Part 31

Kaunopuhelias senaattori alotti puheensa selittämällä suojelustulleja -- mainiota keksintöä, jonka avulla työmiehet auttoivat tehtailijoita asettamaan tavaroilleen korkeat hinnat, jotta itsekin saisivat parempia palkkoja; ja tätä menettelyä hän havainnollisesti esitti ottamalla rahaa yhdestä taskustaan ja työntämällä osan siitä toiseen taskuunsa. Senaattorin mielestä oli tällainen ainokainen menettely jollakin tapaa yhtäpitävää maailmankaikkeuden ylhäisten totuuksien kanssa. Sillä tapaa päätellen oli Kolumbuksen maanosa valtamerien helmi; ja kaikki sen tulevat voitot, sen valta ja arvo kansakuntien joukossa riippui siitä uutteruudesta ja kestävyydestä, jolla jokainen kansalainen koetti näitä ominaisuuksia ylläpitää. Tämän suuren urhokkaan kansallismielisen puolueen nimi oli "Suuri vanha puolue -- --".

Ja taasen pärähtivät torvet, ja Jurgis kavahti pystyyn kuin sähköiskun satuttamana. Niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, koetti Jurgis epätoivon vimmalla käsittää senaattorin sanoja -- käsittää Amerikan hyvinvoinnin ja sen kaupan suunnattoman kehityksen, jota vastaan kajahtelivat surkeina hätähuutoina Keski- ja Etelä-Amerikan sorrettujen kansojen hätähuudot. Syynä hänen mielenkiintoonsa oli, että hän koetteli pysyä valveilla. Hän tiesi, että hän heti nukahdettuaan rupeisi kuorsaamaan äänekkäästi, jonka vuoksi hänen täytyi kuunnella -- hänen oli pakko osottaa huomiota! Mutta nyt oli asianlaita se, että hän oli syönyt vankan illallisen ja oli peräti väsynyt; sali oli sen ohessa lämmin ja hänen paikkansa perin mukava. Senaattorin, laihanluiseva vartalo siinsi hänen silmiinsä kuin usvan keskeltä -- se sai jättimäiset hahmopiirteet ja rupesi vähitellen tanssimaan hänen silmissään, heiluttaen käsissään lippuja, joihin oli kirjoitettu "tuonti" ja "vienti". Kerran nykäisi hänen naapurinsa häntä heikosti kylkeen, ja silloin hän kavahti pystyyn ja koetti näyttää niin hartaalta kuin taisi; mutta pian kuului jälleen hänen röhähtelynsä ja ihmiset alkoivat katsella kierosti häneen, ja suuttuneita huudahduksia kuului joukosta. Vihdoin viimein muuan kuulija viittasi poliisikonstaapelin paikalle, ja tämä iski kiini Jurgiksen takinkaulukseen ja nosti hänet pystyyn. Jotkut muut lähellä istuvat kääntyivät katselemaan tätä hauskaa välinäytöstä, ja yksin senaattori Spareshankskin sotkeutui puheessaan, mutta silloin huusi muuan ääni viihdyttävästi: "Me vain potkasemme ulos erään juopporatin! Anna soida, vanha saapas!" Tällöin alkoi koko kuulijakunta nauraa, ja senaattori hymyili hyväntahtoisesti ja jatkoi puhettaan; ja siinä silmänräpäyksessä huomasi Jurgis joutuneensa ulos kadulle ja sateeseen, perässään kiroileva ihmislauma.

