Part 5

"Sinä voit lähteä jo tänä iltana", sanoo hän, "ja koska sinut niin äkkiarvaamatta sanottiin irti, annan minä sinulle päälliseksi vielä yhden kuukauden palkan. Näin sanottuaan meni hän linnaan, ja hänen kintereillään seurasi mies, jota hän oli nimittänyt korpraaliksi. Ja siitä päivästä alkaen en ole tavannut kumpaakaan heistä. Minun rahani lähetettiin minulle paperiin käärittynä, ja sanottuani muutaman sanan tulevasta vihan päivästä keittäjättärelle ja toiselle lutukselle, pudistin Cloomberin tomut jaloistani ja lähdin tieheni."

Herra Fothergill West sanoo, ettei minun tarvitse puhua kaikesta mitä sittemmin tapahtui, vaan ainoastaan kertoa se mitä minä itse näin. Minä en ymmärrä hänen syitään — ja olkoon minusta kaukana väittääkseni etteivät nämä syyt olisi hyviä — mutta tahdon vaan lisätä ettei se mikä sittemmin tapahtui minua rahtustakaan hämmästyttänyt.

Se oli juuri se jota olin odottanutkin ja sen minä sanoin kirkkoherrallekin.

Nyt minä olen kertonut kaikki, eikä minulla ole mitään lisättävää eikä peruutettavaa. Minä olen kiitollinen herra Mathew Clarkille siitä, että hän kirjoittaa kaikki minun puolestani, ja jos joku haluaa tietää enemmän, niin olen minä tunnettu ja arvossa pidetty Geclefechaanissa, ja herra Mc Neil Wigtownissa tietää sanoa, missä minä asun.

IX.

Tohtori John Easterlingin kertomus.

Esitettyäni Israel Stakesin kertomuksen koko laajuudessaan, tahdon nyt liittää tähän tohtori Easterlingin lyhyet muistiinpanot.

On kyllä totta että tohtori ainoastaan kerran kävi Cloomberissa kenraali Heatherstonen siellä olon aikana, mutta tähän käyntiin liittyi muutamia omituisia asianhaaroja, ja ne voivat valaista niitä oloja, jotka lukija jo tuntee.

Tohtori on tehnyt muistiinpanoja tästä käynnistä, ja nämä muistiinpanot minä nyt jätän lukijalle.

* * * * *

Mielihalulla minä kerron herra Fothergill Westille ne vaikutelmat, jotka sain Cloomber Hallissa käynnistäni, enkä minä kerro niitä ainoastaan sen perusteella että kunnioitan herra Westiä, vaan myös siitä syystä että ne tosiasiat, jotka tulin tuntemaan, ovat niin omituista laatua, että ne on julaistava luettavaksi.

Viime vuoden syyskuussa sain minä rouva Heatherstonelta Cloomber Hallista kirjeen, jossa tämä pyysi minua käymään tapaamassa hänen miestään, jonka terveys jo kauan oli ollut huonolla kannalla. Minä olin jo ennen kuullut puhuttavan Heatherstoneista ja että he elivät muista erillään. Minusta tuntui siis hyvin tärkeäarvoiselta saada tehdä heidän tuttavuuttaan, ja minä päätin viipymättä matkustaa Cloomberiin.

Minä olin käynyt siellä ennen, silloin kun sen omistaja siellä asui, ja hämmästyin siis suuresti, kun perille tultuani näin että siellä oli tehty useampia muutoksia. Portti, joka ennen seisoi selkiselällään, oli nyt sulettuna, ja korkea lauta-aita, jonka yläreuna oli varustettu rautapiikeillä, ympäröitsi koko puiston. Lehtikuja, joka vei linnaan oli lehtien ja oksien peittämä, ja koko linnan piiri näytti yleensä huonosti hoidetulta.

Minun täytyi kahdesti soittaa ennen kuin palvelustyttö avasi oven, johtaen minut pieneen huoneeseen, jossa tapasin vanhanpuoleisen, laihan naisen, joka esitti itsensä rouva Heatherstoneksi. Hänen kalpeat kasvonsa, harmaat hiuksensa, surulliset silmänsä ja vaaleaksi viertynyt pukunsa soveltuivat täydellisesti kolkkoon ympäristöön.

