloin hän saattoi puhua hänen kanssaan; kaikki tämä kyti iloisena, elämänriemua kohottavana aarteena Danielan sielun pohjalla, ja siksi hän saattoi kärsivällisesti kuunnella paroonitar Rimmerspergin juoruja.
Vähitellen vuorellenousijat palasivat jälleen takaisin ja seura oli täysilukuisena taas koolla. Pian sen jälkeen lähdettiin ravintolaan. Kaikki olivat nälkäisiä, -- myöskin rakastuneet. Nämä ehkä kaksinverroin, sillä ei mikään ole suuressa seurassa sen mieluisampaa kuin toive saada istua armaansa vieressä iloisen aterian aikana.
"Kolmen Korpin" ravintola on matala, kylpylän tapainen rakennus tanssi- ja ruokasaleineen. Talon edustalla on suuri, puitten varjostama kenttä, johon on asetettu pöytiä. Tänne oli myöskin päivällinen katettu kuudelletoista badenilaiselle huviretkeilijälle.
Kello oli puoli viisi iltapäivällä. Taivas oli kirkastunut, mutta auringonsäteet eivät voineet tunkeutua tiheiden lehvien läpi, joiden alla pöytä seisoi; ne sallivat vain tuulen hengessä lepattelevien lehtien varjojen tanssia valkealla pöytäliinalla ja lasien säihkyä sateenkaaren väreissä.
Kralowetz oli suorittanut tehtävänsä hyvin; korkeat kukka- ja hedelmälaitteet koristivat pöytää, ja sivupöydällä oli useita shampanjapulloja asetettu jäihin jäähtymään. -- Jonkun matkan päässä oli Ebensteinin hankkima mustalaisorkesteri asettunut.
Iloisen mielialan vallitessa käytiin pöytään istumaan, ja useimpien onnistui valita paikkansa sydämensä toiveitten mukaan. Daniela istui Trélazuren ja Ebensteinin välissä; luutnantti Müller oli äidillisistä vastahankkeista huolimatta anastanut itselleen paikan Giuliettan vieressä, ja tämä oli siihen tyytyväinen; sillä Ebenstein, joka istui hänen toisella puolellaan, edusti otsaketta "mahdollinen naimiskauppa", ja rakastunut luutnantti hänen toisella puolellaan otsaketta "liehittely". Müller ei voinut missään tapauksessa tulla kysymykseen naimakandidaattina, mutta pöytätoverina hän salaisine imarteluinensa, helline huokauksinensa ja vähäisine uhkarohkeine temppuinensa oli kylläkin hupaisa. Rouva von Lacher istui vastapäätä Trélazurea, hän saattoi siis mielensä mukaan harjoittaa silmäpeliä hänen kanssaan loukkaamatta siltä nelivaljakkoansa, joka parittain istui hänen kummallakin puolellaan, molempien ulompien surren ansaitsematonta kohtalon kovuutta.
Ateria ei ollut liiallisen komea. Tarjona ei ollut hienoja ranskalaisia ruokalajeja, joihin toiset läsnäolijoista olivat tottuneet, vaan ruoka oli tavallista itävaltalaista ravintolaruokaa; mutta kaikille se maistui erittäin hyvältä. Siinä oli hanhisoppaa, naudanlihaa perunasoseen ja sipulikastikkeen kera, vihreitä herneitä, hanhenpaistia ja kurkkusallaattia, vanukasta ja jäätelöä. Sen lisäksi vaahtoavaa Pilsneriolutta, viiniä ja shampanjaa; vilkasta keskustelua, heleää naurua, kauniita kasvoja, ihastuttavaa mustalaissoittoa, muutamia rakastuneita sydämiä: kukapa voisi väittää, etteivät nämä päivälliset "Kolmen Korpin" ravintolassa olisi olleet viehättäviä?
Aurinko oli jo laskenut, mutta istuttiin yhä pöydässä. Mustaa kahvia tarjottiin. Herrat tupakoivat; naisista vain Daniela oli sytyttänyt sauhukkeen -- everstinrouvan suureksi harmiksi.
"Katsokaahan," sanoi hän naapurilleen Rimmerspergille, "rouva von Lacher ei ole mikään siveyden esikuva, mutta ei hän ainakaan tupakoi!"
