Part 7

"Se on totta, Affi, minä olen harmistunut ja minä selitän sinulle syyn siihen. Meidän 'kaunis haltijattaremme' on loukannut minua."

Hän kertoi, miten rouva Dormes ei ollut vastannut hänen tervehdykseensä.

"Katsoppas, lapsi", lisäsi hän, "sinun pitää koettaa tulla kuuluisaksi tai rikkaaksi, jos tahdot, että tämän maailman suuret kohtelevat sinua ystävällisesti!"

"Tai vieläkin parempi, en yritä lainkaan päästä heidän pariinsa. Mutta eihän haltijattaremme ole mikään arkkiherttuatar, enkä siis ymmärrä miksi hän kohtelisi sinua ylpeästi?"

"Minä olen juutalainen, ja vielä lisäksi köyhä juutalainen. Juutalaisella täytyy olla miljoonia, jotta hän olisi seurakelpoinen. Tai pitää olla runoilija, sellainen kuin Heine, tai soittotaiteilija niinkuin Meyerbeer --"

"Tai halveksia sellaisten ihmisten seuraa, jotka yhä ovat noin ennakkoluuloisia."

"Affi, sinä olet tänään paljoa järkevämpi kuin minä!"

"Minä toistan vain sinun omat opetuksesi, ja sinä puhut noin katkerasti vain siksi, että olet loukkaantunut."

"Olet oikeassa. Minun mielipiteeni ei olekaan se, että me juutalaiset seisoisimme alhaisemmalla asteella kuin muut ja että meidän tulisi mielettömien ihmisten halveksumisen johdosta osoittaa muuta kuin halveksumista. Mutta tämän herttaisen, henkevän naisen puolelta tällainen kohtelu hämmästytti minua, loukkasi minua suorastaan... Mene nyt nukkumaan, Affi, minä kirjoitan vielä teostani... Työ on paras surun lääke."

"Voisinhan minäkin vielä kirjoittaa pienen aineen --"

"Ei, sinä näytät tänään väsyneeltä; parempi, että lähdet levolle. Hyvää yötä, lapseni, pieni, rakkahin ystäväni!"

XII.

Seuraavana päivänä ei Daniela ollut tyttärensä tunnilla läsnä. Tunnin jälkeen hän kutsui kuitenkin herra Sternin luokseen. Tämä oli valmistunut siihen, että hän saisi nyt eronsa.

Hän tunsi kalpenevansa astuessaan saliin. Huoneen nurkkaan oli siirretty pöytä, ja kaksi tuolia sen viereen; oikea koulupöytä, joka oli täynnä kirjoja ja vihkoja.

Daniela astui käsi ojossa tulijaa vastaan.

"Rakas herra Stern, mitähän te eilen ajattelitte minusta?"

Tämä odottamaton ystävällisyys teki Franzin niin onnelliseksi, että hän suuteli ilahtuneena ojennettua kättä.

"Minä olin niin hajamielinen", jatkoi Daniela, "etten nähnyt teitä lainkaan, vaikka luultavasti sittenkin näin teidät, koska jälkeenpäin muistin sen tosiasian, että seisoitte tervehtien edessäni, ja minä itse vain tuijotin teihin."

"Mutta armollinen rouva -- sallikaa minun tehdä tämä huomautus -- varmaankin teillä oli jokin hyvin mieluisa ajatus, koska se saattoi siinä määrin kiehtoa teitä."

"Niin, hyvin mieluisa, ja hyvin mieletön. Tänään se on kokonaan haihtunut."

Daniela puhui totta. Hän luuli jälleen vapautuneensa tuosta lemmenpaulasta.