"Me olemme kovin huolestuneina", sanoi hän lempeällä, matalalla äänellä. "Minun miesparkani on liiaksi ponnistanut voimiaan, ja sen seurauksena on hänen hermostonsa heikontunut. Me muutimme tähän osaan maata siinä toivossa että virkistävä ilma hiljaisuuden ja levon yhteydessä tekisi hänelle hyvää. Mutta sen sijaan että paranisi on hän tullut huonommaksi, ja tänä aamuna oli hänellä kuume ja hän houraili. Lapset ja minä olimme niin kauhistuksissamme että lähetimme hakemaan teitä. Jos seuraatte minua, niin näytän teille tien kenraalin makuukamariin."

Hän kävi edelläni useampia käytäviä, ja viimein me tulimme sairaan miehen huoneeseen, joka sijaitsi kaikkein alimpana suuressa rakennuksessa. Tämän huoneen lattia oli paljas, ja huonekalut olivat soukat telttivuode, kenttätuoli ja vaatimaton honkapöytä. Viimeksi mainittu oli kirjojen ja paperien peittämä ja sen keskellä seisoi valkean huivin peittämänä muuan suuri esine, jolla oli epäsäännölliset ulkopiirteet. Seinillä ja kaikissa nurkissa riippui valikoima aseita, pääasiallisesti semmoisia, joita brittiläinen armeija käyttää. Mutta siellä löytyi myös monta itämaista tekoa olevaa miekkaa, joista useat olivat tupessa ja joitten kädensijoissa välkkyi jalokiviä. Oli räikeä erotus vaatimattomien huonekalujen ja niitten välillä, jotka riippuivat seinillä.

Minulla oli kuitenkin vähä aikaa katsella kenraalin kokoelmia, sillä potilaani makasi vuoteessa ja näytti kipeästi tarvitsevan minun apuani.

Hänen päänsä oli puolittain poispäin käännettynä; hän hengitti raskaasti ja oli nähtävästi tietämätön meidän läsnäolosta. Kirkkaat, tuijottavat silmät ja poskien kitukuumeellinen puna osottivat, että hänellä oli ankara kuume.

Minä lähestyin vuodetta, kumarruin alas ja kosketin sormillani hänen valtasuoneensa. Mutta hän nousi yhtäkkiä istumaan ja löi raivoisasti minua nyrkillään, Kun hän katsoi minuun, näkyi hänen kasvoissaan äärettömän tuskan ja kauhistuksen ilme.

"Verikoira", ulvoi hän. "Päästä minut, päästä minut, sanon minä. Ottakaa pois kätenne! Eikö siinä ole kylliksi että koko elämäni on saatettu turmioon? Milloin kaikki tämä loppuu? Kuinka kauan minun täytyy kärsiä tällä tavalla?"

"Vaiti, ystäväni, vaiti", sanoi hänen vaimonsa tyynnyttävällä äänellä ja laski viileän kätensä hänen kuumalle otsalleen. "Tämä on tohtori Easterling Straenraerista. Hän ei ole tullut tänne sinua vahingoittamaan, vaan auttamaan."

Kenraali vaipui väsyneenä päänalaiselleen, ja hänen kasvojensa muuttuneista eleistä saattoi päättää, että kuume oli tauonnut ja että hän ymmärsi vaimonsa puheen.

Minä pistin lämpömittarini hänen kainalokuoppaansa ja kun tarpeellisen ajan kuluttua tutkin sitä, huomasin että hän oli vapaa kuumeesta. Nähtävästi ahdisti häntä semmoinen ajoittainen kuumetauti, joka usein vaivaa niitä ihmisiä, jotka ovat viettäneet jonkun ajan kuumassa ilmanalassa.

"Hän ei ole missään vaarassa", huomautin minä. "Kun hänelle annetaan vähä kiniiniä ja arsenikkia, saa hän pian takaisin terveytensä ja voimansa."

"Ei mitään vaaraa", sanoi hän. "Tauti ei koskaan ole ollut minulle vaarallista. Minua on yhtä vaikea tappaa kuin kuleksivaa juutalaista. Minä vakuutan sinulle, Mary, että pääni nyt on ihan selvä, niin että hyvästi voit jättää minut kahdenkesken tohtorin kanssa."

Rouva Heatherstone lähti minusta nähden vastenmielisesti huoneesta, ja minä otin paikan vuoteen vieressä, kuunnellakseni potilaani puhetta.

