Part 2

Rukoushuone tuoss' on tiellä... Ja muuan ruhtinas on siellä, -- Näät, koston uhri, pyhä nyt, -- Jo Herrass' ammoin levännyt. Pitoihin, taistoon, siitä asti Jos minne kulki matkamies, Niin rukoella hartahasti Sen haudan kohdall' aina ties; Se teko suojas' matkaavaisen Aseilta muhamettilaisen. Mut tavan esi-isien Halveksi nuori sulhanen -- Hänelle viekkaan haaveen ansan Kavala Daimon' viritti: Yön pimeässä, unissansa Hän morsiantaan suuteli... Vilahti eessä joku musta, Jo toinen... Pari pamausta... Jalustimille pian taas Nous' vaiti uljas ruhtinas, Papàhan painoi syvään ensin, [Kaukaasialainen päähine] Välähti ase kädessään, Navahti piiska, -- kiitämään Kuin kotka sai hän... Kuulat lensi, Ja hurja huuto, voihkaus, Kajahti syväll' laaksoloissa... Vaan pitk' ei ollut tappelus: Grusiinit arat oli poissa!

XII

Ja vait' on kaikki... Allapäin Ruumiita ratsastajiensa Kamelit katsoi. Hetkittäin Helähti heidän kulkusensa. On ryöstön saalis matkue Ja kuollehitten ylitse Yölintu kehää kiertäin, liitää. Ei haudan rauhaan koskaan niitä Saa sieltä luostarkalmisto, Miss' isäin tomu lepää jo; Ei tule huntuun verhottuina Sisaret, äidit itkusuina Mailt' etäisiltä suremaan, Rukoillen, heidän haudoillaan! Vaan käden hartaan pystyttämän Tien viereen, suojaan vuoren tämän, He muistoks' saavat ristin vain, Min verkollansa vehreällä Kietoopi, helläst' armastain, Muratti vehmas kevähällä; Ja tiellä tukalalla tällä Väsähtyneiden matkaajain Se siimessuojana on ain.

XIII

Kuin sarvas virma ratsu lentää Ja korskuen, kuin sotaan, entää, Äkisti milloin seisattuu Ja, kuolaa pärskyvänä suu, Tuult' tunnustelee sieraimilla; Äkisti iskee rautaisilla Hokilla maahan helähtäin Ja, harjaa puistain pörröisätä, Taas kiitää hurjast' eteenpäin. Mies vaiti ajaa hevost' tätä, Tuon tuosta ponnistellen ain, Pään kaulalle sen painaltain, Eik' ohjaa enää marhaimilla, Vaan jalan hervon kannuksilla Ja veri vuotaa virtanaan, Valuen hänen loimellaan... Veit, ratsu uljas, taistelusta, Kuin nuoli, kyllä herrasi, Mut hänen, yö vaikk' oli musta, Katala kuula yllätti!

XIV

Häätalo itkee, voihkaa; pihan Kaikk' kansa täyttää: kenen tuo On ratsu, pakahtunut ihan, Mi kaatui maahan portin luo? Ken hengetön tuo ajajansa? Nuo rypyt tummall' otsallansa Sen tietää tuimat taistelut. Veressä ovat ase, vaate; Kuin viime hurjan otteen aate, On käsi harjaan turtunut. Ei kauan nuorta ylkää vuottaa Tarvinnut katseen morsion; Hän ruhtinas ei ollut suotta: Kuin lupas, häihin tullut on. Mut, voi, sen tietää toden pelkän, Ei käy hän koskaan ratsun selkään!...