Tällaiset keskeytymiset sattuvat useinkin heräävän intohimon ensiaikoina. Katse, äänensävy, selittämätön sähkövirta, joka kulkee toisesta toiseen, voi kahlehtia ihmisen kokonaan; mutta äkkiä tämän tenhon rikkoo vastakkainen vaikutus -- epäystävällinen sana, vastenmielinen kasvojenilme, omituinen, toisesta toiseen kulkeva kylmä tuulahdus -- ja ihminen on jälleen vapaa; lähestyminen riittää kiristämään jälleen taikasidettä, hetkellinen ero löyhentää sen uudestaan; ja sitten sitä kieppuu sinne ja tänne, milloin vangittuna, iloiten kahleistaan, milloin vapaana, riemuiten vapaudestaan.

Danielan loukattu ylpeys oli tällä hetkellä siirtänyt hänet viimeksimainittuun tilanteeseen. Että Trélazure saattoi siten matkustaa pois tuon hetken jälkeen, jolloin he olivat sanattomasti paljastaneet sydämensä tunteet, loukkasi hänen turhamaisuuttaan ja arvoaan -- näistä molemmistahan ominaisuuksista niin sanottu ylpeys on kokoonpantu -- ja koska loukkauksen iskemä haava kirveli kipeämmin kuin rakkauden tuottama, niin luuli hän jälkimäisen kadonneen.

"Nähkääs, herra Stern, olen ottanut esille vakavimmat kirjani sekä vihkoja aivan kuin koulutyttö, siltä varalta että minun tulee kirjoittaa jonkunmoisia aineita tai muistiinpanoja. Mitä te olette tuonut minulle?"

"Minäkö? En mitään, armollinen rouva, sillä eilisen käytöksenne johdosta en uskaltanut enää toivoa, että te haluaisitte toteuttaa suunnitelmaanne. Jos sallitte, niin käyn ottamassa ohjelman, jonka toissapäivänä panin kokoon. Minä arvelin näet, että meidän opiskelumme -- jotta se ei muuttuisi vain tavalliseksi keskusteluksi -- olisi järjestelmällisesti suunniteltava ja sitä tarkoitusta varten tein oikean ohjelman."

"Siis eilen niin täynnä innostusta ja tänään piditte minua jo uskottomana? Ja mistä syystä te luulitte minun aikovan vetäytyä pois, laiskuudestako ehkä?"

"Ei, vaan ylpeydestä!"

"Kopeudesta, tarkoitatte te -- sillä ylpeys on jotain aivan toista -- minä iloitsen, että minussa on ylpeyttä, sillä se on minun tukeni; -- mutta häpeäisin olla kopea. Älkää käsittäkö minua toiste väärin! Olisipa se toivoton vastalaulaja näissä henkisissä dueteissa, joka olisi siksi typerä -- muuta sanaa minun on mahdoton keksiä -- että hän käyttäytyisi kopeasti. Käykää siis hakemassa ohjelmanne. Se herättää jo uteliaisuuttani."

Poistuttuaan muutamiksi minuuteiksi palasi Stern takaisin mukanaan huolellisesti viivoitettu, siististi kirjoitettu ja eri osastoihin jaettu paperiarkki. Rouva Dormes tarkasteli sitä.

"Tosiaankin", sanoi hän, "tämä on järjestelmällistä: kullekin eri opinhaaralle oma määrätty työaikansa, maailmanoppia, viisaustiedettä, kirjallisuutta ja niin edespäin. Jos perusteellisesti seuraan suunnitelmaa, niin kieltämättömästi tietoni suuresti lisääntyvät."

"Eivätkä minun sen vähemmän, armollinen rouva. En tahdo mitenkään tekeytyä miksikään viisauden lähteeksi, josta kaikki ne asiat, jotka ohjelmassa ovat mainitut, ilman muuta kumpuilisivat esiin. Kirjoista meidän kummankin tulee tietoja ammentaa; mutta paljoa enemmän tietoja me saamme yhdessä lukien kuin jos kumpikin opiskelisi erikseen; sillä ajatustenvaihdon kautta kehittyvät meidän mielipiteemme ja me teemme huomioita, jotka yksin lukien eivät koskaan selviäisi."