Niin pian kuin rouva Heatherstone oli sulkenut oven, sanoi kenraali:

"Minä haluan että te tutkitte minun maksani. Siellä on ollut märkäajos. ja meidän rykmenttilääkäri Brodioe lausui aina, että se kerran tuottaisi minulle kuoleman. Tuskin se minua kumminkaan on vaivannut sitten kun lähdin Indiasta."

Tehtyäni tarkan tutkimuksen vastasin minä:

"Paikan olen löytänyt, mutta se on imeytynyt pois, niinkuin moisten ajosten usein käy. Luultavasti ei se tule tekemään teille mitään vahinkoa."

Hän ei näyttänyt sen enempää iloitsevan minun ennustuksestani.

"Niin minun aina käy", puhkesi hän synkkänä puhumaan. "Jos jollakin muulla olisi kuumetautia ja hän hourailisi, niin hän varmaankin olisi vaarassa, ja kuitenkin te väitätte ettei minua mikään vaivaa. Katsokaa nyt tätä!"

Hän paljasti rintansa ja näytti minulle umpeen parantuneen, rypistyneen haavan sydämen lähellä.

"Erään vuorelaisen luoti otti tähän", jatkoi hän. "Teistä kyllä tuntunee siltä että se on osunnut oikeaan paikkaan viedäkseen minulta hengen, mutta se luiskahti kylkiluusta sivulle ja meni selästä ulos, lävistämättä keuhkopussia. Oletteko koskaan kuullut kerrottavan mitään sen tapaista?"

"Te olette varmaankin syntynyt onnellisen tähden aikana", huomautin minä hymyillen.

"Se riippuu mielipiteestä ja mausta", vastasi hän ja pudisti päätään. "Kuolema ei minua pelota, jos se tulee tavallisella tavalla, mutta minä tunnustan että ajatus ihmeellisestä tai yliluonnollisesta kuolemasta pelottaa minua."

Hänen huomautuksensa hämmästytti minua, ja minä kysyin:

"Tarkoitatteko että pitäisitte luonnollisen kuoleman väkivaltaista parempana?"

"En. Juuri niin en tarkoita. Minä tunnen liiankin hyvin kylmän teräksen ja lyijyn niitä pelätäkseni. Tunnetteko te odyllistä voimaa, herra tohtori?"

"En. semmoista en tunne", vastasin minä ja katsoin häneen terävästi, sillä minä luulin hänen taas‘rupeavan hourailemaan. Mutta hänen katseensa osotti järkeä, ja kuumeen puna oli kadonnut hänen poskiltaan.

"Te länsimaiset tiedemiehet olette monessa suhteessa aikaanne jälellä", huomautti hän. "Kaikessa mikä on aineellista ja tulee ruumiin hyväksi, olette te kaikkia muita edellä, mutta mitä tulee luonnon sisäisiin voimiin ja siihen uinailevaan kykyyn. jota ihmishenki käskee, ovat teidän suurimmat miehet paljoa lähempänä halvintakin indialaista vedenkantajaa. Lukemattomat lihansyöjäin ja mukavuutta rakastavien esi-isien sukupolvet ovat antaneet eläimellisille vieteillemme vallan hallita henkisiä kykyjämme. Ruumis, jonka ainoastaan tulisi olla hengen työase, on alennettu vankilaksi, jossa henki on teljettynä. Itämaalaisten sielut ja ruumiit eivät ole yhtyneet niinkuin meidän, ja ne eroavat kuolemassa toisistaan paljoa helpommin kuin meidän."

"Arvattavasti heillä ei ole suurtakaan hyötyä tästä elimistönsä omituisuudesta", huomautin minä.

"Heillä on tieto, joka melkoisesti voittaa meidän omistettavissa olevan tiedon", vastasi kenraali. "Jos matkustatte Indiaan, saatte luultavasti pian nähdä taidenäytännön, joka tehdään mangopuulla, ja jonka moni hindulainen tuntee. Luonnollisesti olette kuullut siitä puhuttavan. Mies, jolla on tekemistä asiassa, istuttaa mangopuun siemenen ja käyttelee vähän käsiään. Sen jälkeen pistää esiin oras, lehdet ja hedelmä — kaikki tämä puolen tunnin kuluessa. Tämä ei kumminkaan ole taidenäytäntö, vaan se saadaan aikaan voimalla. Nämä miehet tietävät enemmän luonnon salaisuuksista kuin sekä Tyndall että Huxley ja voivat jouduttaa tai viivyttää sen kehityskulkua salaisilla välineillä, joista ei meillä ole aavistustakaan. Nämä niin sanotut manaajat, jotka ovat alhaista syntyperää, ovat vaan hutiluksia verrattuina niihin miehiin, joilla on korkeampi suunnitelma, niinkuin veljekset Ragi-Zog, jotka tiedoissa ovat paljoa etevämmät meitä kuin me hottentotteja ja patagonialaisia."