"Mutta minä vakuutan teille, rouva von Dormes on kelpo ihminen -- tähän saakka en ainakaan ole muuta huomannut; me asumme samassa talossa."
"Ja ranskalainen asuu siellä myöskin?" sanoi rouva von Boderich merkitsevästi.
"Neiti Giulietta", kuiskasi onneton Müller surullisen-hellällä äänellä, "katsokaa minuun vain kerrankin armollisesti -- kauan ei minua missään tapauksessa enää ole."
"Aiotteko ampua itsenne?" naureskeli Giulietta.
"En, niin pelkurimainen en ole, mutta loukkaus vie minut hautaan; minä olen köyhä, köyhä raukka ja rakastan teitä rajattomasti... Suokaa minulle edes huominen kotiljongi!"
"Silloin äiti ottaisi minut hengiltä!"
"Voi noita äitejä -- siinä on tyttärien suurin varjopuoli. Ilman teidän julmaa äitiänne te varmaankin armahtaisitte minua --"
"Ja antaisin teille käteni?"
"Antaisitte minulle kontiljongin!"
"Sen saatte kernaasti. Mutta olkaa hyvä ja siirtykää hiukan kauemmaksi -- äiti katsoo tännepäin -- muuten hän kutsuu minut luokseen."
"Minun mielipiteeni on," selitti herra von Lacher parooni Zollernille, "että mustasukkaisuus on typerin inhimillisistä intohimoista. Minun rouvallani esimerkiksi on ollut monta monituista kiusausta, mutta kymmenestä ihailijasta hän hylkää --"
"Kymmenen!" täydensi Zollern.
"Te osuitte varsin oikeaan."
"Jollei minulla olisi huomisia tanssiaisia lohdutuksenani, armollinen rouva," sanoi Ebenstein moittivalla äänellä Danielalle, "niin voisi teidän naapurinne saattaa minut epätoivoon; hänhän vetää koko teidän huomionne puoleensa!"
"Me juttelimme Parisista," vastasi Daniela. "Meillä on siellä paljon yhteisiä tuttavia ja lempipaikkoja -- tuhannet mielenkiintoiset muistot nousevat mieleen."
"Nuo muistotko saavat poskenne tuolla tavalla punoittamaan ja silmänne loistamaan?"
"Siihen on kai shampanja syynä, jota te liian ahkeraan olette minulle kaatanut!"
"Eihän se sentään lie noussut teille päähän, armollinen rouva?"
"Ei; mutta minulla on omituinen utumainen tunne siitä, että maailma on varsin ihana."
"Ja elämä elämisen arvoinen?"
"Juuri niin!"
"Ja rakkaus rakastamisen arvoinen?"
Viimeiseen kysymykseen ei Daniela vastannut.
"Mitenkä olisi", sanoi hän ääneensä, "jos nousisimme pöydästä?"
"Te olette oikeassa!" yhtyi rouva von Lacher häneen nousten ylös, ja samalla koko nelivaljakko hyökkäsi pystyyn ojentaen valtiattarelle viuhkan, huivin, päivävarjon ja hansikkaat.
Kaikki nousivat nyt pöydästä ja sitten astuttiin ravintolan salin ovea kohti. Sisällä oli piano. Lacher, joka soitti hyvin, kävi soittokoneen ääreen istumaan soittaen valssia. Müller ja Giulietta tanssivat kerran salin ympäri.
Trélazuren oli onnistunut päästä istumaan Danielan viereen, joka nojautui sohvannurkkausta vasten.
"Hauska retki", alotti Trélazure, "meitä oli vain neljätoista henkeä liikaa. Meidän pitäisi lähteä toistamiseen tällaiselle retkelle -- mutta ilman noita neljäätoista!"
Daniela pudisti päätään.
"Eikö? Ettekö halua?"
"En!"
"Koska se olisi teistä ikävää?"
"Eihän minun velvollisuuteni ole selittää syitä myöntymiseeni ja kieltämiseeni."
"Te olette oikeassa! Naisten ei tarvitse koskaan päästää lähelleen kysymystä: 'Minkä vuoksi'. 'Sen vuoksi että' kuuluu logiikan piiriin, eikä naisilla, niin kuin tietty, ole sen kanssa mitään tekemistä."
