Part 30

He ajoivat ulos Ashland Avenuelle vievästä portista ja suuntasivat kulkunsa yleistä kaatopaikkaa kohti. Raivoisa kiljunta tervehti heitä kun he näyttäytyivät kadulla, ja miehiä ja naisia ryntäsi ulos krouveista heidän täristäessään eteenpäin. Mukana oli kuitenkin kahdeksan tai kymmenen poliisia, eikä mitään yhteeniskemistä tapahtunut, ennenkun he tulivat eräälle paikalle, jossa kadun tukkesi sankka ihmisjoukko. Ajajat huusivat varottavasti, ja joukko hajausi kuin akanat tuuleen -- siinä virui muuan sonneista verissään. Joukko nautainteurastajia asui läheisyydessä, jotka olivat ilman työtä, heillä oli nälkäiset lapset kotona -- ja seuraus oli, että joku heistä oli nuijannut elukkaa otsaan; ja kun ensi luokan työmies voi teurastaa ja palotella teuraan muutamassa minuutissa, ei ollut ihmettä että elukasta jo oli poisviety monta paistinpalaa ja muita arvokkaita osia. Tämä oli tietysti rangaistava teko, ja poliisit alkoivat jakaa lainsäätämää rangaistusta hyppäämällä alas vaunuistaan ja huimimalla pampuillaan iskuja minne sattui. Joukosta kohosi hirveitä raivon ja tuskan huutoja, ja säikähtyneet ihmisparat pakenivat asuinhuoneisiin ja myymälöihin tahikka juoksivat sikinsokin katua alaspäin. Jurgis ja hänen mieskuntansa ottivat osaa ajometsästykseen, jokainen valitsi itselleen uhrin ja koetti ajaa sitä johonkin loukkoon ja sitte antaa sille selkään. Jos vainottu pakeni johonkin taloon, syöksyi hänen takaa-ajajansa perästä ja seurasi häntä portaita ylös iskien aseellaan kaikkia tielle sattuvia ja vetäen viimein parkuvan otuksensa esiin jostakin vaatesäiliöstä vanhojen resujen alta.

Jurgis ja kaksi poliisia olivat ajaneet muutamia miehiä erääseen krouviin. Muuan vainotuista etsi turvaa tiskin takana, josta toinen poliiseista veti hänet erääseen loukkoon ja alkoi mukiloida hänen selkäänsä ja hartioitaan, kunnes poloinen kaatui kumoon ja sai päänsä pampun tielle. Toinen hypähti taustassa olevan aitauksen yli ja pilkkasi vainoojaansa, joka oli vanhahko, lihava poliisi; ja kun tämä raivostuneena ja noituen luopui enemmistä takaa-ajoyrityksistä, ryntäsi krouvin emäntä, paksu ja rasvanaamainen puolatar, kirkuen sisään, mutta sai potkun vatsaansa, jotta vierähti pitkäkseen lattialle. Tällävälin oli Jurgis, käytännöllisenä kuten aina, anastanut tiskiltä joukon juomatavaroita; ja lyötyään uhrinsa tainnuksiin seurasi ensimmäinen poliisikonstaapeli Jurgiksen esimerkkiä ja haali taskuihinsa useita pulloja, ja he lähtivät sitte voittosaaliineen tiehensä, ensin särettyään tiskiltä kaikki mitä oli jälelle jäänyt. Särkyvien lasien ja pullojen kilinä sai emännän pian taas jaloilleen, mutta toinen poliisi iski häneen kiini takaapäin, ja ponnistaen polvensa naisen selän taa ja samalla aikaa pitäen käsiä hänen silmillään huusi hän ovella olevalle toverilleen, että tämä tyhjentäisi rahalaatikon. Sen tehtyään kaikki kolme lähtivät ulos, sittekun emäntää pitelevä poliisi oli antanut tälle sellaisen potkun, että hän taas kellahti lattialle. Kun Jurgiksen mieskunta jo oli saanut sonninraadon rattaille, lähti seurue joutuin paluumatkalle jälellejääneiden kirousten ynnä sankan kivisateen seuraamana. Nämä kivet ja tiilenkappaleet ottivat tärkeän osan siinä kertomuksessa "katumellakasta", jonka pari tuhatta sanomalehteä seuraavana aamuna julkaisi palstoillaan; mutta rahalaatikon tyhjennys ei jättänyt muuta muistoa jälkeensä kuin uuden kirvelevän haavan tuhansien samanlaisten lisäksi Packingtownin sydäntäsärkevissä legendoissa.