Hän etsi suojaa muutamasta porttikäytävästä ja mietti lähemmin asiaintilaa. Hän ei ollut millään lailla loukkautunut eikä myöskään joutunut kammoamaansa "putkaan". Hän noitui hetkisen itseään ja kovaa onneaan, mutta sitte hänen ajatuksensa kääntyivät käytännöllisemmälle taholle. Hänellä ei ollut enää penniäkään taskussaan eikä paikkaa, johon päänsä kallistaisi; hänen täytyi siis jälleen lähteä katuja kiertelemään ja kerjäämään. Hän lähti ulos suojapaikastaan, väristen jääkylmässä sateessa, joka pieksi hänen kasvojaan. Kappaleen kulettuaan hän kohtasi erään hyvin puetun naisen, jolla oli sateenvarjo päänsä yli viritettynä; hän kääntyi ympäri ja astui hänen vierelleen. "Hyvä rouva", alotti hän, "voisiko rouva olla kiltti ja lainata minulle lantin yömajaa varten? Minä olen köyhä työmies -- --"

Äkkiä hän pysähtyi. Erään kaasulampun valossa hän oli äkännyt naisen kasvonpiirteet. Hän tunsi ne!

Se oli Alena Jasaityte, joka oli ollut kaunotar hänen häissään! Alena Jasaityte, joka oli näyttänyt niin komealta ja tanssinut niin kuninkaallisesti ajuri Juozas Racziuksen kanssa! Jurgis oli tavannut hänet pari kertaa jälkeenpäin, sillä Juozas oli hylännyt hänet erään toisen tytön vuoksi, ja Alena oli kadonnut Packingtownista ilman että kenkään tiesi, minne hän oli lähtenyt. Ja nyt hän tapaisi hänet täällä!

Tyttö oli yhtä hämillään kuin hänkin, "Jurgis Rudkus!" huudahti hän. "Miten on oikein laitanne?"

"Minä -- minulla on ollut vastoinkäymisiä" sopersi Jurgis. "Olen ilman työtä, eikä minulla ole kotia eikä penniäkään taskussani. Entä te, Alena -- oletteko naimisissa?"

"En", tyttö vastasi, "en ole naimisissa, mutta minulla on hyvä paikka".

He seisoivat hetkisen tähystäen toisiaan silmästä silmään. Vihdoin Alena puhkesi puhumaan. "Jurgis", sanoi hän, "minä auttaisin teitä jos vain voisin, sen vakuutan kaikkien pyhien nimessä, mutta asianlaita on niin, että olen lähtenyt ulos ilman penniäkään taskussani. Mutta minä autan teitä vielä paremmin -- minä voin sanoa, mistä saatte apua. Voin sanoa teille, missä Marija nykyään asustaa."

Jurgis säpsähti. "Marija", hän huudahti.

"Niin", toisti Alena, "ja hän varmaan auttaa teitä. Hän on saanut paikan, jossa viihtyy; hän varmaankin iloitsee nähdessään teidät."

Ei ollut vuottakaan kulunut siitä, kun Jurgis oli lähtenyt Packingtownista kuin vanki, joka riemumielin jättää kaamean koppinsa; ja juuri Marijan ja Elzbietan luota oli hän karannut. Mutta nyt oli hän valmis huutamaan ilosta vain heidän nimensä kuullessaan. Hän tahtoi tavata heitä -- hän tahtoi mennä kotiinsa! He kyllä auttaisivat häntä, he häntä armahtaisivat. Siinä tuokiossa hän oli kuvaillut mielessään jälleennäkemisen kohtauksen. Hänellähän oli ollut hyvä syy karata tiehensä -- suru pojan kuolemasta; ja hänellä oli myöskin hyvä syy palaamattomuuteensa -- hehän olivat lähteneet pois Packingtownista. "No hyvä", hän sanoi, "lähdenpä sinne."

Alena antoi Jurgikselle Marijan osotteen Clark Streetin varrella, lisäten: "Omaa osotettani minun ei ole tarvis antaa teille, sillä Marija tietää sen". Ja Jurgis lähti sen enemmittä jäähyväisittä tallustamaan taivaltaan.

Hän tapasi suuren, ylhäiseltä näyttävän hietakivitalon ja soitti eteisen ovikelloa. Nuori neekerityttö avasi oven puoli tuumaa raolleen ja tähysti häntä epäluuloisin katsein.

"Mitä tahdotte?" tyttö virkkoi.

"Asuuko Marija Berczynskas täällä?" kysyi Jurgis.

"Enpä tiedä", tyttö vastasi. "Mitä hänestä tahdotte?"