"Oi, kreivi Trélazure, taaskin te arvostelette naisia aivan ylimalkaisesti! Enkö minä voi saada teitä siitä luopumaan?"
"Te voitte saada minut mihin ikinä haluatte. Minä makaan kahlehdittuna teidän jalkojenne juuressa ja antaudun kokonaan teidän armoillenne; te..."
"Armollinen rouva, saanko edeltäpäin jo nauttia huomisesta kotiljongista?" Keskustelun keskeyttäjä oli Ebenstein.
"Tanssia -- nytkö -- heti päivällisen jälkeen ja viinin huumeessa? Ei kuningaskunnan hinnastakaan!"
"Nämät rukkaset merkitsevät kai kukkasia toiselle", sanoi ratsumestari vetäytyen pois.
Mutta Danielakin nousi paikaltaan ja lähestyi muuta seuraa. Hän ei tahtonut antaa uudelle kosijalleen tänä iltana enää uutta tilaisuutta kahdenkeskiseen keskusteluun.
"Tahdotteko osoittaa minulle ystävyydenpalveluksen, Zollern?" Daniela kääntyi herttaisen vanhan diplomaatin puoleen.
"Olen teidän käskettävänänne; mitä minun tulee tehdä?"
"Ottakaa minut haltuunne älkääkä heittäkö minua enää hetkeksikään yksin, aivan kuin olisitte takkiainen!"
"Suurimmalla mielihyvällä, armollinen rouva. Minä luulin päin vastoin näytelleeni ystävän osaa vetäytymällä arasti kuin orvokki syrjään; mutta takkiaisen tehtävä on minulle paljoa mieluisampi. Nyt tarjoan teille käsivarteni ja lähdemme puutarhaan kävelemään; asemalle ajaessamme nousen teidän vaunuihinne; junassa en väisty rinnaltanne ja Badenissa saatan teidät ovellenne."
"Kiitos, rakas Zollern; teidän seurustelutaitoonne luottaen on minulla varsin miellyttävä ilta tulossa."
"Sitä hauskempi, kaunis ystävättäreni, kun aion koko ajan olla vaiti ja jättää teidät omien ajatustenne valtaan; ei mitään saa suorittaa puolitiehen: tahdon voittaa täydellisesti luottamuksenne."
"Rakas Zollern!"
"Vain yksi kysymys. Oletteko onnellinen?"
"Onnellinenko?... En tiedä vielä -- elämä on ihana!"
"Pitäkää varanne, Daniela... Vaan ei, en tahdo saarnata, en tahdo ystävänvirkaani alentaa iloahäiritseväksi varoittajantoimeksi. Jos elämä teidän mielestänne on ihanaa, niin sitä parempi; jos ennenaavistamaton riemu täyttää sielunne, niin antautukaa sen valtaan; jokainen onnen hetki -- ja olkoon se vain hiljainen, ehkäpä aivan aiheeton mielikuvituksen luoma onnenhetki -- on voitto, joka lieventää suurta maailmantuskaa!"
XIV
Affi kirjoitti ainettaan.
"Tunnin kuluttua isä palaa kotiin," tuumi hän mielessään silmäillen seinäkelloa, "siksi ennätän hyvin valmiiksi."
Mutta tuskin poika oli ajatellut tuon ajatuksen loppuun, kun isä astui jo sisään.
"Joko sinä tulit takaisin, pappos?"
"Niin, Affi. Tunnistani ei tullut mitään; rouva Dormesilla on 'päänsärkyä' -- varmaankin eilisen huviretken johdosta... Mutta sinä näytät kalpealta, lapseni; etkö voi hyvin?"
"Aivan niinkuin tavallisesti. Tahtoisin kernaasti tietää, onko muilla ihmisillä yhtä raskasta elää maailmassa. -- En tahdo valittaa, pappos, minä iloitsen suuresti elämästä; mutta ilot ovat ikäänkuin koruompelua kankaalla -- ja kangas on kärsimysten langoista kudottu."
"Mitä sinä nyt puhut, lapsi?"
