Cloomber Hallin salaisuus

Part 6

Chapter 63,070 wordsPublic domain

Kaukana kanaalissa näin pienen höyrylaivan joka pyrki matkansa perille Belfastin satamaan, ja suuri laiva, jonka muutama tunti sitten olin huomannut, oli vielä avoimella merellä, koettaen päästä pohjoiseen päin.

Kello 9:ltä tuuli ankarasti, 10:ltä rupesi myrskyämään, ja ennen puoltayötä raivosi hirmumyrsky rannikolla.

Minä istuin kauan meidän pienessä vierashuoneessa, jonka seinät oli päällystetty tammilaudoilla, ja kuuntelin myrskyn ulvonaa. Luonnon suurelta soittamolta kuului yhdyslaulu, johon sekaantui useampia erilaatuisia ääniä, aina meren kumeasta pauhinasta pienten merilintujen säikähdystä osottaviin ääniin asti. Kerran aukaisin ikkunan, mutta tuuli ja sade löivät huoneeseen. Minä riensin niin pian kuin suinkin sulkemaan ikkunan.

Sisareni ja isäni olivat menneet levolle, mutta koska minä en voinut nukkua niin istuin hiilivalkean ääressä ja polttelin tupakkaa.

Minä mietiskelin, mitä nyt tapahtuisi Clooinber Hallissa, mitä Gabriella ajattelisi myrskystä ja olisiko vanha kenraali tavallista levottomampana rajuilman johdosta. Nyt oli enää vaan neljä päivää jälellä lokakuun viidenteen päivään. Kentiesi oli hänestä tämä ankara myrsky jossakin yhteydessä siihen salaiseen kohtaloon, joka odotti häntä. Minun ollessa näissä mietteissä sammuivat hehkuvat hiilet vähitellen, ja kun kylmyys yhä eneni, täytyi minunkin kääntyä vuoteelleni.

Minä olin nukkunut ehkä kaksi tuntia kun äkkiä heräsin siitä, että joku rajusti tempasi minua olkapäästä. Kun minä nousin vuoteessani istumaan, näin huoneessa vallitsevassa hämärässä että isäni puoleksi pukeutuneena seisoi vuoteeni ääressä.

"Nouse, Jack, nouse", huudahti hän mielenjännityksessä. "Tuolla lahdella makaa suuri laiva, ja ihmisparat ovat hukkumaisillaan. Seuraa minua, poikani, ja me koetamme saada selville, mitä voisimme tehdä."

Vanhus oli melkein suunniltaan liikutuksesta ja kärsimättömyydestä.

Minä hypähdin vuoteeltani ja heitin vaatteet ylleni. Silloin kuului laukaus tuulen ulvonnan ja tyrskyjen pauhun läpi.

"Sieltä se taas kuuluu", huudahti isäni. "Se on laivan hätämerkki. Jamieson ja kalastajat ovat tuolla alhaalla Ota sadetakki yllesi. Kiirehdi, joka sekunti on kallis!"

Myrsky ulvoi kuin hornan kuilusta, ja meidän oli vaikea päästä perille. Hiekkaa ja soraa lensi silmiimme, ja meidän oli tukalaa päästä eteenpäin. Oli juuri siksi valoisa, että saatoimme nähdä kiitävät pilvet ja valkoharjaiset hyökyaallot. Ympärillämme oli täydellinen pimeys.

Me varjostimme silmiämme käsillä, jos mahdollista saadaksemme jotakin opastusta. Mutta emme voineet mitään nähdä. Minä luulin kuulevani tuskallisia ihmisääniä, mutta en voinut sanoa, miltä suunnalta ne tulivat. Äkisti näkyi valonpilkahdus pauhaavassa myrskyssä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä valaisi merkkituli rantaa ja kuohuvaa mertä.