"Haluan tavata häntä", sanoi Jurgis; "hän on sukulaiseni."

Tyttö epäröi hetkisen. Sitte hän avasi oven ja sanoi: "Käykää sisään!" Jurgis astui kynnyksen yli ja pysähtyi eteiseen, tytön jatkaessa: "Minä käyn kuulustelemassa häntä. Mikä nimenne on?"

"Sanokaa hänelle, että Jurgis on täällä", vastasi mies; ja tyttö lähti yläkertaan. Muutaman minuutin perästä hän palasi ilmottaen: "Sen nimistä henkilöä ei asu täällä."

Jurgiksen sydän valahti hänen saappaanvarteensa. "Minulle kerrottiin hänen asuvan täällä!" huudahti hän.

Mutta tyttö pudisti päätään. "Emäntä sanoi, ettei sellaista henkilöä asu täällä", virkkoi hän.

Jurgis seisoi hetkisen liikkumattomana, vallan kuin pilvistä pudonneena. Sitte hän kääntyi ympäri ja astui ovea kohti. Mutta samalla kuultiin sille koputettavan, ja tyttö kiirehti avaamaan. Jurgis kuuli kopisevia korkoja oven takaa, mutta silloin tyttö päästi huudahduksen. Seuraavassa tuokiossa hän kavahti takaperin ja syöksähti Jurgiksen ohi silmät pyöreinä pelosta ja huutaen täyttä kurkkua: _"Poliisi! Poliisi! Me olemme satimessa!"_

Jurgis seisoi hetkisen kuin puulla päähän lyötynä. Mutta nähdessään sinitakkien ryntäävän ohitsensa, seurasi hän neekeritytön kintereillä ylös. Tämän huudot olivat synnyttäneet tavatonta hämminkiä yläkerrassa, talo oli täynnä väkeä, ja tultuaan ylempään eteiseen näki hän ihmisten juoksentelevan taholle ja toiselle päästellen hätähuutoja. Siellä oli miehiä ja naisia, kaikki hyvin keveästi puettuja. Toisella sivulla Jurgis äkkäsi suuren huoneen, jossa oli samettipäällisiä tuoleja ynnä pöytiä täpösen täynnänsä tarjottimia ja juomalaseja. Lattialla virui hajallaan pelikortteja -- muuan pöydistä oli hämmingin aikana potkastu kumoon, ja viinipulloja vieriskeli sisällystään ulospulputtaen pitkin mattoa. Eräs nuori tyttö oli pyörtynyt ja kaksi miestä piteli häntä kiini, ja tusinan verta muita seisoi ja tungeskeli eteisen ovella.

Äkkiä kuului jymähteleviä iskuja ovelle, saaden kaikki ihmiset kavahtamaan takaperin. Samassa silmänräpäyksessä tuli muuan lihava nainen, jolla oli maalatut posket ja timanttirenkaat korvissa, syösten portaita ylös ja huutaen läähättävällä äänellä: "Vetäytykää takasin! Pian!"

Hän näytti tien takaportaille, Jurgiksen seuratessa muun joukon kintereillä, ja keittiössä hän painoi muuatta nappulaa, jolloin eräs kaappi siirtyi syrjään ja paljasti oven pimeään käytävään. "Käykää sisään!" huusi hän joukolle, jossa oli pari- kolmekymmentä päätä; ja nämä alkoivat nyt solua ulos yksi kerrassaan. Mutta tuskin oli viimeinen kadonnut näkyvistä, kun etummaisina tunkeutuneiden kuultiin huutavan: "Niitä on täälläkin! Olemme satimessa!"

"Ylös portaita!" komensi nainen; ja nyt syntyi taas tavaton tungeksiminen, miehet ja naiset kirosivat ja kirkuivat ja tappelivat etusijasta. Pari kolme porrasta noustua tulivat vastaan tikapuut, jotka johtivat ylös katolle; niiden juurelle sullousi joukko, ja muuan mies kiipesi niiden latvaan koettaen kohottaa kattoluukkua. Mutta hän ei saanut sitä liikahtamaankaan, ja kun nainen käski häntä avaamaan ha'an, huusi hän: "Haka on jo avattu. Siellä istuu joku luukulla!"