XV

Suruttomahan perheeseen, Kuin ukkonen, löi viha taivaan! Tamara raukka vuoteelleen On itkuun vaipununna aivan; Ajavi kyynel kyyneltä Ja rinta nousee raskahasti... Kas, on kuin äänen hurmaavasti Hän kuulis soivan yllänsä: "Äl' itke, laps', äl' itke syyttä! Ei kyynelkaste elävyyttää Voi hengetöntä ruumista; Se himmentää vain katsees kilon, Sun polttaa vienon poskes silon! Ei kuule hän, on kaukana, Ei tunne tuota surua; Suloinen taivahan on valo, Min näkee kuolleen silmä jalo; Ja enkel'laulu hälle soi... Mit' unet mitättömät olon, Valitus, itku tyttöpolon Vieraalle taivaan olla voi? Ei maksa arpa kuolevaisen, Mua usko, enkel' elon maisen, Ees silmänräpäystäkään Surusi kalleutta tään! Yläilmain ulapalla Ilman purjeit', ohjaajaa Hiljaa huuruiss' soutamalla Soihdut sorjat tuikahtaa. Taivaan lakeutta laajaa Jäljetönnä vaeltaa Tapaamattomana taajaa Pilvilaumain hahtuvaa. Niille lähdön, tulon häivä Huolt' ei, riemua ei tuo, Sääliä ei mennyt päivä, Toivoa ei uusi luo. Tuskan tuokio kun painaa, Niitä vain sä muistele, Maallist' ylenkatso aina, Ole huoleton, kuin ne! Kun yötär hiljaa hunnullansa Kaukaasian vuoret varjostaa, Kun taikasanan kautta kansa Lumottu uneen raukeaa; Kun kalliolla rapisuttaa Tuul' lehteä, jo kuihtunutta, Ja pimennossa piilostaan Pyrähtää lintu nopeaan; Ja viiniköynnöksien alla, Kastetta taivaan ahmimalla, Kun puhkeaa yökukkanen; Kuu kulta takaa vuorien Kun hiljaa taivahalle palaa Ja sua silmäilevi salaa, -- Niin silloin luokses lentelen, Jään vieraaksesi aamuun asti, Kult'-unelmilla ihanasti Sun silkkiripses sulkien..."

XVI

Ja sanat vaikenivat... Loittoon Ään' äänen jälkeen häipyi ain'... Tamara katsoo, kavahtain, Ja vaipuu kummaan sielun soittoon; Ei kaiho, pelko, riemastus Povensa ole ilmaus; Kaikk' ovat tunteet päässeet voittoon. Kahleensa sielu katkasi, Valahti veriin tuli pyhä Ja hälle korviin kaikui yhä Tuo ääni outo ihmeesti. Haluttu uni aamusella Väsyneet luomet ummisti; Mut mielen kiehtoi Daimoni Näin oudoll' ennushaavehella: Sanaton vieras, utuinen, Ihanuutt' ylhää loistaen, Kumartui hänen päätään kohti Ja silmistä sen katse hohti Niin leppeä, niin suruinen, Kuin syvän säälin tuntien. Mut enkel' ei hän taivahainen, Ei suojelija jumalainen, Ei sateenkaaren säteitä Sen kiharoilla kimmellä; Ei oo hän rietas manan henki, Min pahaan kiusata on työ, -- Kuin kirkas ilta, muoto senki: Ei valo, pimeys, päiv', ei yö!...

Toinen osa.

I

"Oi, isä, isä, uhkas heitä, Tamaraas älä nuhtele! Mä itken. Näätkö kyyneleitä? Ei ensimäiset ole ne... Suott' aivan tänne kosijoita Noin joukoin tulvii muualta... En ota miestä konsaan ma; On kylliks maassa morsioita. Oi, isä, älä toru näin! Olethan nähnyt; päivittäin Ma riudun, myrkyn kalvamana! On riettahana kiusaajana Ain' aatos pääsemätön tuo; Menehdyn -- mulle säälis suo! Pois luostarihin täältä aja Sun tyttäresi mieletön! Siell' lientää huolein Vapahtaja, Sisällä turvaa pyhäkön. Huvia maailmass' ei mulla... Levolla luostar' siunatulla Siis minut kolkkoon kammioon, Kuin hautaan, nyt jo ottakoon!"

II

Ja luostarihin yksinäiseen Vei immen nuoren vanhemmat Ja katumusta tekeväisen He halpaan viittaan pukivat. Vaan niinkuin koruvaatteen oman, Viel' alla nunnan kaavun hän Tuns' sydämessään elävän, Kuin ennen, haaveen luvattoman. Valaistun loisteess' alttarin, Kun kaikui juhlalaulu pyhä, Tuon tutun äänen kuuli yhä Hän kesken rukoustakin. Hämystä holvin katseen kiinsi Taas kuva tuttu hetkisen, Jäljiltä jälleen häipyen; Kuin tähti hiljaa loistain siinsi Se savuss' suitsun keveän Ja kiehtoi, kutsui... minnehän?...