Palattuaan tehtaaseen vasta myöhään iltayönä palottelivat miehet lopun sonnista sekä muutamat muut tapetut elukat, ja niin loppui sen päivän työ. Jurgis lähti alakaupunkiin syömään illallista kolmen toverin seurassa, jotka olivat ajaneet toisilla rattailla, ja katua kulkiessaan he keskustelivat päivän kokemuksista. Virkistettyään itseänsä vankalla illallisella menivät he erääseen sivuhuoneeseen, jossa "onnenpöytää" pelattiin, ja Jurgis, jolla ei koskaan ollut pelissä onnea, menetti viisitoista dollaria. Lohdutuksekseen hankki hän itselleen hyvän humalan ja lähti sitte taivaltamaan takasin Packingtowniin kello 2 aamusella, paljon köyhempänä kuin ulos lähtiessään ja hyvin ansainneena -- se täytyy myöntää -- sen kovanonnen potkauksen, joka nyt odotti häntä.

Mennessään makuupaikkaansa hän kohtasi erään maalatun ja tahraiseen "kimonoon" [Japanilaismallinen naisen hame. Suom. muist.] puetun naisen, joka tuki häntä vyötäisiltä, jottei hän kaatuisi. He poikkesivat muutamaan pimeään huoneeseen, joka sattui heidän tielleen; mutta tuskin olivat he päässeet sinne, kun vastakkaisella seinällä aukeni ovi ja sisään astui mies kantaen lyhtyä. "Kuka siellä?" huusi tämä tuimasti. Ja Jurgis oli juuri mutisemaisillaan vastauksen, kun mies äkkiä kohotti lyhtynsä, niin että sen valo sattui hänen kasvoilleen. Jurgis seisoi kuin kivettyneenä hämmästyksestä, ja hänen sydämmensä vavahti rajusti. Mies oli Connor!

Connor, lastaustoimen päällysmies! Sama mies, joka oli vietellyt hänen vaimonsa -- joka oli toimittanut hänet itsensä vankeuteen, joka oli hävittänyt hänen kotinsa ja turmellut hänen elämänsä! Ja nyt seisoi hän tuossa kirkkaasti valaistuna!

Jurgis oli usein ajatellut Connoria palattuaan Packingtowniin, mutta nuo asiat tuntuivat hänestä jo niin kaukaisessa menneisyydessä tapahtuneilta, etteivät ne enää suurestikaan liikuttaneet häntä. Mutta nyt, kun hän seisoi kasvoista kasvoihin tuon miehen kanssa, tapahtui taas mitä oli sattunut kerran ennenkin -- hänet valtasi kuohuva viha ja sokea raivo. Ja hän syöksyi miehen kimppuun ja antoi tälle sellaisen iskun silmien väliin jotta hän kaatui, ja tarttui sitte rautakourin vastustajansa kimppuun ja alkoi takoa hänen päätään permantoa vastaan.

