Part 3

Ei juhlapuku oo Tamaran Ees ilopäiväin konsana Näin ollut kaunis, upea: Koristain kukat kotivaaran (Niin vaatii vanha tapa maan) Hänt' ympäröivät tuoksullaan Ja, hyväellen kylmää kättä, Kuin hyvästi ne mailman jättää. Ei mistään hänen kasvoillaan Voi nähdä, ett' on kuolemaan Haluinsa hurmoksessa käynnä, -- Niin kaikki niiden piirteet on, Kuin aina marmor' eloton, Vain sitä kauneutta täynnä, Mi vaill' on ilmett' tunteiden, -- Kuin kuolo, salaperäinen. Mut hänen huulillensa outo On hymy kesken hyytynyt Ja kertoa, min kärsi kouto, Se tarkkaavalle tiesi nyt. Siin' ilmen' ylenkatse jäinen Sydämen, mi löi syvästi, Ajatus viime näkyväinen, Elolle kuiske: hyvästi! Olemust' turhaan kuvastellen, Näin kuolleemp' oli vielä nyt, Ja toivottomamp' omaisellen, Kuin silmä i'äks pimennyt. Niin, tullen ehtoon juhlahetken, Kun päivyt, päätettyään retken, Sulanut kultamereen on, Kaukaasian huiput purppurassa Seisovat hetken hohtavassa, Kohoten tummaan siintohon; Vaan tämä puolikuollut valo Ei toista enää luontoon luo Ja tielle valaistusta palo Jäähuippuin kellekään ei suo...

XV

On valmis lähtöön surusaatto, -- Omaiset, joukoin naapurit. Rintaansa ääneti lyö taatto, Kiharat repii kaunihit, Kun selkään nousee viime kerran Ratsunsa liinaharjaisen. Niin alkoi matka saattuen. Se kestää kolmen päivän verran. Povessa sukukalmiston Saa impi lepokammion. Gudalin kantaisä eräs Mi teiltä ryöstöin saaliit keräs', Kun tauti hänet kahlehti Ja tunnonvaivat valtasi, Syntinsä oli sovittaakseen Luvannut kirkon rakentaa Huipulle vuoren, pilvein taa, Min tuul' on tehnyt laulumaakseen, Käymältä haukka nähdä saa. Ja kirkko yksinäinen väleen Kasbékin kohos lumihin Ja rauhaan, lepäämähän jälleen Pääs' sinne ruumis julmurin; Näin kalmistoksi tullut tuoll' on Tuo vuori, pilvein suosima: Ikäänkuin liki taivasta Asunto kodikkaamp' ois' kuolon, Ei häiriytyisi uni tää Viimeinen etääll' ihmisistä... Vaan turhaa! Kuollut mennehistä Suruist' ei, riemuist' unta nää.

XVI

Sinisen seesteen lakeuksilla Siivillä kultaa hohtavilla Lens' enkel pyhä, kantaen Sylissään sielun syntisen; Suloisin sanoin, toivein yksin Epäilyt haihdutti hän sen, Rikoksen jäljet, kärsimyksen Pois kyynelillä huuhtoen; Etäältä kuulivat he taivaan Jo soittoa, kun äkist' aivan, Pidättäin heidän lentonsa, Ryöpsähti rietas hornasta... Oli valtava, kuin pyörre huima, Salaman loiste välkkyvän, Ja ääni, mielettömän tuima, Huus' ylpeästi: "mun on hän!"

Keruubin painui rintaa vastaan, Rukoillen kauhun tyyntäen, Tamaran sielu syntinen. Tuoss' arpa hänen tulevastaan: Taas seisoi henki siinä, mut Ken oiskaan hänet tuntenut?! On katse julma, täynnä ihan Hän myrkkyä on tuhoisaa Rajoitta raivoovan vihan Ja haudan viimaa kamalaa Vain jäykät kasvot puhaltaa.