III

Katveessa vuorten vilpoisien Lepäsi luostar piilossaan. Se plataanien, poppelien Ol' ympäröimä. Ajallaan, Kun verhos' yö jo rotkot vuoren, Läp' puiden lamppu nunnan nuoren Käv' akkunasta tuikkimaan. Ylt'ympär' alla mantel'puiden, Miss' synkät ristit jonotti, Nuo mykät vahdit kalman luiden, Vireät linnut visersi; Ja lähteet raikkaat lorinalla Ylitse kiiti kivien, Kuin ystävykset yhtyen Taas vuoren äkkijyrkän alla, Lomitse kuuraa kiiltäväin Kukkasten entäin eteenpäin.

IV

Näkyivät vuoret Pohjaa kohti. Kun idäss' aamurusko hohti Ja savu helmast' alhojen Sinervä nousi kiemurruksin Ja muetsiinit,[1] kääntyen Päin itään, kutsui rukouksiin; Kun aamuhetkin rauhaisin Herätti väen luostarin Kumahtain kello kaikuvainen; Kun kukkea Grusininainen Vuort' astui jyrkkää ruukkuineen Joesta vettä noutaakseen, -- Niin lumihuiput kuvastuivat Sinisin seinin taivaallen, Mut ruusuharsoin pukeuivat Taas päivän mennen maillehen. Ja siellä, pilvet puhkaistessaan, Kohoten muita kauemmas Heloitti juhlapukimessaan Kasbék, Kaukaasian valtias.

[1] Henkilö, joka muhamettilaisten moskeeojen minareeteista (kirkontorneista) ilmoittaa rukoushetket.

V

Täynn' aivoitust' on rikollista Tamaran sydän; puhtahista Iloist' ei tiedä. Hänestä On synkkä muoto mailman kaiken; Syy kaikki siin' on tuskan vaikeen Yönmusta, päivyt päilyvä. Ja syleillyt kun luomakunnan Yön viileys on unisen, Jumalankuvan eteen nunna Jo vaipuu hurjast' itkien. Ja itku haikee pitkän ajan Yön hiljaisuudess' eessä majan Pidättää tiellä matkustajan, Mi miettii: "vuoren peikko näin Kahleissaan itkee tyrskähyttää!" Ja, herkkää korvaa jännittäin, Hevostaan ajaa väsynyttä...

VI

Vavisten, surren mietteissään Tamara usein yksinään Luon' akkunansa istuskelee Ja katse kauas tuijottelee; Öin päivin, huokain, oottaa vain... "Hän tulee!" -- joku kuiskaa ain. Ei turhaan haave hellitellyt, Ei turhaan hälle näyttäynyt, Suruisin silmin silmäellyt Ja puhein lempein vietellyt. Näin, itse syytä tietämättä, Hän päivittäin vain heikkenee; Kun taivaan puoleen nostaa kättä, Niin sydän toista rukoilee; Kun väsyneenä taistelusta Käy vuoteellensa nukkumaan, Niin pielus polttaa, ahdistusta, Kavahtain, tuntee rinnassaan; Sykähtää sydän, povi palaa, Tukehtuu, silmät -- sumeat, Syleillä ahnahasti halaa, Huulillen sulaa suudelmat...

VII

Utuinen illan harso peittyi Jo yli Grusian vuorien. Miel'tavoillensa Daimon' heittyi Ja luostariin tul' lentäen. Mut, häiritä ei rohjeten Pyhyyttä tämän rauhan majan, Hän vartoi pitkän, pitkän ajan -- Ja näytti kuin jo jättämään Ois' ollut valmis aikeen julman: Edessä korkeen muurin kulman Käy miettein; hänen käynnistään Värisee lehti ilman tuulta. Kas, katseen akkunaan hän luo: Tamaran lamppu sieltä kuultaa; Erästä ammoin vartoo tuo. Ja nyt, kun uinui elo mainen, Tshingàran soitto sointuvainen [kitaran tapainen soittokone] Ja laulun sävel kajahti; Se sävel juosta helmeili, Kuin kyynelvirta valuu, valuu, Ja niin ol' laulu suloinen, Ikäänkuin taivas tehnyt sen Hyväksi oisi ihmisten. Ehk' enkelin se oli paluu, Salassa sinne lentämän, Luo unhotetun ystävän? Kai mennehistä lauloi hän Sen vaimentaakseen kärsimyksen?... Ja lemmen tuskan, viehätyksen Tuns' ensi kertaa Daimon' nyt... Pelossaan pois ois lähtenyt, -- Hän yrittää, ei liiku siipi! Ja silmään, jok' ei kyyneillyt, -- Mik' ihme! -- kyynel raskas hiipi... Tuon nytkin eessä kammion Läp' poltettuna kivi on -- Ei ihmislapsen kyyneleellä, Vaan kuumalla, kuin tuli, ve'ellä!...