Nainen rupesi huutamaan, ja väkeä saapui juosten sisään. Lyhty oli lentänyt sirpaleiksi ja valo siitä sammunut, niin että oli pimeätä kuin säkissä, mutta sisääntulleet voivat kuulla Jurgiksen läähättävän hengityksen ja hänen uhrinsa pään kolkkamisen kivilattiaa vastaan. He säntäsivät nyt hänen kimppuunsa ja koettivat kiskoa häntä irti hänen saaliistaan. Vallan kuten edelliselläkin kerralla sai Jurgis taas palasen lihaa vastustajansa leuasta hampaisiinsa, ja kuten silloinkin tappeli hän vimmatusti väliintulijain kanssa, kunnes saapui muuan poliisi, joka löi hänet tajuttomaksi pampullaan.

Ja siten joutui Jurgis heti paikalla "putkaan", jossa vietti loppuyönsä. Mutta tällä kertaa oli hänellä toki rahoja taskussa; ja tultuaan jälleen tolkuillensa tilasi hän juotavaa ja lähetti sanan "Bush" Harperille tukalasta tilastaan.

Harperia ei kuitenkaan näkynyt, ennenkun vanki -- vielä sairaana ja pahoinvoivana -- oli ollut oikeuden edessä, joka lykkäsi asian toistaiseksi kunnes hänen uhrinsa vammoista oli otettu selvää, jolla aikaa hän pääsisi vapaaksi viidensadan dollarin takausta vastaan. Jurgis raivostui tästä päätöksestä; sillä nyt istui oikeutta uusi tuomari, jolle hän oli vannonut ettei häntä koskaan ennen oltu rangaistu ja että hänen päällensä oli ensin hyökätty -- ja jos vain joku ystävä olisi ollut paikalla sanomassa sanan hänen puolestaan, olisi hän todennäköisesti päässyt vallan iltistään vapaaksi.

Mutta Harper selitti olleensa alakaupungissa eikä saaneensa mitään sanaa. "Mitä teille oikeastaan on tapahtunut?" hän kysyi.

"Olen pieksänyt muutaman miehen henkihieveriin", vastasi Jurgis, "ja pääsen nyt vapaaksi viidensadan dollarin takausta vastaan."

"Se asia voidaan kyllä järjestää", sanoi toinen, "vaikka se tietystikin maksaa teille joitakuita dollareja. Mutta miten se tapahtui?"

"Niin, asianlaita oli sellainen että tapasin miehen, joka kerran oli käyttäytynyt kehnosti minua kohtaan", vastasi Jurgis.

"Ken se oli?"

"Hän on päällysmies Brownin tehtaassa -- tai ainakin oli. Hänen nimensä on Connor".

Toinen säpsähti. "Connor!" huudahti hän. "Ettehän toki tarkota Phil Connoria?"

"Kyllä", sanoi Jurgis, "juuri häntä. Mitenkä niin?"

"Taivahan vallat!" purskahti toinen hämillään, "silloin olette satimessa. En voi auttaa teitä!"

"Ettekö voi auttaa minua! Miksikäs ei?"

"Niin, nähkääs, hän on Scullyn paraita avustajia -- hän on jäsen Sotahuutoliitossa, ja puhuttiinpa hänestä aijottavan kongressinjäsentäkin! Phil Connor! Herra isä sentään!"

Jurgis istui kuin ukkosen iskemänä. "Hän voisi lähettää teidät Joliet-vankilaan jos tahtoisi!" selitti toinen.

"Enkö voi saada Scullyä toimittamaan minut pois täältä, ennenkun hän saa tietää ken se oli?" kysyi Jurgis viimein.

"Mutta Scully ei ole kotona", vastasi Harper -- "hän livisti matkoihinsa, jottei hänen tarvitsisi kuulla koko lakosta."

Sepä oli tosiaan kaunis juttu. Jurgis parka istui kuin pilvistä pudonneena. Hänen vaikutusvaltansa oli sattunut yhteen toisen vielä suuremman vaikutusvallan kanssa, ja nyt hän oli hukassa! "Mutta mitä ihmettä sitte tekisin?" kysyi hän heikolla äänellä.