"Te puhutte niinkuin tuntisitte heidät", huomautin minä.

"Onnettomuudekseni minä tunnen heidät", vastasi hän. "Minä olen joutunut tekemisiin heidän kanssaan tavalla, jota toivon ei kenenkään muun raukan ennen minua koettaneen. Mutta mitä odylliseen voimaan tulee, tulisi teidän ottaa siitä selko, koska sillä on suuri tulevaisuus lääketieteen alalla. Teidän tulee lukea Reichenbachin kirjaa, joka koskee magnetismin ja elinvoiman tutkimuksia. Nämä, Mesmerin 27 mietelmää ja tohtori Justinus Kernerin teokset kehittävät aatteitanne."

Minä en tuntenut hänen ehdotuksensa miellyttävän itseäni ja nousin hiljaa sanoakseni hänelle jäähyväiset. Vielä kerran koettelin hänen valtasuontaan ja huomasin että hän oli täysin vapaa kuumeesta. Minä käänsin kasvoni häneen, lausuakseni hänelle tyytyväisyyteni. Samassa ojensin käteni ottaakseni käsineeni pöydältä, mutta sillä seurauksella että jouduin kohottamaan liinavaatetta, joka peitti pöydän keskellä olevan esineen.

Minä en olisi asiaa sen pitemmältä ajatellut, jos en olisi nähnyt sairaan kasvojen synkistyvän ja kuullut, hänen päästävän kärsimättömyyden huudahdusta. Heti käännyin minä ja panin huivin paikoilleen niin pian etten voinut nähdä mitä sen alla oli. Ainoa havainto minkä tein, oli se, että esine oli hääleivoksen näköinen.

"Ei se mitään tee, tohtori", puhkesi kenraali sävyisästi puhumaan, kun hän huomasi että vahinko oli kokonaan tilapäinen. "Ei minulla ole vastaan, vaikka te näette sen."

Hän ojensi kätensä ja otti pois peiton. Minä näin silloin, että se minkä olin luullut hääleivokseksi, itse asiassa olikin hyvin tehty vuorenselänteen malli, jonka lumipeitteiset huiput syvästi muistuttivat niitä torneja ja harjanteita, jotka sokurileipoja tekee makeisiin.

"Tämä on osa Himalajaa", lausui hän, "ja siinä näemme tärkeimmät Indian ja Afghanistanin väliset solat. Malli on oivallinen. Tähän seutuun liittyy minun erityinen huomioni, sillä minä olen täällä ollut ensi kertaa tulessa. Tuo on Kalabughin ja Thul-laaksoa vastapäätä oleva sola, jossa minun kesällä 1841 piti suojella kuormastoa. Se ei ollut mitään laiskan tehtävää, saan sanoa."

Minä näytin solan toisella puolella olevaa veripunaista pilkkua ja kysyin:

"Tämä pilkku kai merkitsee että siinä paikassa on ollut taistelu, johon te olette ottanut osaa?"

"Niin, siellä oli meillä kahakka", vastasi hän, kumartuen eteenpäin ja tarkastellen punaista merkkiä. "Meidän kimppuun hyökkäsivät — — —."

Samassa silmänräpäyksessä kaatui hän päänalaiselleen ikäänkuin hänet olisi luoti lävistänyt, ja hänen kasvoistaan kuvastuivat samat kauhun eleet kuin minun huoneeseen astuessani. Ja samana hetkenä kuului ilmasta hänen vuoteensa kohdalta kimakan helisevä ääni, jota suunnilleen voin verrata polkupyörän hälytyskellon sointiin. Koskaan en ole ennen enkä jälkeenpäin kuullut ääntä, joka täydelleen olisi tuon äänen kaltainen. Minä kurkistelin ympärilleni ihmetellen mistä ääni tulisi, mutta en voinut keksiä sen syytä.

Pakollisesti hymyillen sanoi kenraali:

"Ei siinä ole mitään merkillistä, herra tohtori. Se on vaan minun yksityinen malmirumpuni. Lienee parasta että menette alas ruokasaliin. Siellä voitte kirjoittaa rohtomääräyksen."