"Katoa kolkko henki manan!" Näin vastas' airut taivahan: "Oot kylliks' ollut voittajana, Nyt tullut hetk' on tuomar'sanan, Vanhurskas päätös Jumalan. Koetusaik' on ohi nyt; Maantomun kanss' on jättänyt Hän paheen kahleet. Kotihimme Jo ammoin häntä odotimme. Niit' oli tämä olento, Joitten on elo tuokio Vain ääretöntä kärsimystä, Ain' uhkuvata viehätystä; On heille kirkastuksestaan Sydämen säikeet Luoja suonut, Ei mailmaa varten heitä luonut, Ei mailmaa heitä vartenkaan! Hän kallihilla hinnall' aivan Sovitti kaikki epäilyt... Hän kärsi, lempi -- ovi taivaan On rakkaudelle auki nyt!"

Ja viettelijään ankarasti Katsahti enkel viimekseen Ja, viuhtoin siivin riemuisasti, Hän häipyi taivaan kirkkauteen. Mut voitettuna Daimon' tälleen Hulluudet kiros' unelmain, Vihaisna jäi hän elämälleen, Kuin ennen, mailmaan yksin jälleen Lemmettä, toivehitta ain!...

* * *

Liepeillä laakson Koishaurin, Kupeella jylhän kallion Nyt vieläi nähtävinä muurin Muinaisen raunioita on. Niist' yhä kulkee tarinoita, Kauheita kuulla lapsien... Tekoja taika-ajan noita Todistaa, puihin lymyten, Kuin aave, muistomerkki kolkko. Alhaalla kylä kirjavoi; Maa kukoistaa ja vihannoi, Huminaan häipyy äänten solkko, Ja karavaanit, helisten, Kulkevat kulkuansa kaukaa. Läp' usmain syöksyin, kuohuen, Kimaltain, vuorivirta laukkaa. Parissa kevään, auringon, Suloisen elon, ikinuoren, Iloiten leikkii luonto vuoren, Kuin lapsukainen huoleton.

Vain linna synkk' on yksinänsä, Aikansa kerran elänyt, Kuin jäänyt jälkeen ystävänsä, Omaisten vanhus raukka nyt. Kuun nousua siell' oottaa illoin Asukkaat näkymättömät: Vapauden juhla niill' on silloin, -- Huristen vain ne kiitävät. Eräkäs uusi, harmaa lukki, Kutovi seitit, seinät tukkii; Iloiten leikkii katolla Perheineen ruohonpäinen lisko Ja pimeästä ra'osta Kyy arka kiemuroitaan viskoo Luo vanhan portaan paateron: Se ajoin kierryksissä on Ja ajoin pitkäksensä oikoo Ja läikehtien siinä loikoo, Kuin kalpa urhon tarpeeton, Kentälle jäänyt taistelon. -- Mi jylhyys! Elost' entisestä Ei jälkiä: on tarkkaan pestä Käs' uuras ajan ehtinyt; Gudalin kuulumainehesta Ja tyttärestä suloisesta Ei mikään muistut' enää nyt! Vain kirkko harjanteella siellä, Tuo pyhän voiman suojaama, Mi peittää heidän tomunsa, Lomitse pilvein näkyy vielä; Sen portin eessä seisovat Kiviset mustat vartiat Luminietoksien kattamina; Povellaan heillä pantsarina Jäät hohtaa sulamattomat. On yltä jyrkänteiden posket Synkästi riippuin peittäneet, Kuin äkkijäätynehet kosket, Uniset jättivyörykkeet. Puhuri siellä käyttää kaulaa, Tomussa seinäin harmajain Välistä pitkään laulun laulaa, Välistä huutaa ulvahtain. Ja ihmekirkosta kun siitä Saa kaukomaille viestit ain', Idästä pilvet joukottain Pyhissä käymään sinne kiitää; Muu kenkään ei nyt itkekään Kivillä kalman majan tään; Kasbék vain, synkkä, povessansa Kuin saitur kätkee saalistansa. Siell' ikinurina ei maan Ikirauhaa häiri konsanaan.