"Mistä minä sen tietäisin?" tokasi toinen. "Minä en edes uskaltaisi mennä takaamaankaan teitä -- voisin siten pilata koko tulevaisuuteni".

Taas kotvasen äänettömyyttä. "Ettekö edes sitä voisi tehdä puolestani", pyyteli Jurgis masentuneena, "että olisitte olevinanne tietämättä ketä minä löin?"

"Mutta mitä hyötyä teille siitä olisi, kun teidät jälleen vietäisiin oikeuden eteen?" kysyi Harper. Sitten istui hän ajatuksiinsa vaipuneena muutaman minuutin ajan.

"Ei löydy ainoatakaan keinoa -- jollei ehkä seuraava", virkkoi hän. "Minä voisin kentiesi saada takaussummanne vähemmäksi, ja jos teillä sattuu olemaan käteistä rahaa, voisitte maksaa sen ja sitte puittia tiposen tiehenne."

"Paljoko siihen tarvittaisiin", kysyi Jurgis saatuaan lähempää selkoa menettelytavasta.

"Enpä tiedä", sanoi toinen. "Paljonko teillä sitte on?"

"Minulla on noin kolmesataa dollaria pankissa", kuului vastaus.

"Hyvä", virkahti Harper; "minä koetan saada teidät irti tästä summasta, mutta ei ole varmaa onnistunko siinä. Koetan tehdä mitä voin vanhan ystävyyden takia, sillä minua surettaisi kovin jos tulisitte tuomituksi pariksi vuodeksi kuritushuoneeseen."

Ja sitte veti Jurgis esiin talletuskirjansa, joka hänellä oli neulottuna housunvuorin sisään, ja kirjoitti valtakirjan "Bush" Harperille nostamaan rahat hänen lukuunsa. Sitte meni jälkimmäinen pankkiin, sai rahat, kiiruhti sitten oikeuteen ja selitti tuomarille, että Jurgis oli "reilu" mies ja Scullyn hyvä ystävä; hänen kimppuunsa oli muuan lakonrikkuri hyökännyt. Sen kautta alennettiin hänen takaussummansa kolmeksisadaksi dollariksi, ja Harper lähti suorittamaan itse asian; mutta tätä ei hän maininnut Jurgikselle -- yhtä vähän kuin sitäkään seikkaa, että tälle olisi ollut helppo asia jutun uudelleen esille tullessa välttää takaussumman asettamista ja pistää rahat omaan taskuunsa, palkintona Mike Scullyn kunnian puoltamista. Hän sanoi Jurgikselle ainoastaan, että tämä nyt oli vapaa ja että hän teki paraiten kadotessaan näkymättömiin niin pian kuin mahdollista. Ja sitte otti viimemainittu sen dollarin ja neljäntoista sentin suuruisen rahtusen, mikä hänellä enää oli tallella pankissa, ja ne kaksi ja neljännes dollaria, jotka hänellä vielä olivat jälellä edellisen yön juhlimisesta, ja astui mieli täynnä kiitollisuutta raitiovaunuun ja ajoi vastakkaiseen päähän Chikagoa.

XXVII LUKU.

Poloinen Jurgis oli siis vielä kerran joutunut yhteiskunnan hylkiöksi ja maankiertäjäksi. Hän oli avuton kuin villieläin, joka on menettänyt kyntensä tai temmattu esiin suojelevasta kuorestaan. Häneltä oli yhdellä iskulla riistetty kaikki nuo salaperäiset aseet, joitten avulla hän helpostikin olisi voinut hankkia jokapäiväisen leipänsä ja välttää tekojensa seurauksia. Hän ei enää saisi mitään työtä; hän ei enää voinut varastaakaan rankaisematta -- hänen oli pakko elää samoilla ehdoilla kuin äsken vielä halveksimansa suuret joukot. Ja mikä vielä pahempi, hän ei uskaltanut edes sekautua näihin suuriin joukkoihin -- hänen täytyi pysyä piilossa, sillä hänet oli merkitty uhriksi. Hänen vanhat toverinsa kavaltaisivat hänet saadakseen siten itse vaikutusvaltaa; ja hän ei saisi kärsiä ainoastaan omien hairahdustensa takia, vaan muittenkin rikokset pantaisiin hänen niskoilleen, aivan kuten oli käynyt muutamalle mieskurjalle siinä tilaisuudessa, jolla hän Jack Duanen kera oli ryöstänyt "maalaismatkustajan".