VIII

Käy sisään; lemmest' avuton Sy'än voitti sielun hyveen pelon; Hän uskoo, että uuden elon Haluttu aika tullut on, Vavistus outo odotuksen Ja kammo epävarmuuden, Kuin ajall' ensi kohtauksen, Kopean valtas' sydämen; Se huono enne sallimuksen... Hän astui sisään, katsahti: Siin' airut taivaan, keruubi, Hymyillen tiellä paholaisen, Jo seisoi sädekehässään Edessä kauniin syntisnaisen, Suojellen häntä siivillään... Ja säde taivaan äkkipian Häikäisi katseen saastaisen Ja hellän tervehdyksen sijaan Kajahti nuhde tulinen: "Levoton henki, pahe työnä, Ken kutsui sinut sydänyönä? Ei täällä sulla palvojaa, Et synnin valtaa täältä löydä! Luo lempein, pyhäkkööni käydä Rikoksen polkua et saa! Ken kutsui sun?"

Mut muhahtaa Vain rietas viekkahasti hällen; Kateesta katse hehkumaan, Ja vanhan vihan myrkky jälleen Sävähti hänen povessaan. "Hän mun on!" -- sanoi äänin vihan, -- "Sä jätä hänet! Hän on mun! Sä tulit turvaks myöhään ihan, Mua, hänt' ei tuomittava sun. Löin leiman' ylpeyden tenää Palavan päälle sydämen; Tääll' ei oo pyhäkköäs enää, Tääll' lemmin mä ja vallitsen!"

Suruisin silmin uhriin hentoon Keruubi silloin katsahti, Lehahti hiljallensa lentoon Ja taivaan siintoon upposi... ... ... ... ... ...

X

Tamara: Ken olet? Puheellas mun surmaat! Sun toiko horna, taivasko? Mitä tahdot?

Daimoni: Olet kaunis, hurmaat!

Tamara: Mut ken, ken olet?... Vastaa jo!

Daimoni: Se olen, jota odotteli Yön hiljaisuudess' sydämes, Jonk' aatos sieluus kuiskaeli Ja suru tunnossas jo eli, Jok' oli kuva unies; Se olen, jonka katse hukkaa Jokaisen toiveen idussaan; Se olen, jot' ei lemmi kukaan, Mut kiroo kaikki päällä maan; Rajoiss' en aikain, äärten häärää; Oon ruoska maisten orjain mun, Oon tiedon valta, vapaan määrä, Oon taivaan viha, mailman väärä, Ja näät -- sun etees polvistun! Sinulle kannan katumuksen Ja lempein nöyrän rukouksen, Poveni ensi ahdistuksen Ja ensi kyyneltulvan tään. Oi, kuule mua, säälihän! Hyveelle minut, taivahalle Yks' sanas palauttaa vois Ja pyhän lempes suojaamalle Uudelle enkelille ois Sijalle pääsy loistavalle. Rukoilen, mua kuulehan, Oon orjas, sua rakastan! Kun vain sun näin mä, äkist' ihan Ma kuolemattomuuden vihan Ja vallan kammon tunteen sain. Iloa maan ma vaillinaista Kadehdin vasten tahtoain; Elämää elää toisellaista, Kuin sinä, oisi katkeraa, Erossa elää -- kauheaa. Tuns' sydän oudon polton saavan, Veretön suli taas sen hyy Ja kipu alla vanhan haavan Elohon virkosi, kuin kyy. Sinutt' en tunne ikuisuutta, En valtojeni rajattuutta; Ne helysanoja on vain, Jumalitt' templi jumalain!