"Tuo ajatus ei ole nyt vain mieleeni tullut; aion kirjoittaa tänään aineen kärsimyksistä ja iloista, ja silloin tuo kuva tuli mieleeni. Mutta ehkäpä se ei sovellu muihin ihmisiin, ehkä vain minuun, siksi että olen raajarikkoinen raukka!"
"Poikani" huudahti Stern pelästyneenä, "mikä sinua vaivaa? Nythän sinä itketkin!... Jätä aineesi sikseen, tänään _me_ lähdemme yhdessä huviretkelle, vai mitä arvelet? Minä käyn hakemassa ajurin ja me ajamme metsään. Otetaan eväitä koriin ja pari kirjaa; ulkona metsässä me heittäydymme sammaleille, juttelemme, syömme, luemme ja hengitämme havuilmaa; tahdotko, Affi?"
Poika taputti käsiään.
"Kiitos, isä. Näetkös, taaskin koruompelu kankaalla!"
"Sinulla on onneksi vaatimattomia ilonvaatimuksia. Minullekin muuten tekee huviretki hyvää; minunkin kankaassani tuntuu olevan pari alakuloista lankaa."
"Ehkäpä meidän kauniin rouvamme päänsärky, pappos?"
"Oikein arvasit, viisas Affi. Minä en näet usko hänen huononvointiinsa, sillä äskettäin näin avonaisesta ikkunasta rouva Dormesin istuvan kirjoituspöytänsä ääressä, ja minä pelkään, että hän jättää jälleen nuo tunnit, joista minä toivoin itselleni niin paljon iloa. Minun esitelmäni ei luultavasti miellyttänyt häntä, taikka häneltä puuttuu kestävyyttä. Eilisellä retkellä hän on ehkä kokenut jotain, joka kahlehtii suuremmassa määrässä hänen mieltään; varmaankin hän menee piakkoin uusiin naimisiin... mutta mitä typeryyksiä minä nyt puhun... Pue sillä välin päällesi, minä menen hankkimaan hevosen sekä evästä."
"Saako korppos tulla mukaan?"
"Jos sen tekee mieli, niin miksikä ei!"
Danielan päänsärky oli tosiaankin ollut vain veruke. Edellisenä tuntina tehdyt muistiinpanot olivat koskematta, eikä hän kyennyt kiinnittämään ajatuksiaan nyt Herbert Spenceriin. "Raoul de Trélazure" oli se nimi, joka pimentäen kaikki muut loisti suurin kirkkain kirjaimin hänen sielussaan.
Mutta hän ei tahtonut päästää luokseen myöskään tämän nimen kantajaa. Kun hän kello yhden seuduissa tuli häntä tapaamaan, käski hän sanoa hänelle:
"Armollisella rouvalla on päänsärkyä eikä hän ota tänään vastaan; hän toivoo kuitenkin illalla -- jos hän silloin voi paremmin -- näkevänsä herra von Trélazuren tanssiaisissa."