Ja hänellä oli nyt vielä toinenkin vaikeus kestettävänään. Hän oli tottunut vallan uusiin elämäntapoihin, joista ei ollut helppo luopua. Kun hän ennen oli ollut työttömänä, oli hän tyytynyt nukkumaan porttikäytävissä tahi vaunujen alla ja tulemaan toimeen viidellätoista sentillä päivässä. Mutta nyt oli hänellä kaikkia mahdollisia tarpeita, ja niistä kieltäytyminen tuotti hänelle kärsimyksiä. Hänen täytyi saada lasi silloin tällöin, nauttipa hän sen ruuan yhteydessä tahi ei. Väkevien juomien himo oli kyllin vahva voittaakseen kaikki muut tarpeet -- hänen täytyi saada tyydyttää sitä, vaikka hänen viimeinen lanttinsa olisi mennyt.

Jurgis seisoskeli jälleen tehtaiden ulkopuolella. Mutta koskaan hänen Chikagossa olonsa aikana ei ollut niin vähiä työnsaannin toiveita kuin juuri nykyään. Ensinnäkin vallitsi taloudellinen pula maassa; pari miljoonaa työmiestä oli Yhdysvalloissa ollut työttöminä viime keväästä ja kesästä lähtien, eivätkä näistä lähimaillekaan kaikki vielä olleet saaneet työtä. Ja sitte vei lakko työn seitsemältäkymmeneltä tuhannelta mieheltä ja naiselta koko maassa parin kuukauden ajaksi -- näistä oli yksin Chikagossa kaksikymmentä tuhatta, ja monet niistä kävivät työnkerjuulla muissa kaupungeissa. Asiata ei mainittavasti parantanut sekään seikka, että lakko muutamia päiviä myöhemmin lakkasi ja liki puolet lakkolaisista palasi työhön; jokaisen työhön otetun sijalta sai yksi "lakonrikkuri" laputtaa tiehensä ja lisätä työttömäin suurta laumaa. Nuo kymmenen tai viisitoista tuhatta "tuoretta" neekeriä, ulkomaalaista ja vankiloista päästettyä erotettiin nyt työstä ja sai tulla toimeen miten paraiten taisi. Minne tahansa Jurgis meni, tapasi hän aina jonkun sellaisen, ja hän kulki alituisessa pelossa, että joku saisi vihiä poliisin olevan hänen kintereillään. Hän olisi pudistanut Chikagon tomut jaloistaan, mutta vaaran huomattuaan oli hänellä vain jokunen sentti lakkarissaan, ja parempi oli sittekin joutua "putkaan" kuin värjötellä pennittömänä maaseudulla talvisaikaan.