"Niinkuin näen", sanoi Daniela tarkastellen vieläkin ohjelmaa, "tulee minun hankkia muutamia kirjoja... Me voimme yhdessä sitten laatia luettelon ja minä tilaan ne vielä tänään Wienistä. Katsokaapa sillä välin, eikö minun varastostani löytyisi jotakin, jota voisimme käyttää."

Stern tarkasteli pöydällä olevien kirjojen nimiä.

"Kas, Herbert Spencer, Tylor, Bain, siinähän meillä on uudempi englantilainen filosofinen koulu edustettuna; oletteko te siihen perehtynyt, armollinen rouva?"

"Perehtynyt olisi liiaksi sanottu. Minä tunnen heitä hiukan ja aavistan niitä suuria totuuksia, joita he ovat kutsutut ilmoittamaan. Olettehan tekin Darwinin kannattaja?"

"Hyvinkin innokas, armollinen rouva. Jos olisi olemassa Darwinin palvelusta, niin tahtoisin olla sen ylimmäisenä pappina. Minä jumaloin tuota miestä, joka uutteralla tutkimuksellaan, järkiperäisellä ajatuskyvyllään on laskenut perustuksen maailmankäsitykselle, joka ihmishengen kehityshistoriassa merkitsee tähänastista suurinta käännekohtaa."

"Minä ymmärrän nyt, miten tuo mies, joka voi herättää näin tulista rakkautta, voi olla myöskin yhtä kiihkeästi vihattu. Mutta minä iloitsen, että meidän mielipiteemme tässä suhteessa käyvät yhteen. Tosin en tähän asti ole tuntenut yhtä kiihkeää Darwinihailua kuin te; mutta ehkäpä te saatte sen minussakin yhtä palavasti liekehtimään. Se olisi minulle mieleen; kaikki ihailu herättää ihmisessä itsessään onnelliseksi tekevää, sydäntäavartavaa hartautta."

"Se juuri on oikea sana, armollinen rouva: hartautta. Ja meidän aikanamme, jolloin kaikki epäjumalat horjuvat ja kaikki tarut katoavat, voi meidän hartautemme kohdistua vain yhteen jumaluuteen, joka hitaasti paljastuu silmiemme edessä -- minä tarkoitan _totuuteen_. Siksi voidaan jokaista, joka rohkealla kädellä kohottaa harsoa -- vaikkapa kuinkakin pienessä määrässä -- sanoa profeetaksi. Me saamme kai sanoa, puhuessamme luonnon ihanista laeista, maailman alituisesta edistymisestä, kaikkien yhä täydellisemmiksi kehittyvien erilaisten lajien yhtenäisestä syntymisestä -- me saamme kai sanoa: totuus on suuri ja Darwin hänen profeettansa!"

"Teidän vastustajanne väittäisivät tämän johdosta, että teidän profeettanne on julistanut melko surullisia lakeja: ikuista taistelua, tuskaa ja kuolemaa; vahvemman voittoa heikomman yli ja lopulta heikomman täydellistä tuhoamista."

"Se ei ole sen surullisempaa kuin kirkon julistama oppi käärmeen voittamisesta, johon myös liittyy kuolemaa ja tuskaa, -- niin paljon kuolemaa, että Jumalan itsensä täytyi heittää henkensä ristillä. Elämä ja kuolema on nyt kerta kaikkiaan olemassa maailmassa, sitä ei voi mikään filosofia, olkoon se miten optimistinen tahansa, tehdä tyhjäksi. Eikö vapahduksen oppi sano meille, että tuska kannustaa taisteluun ja taistelu viittaa meille voittoisan tien täydellisyyteen? Sillä voitto tulee voimakkaamman osaksi, ja se joka on voimakas, on myös parempi -- hyve -- _virtus_ -- merkitsee voimaa."