Oli päivän selvää että hän tahtoi päästä minusta vapaaksi. Minun oli siis pakko sanoa jäähyväiset, vaikka mielelläni olisin viipynyt vähän kauemmin toivossa saada selville tuon salaperäisen äänen syyn.

Ollessani paluumatkalla linnasta päätin minä piakkoin käydä uudestaan tapaamassa huomioa ansaitsevaa potilastani, saadakseni tietää mitä hänelle oli tapahtunut ennen ja nyt. Minä tunsin siis suurta pettymystä kun samana iltana sain kenraalilta kirjeen, jossa tämä ilmoitti että minun käsittelyni oli tehnyt häneen niin hyvän vaikutuksen, ettei hän enää tarvinnut minun apuani ja että hän toivoi minun tyytyvän siihen palkkioon, jonka kirje sisälsi.

Tämä oli viimeinen tieto minkä sain Cloomber Hallin asukkailta.

Useammat meidän naapurit ja muutkin, joitten huomioa asia on herättänyt, ovat usein kysyneet, oliko kenraali täydessä järjessään. Arvelematta vastasin minä myöntävästi. Hänen puheestaan ymmärsin, että hän oli sekä lukenut että miettinyt.

Mutta hänen ruumiinrakennuksensa oli heikontunut, ja saattoi milloin tahansa pelätä onnettomuuden kohtausta.

X.

Kirje, joka tuli linnasta.

Valaistuani kertomustani antamalla puhevuoron muillekin henkilöille, tahdon nyt kertoa omia havaintojani.

Minä lopetin kertomalla Rufus Smithin tulosta. Tohtori Easterling oli käynyt linnassa kolme viikkoa sitten, ehkäpä vähää aikaisemminkin. Tähän kertomukseni aikaan olin minä kovin levoton, sillä en ollut nähnyt Gabriellaa enkä hänen veljeään sen koommin kuin sinä päivänä, jolloin kenraali aidan vieressä yllätti minut ja kihlattuni. Minä pelkäsin että veli ja sisar oli teljetty huoneisiinsa, ja sisareni oli samaa mieltä.

Me tunsimme siis melkoista huojennusta, kun paria päivää viime keskusteluni jälkeen kenraalin kanssa saimme kirjeen Mordaunt Heatherstonelta. Kirjeen jätti meille pieni kalastajapaikalta oleva rääsyinen poika, joka kertoi saaneensa sen linnan portin edustalla eräältä vanhalta naiselta — arvattavasti Cloomberin keittäjättäreltä.

"Rakkaimmat muistoni", kirjoitti hän. "Gabriella ja minä olemme kovin suruissamme siitä ettemme ole saaneet ilmoittaa teille mitään. Asian laita on se että meidät pakotetaan pysymään sisällä. Ja tämä pakko ei ole voimaperäistä vaan siveellistä laatua. Isä parkamme, joka tulee yhä heikkohermoisemmaksi, jota enemmän aika joutuu, on kehottanut meitä pysymään sisällä lokakuun viidenteen päivään. Häntä tyynnyttääksemme lupasimme me täyttää hänen toivomuksensa.

Ja hän on puolestaan luvannut että me viidennen päivän jälkeen — se on viikon kuluttua — pääsemme yhtä vapaiksi kuin ilma ja saamme tulla ja mennä mielemme mukaan.

Gabriella on minulle kertonut teille puhuneensa, että isämme lokakuun viidennen päivän mentyä on muuttunut mies. Mutta tänä vuonna näyttää siltä että hänellä on suurempi syy kuin muulloin huolehtia onnettomasta perheestään, sillä minä en ole koskaan ennen nähnyt hänen käyttävän niin monta varovaisuuskeinoa kuin nyt.

Joka nyt katselee hänen köyryistä vartaloaan ja vapisevia käsiään, ei voi käsittää että hän on sama mies, joka muutama vuosi sitten jalkaisin pyysi tiikereitä Terain lähellä olevassa ruoikossa ja nauroi varovaisemmille metsästäjille, jotka etsivät suojaa niistä pikkuhuoneista, joita norsut kantoivat selässään. Te tiedätte että hän voitti viktoriaristin Delhin läheisessä tappelussa, ja kumminkin vapisee hän kauhistuksesta, kun kuulee pienimmänkin melun, vaikka hän asuu maailman mitä rauhallisimmassa seudussa.