Tamara: Pois luovu luotain, henki rietas! Vait! Min' en usko kiusaajaa! Oi, Luoja!... Rukoust' en saa Ma huuliltani... myrkky kietas' Tuhoisa järkein jäytyneen. Sa, kuule, turmaan minut temmit; Puhees' on poltto hornanve'en... Miks', sano, minua sa lemmit!

Daimoni: Miks', sulotar? Oi, tiedä en. Elämän tuntein uudenlaisen, Pois riistin päästäin rikosten Ma kruunun orjantappuraisen, Mit' oli, -- kaikk' oon hyljännyt; Elon' on, kuoloin katsees nyt! Sua lemmin toisellaisin innoin, Kuin sinä pystyt lempimään: Palavin rinnoin, kaikin hinnoin Ikuisen aatteen, haaveen tään. Ajoista aikain, maailmojen On kuvas' ollut sy'ämessäin Ja eessäin kulkevan sen näin Teill' iki-ilmain aavikkojen. Ahdistain ammoin aatostain, Suloinen kaikui nimes' ain; Ja onness' autuaitten mailla Sua yksin vain ma olin vailla. Oi, jospa voisit ymmärtää Tään tuskan katkeran ja haikeen: Vuos'sadoittain ain', i'änkaiken Kun kärsii, nauttii elämää, Pahasta kiitoksetta jää, Hyvästä ilman palkinnoitta, Itselleen elää, kaihoten, Ja, i'ät' aina taistellen, Ei kukistu, ei taida voittaa, Kun säälii ain', ei toivo lain, Kaikk' kokee, tuntee, näkee, tietää Ja tahtomattaan vihaa, sietää, Kaikk' ylenkatsoo aina vain!...

Niin kohta kuin mun oli yli Jumalan kirot täytetyt, Minulle luonnon lämmin syli Ol' ainiaaksi kylmennyt... Edessäin äärettömyys siinsi, Hääkorut katseheni kiinsi Jo ammoin tuttuin tähtien... Ne kultakruunut päässään kulki, Mut joka ainut silmäns' sulki, Kun kohtas veljen entisen! Hylyjä, minun kaltaisia, Nyt toivotonna etsin, -- mut Sanoja, katseit', uhmaavia En ilmeit' itse tuntenut. Pelossain lentoon pois mä läksin, Vaan minne, miks, -- en tiedä lain. Jäin ystäväini hylkäämäksi Mä entisten ja mailma ain' Oli mulle mykkä, kuuro vain. Vuon ajelehtii vuolaan mukaan Näin vuodon saanut pursikin, Min poiss' on purjeet, peräsin Ja tietä jonk' ei tiedä kukaan; Näin kiitää aamull' aikaisin Myös ukkospilven lonkakin, Uhaten, yksin siintehissä, Ei tohdi seisattua missään, Määrättä rientäin, jäljittä, Ties Luoja, mistä, minnekä!

Ei kauan ihmisiä johtaa Mun tarvinnut, -- sain syntiin kohta! Ma kaiken jalon häpäisin Ja moitin kaiken kaunihin. Sammuksiin helpost' i'äks' aivan Heiss' uskon puhtaan tulen sain... Ja tokko maksoivatkaan lain Nuo hölmöt, tekopyhät vaivan? Lymysin vuorten rotkoihin; Ja sydänyöllä harhailin, Kuin ilmanraana tulipäinen... Kas, ratsumies kulk' yksinäinen Läheisen tulen maanima; Kadoten kuiluun, apua Hän turhaan huutaa -- valahtuvi Jälk' äyrääseen vain hurmeinen... Mut kauan vihan kolkko huvi Ei mulle ollut mielehen. Ja myrskyn kanssa raivokkahon Sain usein otteluhun mä, Pukeutuin sumuun, salamahan, Jylisten kiidin pilvissä; Parissa tahdoin luonnon raivon Sydämen tyyntää nurinaa, Erota ikiaatteest' aivan, Unheettomankin unhottaa! Mi taru olentojen maisten, Nykyisten polvein, tulevaisten, Suruista, puutteist', tuskist' on Edessä yhden tuokion Salaisten vaivain tämänlaisten?! Mit' elo, työ on ihmisen? Se tulee, menee haihtuen! On taivaan päätös -- toivo sen; Se langettaa, mut anteeks' antaa! Vaan loppua mun surullen', Kuin mulle, ei, -- ei rauhan rantaa, Ei unta ees suo haudan hyy! Se ajoin kiemuroi, kuin kyy, Ja ajoin tulen tavat lainaa Ja mieltä taas kuin kivi painaa, Mi turhain toivoin, himojen On patsaaks pantu haudallen!