"Tähän teidän vastustajanne sanoisivat harmistuneina: Mitä! Asetatteko te raa'an voiman hyveen tasalle; teidän mielestänne siis gladiaattori seisoo korkeammalla kuin Virgilius, ja haukka on parempi kuin kyyhkynen?"

"Niinkauankuin ihmiskunta on vielä alkuasteellaan ja jaettuna heimoihin, joiden olemassaolo riippuu sotaonnesta, niin kauan voimakas nyrkkitaistelija seisoo todellakin korkeammalla asteella kuin uneksiva runoilija; tarvitaan jo kehittyneempää yhteiskunnallista sivistystä antaakseen nerolle etusijan ennen uljuutta; sellaisessa ympäristössä on taasen nero voimakkaampi, ja hänessäkin siis _voima_ pääsee voitolle -- joskaan sitä ei tarvitse nimittää raa'aksi voimaksi. Yleensäkin tuollainen kieleen siirtynyt adjektiivi voi viedä harhaan koko ajatuksenjuoksun. Tässä käsitteet 'raaka' ja 'voima' yhdistettyinä, jotka te panitte minun vastustajani suuhun, olivat saattaa häpeään minun uskoni voiman jalosta voitosta. Väitellessä täytyy, ennenkuin tekee tyhjäksi vastustajan koko väitteen, ensiksi kärsivällisesti yrittää kuristaa yksityiset sanat."

"Te puhutte ikäänkuin rauhallinen väittelykin olisi veristä taistelua!"

"Nuo ovat taaskin sanoja, armollinen rouva, jotka eivät sovellu yhteen: 'rauhallinen' ja 'väittely'. Maailmaa hallitseva olemassa-olon laki määrää myöskin mielipiteiden kehityksen ja levenemisen. Siksi nekin ovat aina kiistassa keskenään -- toinen hävittää toisen, missä ikänä vain voi. Kaksi ihmistä, jotka kiistoineen astuvat tämän taistelun arenalle, eivät mitenkään voi ajatella rauhallisesti toisiaan. Toinen, joka sanoo valkea, tahtoo tuhota toisen mustan, ja mustalla ei ole mitään muuta toivetta, kuin mustata toisen valkean. Koska kumpainenkaan ei koskaan onnistu, niin tahtovat molemmat kuitenkin murskata, tuhota toisen mielipiteen, ja kun sekään ei onnistu, niin ainakin pilkata, häväistä ja nöyryyttää toista; missä rauhallisuudella silloin on sijansa?"

"Sattuu joskus sittenkin", sanoi Daniela, "että kaksi ihmistä rakastaa toisiaan ja elävät täydellisessä sovussa, joskin heillä on pohjaltaan aivan erilaiset mielipiteet."

"Sillä ehdolla sitten, etteivät he koskaan vaihda mielipiteitään."

"Kova ehto -- varsinkin aviopuolisoille."

"Oi, Jumala varjelkoon avioliitosta eri mielipidettä olevien kesken!"

Daniela ajatteli Trélazurea:

Hyvä, että se juttu on lopussa, sillä minä luulen, että hänen ja minun välillä ei voisi olla henkistä ymmärtämystä...

"No, herra Stern, ryhdymmekö siis työhön", sanoi hän ääneensä. "Mistä me alotamme?"

Stern ehdoitti, että he lukisivat luvun Herbert Spenceriä. Danielan toimena oli, toisen lukiessa ääneen ja hänen tehdessään selittäviä huomautuksia, merkitä muistiinpanoja vihkoon, jotta hän niiden nojalla voisi sommitella kirjoitelman seuraavaa tuntia varten.

"Jos kirjoitelma onnistuu", sanoi Stern, "niin lähetämme sen 'Deutsche Rundschaun' toimitukselle."