Muista, West, mitä jo olen sinulle sanonut, ettei vaara suinkaan ole kuvittelua. Päinvastoin on se kovin uhkaavaa laatua. Se on kuitenkin luonteeltaan semmoista, ettei sitä voida välttää eikä myöskään selvin sanoin lausua.

Jos kaikki käy hyvin, niin saatte tavata meidät kuudentena päivänä Branksomessa.

Sydämellisesti teitä molempia tervehtien, olen minä aina teidän uskollinen.

Mordaunt."

Tämä kirje tyynnytti meitä jossakin määrin. Kuitenkin vaivasi meitä sanomattomasti se seikka, ettemme voineet ymmärtää emmekä torjua sitä vaaraa, joka uhkasi ystäviämme, ja vähintäinkin viisikymmentä kertaa päivässä me puhuimme siitä.

Viimein me väsyimme kaikkiin näihin turhiin mietiskelyihin ja lohdutimme itseämme sillä että vaara muutaman päivän kuluessa olisi vältetty. Me pelkäsimme että nämä päivät kuluisivat hitaasti, mutta sattuipa tapaus, joka antoi levottomalle mielellemme uuden ajatussuunnan.

XI.

Haaksirikko.

Lokakuu alkoi säteilevällä auringolla ja pilvettömällä taivaalla. Aamulla puhalsi navakka tuuli, mutta myöhemmin päivällä oli ihan tyven. Aurinko paistoi polttavan kuumasti, ja aholle rupesi nousemaan usvaa, joka esti kanaalin tuolla puolella olevat Irlannin vuoret näkymästä. Suurina ja raskaina vierähtelivät aallot kalliorannikkoa vastaa. Kokemattomasta silmästä oli kaikki tyyntä ja rauhallista, mutta niistä, jotka ymmärtävät luonnon viittauksia, oli selvää, että ilma, taivas ja meri ennustivat myrskyä.

Minä lähdin sisareni kanssa iltapäivällä käyskentelemään ja me menimme sille mereen pistävälle hietasärkälle, jonka toisella kupeella on Lucelahti ja toisella Kirkmaidenin satamansuu, jonka rannoilla Branksomen maatilat sijaitsevat. Oli liian lämmin meidän voidaksemme tehdä pitempää kävelymatkaa. Me istuuduimme eräälle hiekkakunnaalle, joka oli saraheinän peittämä.

Lepomme keskeytti kuitenkin pian askelten töminä, joka tuli yhä lähemmäksi meitä, ja Jameison, se vanha mies, josta jo olen puhunut, lähestyi meitä selässä semmoinen haavi, jolla katkorappoja pyydetään. Hän lähestyi suoraa päätä meitä ja sanoi tavallisella oikosuoralla tavallaan, että hän toivoi meidän ei panevan pahaksemme, jos hän lähettäisi meille muutamia katkorappoja illalliseksemme.

"Noita eläimiä on niin helppo pyytää juuri ennen myrskyn tuloa", lisäsi hän.

"Luuletteko että myrsky on tulossa", kysyin minä.

"Kyllä sen voi merisotilaskin nähdä", vastasi hän, pistäen suuren tupakkapurun suuhunsa. "Cloomberia yinpäröitsevä aho on ihan valkea kalalokeista. Ne tulevat rannalle suojellakseen sulkiaan myrskyltä. Minä muistan päivän, joka oli ihan tämän päivän kaltainen, jolloin olin Charlie-Napier-laivalla Kronstadtin edustalla. Myrsky tempasi meidät linnoituksen tykkien eteen."

"Tapahtuuko haaksirikkoja näillä seuduilla", kysyin minä.

"Valitettavasti kyllä herra, tämä paikka on laajalti tunnettu monista haaksirikoistaan. Jos vesi tässä ympäristöllä voisi kertoa oman historiansa, paljastaisi se monemmoisia asioita. Ja kun tuomiopäivä tulee, nousevat aallot korkealle, jolloin ne heittävät maalle ne lukemattomat ihmiset, jotka makaavat tuolla pohjassa."

"Minä toivon ettei haaksirikkoa tapahtuisi meidän täällä ollessa", sanoi Ester painavasti.

Vanha mies pudisti harmaata päätään ja katsoi miettivästi usvaista taivaanrantaa. Viimein hän sanoi:

"Jos tuuli tulee lännestä, on kyllä vaara tarjona. Katsokaa tuota laivaa! Minä luulen että kapteeni iloitsee sydämestään, kun hän pääsee turvalliseen Clydeen."