Laiva makasi kyljellään kauhean Hanselriutan keskellä. Minä tunsin laivan heti samaksi, jonka olin nähnyt aamupäivällä. Yhdyslippu, joka ylösalaisin käännettynä riippui keskimaston kappaleella, ilmaisi laivan kansallisuuden. Joka masto ja köysi näkyi selvästi sinervänvaalakassa valossa.

Me saatoimme erottaa 10 tai 12 säikähtynyttä merimiestä, jotka merkkivalossa meidät huomattuaan käänsivät ruumiinkalpeat kasvonsa meihin. Nuo kurjat olennot näyttivät saaneen uutta toivoa meidän läsnäolosta, vaikka oli selvää että heidän omat veneensä oli joko myrsky vienyt tai olivat ne muuten kelvottomat heitä maihin kulettamaan.

Laivalla löytyi muitakin kuin merimiehiä. Peräkannella seisoi kolme miestä, jotka näyttivät olevan kokonaan toista rotua kuin ne kurjat olennot, jotka pyysivät meiltä apua. He näyttivät puhuvan keskenään niin tyynesti ja rauhallisesti kuin he olisivat olleet ihan tietämättömät siitä hengenvaarasta, jossa olivat. Merkkitulen valossa saatoimme me nähdä että heillä oli punaiset lakit päässä, ja heidän tummat kasvonsa osottivat, että he olivat itämaista syntyperää.

Meillä oli kuitenkin vähä aikaa yksityisseikkojen huomaamiseen. Laiva oli uppoamaisillaan ja meidän täytyi koettaa pelastaa pieni ihmisjoukkio, joka rukoili meiltä apua. Lähin pelastusvene oli Luce-lahdessa, 10 peninkulman päässä tästä. Mutta oma tilava veneemme oli rannalle vedettynä, ja soutajia saisimme kyllä niistä nuorista miehistä, jotka olivat paikalla. Minä menin viiden muun kanssa veneeseen. Toiset vetivät veneen mereen, ja niin me kiikuimme vaahtoisilla, pauhaavilla aalloilla ja ponnistimme kaikki voimamme lähestyäksemme laivaa mahdollisimman lyhyessä ajassa.

Tehtävä näytti meistä kumminkin vaikealta. Minä huomasin kaikkia muita korkeamman jättiläisaallon, joka löi laivaan. Kauhealla räiskeellä repesi se kahtia. Peräpuoli hävisi pimeään syvyyteen, vieden mukanaan nuo kolme itämaalaista, ja keulapuoli huojui avuttomana edestakaisin. Laivalta kuului valitushuuto, johon kaiku vastasi rannalta. Mutta Jumalan avulla pääsimme me perille ja pelastimme koko miehistön. Emme olleet ehtineet puolitiehenkään rannalle päin, kun toinen suuri aalto pyyhkäisi pois keulapuolen ja sammutti merkkitulen.

Rannalla seisovat ystävämme kiittivät meitä lujalla äänellä ja riensivät sitten onnittelemaan ja lohduttamaan haaksirikkoisia. Näitä oli kolmetoista. Kaikki näyttivät jähmettyneiltä ja alakuloisilta paitsi kapteenia, joka esiintyi tyynenä. Muutamat miehet vietiin kalastajamökkeihin, mutta useimmat otimme me mukaamme Branksomeen, jossa heille annettiin kuivat vaatteet ja tarjottiin härän paistia ja olutta.

Kapteeni Meadows tunki tanakan vartalonsa minun vaatteisiini ja tuli sitten isäni ja minun luokseni. Tehtyään itselleen kylmätotiseoksen, rupesi hän meidän kanssa puhumaan tapahtuneesta onnettomuudesta.

"Jos ette te ja teidän urhokkaat miehet olisi tulleet avuksi, niin makaisimme me nyt meren pohjassa", sanoi hän ja hymyili sydämellisesti meille. "Belinda oli vanha laiva, mutta se oli suuresta summasta vakuutettu. Eivät omistajat emmekä me sure sen häviötä."