Kymmenen päivän maleskelun jälkeen Jurgis oli vallan vähissä rahoissa, eikä hänen ollut onnistunut vielä saada työtäkään -- ei edes tilapäistä tavarainkantoakaan. Vielä kerran oli hän, aivan kuten sairaalasta päästyään, vallan turvaton olemassaolon taistelussa ja näki nälkäkuoleman irvistelevän vastaansa. Hänet valtasi epätoivon kaamea kauhu, miltei mieletön hätä, joka ei hetkeksikään hellittänyt hänestä kynsiään ja heikonsi hänen voimiaan enemmän kuin ravinnonpuute. Hän kuolisi nälkään! Tuo hornan uumenista singahtanut aave ojenteli suomuisia käsivarsiaan häntä vastaan -- se kosketti häntä, hän tunsi sen hengityksen kasvoillaan, ja hän tahtoi huutaa ääneensä pelosta; hän voi herätä keskellä yötä vapisten kaikissa jäsenissään ja kylpien hiessään; ja hänen täytyi silloin syöksähtää pystyyn ja paeta. Hän kuleskeli ympäriinsä kysellen työtä, kunnes oli vallan näännyksissä väsymyksestä; hän ei voinut pysytellä hiljaa -- hän kuleskeli päämäärättä, ruumis laihana ja kuihtuneena ja silmät rauhattomasti pälyillen ympärillensä. Minne tahansa hän meni, siellä tapasi hän aina pari kolme sataa yhtä viheliäistä raukkaa kuin hän itsekin oli; kaikkialla paistoi ylellisyys heitä vastaan -- mutta viranomaisten taipumaton käsi työnsi heidät pois. On vankiloita, joissa mies on sisäpuolella ja kaikki mitä hän himoaa on rautaristikkojen ulkopuolella, mutta on toisenkinlaisia vankiloita, joissa himotut esineet ovat sisäpuolella ja vankiparka itse värjötteli ulkopuolella.

Kun Jurgiksella enää oli jälellä viimeinen neljännesdollarinsa, sai hän kuulla että leipomoissa, ennenkun ovet iltasin sulettiin, oli tapana myydä jälellejäänyt leipä puolesta hintaa; ja silloin lähti hän ja osti muutamalla sentillä pari vanhaa sämpylää, jotka hän mursi kappaleiksi ja työnsi taskuihinsa, ottaen palasen tavantakaa pureskellakseen. Hän ei suvainnut itselleen sentinkään kulutusta tätä paitsi; ja parin kolmen päivän perästä alkoi hän supistaa leipäostoksiaankin ja tutkia lokakaivojakin katuja pitkin kulkiessaan, onnistuen välistä löytämään jotakin syötävää, jonka huolellisesti puhdisti tomusta ja liasta ennenkun suuhunsa pisti -- sillä tavoin voi hän viivyttää välttämätöntä loppua vielä muutamia hetkisiä.

Täten oli hän maleksinut ympäriinsä useita päiviä, nälän raivotessa sisuksissaan ja heikontuen päivä päivältä -- kunnes hän eräänä aamuna sai kokea jotakin kamalaa, joka miltei tyyten mursi hänen viimeisetkin voimansa. Hän oli tullut eräälle myymälöitä täynnä olevalle kadulle, jossa muuan henkilö oli tarjonnut hänelle työtä; mutta kun hän paraaksi oli päässyt mielestään täyteen vauhtiin, käskettiin hänen menemään tiehensä, koska häntä ei katsottu kyllin vahvaksi työtä suorittamaan. Ja hän seisoi vieressä ja näki, miten eräs toinen mies otettiin hänen sijaansa! Hän otti silloin takkinsa maasta ja lähtikin tiehensä, mutta hänellä oli täysi työ pidättäessään kyyneleitänsä. Hän oli hukassa! Hänen hetkensä oli tullut! Kaikki toivo oli mennyttä! Mutta sitte tapahtui hänessä äkillinen muutos, ja hänen tuskansa muuttui raivoksi. Hän rupesi kiroilemaan kovaa. Hän totta tosiaan palaisi takasin ennen pimeän tuloa ja näyttäisi sille viheliäiselle, mihin hän oikein kykeni!