"Ei, ei mitenkään", vastasi Daniela. "Minä en tahdo tulla kirjailijattareksi, vaikkapa minulla -- jota muuten en lainkaan usko -- olisikin siihen taipumusta. Jos sellaisella uralla aluksi sattuu onnistumaan, niin viekoittelee se yrittämään eteenpäin, ja se vaatisi aivan liikoja; täytyisi uhrata siihen kaikki voimansa, koko kykynsä, eikä minulla ole sellaiseen aikaa eikä haluakaan. Minä kuulun Dalialleni, minä kuulun maailmalle ja ehkäpä tehtävänäni tulee vielä olemaan -- tuottaa uudessa avioliitossa miehelleni mahdollisimman paljon onnea. Eikä jokainen tahtoisi vaimokseen kirjailijatarta."

Stern katsoi puhujaan. Äkkiä hän suistui avarasta ajatuksen maailmasta ympäröivään todellisuuteen. Hän näki kauniin naisen edessään, joka juuri oli puhunut onnesta, jonka hän aikoi lahjoittaa miehelle... Kadehdittava mies! Miten punakat nuo huulet olivat -- ja miten pehmeästi tuo valkea käsi suippoine sormineen, jotka lepäsivät Spencerin kirjan lehtien välissä, miten pehmeästi tuo valkea käsi kykenisikään hyväilemään, kun se sivelisi armaansa otsalta hiukset syrjään... Ja kaiken tuon lisäksi tuo suuri, valoisa sielu. --

"Joko te olette tehnyt valintanne?" ei Stern malttanut olla ääneen kysymättä.

Danielaa hämmästytti tämä rohkea kysymys, mutta hän myönsi itselleen, että hän itse omilla sanoillaan oli vaatinut sen esille ja vastasi:

"Valinnutko? -- En. -- Mutta luuletteko te", lisäsi hän harvakseen, "että ihmisellä kaikissa olosuhteissa on voimaa itse valita? Minä pelkään aina, että kerran teen uhkarohkean kuperkeikan keskelle tuntematonta maailmaa; aivan vastikään minä pelastuin tuosta vaarasta... mutta voisihan se uusiintua, vai mitä?"

Stern aikoi vastata, mutta Daniela teki torjuvan liikkeen.

"Ei, ei, älkäämme puhuko tästä asiasta, se ei kuulu meidän opetussuunnitelmaamme. Näiden vakavien oppituntien tulee juuri riistää minut irti yksityiselämäni pikku huolista. Jos alkaisin kertoa teille hakkailuistani ja naimatuumistani, niin lopulta eksyisin pukuasioihini ja kysyisin niissä teidän mieltänne. -- Pysykäämme ohjelmassamme!"

"Tämän käskyn pidän mielessäni, armollinen rouva. Minä pidän kiinni ohjelmasta."

Stern nousi ylös. Daniela ojensi hänelle kätensä.

"Hyvästi, rakas herra professori, ylihuomiseen siis!"

XIII

Giuliettan oli sittenkin onnistunut saada Daniela mukanaan huviretkelle. Mutta tähän mielenmuutokseen ei ollut vaikuttanut nuoren tytön kaunopuheisuus, vaan Danielan rakkaudesta johtuva harmi. Sillä hän ei luullut enää olevansa rakastunut. Huviretkelle oli lupautunut eräs hänen kosioistansa -- ratsumestari kreivi Ebenstein -- ja Daniela tahtoi toki tarkastella häntä hiukan lähempää; parooni Zollern aikoi myös tulla mukaan, ikävää hänen ei siis tarvinnut pelätä, ja hyväpä olisi, jos Trélazure takaisin tultuaan saisi kuulla, ettei hän hänen poissaollessaan ollut surrut, vaan huvitellut niin paljon kuin suinkin. Tässä tarkoituksessa hän päätti myös kunnioittaa läsnäolollaan ensi tanssiaisia.

Kello kahdeksan aamulla kerääntyi koko huviretkiseura asemalle. Taivas oli hiukan pilvessä, -- mutta sitä parempi; kuumuus ei tulisi liiaksi rasittamaan.