"Minä pelkään ettemme koskaan saa enää nähdä kolmea matkustajaanne", sanoi isäni murheellisena. "Sen sattuman varalle että aallot heittäisivät heidät rannalle, olen minä jättänyt sinne muutamia miehiä. Mutia minä pelkään että asia on hukassa Kun laiva jakaantui kahtia, näin minä heidän uppoavan, eikä kukaan, joka joutuu semmoiseen kiehuvaan vesipyörteeseen, voi pelastua."

"Keitä he olivat", kysyin minä. "En milloinkaan olisi voinut ajatella että ihmiset näyttäytyisivät niin huolettomina ollessaan uhkaavassa hengenvaarassa."

"Ei ole niin helppo sanoa, keitä he olivat", sanoi kapteeni ja puhalsi savua piipustaan. "Meidän viimeinen satama oli Kurrachee Indiassa, ja sieltä he tulivat laivaan, matkustajina seuratakseen meitä Glasgowiin. Ram Singh oli nuorimman nimi, ja ainoastaan hänen kanssaan olen minä ollut tekemisissä, mutta kaikki he näyttivät olevan hyvin sävyisiä ja vaatimattomia. Minä en koskaan kysynyt heidän matkansa tarkoitusta, vaan luulin että he olivat Heiderabadin kauppiaita ja että he liiketoimiensa tähden matkustivat Eurooppaan. Minä en koskaan voinut ymmärtää miksi miehistö pelkäsi heitä. Vieläpä pelkäsi perämieskin heitä, vaikka hänen olisi pitänyt ymmärtää paremmin."

"Pelkäsivätkö miehet heitä!" huudahdin min hämmästyneenä.

"Kyllä. He luulivat että muukalaisten olo laivalla ennustaisi sen onnettomuutta. Minä en epäile, että jos te tällä hetkellä menette keittiöön, saatte kuulla heidän kaikkien olevan yksimielisiä siitä, että matkustajamme ovat syylliset koko onnettomuuteen."

Kapteenin vielä puhuessa avautui ovi ja punapartainen perämies astui huoneeseen. Hän oli saanut lainata vaatteet eräältä hyväntahtoiselta kalastajalta ja esiintyi jersey-takki yllään ja pitkävartiset rasvanahkasaappaat jalassa.

Kiitettyään muutamalla sanalla meitä vierasvaraisuudestamme, vetäsi hän tuolin pöydän ääreen ja lämmitteli auringon polttamia käsiään leimuavan valkean ääressä.

"Mitä te nyt ajattelette, kapteeni Meadows?" kysyi hän. "Enkö minä teitä varoittanut ottamasta noita mustanaamoja Belindaan?"

Kapteeni nojautui tuolin selkänojaan ja nauroi sydämestään.

"Kuulkaa, kuulkaa", huudahti hän ja kääntyi meihin.

"Asiassa ei ole mitään naurettavaa", huomautti toinen ärmeällä äänenpainolla. "Minä olen menettänyt kaikki mitä minulla oli ja päälliseksi olin menettämäisilläni vielä henkenikin."

"Luuletteko todellakin että haaksirikkonne aiheutuu noitten onnettomain matkustajain laivalla olosta", kysyin minä.

"Miksi onnettomain?" kysyi perämies, avaten silmänsä selälleen.

"Koska he varmaankin ovat kuolleet uppoamalla", vastasin minä.

Hän ähkäsi epäileväisesti ja jatkoi käsiensä lämmittämistä lieden ääressä!

Hetkisen kuluttua puhkesi hän puhumaan:

"Semmoiset miehet eivät koskaan kuole uppoamalla. Heidän isänsä perkele ottaa heidät turviinsa. Näittekö, kuinka he seisoivat peräkannella ja pyörittelivät Sikaareja? Minä näin heidän menettelynsä ja se vahvisti minun arvosteluani heistä. Minua ei ihmetytä ettette te eivätkä maamiehenne ymmärrä semmoisia asioita. Mutta tämän kapteenin, joka on ollut merellä pienestä pojasta asti, tulisi tietää että kissa ja pappi ovat pahimmat seuralaiset, mitkä voi saada kanssaan laivalle. Jos kristitty pappi on huono, niin minä uskon että pakanallinen epäjumalanpalvelija on viisikymmentä kertaa pahempi. Minä pysyn vanhassa uskonnossa enkä alistu minkään muun kuin sen tuomittavaksi."