Seuraavassa tuokiossa kuului ääni alhaalta: "Voitte yhtä hyvin tulla alaskin. Me tarkotamme täyttä totta tällä kertaa."

Ja silloin hajausi joukko ja alkoi laskeutua portaita alas. Muutama silmänräpäys myöhemmin saapui useita poliiseja ylös, tähystellen karsaasti uhrejaan. Näistä olivat miehet enimmän peloissaan, näyttäen säikähtyneeltä lammaskatraalta. Naiset sitävastoin näkyivät pitävän asiaa vain hauskana pilana, ja vaikka joku heistä olisi kalvennutkin, ei sitä olisi huomannut paksun ihomaalin alta. Muuan mustasilmäinen tyttö kiipesi portaiden nojapuulle ja alkoi tohvelipäällisillä jaloillaan potkia alempina seisovain poliisien kypärejä, kunnes eräs näistä tarttui häntä nilkkoihin ja veti hänet alas. Alemmassa kerroksessa istui neljä viisi tyttöä eteisessä olevilla vaatearkuilla ja tekivät pilkkaa kulkueesta, joka astui heidän ohitseen. He olivat äänekkäitä ja iloisia ja olivat ilmeisesti juovuksissa; muuan heistä, jolla oli räikeän punanen aamutakki päällään, huusi ja kirkui äänellä, joka voitti kaiken muun melun. Jurgis katsahti häneen ja päästi hämmästyksen huudahduksen: "Marija!"

Tämä kuuli hänen huutonsa ja silmäsi ympärilleen; tunnettuaan sukulaisensa hätkähti hän taapäin ja syöksyi ylös kovin hämmentyneenä.

Muutaman silmänräpäyksen ajan he tuijottivat toisiinsa äänettöminä; sitte Marija purskahti lausumaan: "Kuinka sinä olet tullut tänne?"

"Tulin tapaamaan sinua", vastasi Jurgis.

"Milloin?"

"Juuri nyt!"

"Mutta kuinka voit tietää -- kuka sinulle sanoi minun olevan täällä?"

"Alena Jasaityte. Kohtasin hänet kadulla."

Taas syntyi hetkisen äänettömyys, ja molemmat katselivat toisiansa. Muiden huomio alkoi kiintyä heihin, jonka vuoksi Marija astui vallan hänen luokseen.

"Entä sinä", kysyi Jurgis, "asutko täällä?"

"Asun", sanoi Marija yksikantaan.

Silloin kuului äkkiä ääni alhaalta: "Pukekaa päällenne, tytöt, ja lähtekää mukaan. On parasta että kiiruhdatte, muuten saatte syyttää itseänne -- ulkona sataa."

"Tule", sanoi Marija ja vei Jurgiksen mukaansa huonekomeroonsa, jossa oli vain sänky ja tuoli, toalettipöytä ja muutamia hameita seinällä oven takana. Vaatteita virui lattiallakin, ja muuten vallitsi vallan toivoton epäjärjestys huoneessa -- ihomaalirasioita ja hajuvesipulloja oli viskattu sekasin hattujen ja likasten vatien joukkoon toalettipöydällä, ja tohvelipari ja kello teki whiskypullolle veljellistä seuraa tuolilla.

Jurgikselle oli vihdoinkin selvinnyt minkälaisessa paikassa hän nyt oikeastaan oli; ja kun hän kotoaan lähdettyään oli kokenut aika paljon maailmassa, ei hän juuri vähästä hämmästynyt -- mutta kuitenkin suretti häntä nyt koko lailla tieto, että Marija oli antautunut tällaiseen toimeen. Kotona olivat he aina eläneet siivosti, ja tämän entisyyden muiston olisi hänen mielestään pitänyt estää Marijaa vajoamasta. Mutta sitte naurahti hän omalle typeryydelleen. Mikä hyveen esikuva hän itse olikaan, joka nyt ajatteli tällä tapaa?