Tamara: Jo luovu mulle nurkumasta! Miks' surus tietää tarvitsen? Sa rikoit...

Daimoni: Sinuako vastaan?

Tamara: Voi joku kuulla meitä...

Daimoni: Ken?

Tamara: Jumala.

Daimoni: Huolensa on taivaat, Ei maa! Hän meit' ei huomaa lain.

Tamara: Mut rangaistus? Ja manan vaivat?

Daimoni: Kah, oothan siellä seurassain!

Tamara: Ken outo ystäväni lienet, Vaikk' i'äks' multa rauhan vienet, Niin, tuntein riemun salaisen, Sua, kurja, sentään kuuntelen. Mut jos on puhees viekas vainen, Jos petos siinä piilevi... Oi, sääli!... Minkä voitat maineen!... Mitä on sulle sieluni? Taivaalle oonko kallihimpi Ma muita, joit' et huomaa sa? Oi, onhan moni kaunis impi, Jonk' koskenut ei vuodetta, Kuin täällä, mies oo konsana!... Ei! Vannothan sa lujan valan?... Sä nääthän minun mielialan', Näät kaikki naisen haavehet! Ja sentään sielun pelon siedät... Nyt kaikki käsität ja tiedät, Sä mua toki säälinet! Siis vanno, että harrastukset Kaikk' olet inhat heittänyt; Vai eikö valat, lupaukset Oo olemassa enää nyt?...

Daimoni: Ma vannon luomispäivän kautta, Ja kautta päivän viimeisen, Häpeän, saadun synnin tautta, Ja riemun ikitotuuden; Kautt' tuiman tuskan lankeemuksen Ja voiton haaveen haihtuisan, Kautt' tämän ensi kohtauksen Ja eron, pian uhkaavan, Ma kautta henkiparven vannon Ja veljein, jotka vallassan' on, Kautt' enkelien puhtaitten, Mun vihollistein valppaiden; Mä vannon kautta pyhän kaiken, Sun kautta, -- taivaan, helvetin, Ja viimeisen sun katsees haikeen Ja ensi kyyneleesikin, Sun sulohuultes henkäyksen, Sun silkkikutris' aaltojen; Kautt' autuuden ja kärsimyksen, Ma vannon kautta rakkauten' -- Ett' olen korskat aivoituksen', Ainaisen koston heittänyt Eik' enää myrkky imarruksen Ketäkään häiritä saa nyt; Sopia tahdon kanssa taivaan, Hyveesen tahdon luottaa aivan, Rakastaa tahdon, rukoilla. Sun arvoiseltas otsalta Katuen, itkein jäljen liedon Pois taivaan liekin pyyhin ma; Minutta rauhass' epätiedon Nyt kukoistakoon maailma! Oi, usko mua: minä yksin Sun arvos tunsin, ymmärsin, Valittu mun oot pyhimyksen', Nyt sulle valtan' alistin. Sun lempes vastalahjaks' anon, Saat ikuisuuden -- hetkestä; En horju, suur' oon -- julki sanon -- Kuin vihassain, myös lemmessä. Vien tuonne tähtitarhain taakse Ma, vapaa ilman lapsi, sun; Teen sinut mailman valtiaaksi, Ja ensi lemmityksein mun; Ja säälimättä, kaipaamatta Sielt' tulet maahan katsomaan, Miss' onnea ei oikeata, Ei kauneus kestä kauankaan, Miss' intohimot ainoasti, Rikokset, kosto asustaa, Miss' ihmisparka vapahasti Vihata, rakastaa ei saa. Vai etkö tunne hetkellistä Sa rakkautta ihmisten? -- Vain nuoren veren hyökymistä! -- Mut aika kuluu, -- hyytää sen. Ken uuden kauneen viehätystä Voi vastustaa, ken eroa, Ken ikävää ja väsymystä, Sydämen mielitekoja? Ei, armahani, kuule mua, Sun anna täällä sallima, Kuin mykän orjan, lakastua Kateessa, raa'ass' seurassa Tekoystäväin ja vihollisten, Katalain, kylmäin, typeräin, Ja pelon, turhain toivomusten, Raskaiden vaivain, ikäväin! Ei kolkko, korkee luostarmuuri, Min suojass' ihmisist' oot juuri Niin kaukana, kuin Luojastas, Saa sammuttaa sun halujas'. Ei! Kaunokainen, sulle luotu Muu elämän on kohtalo, Muu kärsimys on sulle suotu Ja muitten riemuin nautinto! Sä jätä vanhat toivees omat Ja kohtaloonsa kurja maa, Niin ylhän tiedon pohjattomat Syvänteet sielus sijaan saa. Mun henkijoukkoin kuuliaiset Ma lasken jalkais juurehen, Kätyrit köykeet, hurmaavaiset Sinulle annan, kaunoinen; Kointähden otan kulmilt' ylvään Sinulle kultaseppeleen Ja sille kukkasien kylvän Mä öisen kastekimalteen; Ja iltaruskon purppuralla Mä vyötän sinun vartalos, Hienoimman tuoksun huo'unnalla Utuisen täytän asuntos. Ma soitoill' ihmeen hurmaavilla Sua herkeemättä huvitan; Kivillä, helmill' ehoimmilla Koristan kotis uhkean; Mä syöksyn alas meren pohjaan, Taa pilvien mä tieni ohjaan, Saat kaikki, kaikki päällä maan -- Mua lemmi!...