"Kuinka monelle hengelle minun on lunastettava pilettejä?" kysyi toimelias luutnantti Kralowetz, joka kaikilla huviretkillä, kaikissa tanssiaisissa ja muissa juhlatilaisuuksissa oli aina toimeenpanijana, tanssinjohtajana, oppaana, hovimestarina, puhujana, ruokalistan laatijana, "kaiken sieluna", niinkuin hän itse sanoi.

Läsnäolijat laskettiin ja tultiin siihen lopputulokseen, että tarvittiin viisitoista ensiluokan paikkaa: paroonitar Kimmersperg ja Giulietta, everstinrouva von Boderich ja hänen kaksi tytärtänsä, rouva von Lacher, Daniela -- seitsemän naista, "onneton luku" -- oli joku huomauttanut; parooni Zollern, kreivi Ebenstein, herra von Lacher, kaksi herraa Meyerfels, pankkiirin poikia -- vihamieliset veljekset, niinkuin heitä nimitettiin, koska he kumpikin hakkailivat rouva von Lacheria -- eräs puolalainen aatelismies Prasinski ja luutnantti Marbach, jotka kumpikin täydensivät rouva von Lacherin loistovaunujen nelivaljakon. Giuliettan ihailijoista oli vain yksi läsnä -- hänkin luutnantti, parraton, rahaton, mutta sydän täydessä tulessa. Luutnantti Adhemar Müller oli aivan vaalea, ja Giuliettan musta tukka ja tummat silmät olivat hänet lumonneet. Hän olisi heti ollut valmis tarjoamaan hänelle sydämensä ja nimensä, jollei hän jo edeltäkäsin olisi suureksi surukseen ollut vakuutettu siitä, että Giulietta oli varannut hänelle rukkaset.

"Meitä on siis, niinkuin saduissa sanotaan, seitsemän naista", todensi Kralowetz, "onneton luku, niinkuin jo on huomautettu, ja kahdeksan herraa: summa viisitoista pilettiä." Ja hän hyökkäsi luukulle. "Juna tulee vasta kahdenkymmenenviiden minutin jälkeen", ilmoitti hän takaisin tullessaan. "Ensiksi saapuu Wienin juna."

Osa seuraa oli ensiluokan odotussalissa, toiset asemasillalla. Siellä oli Danielakin; hän käveli Zollernin rinnalla edes ja takaisin. Hänellä oli yllään yksinkertainen vaaleanharmaa "englantilainen" kävelypuku; pyöreän olkihatun ympärille oli harmaa harso kiedottu; pitkät, napittomat ruotsalaiset hansikkaat kädessä ja jalassa kapeat kultanahkakengät. -- Rouva von Lacher, joka piti hoviaan odotussalissa, oli paljoa huomiotaherättävämmin puettu ja muistutti kaikkein uhkarohkeimpia, Trouvillen rantapukuja esittäviä muotikuvia. Hänen kasvonsakin olivat muotikuvan kaltaiset; valkeat ja punaiset, suuret silmät, suora profiili, sydämenmuotoinen suu -- kaunotar kieltämättä -- mutta sieluton. Hän puhui vain vähän, mutta ajatteli vieläkin vähemmän. Hänen koko elämänsä kohdistui vain siihen, että hän voisi olla niin paljon kuin suinkin muotilehdenkuvan kaltainen, ei vain puvussaan, vaan koko olennoltaan ja eleiltään. Maailmannainen, sellaisena kuin se esiintyy romaaneissa, näyttämöllä, sanomalehden kronikassa, se oli hänen ihanteensa. Hänen täytyi käyttää ensiluokkaisinta muotikauppaa, hänen pöydällään piti olla uusimmat romaanit, hänen oli pakko olla läsnä jokaisessa teatterin ensi-illassa, hänen täytyi osoittaa harrastusta ravikilpailuja kohti, hänellä tuli olla joukko ihailijoita ympärillään; ja tätä viimeistä tarkoitusta varten hän ahkerasti keimaili ja salli itselleen monenlaisia vapauksia mitä aviolliseen uskollisuuteen tuli. Wienin juna saapui asemalle.