"Kuinka kauvan olet asunut täällä?" hän kysyi.

"Lähes vuoden", Marija vastasi.

"Mikä sinut tänne toi?"

"Minun täytyi elää, enkä voinut nähdä lasten näkevän nälkää."

Jurgis vaikeni hetkisen ja katseli häntä.

"Olit kai silloin ilman työtä?" kysyi hän viimein.

"Tulin kipeäksi", sanoi toinen, "ja olin vallan rahatta. Ja sitte kuoli Stanislovas -- --"

"Onko Stanislovas kuollut?"

"On", sanoi Marija; "etkö siis ole tiennyt siitä?"

"Miten hän kuoli?"

"Rotat tappoivat hänet."

Jurgis henkäsi kuin tukehtumaisillaan. _"Rotat!"_ huudahti hän.

"Niin", virkkoi toinen, kumartuen solmimaan kenkänsä nauhoja. "Hänellä oli paikka öljynkeittämössä -- ainakin olivat miehet siellä palkanneet hänet noutamaan olutta heille. Hän kantoi heidän olutkulppojaan pitkässä tangossa, ja hän joi aina hiukkasen joka kulposta; mutta eräänä päivänä joi hän liian paljon, niin että tupertui nukkumaan johonkin loukkoon, minne hänet sitte unohdettiin ja teljettiin koko yöksi. Kun hänet aamulla löydettiin, olivat rotat tappaneet hänet ja syöneet hänestä lihan miltei puti puhtaaksi."

Jurgis istui sängynreunalla kauhusta kivettyneenä, Marijan yhä sitoessa kengännauhojaan. Syntyi pitkä äänettömyys.

Äkkiä näkyi ovella paksu poliisikonstaapeli.

"Pitäkää kiirettä siellä", komensi hän.

"Niin paljon kuin vain ennätän", vastasi Marija, joka nyt nousi pystyyn ja alkoi kuumeentapaisella kiiruulla kiinnittää kurelivinsä hakasia.

"Elävätkö ne muut?" kysyi Jurgis viimein.

"Elävät."

"Missä he ovat?"

"Ei vallan kaukana täältä. He tulevat nyt mukiinmenevästi toimeen."

"Onko heillä työtä?" jatkoi Jurgis.

"Elzbieta tekee työtä, milloin voi. Muuten minä heitä elätän -- minä ansaitsen paljon rahaa tätä nykyä".

Jurgis istui hetken vaitonaisena. "Tietävätkö he että sinä asut täällä -- miten sinä oikeastaan elät?"

"Elzbieta tietää sen", vastasi Marija. "En voinut salata sitä häneltä. Ja ehkäpä lapsetkin jo ovat saaneet siitä vihiä. Ja mitä hävettävää siinä on -- voimmeko sille mitään?"

"Entä Tamoszius?" Tietääkö _hän_ siitä?

Marija kohautti hartioitaan. "Kuinka sen tietäisin", vastasi hän. "En ole nähnyt häntä kokonaiseen vuoteen. Hän sai verenmyrkytyksen ja menetti yhden sormensa eikä enää voinut soittaa viulua; ja sitte hän lähti matkoihinsa."

Marija seisoi vielä peilin ääressä kiinnitellen liivinsä hakasia. Jurgis istui ja tirkisteli häneen. Hän enää tuskin voi tuntea häntä samaksi naiseksi kuin ennen; hän oli niin tyyni -- ja niin sydämmetön! Jurgiksen sydäntä oikein viilsi nähdessään hänet sellaisena.

Sitte Marija uudelleen katsahti häneen. "Et sinäkään näytä jaksaneen 'paksusti' viime aikoina", sanoi hän.

"Eipä kannata kehua", toinen virkkoi. "Minulla ei ole senttiäkään lakkarissani eikä kotia minne mennä."

"Missä oikein olet ollut?"