XI

-- Ja hän huulillaan Hipaisten koski hehkuvilla Tamaran huuliin värjyviin; Ja puheillansa viekkahilla Hän vastas' immen rukouksiin. Katseellaan katsoi valtavalla Hän häntä silmiin polttamalla, Ja väistämättä välähti Yöss' siinä hän, kuin tikari. Oi, rietas henki riemuitsi! Nuo suudelmat, kuin myrkky surman Toi oiti, sielun täyttäin, turman... Parahdus haikee, hirmuinen Yön rauhan rikkoi hiljaisen... Kaikk' kaikui siitä: tuska, lempi Ja soima viime pyyntöineen Ja ero toivoton, kun hempi, Nuor' elo eroo i'äkseen... ... ... ... ... ...

XII

Yövahti silloin yksiksensä Edessä jyrkän muurin sen Käveli hiljaa, määrällensä, Kädessään levy rautainen; Kohdalla nuoren immen majan Hitaammin astui hetken ajan Ja, hämmentyen, lyömästä Pidätti käden levyä; Kaikk' uinui luonto ja hän kuuli: Sopuisin suli huuleen huuli, -- Pikaisen kotvan huudahdus Ja heikko, vieno valitus... Ja inhottava epäluulo Sydämen valtas vanhuksen... Ja kului vielä hetkinen -- Kaikk' oli vaiti; kaukaa kuulo Erottaa vain voi tuulosen Kuiskaaman lehtein napistuksen Ja vuorivirran vaikerruksen Pimeille rannan äyräillen. Pelossaan pyhäin rukouksen Kiireesti käy hän lukemaan, Näin riettaan hengen houkutuksen Pois karkoittaakseen sielustaan; Vavisten siunas ristinmerkin Rintansa, riehun täyttämän, Ja vaiti, rientäin jaloin herkin, Taas jatkaa kulkuansa hän. ... ... ... ... ...

XIII

Kuin uinuu taivaan enkel' hempi, -- Tamara lepää arkussaan; On kääreliinaa valkoisempi Hipiä hänen otsallaan. I'äksi sulki silmä luomen... Mut, taivas! ken ei uskois, ken, Ett' eho katse alla sen Uneksii, että suudellen Sen herättää viel' uusi huomen? Mut turhaan siihen aamunkoi Säteitä kultaisia loi; Ja, vaiti surren, heimo hukkaan Rakasta suuta suutelee... Ei, -- kalman ikityötä kukaan Ei koskaan tyhjäks' enää tee!

XIV