Hän mutisi vielä joitakin kirouksia, kun aivan äkkiä ilmestyi hänen eteensä muuan vihanneskauppias käsivarrella kaalinpäillä täytetty vasu. Jurgis katsahti nopeasti ympärilleen ja sieppasi sitte itselleen yhden kaikkein suurimmista kaaleista sekä livisti tiehensä. Mies rupesi huutamaan, ja tusinan verta miehiä ja poikia lähti varkaan perään; mutta tämä pääsi pakoon erääseen solaan ja siitä toiseen solaan, josta oli pääsy viereiselle kadulle, ja vasta siellä pysäytti hän vauhtinsa ja työntäen kaalinpään takkinsa alle asteli hiljakseen eteenpäin tarvitsematta tulla epäillyksi.

Juuri tähän aikaan sattui, että muuan Chikagon sanomalehti, joka puhui paljon "kansan puolesta", avasi "vapaakeittiön" työttömiä varten. Jotkut sanoivat lehden tehneen sen kansansuosion saavuttamiseksi, toiset jälleen senvuoksi, että muuten sen lukijapiiri kuolisi nälkään. Mutta oli asianlaita miten hyvänsä -- keitto oli voimakasta ja lämmintä, ja aina sai sitä lautasellisen kuka kurja tahansa sekä päivin että öin. Saatuaan eräältä onnettomuustoverilta kuulla asiasta vannoi Jurgis nielaisevansa tusinan lautasellisia ennen päivänkoittoa; mutta kun tuli tosi käteen, voi hän pitää itseään onnellisena saadessaan edes yhdenkin lautasellisen osakseen, sillä keittiön ulkopuolella odotteli ihmisjono sellainen, että se ulottui katua pitkin kahden korttelin mitan, ja yhtä pitkä jono seisoi vielä jälellä, kun ovet lyötiin kiini.

Keittiö oli kaupunginosassa, joka oli vaarallinen Jurgikselle -- satama-alueella, missä hän oli tunnettu, mutta sittekin hän meni sinne, sillä hän oli langennut epätoivoon ja alkoi ajatella vankilaa viimeiseksi turvapaikakseen. Tähän saakka oli ilma ollut kaunis, ja hän oli nukkunut yönsä eräässä asumattomassa talossa; mutta nyt rupesi talven merkkejä näkymään. Samana päivänä Jurgis osti kaksi lasia whiskyä pysyäkseen lämpimänä, ja illalla uhrasi viimeisen lanttinsa sämpylän ostoon. Leipämyymälän omisti muuan neekeri, joka kokosi viimeiset oluentähteet kapakoiden oville asetetuista tynnöreistä; ja saatuaan tarpeellisen määrän kokoon pumppasi hän olueen hiilihappoa, joka pani sen poreilemaan, ja möi sen kahdesta sentistä kannun. Ostaja oli oikeutettu nukkumaan yönsä hänen asuntonsa lattialla kaikenlaisen roskaväen joukossa, johon kuului sekä miehiä että naisia.

Kaikki nämä riettaudet rasittivat Jurgista sitä enemmän, kun hän ei voinut olla niitä vertaamatta niihin olosuhteisiin, joissa hän vielä äskettäin oli elänyt. Taasen oli esim. alkanut vaalikausi -- viiden tai kuuden viikon perästä oli koko maan äänioikeutettujen valitseminen valtioliiton presidentti; ja hän kuuli niiden ihmiskurjain, jotka nyt olivat hänen jokapäiväisenä seuranaan, keskustelevan kiihkeästi asiasta ja näki kaupungin kadut koristetuiksi valtavilla plakaateilla ja tähtilipuilla [Yhdysvaltain lippu, jonka ylänurkassa on niin monella tähdellä varustettu ala kuin Unionissa on valtioita. Suom. muist.] -- ja miten voikaan kuvata niitä epätoivon tuskia, joita hän silloin tunsi?