"Vähin kussakin. Olen ollut renttuna. Ja sitte menin takasin tehtaaseen -- juuri ennen lakkoa." Hän vaikeni hetkiseksi, ilmeisesti hiukan hämillään. "Minä kyselin sinuakin", jatkoi hän. "Sain kyllä kuulla että olit muuttanut, muttei kenkään tiennyt minne. Luulet kai että tahdoin puijata sinua kun karkasin, Marija -- --"

"Ei", vastasi toinen, "en lainkaan moiti sinua. Ei kukaan meistä sitä tee. Sinähän teit vain mitä voit -- kaikki oli meille liian raskasta." Hän vaikeni tuokioksi, ja jatkoi sitte: "Me olimme liian tietämättömiä -- siinä koko syy. Emme kyenneet tulemaan toimeen. Jos olisin silloin tiennyt mitä nyt tiesin, olisi meidän laitamme nyt toinen -- --".

"Olisit tullut tänne?" tiedusti Jurgis.

"Niin kyllä, mutta sitä en oikeastaan tarkottanut. Ajattelin sinua -- sinä olisit toisella tapaa käyttäytynyt -- Onaa kohtaan."

Jurgis ei voinut siihen mitään virkkaa. Hän ei ollut koskaan vielä ajatellut asiaa tältä kannalta.

"Kun ihmiset näkevät nälkää", jatkoi Marija, "ja heillä on jotakin arvokasta, on heidän myyminen se; se on minun ajatukseni. Luulenpa sinun käsittävän sen nyt, kun se on liian myöhäistä. Ona olisi voinut pitää meistä kaikista huolta alusta alkaen." Marija puhui kylmästi ja intohimottomasti, kuten ainakin asioita liikekannalta arvosteleva ihminen.

"Niin -- niin -- luulenpa sen niin olevan", myönnytteli Jurgis epäröiden. Hän ei maininnut maksaneensa kolmesataa dollaria ja menettäneensä päällysmiehen paikan siitä huvista, että oli saanut antaa "Phil" Connorille muistomerkin jo toisen kerran.

Poliisikonstaapeli tuli uudelleen ovelle.

"Tule nyt mukaan, sinä siellä", sanoi hän. "Sukkelaan!"

"Hyvä on", sanoi Marija ja pani hatun päähänsä. Hän lähti ulos eteiseen ja Jurgis seurasi häntä, poliisin jäädessä huoneeseen ja katsoessa sängyn alle ja oven taakse.

"Mitä nyt on tulossa?" tiedusti Jurgis heidän laskeutuessaan alas portaita.

"Poliisitarkastuksenko johdosta, tarkotat? Oh, eipä juuri mitään -- sellaista sattuu meille toisinaan. 'Rouvallamme' on jokin koukku, jolla hän pitää poliisia siivona; en tiedä millainen se on, mutta arvattavasti he jo ennen huomisaamua ovat sopineet. Nuo eivät missään tapauksessa tee sinulle mitään. Ne päästävät aina miehet menemään."

"Olkoonpa niin että nämä muut", vastasi Jurgis, "mutta eivät minua -- pelkäänpä joutuvani kiini."

"Mitä tarkotat?"

"Poliisi on jälilläni", sanoi hän alentaen ääntään, vaikka he puhelivatkin litvaa keskenään. "Ne vielä tuomitsevat minut vuodeksi tai pariksi istumaan'".

"Elä hitoilla!" virkkoi Marija. "Sepäs on hullusti. Koetanpa sitte toimia, jotta saisin sinut irti koko pelistä".

Alhaalla, missä suurin osa vangituista oli kokoutunut yhteen kihermään, etsi hän käsiinsä tuon korvarenkaita käyttävän lihavan naisen ja kuiskasi hänelle muutamia sanoja korvaan. Viimemainittu nyökkäsi päätään ja astui poliisikersantin luo, joka oli johtanut tutkimusta. "Billy", sanoi hän tälle Jurgista osottaen, "tuolla seisoi muuan mies, joka tuli tänne tapaamaan sisartaan. Hän oli juuri saapunut ovesta sisään, kun te tulitte. Ette kai ota täältä kiini renttuja?"