Äkkiä ajatus iski Danielan mieleen: mitäpä jos Trélazure nyt saapuisi?

Tuskin hän oli ajatellut tuon ajatuksen loppuun, kun kreivin ylhäinen vartalo ilmestyi vaunun portaalle. Hän hyppäsi alas ja astui nopeasti asemasillan yli. Ennenkuin hän oli ennättänyt ovelle, oli hänen silmänsä sattunut Danielaan ja Zollerniin. Silminnähtävä ilo kirkasti hänen kasvojaan, kun hän ohjasi askeleensa heitä kohti.

"Mikä onnekas kohtaus", sanoi hän tervehtien.

"Hyvää huomenta", vastasi Daniela varsin kylmästi.

"Ette te suinkaan matkusta pois, armollinen rouva?"

"Minä olen aikeissa", vastasi Zollern puhutellun asemesta, "ryöstää rouva Dormesin. Me matkustamme lähinnä Siamin ja Kantonin kautta Siperian poikki ja Uralin yli takaisin 'Kolmen korpin ravintolaan' Mödlingissä. Ettekö halua tehdä meille seuraa?"

"Jos ryöstö on kysymyksessä, niin pelkään olevani liikaa, ja matkasuunnitelma tuntuu minusta myös hiukan yksitoikkoiselta. -- Mutta nyt muistuukin mieleeni: ehkäpä onkin kysymyksessä huviretki, josta vastikään kuulin ja josta te, armollinen rouva, vakuutitte kunniasanallanne jäävänne pois? Vaihtelevainen on naisen mieli..."

"Hullu, joka siihen luottaa", vastasi Daniela. "Aivan niin; te näette minut lähdössä huviretkelle."

"Sitten sallikaa Herran tähden minua yhtyä seuraanne!"

Danielan mielestä päivä äkkiä näytti kietoutuvan riemuvalaistukseen; kylläpä siitä tulisi mielenkiintoinen huviretki, ja vaikka se ei tarjoisikaan muuta kuin tilaisuuden osoittaa ystävällisyyttä kreivi Ebensteinille kreivi Trélazuren harmiksi. "Tuleeko minusta koketti?" tuumi hän sitten kauhuissaan. "Ei", lohdutti hän itseään, "tuo parisilainen tahtoo leikitellä sydämelläni, minulla on siis oikeus rangaista häntä."

"Te tuotatte meille suuren ilon, jos liitytte seuraamme", sanoi Daniela jäisen kylmästi.

"Teidän äänenne ei kuulu kovin kehottavalta, armollinen rouva, mutta minulla on kylliksi rohkeutta tullakseni mukaan. Minkä muun aseen tarvitsen vielä puolustuksekseni?"

"Ennen kaikkea piletin!" vastasi Zollern.

"Mitään varastoja ei siis tarvitse hankkia?"

"Ei; meidän matkamme päämääränä on ravintola, sinne ei tarvitse tuoda mukana muuta kuin hyvää tuulta ja ruokahalua."

"Tahdotteko olla hyvät ja esittää minut muille retken osanottajille!"

Zollern otti sen tehtäväkseen ja vei Trélazuren ensi sijassa rouva von Lacherin luo.

Daniela katsoi molempien herrojen jälkeen ja huomasi, miten kaunis rouva loi murhaavan silmäyksen tulijaan. Elenore Lacherin ei tarvinnutkaan muuta tehdä, kuin kohottaa hitaasti suuret silmänsä paljastaakseen katselijalle todellisen kauneuden kuvan.

Kun Trélazure oli vielä esitelty toisillekin seuran jäsenille, joita hän ei ennestään tuntenut, läksi hän lunastamaan itselleen piletin ja meni sitten -- päinvastoin kuin Daniela oli olettanut, rouva Lacherin luo.

Daniela viittasi kreivi Ebensteinin viereensä.