Isäni ja minä rupesimme nauramaan. Mutta perämies ei myöntynyt, vaan kääntyi kapteeniin ja sanoi nuhtelevalla äänenpainolla:

"Jo Kurracheessa, heti kun he olivat laivaan tulleet, varoitin minä teitä. Meillä oli kolme indialaista merimiestä palveluksessamme. Mitä nämä tekivät, kun kolme matkustajaamme tulivat laivaan? He lankesivat vatsalleen ja hieroivat neniään laivankanteen — niin he tekivät. He eivät olisi edes amiraalia niin suuresti kunnioittaneet. He tunsivat nuo mustanaamat, ja minä aavistin onnettomuutta heti kun näin heidän makaavan kasvoillaan. Sitten kysyin minä heiltä teidän ollessa paikalla, kapteeni, miksi he niin tekivät, ja he vastasivat että matkustajat olivat pyhiä miehiä. Tehän kuulitte itse heidän vastauksensa."

"Niin, mutta ei siitä mitään vahinkoa voinut tulla", sanoi kapteeni.

"Pyhin kristitty ihminen on lähimpänä Jumalaa, mutta pyhin mustanaama on minun käsitykseni mukaan lähimpänä perkelettä. Ja te näitte itsekin, kapteeni Meadows, miten he käyttäytyivät matkalla. He lukivat kirjoja, jotka oli kirjoitettu puulle paperin sijasta, ja he valvoivat yöllä lörpöteilen keskenään. Miksi he käyttivät omia keinojaan seuratakseen laivan suuntaa?"

"Sitä eivät he varmaankaan tehneet?"

"Kyllä vaan. Heillä oli omat keinonsa, mutta minä en voi sanoa, koska he niitä käyttivät. Minä näin että heillä oli tieto laivan suunnasta, ja sen näki muonastonhoitajakin."

"Vaikka tämä seikka kuulostaa ihmeelliseltä, en minä kuitenkaan tiedä, mitä te siitä voitte johtaa", huomautti kapteeni.

"Minä kerron teille toisen omituisuuden", sanoi perämies päättävästi. "Tiedättekö, mikä nimi on sillä lahdella, jossa me jouduimme haaksirikkoon?"

"Ystäviltämme olen kuullut, että me olemme Wigtownshiren rannikolla, mutta minä en tiedä lahden nimestä."

Perämies nojautui häneen päin kasvot vakavan näköisinä.

"Sen nimi on Kirkmaiden", vastasi hän.

Jos hän odotti saavansa nähdä kapteenin hämmästyvän, niin ei hän odotuksessaan pettynytkään, sillä Meadows istui muutaman minuutin ihan vaiti. Viimein kääntyi hän meihin ja sanoi:

"Se on todellakin ihmeellistä. Nämä muukalaiset kysyivät meiltä matkan alussa, löytyisikö sennimistä lahtea. Tämä Hawkins ja minä sanoimme kumpikin ettemme tienneet mitään Kirkmaidenista, sillä kartalla on se luettu Luce-lahteen kuuluvaksi. On omituinen sattumus että myrsky ohjasi meidät tänne häviötä kärsimään."

"Se on liian omituinen voidakseen olla sattumus", sanoi perämies.

"Eilen aamulla, jolloin oli tyven, näin minä heidän seisovan kannella ja näyttävän maata kohden. He tiesivät silloin sangen hyvin, missä nousisivat maihin."