Kersantti nauroi ja katsahti Jurgikseen.

"Mieleni on paha", sanoi hän, "mutta minulla on määräys vangita jokainen sielu paitsi palvelijoita."

Jurgiksella ei siis ollut muuta neuvoa kuin asettua toisten miesten joukkoon, jotka siinä tungeksivat ja koettivat piilotella itseään toisten selän taakse. Siinä oli miestä vanhaa ja nuorta, koulupoikia ja harmaapartoja, viimemainitut tarpeeksi vanhoja ollakseen edellisten isoisiä; jotkut olivat puetut hännystakkiin -- koko joukosta vain Jurgis näytti selviä köyhyyden merkkejä.

Kun joukko viimeinkin oli saatu täyslukuiseksi, avattiin ovet ja koko seurue marssi ulos kadulle. Kolmet päivystysvaunut odottelivat ulkopuolella, ja koko tienoon väestö oli kokoutunut katselemaan näytelmää; pilkkasanoja sateli heidän jälkeensä ja monta kaulaa kurottui heidän lähtöään kurkistamaan. Vangituista naiset katselivat ivaajoitaan uhkamielisesti tahi nauroivat ja laskivat leikkiä, mutta miehet astuivat päät kumarassa ja hatut painettuina syvälle silmille. Poliisiasemalle tultua Jurgis ilmotti itselleen puolalaisen nimen ja joutui kuuden muun kanssa samaan koppiin; ja toveriensa istuessa ja jutellessa keskenään matalalla äänellä pani hän pitkäkseen erääseen nurkkaan ja vaipui ajatuksiin.

Jurgis oli silmännyt alas yhteiskunnan syvimpiin kuiluihin ja tottunut jo vähin näkemiinsä. Ajatellessaan ihmiskunnan paheellisuutta oli hän kuitenkin aina pitänyt poikkeuksena omaa perhettään, jota hän rakasti; mutta nyt oli hän yht'äkkiä tehnyt tämän kamalan huomion -- Maria oli porttona ja Elzbieta ja lapset elivät hänen häpeästään! Miten Jurgis koettelikin pakottaa itseään ajattelemaan, että hän itse oli tehnyt vielä paljon pahempaakin ja että hän nyt oli aika typerä pahastuessaan tästä huomiosta, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta syvää surua sen johdosta. Hän oli liikutettu sisimpään sydämeensä saakka; muistot, joita hän jo oli pitänyt kuolleina, heräsivät taasen eloon. Hän oli jälleen näkevinään Onan ja kuulevinaan hänen lempeän äänensä koettavan taivuttaa häntä. Hän näki pikku Antanaksen, josta hän oli päättänyt tehdä kelpo miehen. Hän näki vanhan vapisevan isänsä, joka oli siunannut heitä kaikkia niin ihmeellisellä rakkaudella. Hän eli uudelleen ajatuksissaan sen päivän, jolloin hän oli keksinyt Onan häpeän -- kuinka hirmuisesti hän olikaan silloin kärsinyt ja mikä houkkio hän oli ollutkaan! Miten kauhistuttavalta kaikki silloin olikaan hänestä tuntunut; ja nyt istui hän ja kuunteli tyynesti ja jopa puolittain myöntyenkin Marijan väitettä, että hän silloin oli menetellyt houkkamaisesti! Niin -- että hänen silloin olisi pitänyt myydä vaimonsa kunnia ja elää siitä! Ja entä sitte Stanislovas ja hänen kamala loppunsa -- tuo lyhyt historia, jonka Marija oli kertonut hänelle näin tyynellä ja tylsällä välinpitämättömyydellä. Tuo pikkunen poikarukka paleltuneine sormineen ja alati pelkäävänä lumihankia -- hänen tuskanhuutonsa kajahtelivat vielä Jurgiksen korvissa, kun hän nyt makasi pimeässä ja pyyhki kylmää hikeä otsaltaan. Tuontuostakin hänen ruumiinsa värisi kauhusta, kun hän ajatteli pikku Stanislovasta suljettuna tyhjään tehdasrakennukseen ja tappelevana henkensä edestä rottien kanssa!