Ja kuitenkin kohtasi hän muuanna iltana tänä kylmänä vuodenaikana taasen erään seikkailun. Hän oli kerjännyt henkensä edestä koko päivän ja mielikarvaudekseen huomannut, ettei yksikään kristitty sielu välittänyt hänestä hiukkaakaan. Iltamyöhään hän kuitenkin näki erään vanhan säätyläisnaisen astuvan alas raitiovaunusta, ja hän riensi esiin kantamaan hänen sateenvarjoaan ja tavarakääröään kertoen samalla koko surullisen historiansa; ja hänen vastattuaan tyydyttävästi kaikkiin epäluuloisiin kysymyksiin vietiin hänet erääseen ruokatarjoiluun, jossa hänelle tilattiin neljännesdollarin maksava ateria. Hän sai leipää ja lämmintä keittoa, suolaista lihaa perunain ja papujen kera ynnä piirakkaa ja kahvia, niin että hän astui huoneesta ulos vatsa kimmoisena kuin ilmapallo. Ja nähdessään nyt punasten lyhtyjen välkkyilevän sateen ja pimeän läpi ja kuullessaan patarummun kiihottavan jyminän rupesi hänen sydämmensä kovasti pamppailemaan. Hän rupesi juoksemaan kaikista voimistaan valoa kohden -- sillä hän ymmärsi kysymättäkin, että siellä tänä iltana pidettäisiin joku valtiollinen kokous.

Vaalitaistelu oli alkanut kuten sanomalehdissä lausuttiin "yleisellä välinpitämättömyydellä". Syystä tai toisesta kieltäytyi kansa ottamasta osaa siihen, ja johtajien oli melkein mahdotonta saada ihmisiä kokouksiinsa ja sitte niitä harvoja meluamaan, jotka todella tulivat. Chikagossa tähän asti pidetyt vaalikokoukset olivat olleet jokaiselle puolueelle häpeällisiä tappioita, ja kun tänä iltana esiytyi niin arvokas henkilö kuin koko maan varapresidentin ehdokas, vapisivat kokousten toimeenpanijat levottomuudesta. Mutta armelias taivas oli lähettänyt kylmän ja pitkällisen sadekuuron vuotamaan kaupungin yli -- ja nyt tarvittiin vain muutamia raketteja ja punasia lyhtyjä ynnä hetkisen rummunpäristystä, jotta kaikki kaupungin kodittomat ja mieroa kiertävät virtaisivat kokouspaikkoihin. Ja aamusella saisivat sanomalehdet tilaisuuden kertoa suuremmoisista kunnianosotuksista, lisäten ettei kokousten osanottajina ollut ainoastaan "silkkisukkiin puettuja kuulijoita", vaan että kansakunnan palkkaanauttivat yksilötkin suvaitsivat osottaa suosiotaan ehdokkaiden mielipiteille.

Pian oli Jurgis saapunut suureen, lipuilla ja Unionin merkkikuvilla koristettuun saliin; ja sittekun kokouksen kokoonkutsuja oli lausunut muutamia sanoja ja illan pääpuhuja fanfaarien räikkyessä noussut puhujalavalle -- niin päättäkäätpä Jurgiksen ihmetystä, kun hän huomasi viimemainitun olevan niin tärkeän henkilön kuin kuuluisan ja kaunopuheisen senaattori Spareshanksin, joka oli puhunut "Doylen republikaanisessa yhdistyksessä" ja avustanut Mike Scullya saamaan keilinasettajansa Chikagon aldermaninistuimelle!

Senaattorin näkeminen sai miltei kyyneleet Jurgiksen silmiin. Kuinka tuskallista hänelle olikaan katsahtaa takasin näihin kulta-aikoihin, jolloin hänelläkin oli ollut paikkansa viikunapuun varjossa; jolloin hänkin oli ollut yksi niistä harvoista valituista, joiden käsissä maan hallinnon ohjat olivat -- jolloin hänelläkin oli ollut oma pieni tapinreikänsä vaalitaistelutynnörissä! Ja taasen oli käsissä vaali, jossa republikaaneilla oli vahvin rahasto käytettävänään ja jonka saaliista hänelläkin olisi ollut osansa, jollei viime onnettomuutta olisi tapahtunut!