"Sanokaa minulle, Hawkins, mitä johtopäätöksiä te kaikesta tästä teette", kysyi kapteeni levottomat eleet kasvoissaan.

"Minun ajatukseni mukaan ei noiden kolmen lurjuksen ole vaikeampi loihtia esiin myrskyä kuin minun juoda kylmätotini. Heillä oli omat syynsä nousta maihin tällä kirotulla paikalla ja he käyttivät sitä keinoa, joka heistä oli pikaisin ja mukavin, ajautua tänne myrskyn mukana. Tämä on minun ajatukseni asiasta, vaikka en voi käsittää, mitä tehtävää noilla kolmella buddalaispapilla on tällä seudulla."

Isäni kohotti kulmakarvojaan osottaakseen epäilystään, jota ei hän isäntänä tahtonut sanoin lausua.

"Minusta tuntuu että te, herrani, tarvitsette lepoa tuon kauhean seikkailun jälkeen. Minä seuraan teitä huoneeseenne."

Hän johdatti heidät vanhanaikaisella kohteliaisuudella talon isännän hienoimpaan vierashuoneeseen. Sitten palasi hän minun luokseni ja ehdotti että me menisimme rantaan ottamaan selvää, olisiko mitään uutta tapahtunut.

Päivä sarasti idässä, kun me toisen kerran olimme matkalla rantaan. Myrsky oli asettunut, mutta aallot vierivät korkeina. Pitkin rantaa oli kalastajia ja talollisia pelastustyössä. Ei kukaan heistä ollut nähnyt onnettomien ruumiita, ja he sanoivat ettei maihin voinut ajautua mikään muu kuin veden pinnalla pysyvä tavara, sillä vedenalainen virta oli niin voimakas, että kaikki mitä löytyi pinnan alla ajautui ulapalle.

Minun esitykseni, että noitten kolmen matkustajan olisi onnistunut päästä maihin, selittivät kalastajat mahdottomuudeksi.

"Me olemme tehneet voitavamme", sanoi isäni surullisena, "kun olimme paluumatkalla. Minä pelkään että perämiesparka oli hieman väännähtänyt kauhistuksesta. Kuulitko mitä hän sanoi, että hindulaiset papit voisivat loihtia esiin myrskyn?"

"Kuulin kyllä."

"Häntä kuuleminen oli tuskastuttavaa", jatkoi isäni. "Minä arvelen, enkö saisi panna sinappitaikinaa hänen korvainsa taakse. Semmoinen rohtoileminen estäisi veren tulvaamasta aivoihin. Minulla on muutamia oivallisia pillereitä käytettävänä, kun sappi on saanut vikaa. Kentiesi tulee minun antaakin hänelle pari semmoista. Voinhan minä herättää hänet heti kun tulemme kotia. Mitä sinä arvelet, Jack?"

"Minä arvelen", vastasin minä haukotellen, "että isän tulee mennä levolle ja antaa hänen olla rauhassa. Anna hänelle pillereitä sen sijaan aamulla, jos hän silloin niitä tarvitsee."

Näin sanottuani menin minä omaan huoneeseeni, heittäydyin vuoteelle ja olin pian vaipunut sikeään uneen.

XII.

Muukalaiset.

Minä heräsin vasta sydänpäivällä. Kultainen valovirta tulvi huoneeseeni ja sai minut melkein uskomaan että edellisen yön tapahtumat olivat olleet ainoastaan unelmia. Vieno tuuli suhahteli murateissa, jotka kiemurtelivat ikkunani ympäri, ja oli vaikea uskoa että tuo suhina oli saman elementin aiheuttama, joka edellisenä yönä pani huoneen vapisemaan. Tuntui siltä kuin luonto olisi katunut raivoaan ja tahtoisi nyt tehdä parannuksen antamalla lämpöä ja auringonpaistetta. Ja linnut osottivat iloisella viserryksellään, kuinka tyytyväisiä ne olivat muutokseen.