Hän tahtoi valmistaa näistä tanssiaisista suuren ilojuhlan, siksi hän työnsi pikarin, jota hän janosi, huuliltaan syrjään voidakseen tyhjentää sen sitä kuohuvampana myöhemmin illalla. Illalla Raoul -- jonka kaiho tämän viivytykseni kautta vain kiihtyisi -- esittäisi ratkaisevan kysymyksen, ja keskellä valomerta ja huumaavaa tanssimusiikkia hän antaisi onnekkaan myöntymisensä. Ei sentään... ajatuksissaan hän sen vain antaisi, onnellistuttaen siten itseään. Mutta kosijalleen hän vastaisi: 'Niin nopeasti en voi ratkaista tulevaisuuttani. Te miellytätte minua, mutta ensin tahdon oppia teitä tuntemaan.' -- "Eikö se olisi myöskin parasta ja viisainta, mitä voin tehdä? tuumi Daniela mielessään, kun hän oli ennättänyt tähän ajatuksensa käänteeseen. -- Enkö ollut päättänyt sitä jo jyrkästi pari päivää sitten? Eikö minun pitäisi ensiksi koettaa tutkia perinpohjin hänen luonnettaan, ennenkuin päätän antaa hänelle myöntävän vastauksen? Oi, jollen tuntisi vain olevani niin lujasti sidottu -- minä olen hänen, hänen omansa... Miten vaihtelevainen ja heikko nainen olenkaan", nuhteli hän itseään. "Kun romaanisankaritar on tehnyt jonkun päätöksen, päässyt selville jostakin tunteesta, niin pysyy hän lujana siinä eikä muuta syyttä mieltään, jota vastoin minä joka hetki joudun ristiriitaan, saarnaan itselleni -- ja samalla kuitenkin varsin hyvin tiedän, ettei saarnaaminen mitään auta. -- Enkä edes heikkoudessani ole johdonmukainen, sillä kun pelkään tulevani voitetuksi, niin käännyn jälleen luottavaisena saarnaajan puoleen, jonka sanoihin äsken en pannut huomiota ja pyydän häneltä vahvistavaa päätöstä... Tulkoon mitä tulee -- tänä iltana en toivottavasti vielä sido itseäni -- mutta kerran se tapahtuu! Miten iloitsenkaan saadessani nähdä hänet -- kun hän kietoo käsivartensa ympärilleni saattaessaan minut tanssiin... nyt jo tunnen sydämeni sykkivän -- Ebenstein sai tosin luvan tanssia kotiljongin kanssani -- sitä parempi -- Raoul tulee mustasukkaiseksi... hän näkee, miten haluttu minä olen -- voisin valita hyvinkin monen joukosta -- olen kaunis ja rikas -- mutta vain tuo yksi ainoa, tuo ihana, kuninkaallinen mies -- oi, rakastan sinua!" päätti hän puoleksi huoaten tämän yksinpuhelunsa.
"Saako tulla sisään?" kysyi ääni Danielan makuusuojan ovelta. Kello oli puoli yhdeksän illalla ja nuori rouva pukeutui parasta aikaa.
"Katsohan kuka siellä on", sanoi hän kamarineitsyelle.
"Siellä ovat Rimmerspergin naiset."
"Giulietta tahtoo näyttää itseään ennenkuin lähdemme tanssiaisiin", sanoi äiti kynnykseltä.
"Hyvä, tulkaa vain sisään", vastasi Daniela ystävällisesti.
Nuori tyttö oli vaaleanpunaisessa puvussa, avokaulaisena, tekoruusuja tukassa ja hameessa. Paronittarella oli ikuinen musta juhlasilkkihameensa yllä, ja pitsihuivi hartioilla, joka peitti monet vajavuudet, sekä orvokkien koristama päähine päässä.
"Giulietta on ihastuttava", sanoi Daniela; "hänen pukunsa tekee vain näin kesätanssiaisissa liiaksi laskiaispuvun vaikutuksen. Katsokaahan, rakas lapsi, puutarhuri on lähettänyt minulle kokonaisen puutarhan kukkia; jos tahdotte, niin vaihtakaa tekokukkanne oikeihin ruusuihin."
"Mutta ne kuihtuvat jo ensimäisen tanssin jälkeen!" sanoi äiti.
"Ei laisinkaan, teidän armonne", sanoi kamarineitsyt; "jos polttaa vain kukan varren pään, niin kestävät ne tuoreina koko yön."
"Liiaksi avokaulainen te myöskin olette näin kesätanssiaisissa, rakas Giulietta. Sallikaa minun kietoa tämä tylliharso teidän olkapäittenne ympärille, kas -- ja nyt kiinnitämme sen teeruusulla, se lieventää suuresti puvun vaikutusta; myöskin tummaa tukkaa vastaan vaaleat ruusut näyttävät paljon hennommilta... Iloitsetteko tanssiaisista? Minä iloitsen suuresti!"
"Mutta ettehän te ole lainkaan vielä alkanut pukeutua. Mitä te panette yllenne?"
"Tuossa on pukuni!"
Molemmat naiset lähenivät alkoovia, jossa Danielan puku oli vuoteelle levitettynä.
Se oli kokoonpantu kermanvärisestä harsokankaasta, pitseistä ja atlassinauhoista. He tarkastelivat pukua yksityiskohtiaan myöten, yksin silkkivuoria ja pitsiröyhelystä hameen liepeessä.