XXVIII LUKU.

Aamiaisen jälkeen Jurgis vietiin oikeuden istuntosaliin, joka täyttyi sekä vangituista että kuulijoista, joita oli houkutellut sinne uteliaisuus tahi toivo tuntea joitakuita edellisistä, joilta sitte voisivat skandaalin uhalla kiristää rahoja. Miehet huudettiin ensin esiin, saivat asianmukaista toria ja päästettiin vapaalle jalalle, mutta Jurgiksen kauhuksi kutsuttiin hänet erityisesti esiin epäiltävänä henkilönä. Juuri tämän oikeuden edessä hän oli seisonut ennenkin sillä kertaa, kun hänen tuomionsa oli "siirretty vastaisuuteen" -- tuomari oli sama ja samoin pöytäkirjuri. Viimemainittu katseli Jurgista terävästi, aivan kuin muistellen nähneensä hänet ennenkin; mutta tuomarilla ei ollut lainkaan epäluuloja -- sillä hän odotti juuri telefonitietoa ystävältänsä piirin poliisipäälliköltä, joka antaisi hänelle vihjauksia mihin toimenpiteisiin hänen olisi ryhdyttävä "Polly" Simpsonin suhteen, kuten puheenaolevaa talon emäntää tavallisesti kutsuttiin. Odotellessaan hän kuunteli Jurgiksen kertomusta -- miten tämä oli ollut etsimässä sisartaan -- sekä päästi hänet vapauteen sillä hyvällä neuvolla, että vast'edes pitäisi sisartaan paremmassa paikassa. Sitte huudettiin tytöt esiin ja tuomittiin kukin viiden dollarin sakkoon, jotka "Polly" maksoi setelitukusta, minkä veti esiin toisesta sukastaan.

Jurgis odotteli ulkopuolella ja meni sitte Marijan kanssa tämän "kotiin". Poliisi oli jo lähtenyt talosta, ja pari "vierasta" oli saapunut; ja illalla kävisi siellä jo kaikki entistä menoaan, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Marija vei Jurgiksen omaan huoneeseensa, jossa he istahtivat vuoteen reunalle juttelemaan. Päivänvalossa Jurgis voi nähdä, miten väri tytön poskilla ei enää ollut muinainen luonnon maalaama, joka tiesi erinomaista terveyttä; hänen ihonsa oli itse asiassa keltanen kuin pergamentti, ja silmien alustat olivat mustat.

"Oletko ollut kipeänä? kysyi Jurgis.

"Kipeänäkö! Miten hitolla (Marija oli oppinut kiroilemaan kuin vanha merikarhu tahi kuorma-ajuri) voi olla muuta kuin kipeä tällaista elämää viettämällä?"

Hän vaikeni hetkiseksi ja silmäsi synkästi eteensä. "Se on morfiinin vuoksi", virkkoi hän viimein. "Minä otan sitä joka päivä yhä enemmän".

"Mitä apua siitä on?" kysyi Jurgis.

"Niin teemme kaikki; en tiedä minkä vuoksi. Ja jollei se syynä ole, niin on syynä ylenmääräinen juominen. Jolleivät tytöt aina olisi puolihumalassa, eivät he voisi sietää tätä elämää. Ja 'rouva' antaa kaikille aina morfiinia ensimmäiseksi kun he tulevat tänne, ja siten oppivat he pitämään siitä; taikka ottavat he sitä päänkipuun ja tottuvat siihen sillä tapaa. Minä olen nyt ainakin omalta osaltani tottunut siihen, sen tiedän; ja olen kyllä koettanut lopettaakin tätä tapaa, mutta se ei onnistu niin kauvan kuin olen täällä."

"Kuinka kauvaksi aijot jäädä tänne?"

"Sitä en tiedä; ehkäpä ainaiseksi. Mitäpä muutakaan voin tehdä?"

"Saatko rahoja säästöön?"