Alhaalla eteisessä istui muutamia haaksirikkoutuneita merimiehiä, jotka nyt olivat saaneet takaisin eloisan ulkomuotonsa. He kokoontuivat minun ympärilleni ja rupesivat heti puhumaan siitä kiitollisuudesta, jota he tunsivat. Oli ryhdytty toimenpiteisiin heidän kyyditsemiseksi Wigtowniin, josta he pikajunalla saisivat jatkaa matkaansa Glasgowiin, ja isäni oli antanut käskyn että jokaiselle heistä annettaisiin voileipiä ja koviksikeitettyjä munia sisältävä kääre.

Kapteeni Meadows kiitti meitä laivanomistajain nimessä lämpimästi siitä tavasta, jolla me olimme kohdelleet haaksirikkoisia, ja hänen miehensä lausuivat meille kolminkertaisen hurraahuudon. Kun olimme syöneet aamiaista, seurasivat hän ja perämies meitä rantaan vielä kerran käydäksemme onnettomuuspaikalla.

Aallot eivät enää olleet niin korkeita kuin varhain aamulla, mutta ne vierivät rantaa vasten valittavalla loiskeella, joka vivahti nyyhkytykseen. Isomasto pisti vedestä noin kaapelin mitan matkalla rannasta, mutta katosi tuon tuostakin aaltoihin. Astioita, tynnyreitä ja osa puutavaraa oli rannalle ajautuneena. Minä huomasin pari merilintua leijailevan sillä paikalla, jossa laiva oli uponnut, ikäänkuin ne olisivat nähneet monta merkillistä kalua merenpohjalla. Toisinaan kuulimme niitten käheän ja karkean äänen, kun ne toisilleen ilmoittivat näkemiään.

"Laiva oli kurja ja vanha", puhkesi kapteeni puhumaan ja katsoi surullisena ulapalle päin. "Mutta kuitenkin tunnemme kaipuuta katsellessamme sen laivan jätteitä, laivan, jolla olemme kulkeneet. Mutta nyt ei sovi enempää siitä huolehtia. Laiva oli kaikessa tapauksessa kelvoton ja olisi pian hakattu polttopuiksi myytäväksi."

"Täällä näyttää niin tyyneltä ja rauhalliselta", huomautin minä. "Kukapa voi ajatella että kolme miestä tällä paikalla menetti henkensä luonnonvoimain raivotessa!"

"Miesparat", puhkesi kapteeni tunteekkaasti puhumaan. "Jos heidän ruumiinsa meidän lähdettyä ajautuvat rantaan, niin minä toivon että ne haudataan kunniallisesti."

Minä aioin juuri vastata, kun perämies pyrskähti täyttä kurkkua nauramaan ja löi reiteensä.

"Jos tahdotte heidät haudata", sanoi hän, "niin on parasta kiirehtiä ennen kuin he jatkavat matkaansa. Tehän muistanette, mitä minä sanoin teille yöllä? Katsokaa nyt tuonne kummulle ja sanokaa sitte minulle, olinko minä oikeassa vai väärässä."

Jonkun matkan päässä rannalta oli korkea hiekkakumpu, ja tämän huipulla seisoi ihmisolento, joka oli herättänyt perämiehen huomioa. Kun kapteeni nyt katsoi samaan suuntaan, nosti hän kätensä hämmästyksestä.

"Se on Ram Singh omassa persoonassaan", huudahti hän. "Menkäämme tavoittamaan häntä!"

Näin sanoessaan rupesi hän juoksemaan. Hänen kintereillään seurasimme minä, perämies ja muutamia kalastajia, jotka myös olivat huomanneet muukalaisen.

Hindulainen, joka näki meidän tulevan astui alas tähystyspaikaltaan ja lähti vakavana, pää rinnalle painuneena käymään meitä vastaan.