"Näyttää siltä kuin se seisoisi ihan liikkumattomana", huomautin minä, katsellen tuota suurta laivanrunkoa. "Kentiesi me sittenkin erehdymme myrskyn suhteen."

Vanha mies nauroi täyttä kurkkua ja lähti käydä luhnustamaan katkorappohaavi kädessään. Sisareni ja minä kävimme verkalleen kotia päin.

Vähää myöhemmin menin minä isäni työhuoneeseen saadakseni tietää, olisiko minulla jotakin tehtävää, sillä vanhus oli kiintynyt erään uuden kirjateoksen kääntämiseen, joka käsitteli itämaista kirjallisuutta, ja minun täytyi sillä aikaa yksin hoitaa ja pitää huolta koko maatilasta.

Hän istui suuren neliskulmaisen pöydän ääressä kirjastossaan. Hänellä oli edessään semmoinen läjä kirjoja ja papereita, etten minä huoneeseen astuessani nähnyt hänestä muuta kuin muutamia harmaita hiuksenhaivenia. Minut huomattuaan hän lausui:

"Rakas poikani, minä olen kovin pahoillani siitä että sinä niin vähän tunnet sanskritia. Kun minä olin sinun ijässäsi, puhuin minä sekä tätä jaloa kieltä että myös tamulin- ja malajinkieltä ja useampia murteita."

"Minä olen todellakin pahoillani, etten ole perinyt isän hyvää kielipäätä", vastasin minä.

Isäni jatkoi:

"Minä olen alkanut työn, joka, jos sitä vaan jatkettaisiin polvesta polveen, tekisi West-nimen kuolemattomaksi. Työ ei ole mitään sen vähempiarvoista kuin että me julkaisemme englanninkielisen käännöksen Djarmaasta, alkulauseella, joka tekee selkoa Brahman opista ennen Sakjamunia. Suurinta ahkeruutta käyttämällä voi olla mahdollista että minä ehdin saamaan suurimman osan alkulausetta valmiiksi ennenkuin kuolen."

"Kuinka pitkä aika työn valmistumiseen tarvitaan?"

Isäni hieroi käsiään ja vastasi:

"Se pienoispainos, joka löytyy Pekingin keisarillisessa kirjastossa, käsittää 325 suurta nidettä. Ja alkulause, jossa puhutaan Rig-vedasta, Sama-vedasta, Jagnr-vedasta ja Atharva-vedasta, tulee käsittämään vähintäin kymmenen nidettä. Jos me nyt kirjoitamme yhden niteen vuodessa, niin voimme otaksua että työ päättyy vuonna 2250. Kahdestoista miespolvi voi siis päättää työn, kun kolmannellatoista on kyllin tekemistä sisällysluettelon laatimisessa."

"Sano minulle, isä, millä jälkeläisemme elävät tuota suurta teosta valmistaessaan", kysyin minä hymyillen.

"Niin tuo kysymys on juuri sinun luonteesi mukainen, Jack", vastasi isäni äreällä äänellä. "Sinussa ei ole vähääkään käytöllisyyttä. Sen sijaan että tarkkuudella kiinnittäisit ajatuksesi minun suunnitelmaani, teet sinä kaikellaisia järjettömiä vastaväitteitä. Onhan vähempiarvoista huolehtia mitä he syövät ja juovat, kun heillä on niin suuri tehtävä silmämääränään. Minä tahtoisin että sinä nyt menet Fergus Mc Donaldille ja otat selville, tarvitseeko hänen hattonsa peittämistä, ja William Fullerton on kirjoittanut että hänen lypsylehmänsä on tullut kipeäksi. Sinä voit mennä sinne kuulustelemaan asioita."

Ennen lähtöäni silmäsin ilmapuntaria ja näin että se oli melkoisesti laskenut. Vanha merimies oli siis oikeassa selittäessään luonnon merkkejä.

Kun minä illalla kotia palatessani kävin ahon poikki, puhalteli tuuli lyhyinä, voimakkaina sysäyksinä ja koko läntistä taivaanrantaa peittävät tummat pilvet joitten pitkät, säännöttömät soikaleet ulottuivat aina keskitaivaalle asti. Valittava ääni nousi mereltä, ikäänkuin se olisi tietänyt vaaran olevan tarjona.