"Huomennako upseeritanssiaiset siis ovat?" kysyi hän.

"Aivan niin; mutta juhlan viehätys on varsin vähäinen, kun te ette ole luvannut koristaa tanssiaisiamme läsnäolollanne!"

"Koristaa on liian voimakas sana, mutta tanssiaisiin aion kyllä tulla."

"Taivas sen teille palkitkoon! Lupaatteko kotiljongin minulle?"

"Kellekäs muuten?"

"Te saatatte minut onnelliseksi!"

"Onnellinen on kai myöskin liikaa --"

"Juna lähtee Wieniin!" huusi asemamies.

Rouva von Lacher tuli odotussalista nojautuneena Trélazuren käsivarteen; aviomies ja nelivaljakko seurasi jäljessä.

Paroonitar Rimmersperg keskusteli konduktöörin kanssa.

"Tehkää hyvin ja antakaa meille hyvät paikat älkääkä päästäkö muita siihen osaan vaunua; teidän ei tarvitse katua sitä."

"Tulehan, äiti", kehoitti Giulietta, "mehän täytämme jo ilmankin kokonaisen vaununosaston."

"Tytöt", sanoi everstinrouva tyttärilleen, "pysytelkää minun lähelläni, älkääkä liittykö rouva von Lacherin seuraan."

Kralowetz, yleinen järjestäjä, oli ottanut haltuunsa kokonaisen salonkivaunun, ja seura asettui siihen. Kaikki vaipat ja päivänvarjot pantiin verkkoihin; jokainen kävi istumaan minne sattui ilman mitään järjestystä tai aikaisempaa sopimusta, niin että everstintyttäret, äidin varoituksista huolimatta, joutuivat eroon äidistä ja sattuivat juuri rouva von Lacherin viereen; viimeksimainitun neljä ihailijaa, sen sijaan että he olisivat saaneet paikkansa ihailunsa esineen lähellä joutuivat ahtaaseen vaununnurkkaukseen ja katselivat toisiaan epäilevin katsein; Giuliettan kavaljeeri oli Ebenstein, joka ei lainkaan ollut häneen ihastunut, ja Daniela joutui molempien vanhojen naisten, Rimmerspergin ja Boderichin väliin.

Konduktööri leimasi piletit ja juna läksi liikkeelle.

"Se oli oikein", sanoi rouva von Rimmersperg Danielalle, "että te tulitte mukaan. Niin, kun Giulietta saa jotain päähänsä, niin vie hän sen myös perille. Luullakseni tästä tulee oikein hauska huviretki; matkassa on niin monta kaunista herraa -- se on mielenkiintoista -- minä tarkoitan sellaisia, joilla on jotakin. Kunhan vain tuo typerä luutnantti Müller olisi jäänyt tulematta! Hän on kauhean rakastunut Giuliettaan ja pelästyttää muut pakosalle."

"Minun mielestäni taas", sanoi everstinrouva, "olisi rouva von Lacher kernaasti voinut jäädä pois -- hän vetää kaikki verkkoihinsa. Tänään on ranskalaisen vuoro. Kuka hän oikeastaan on?"

"Hän kuuluu lähetystöön", selitti paroonitar Rimmersperg. "Hän asuu samassa talossa kuin mekin. Hän kuuluu olevan varsin hyvästä perheestä, Britanniasta --"

"Bretagnesta", korjasi Daniela.

"Niin juuri, kieleni kompastui. Mutta minä en luule, että hän ajattelee naimista. Olen kuullut sanottavan, että ranskalaiset menevät naimisiin vasta sitten, kun heillä on kuutamo, ja silloinkin vaan rikkaan kanssa."

"Miltä se rikas kuutamo näyttää?" kysyi Daniela, jonka ikävästä keskustelusta huolimatta täytyi nauraa.

Onneksi ei matkaa kestänyt kauan. Puolen tunnin kuluttua oltiin perillä -- Mödlingin asemalla.