Minä melkein häpesin ala-arvoiselta tuntuvaa kiirettäni, kun vertasin sitä hänen tyyneen, arvokkaaseen käytökseensä, ja kun silmäni tapasivat hänen miettivistä, tummista silmistään lähtevän katseen kun hän syvään kumartaen tervehti lähestyessään meitä. Me seisoimme kuin koulupojat opettajansa edessä.

Muukalainen teki minuun yhä suuremman vaikutuksen, kun minä tarkastin hänen sileää otsaansa, hänen tutkivaa katsettaan ja tunteekasta suutaan. Minä en koskaan ennen ole nähnyt ihmiskasvoja, jotka niinkuin hänen samalla kerralla ilmaisevat lävitse tunkevaa tyyneyttä ja itsetietoisuutta siitä että hänessä piili salainen voima.

Hänellä oli yllään ruskea samettitakki, jalassa tummat avarat housut, takin alla poimuiltu paita ja päässä punainen lakki, jonka jo edellisenä yönä olin huomannut.

Kun me lähestyimme häntä, huomasin minä hämmästyksekseni ettei yhdessäkään näissä vaatekappaleissa näkynyt kastumisen tai tuon kauhean seikkailuyön jättämiä ränsistymisen merkkiä.

Hän katsoi kapteeniin ja perämieheen ja sanoi miellyttävällä äänellä:

"Minä näen ettei kylpy ole teitä haitannut, ja toivon että koko väkenne on joutunut hyviin käsiin."

"Me olemme kaikki turvassa", vastasi kapteeni. "Mutta me luulimme että te olisitte hukkuneet — te ja ystävänne. Minä pyysin äsken herra Westin pitämään huolta hautauksestanne."

Muukalainen katsoi minuun ja hymyili.

"Tällä kerralla emme tahdo vaivata herra Westiä sillä tehtävällä", lausui hän. "Me kaikki kolme olemme päässeet onnellisesti maihin ja saaneet suojaa eräässä mökissä, joka on peninkulman matkan päässä rannasta. Siellä on yksinäistä, mutta me voimme saada kaikkea mitä tarvitsemme."

"Me aiomme mennä Glasgowiin", sanoi kapteeni. "Minä iloitsen, jos te seuraatte meitä. Jos ette ole ennen olleet Englannissa, tuntunee teistä vaikealta matkustaa yksin."

"Me olemme hyvin kiitollisia teidän huolenpidosta, mutta emme voi käyttää hyväksemme teidän ystävällistä tarjousta", vastasi Ram Singh. "Koska luonto itse on ajanut meidät tänne, tahdomme täällä vahan viivähtää ja katsella ympärillemme, ennen kuin jatkamme matkaamme."

"Tehkää niinkuin parhaaksi näette", vastasi kapteeni olkapäitään kohottaen. "Minä en usko että te löydätte mitään miellyttävää tällä rumalla seudulla."

"Hyvin mahdollista", vastasi Ram Singh hymyillen. "Tehän olette lukenut mitä Milton kirjoittaa:

"Henki ei sijaa kaipaa, hän itsestänsä luoda voi Taivaasta helvetin ja helvetistä taivaan.

"Mutta minä kyllä uskon että me täällä voimme viettää muutamia hauskoja hetkiä, ja mahdollista myös on että tämä seutu meitä huvittaakin. Eikö tämä nuori mies ole sen miehen poika, miehen, jota Indian bramiinit kunnioittavat hänen oppinsa tähden, ja jonka nimi on James Hunter West?"

"Kyllä, isäni on todellakin tunnettu sanskritkielen taidostaan", vastasin minä hämmästyneenä.

"Semmoisen miehen läsnäolo muuttaa erämaan kaupungiksi", huomautti muukalainen hitaasti. "Viisaan miehen merkitys sivistykselle on paljoa suurempi kuin peninkulman pituiset alat muurisavea ja tiiltä. Isänne on tuskin niin syvämietteinen kuin herra William Jones tai niin yleiskäsitteinen kuin parooni von Hommer Purgstall, mutta hän yhdistää itseensä moniaita heidän eteviä ominaisuuksiaan. Te voitte kumminkin minun puolestani tervehtiä häntä ja sanoa että hän on erehtynyt siinä suhteessa että on luullut löytäneensä yhdenmukaisuutta samojeedin- ja tamulinkielten sananmuodostuksessa."

"Jos te kunnioittavat meidän paikkakuntaa viipymällä täällä jonkun ajan, on isäni pahoillaan, jos ette käy häntä tapaamassa", vastasin minä. "Hän edustaa kartanonherraa tällä paikalla ja te tiedätte hyvin, että talonhoitajan etuoikeutena skotlantilaisen tavan mukaan on vierastaa hänen läheisyydessään oleskelevia arvokkaita vieraita."

Minä esitin kutsumukseni, vaikka perämies varoitukseksi nykäsi minua käsivarresta. Hänen pelkonsa oli kuitenkin tarpeetonta, sillä muukalainen pudisti päätään merkiksi että hänen oli mahdoton ottaa vastaan minun vierasvaraista tarjoustani.

"Ystäväni ja minä olemme teille hyvin kiitollisia", vastasi hän, "mutta meillä on omat syymme jäädä sinne missä nyt olemme. Maja, jossa asumme, on autio ja osaksi rappeutunut, mutta me itämaalaiset olemme tottuneet olemaan vailla moniaita elämän mukavuuksia, jotka pidetään välttämättömän tarpeellisina Euroopassa, ja me uskomme lujasti sen aksioomin (yleishyväksymän) viisauteen, joka väittää että mies on rikas suhteessa siihen mitä ilman hän voi olla eikä suhteessa maailmallisiin aarteisiinsa. Eräs kalastaja hankkii meille leipää ja vihanneksia, ja me olemme saaneet kuivia heiniä, joilla makaamme. Mitä enempää viisas mies toivoisi saavansa!"

"Mutta te palelette yöllä, sillä te olette tottuneet lämpimämpään ilmanalaan", väitti kapteeni.

"Onhan mahdollista että ruumiimme toisinaan ovat kylmät. Emme ole asiaa tarkastaneet. Me kaikki kolme olemme viettäneet monta vuotta Himalajan lumiseudulla emmekä siis ole ensinkään arkaluontoisia."

"Kaikessa tapauksessa täytyy teidän sallia minun lähettää teille kalaa ja lihaa meidän ruoka-aitasta."

"Emme ole kristityitä vaan korkeamman kastin buddalaisia", vastasi hän. "Meistä ei ihmisellä ole oikeutta tappaa eläimiä ja syödä niitä. Hän ei ole lahjoittanut niille henkeä eikä ole myöskään saanut kaikkivaltiaalta käskyä ottaa niitten henkeä muulloin kuin suurimman välttämättömyyden pakosta. Emme siis voisi käyttää hyväksemme teidän lahjaa."

"Mutta jos te tässä kovassa ilmanalassa kieltäydytte nauttimasta voimakkaampaa ruokaa, niin te pian sairastutte — ehkäpä kuolettekin."

"Siinä tapauksessa kuolkaamme", vastasi hän suloisesti hymyillen. Sitten hän kääntyi kapteeniin ja jatkoi:

"Nyt, kapteeni Meadows, sanon minä jäähyväiset ja kiitän teitä kaikesta hyvyydestä, jota osotitte meille matkalla. Ja teillekin herra Hawkins, sanon jäähyväiset. Te kuletatte omaa laivaanne ennenkuin vuosi on ummessa. Minä toivon saavani nähdä teidät, herra West, ennen kuin poistun tältä seudulta. Hyvästi!"

Hän nosti miellyttävästi punaista lakkiaan ja poistui samaan suuntaan, josta oli tullutkin.

Kun me olimme kotia päin menossa, sanoi kapteeni perämiehelle:

"Minä onnittelen teitä, herra Hawkins. Teistähän tulee kapteeni ennenkuin vuosi on lopussa."