Part 8

MARCIA. Tuli ei taida jäätyä, ja polttavasta tulesta on Flaminian kieli. Niin, katsahtakaat tänne, tässä seisoo kuuluisan Albericon kuuluisa Marcia ja vielä kuuluisamman ruhtinaan Vincenzion kuuluisampa Flaminia; tässä villi sankarnainen. Ja vielä äsken olin Canzion lemmitty, mutta mies, hän pelkäsi morsianta vuorilta, väristys tunkesi läpi hänen ruumiinsa, koska hän syleili komeata morsianta Ciafemistä, synkeän luolan yöstä, josta läksin, läksin kuolon yöhön. Se tulkoon!

RACHEL. Vaimo, missä olen nähnyt teidän kuvanne?

MARCIA. Sinä saatana, joka sylistäni temmasit onneni pois! (Ottaa lattialta Canzion miekan ja lävistää Rachelin, joka kaatuu veljensä viereen) Kuole, sinä viheliäinen! (Huutoa ja hälinää joukossa; poliisimiehet hallitsevat Marciaa)

PISANO. Hirmuinen vaimo!

1:N PALVELIJA. Oi hirmuisuus, oi kauhistus!

2:N PALVELIJA. Hävityksen kauhistus!

PISANO. Iskekäät häneen kyntenne.

GIOTTI. Että seisoo hän kuin sepän kruuvipenkissä. Haa! olisiko häpeä, jos halkasisin hänen ryöväripäänsä?

MARCIA. Kunnia, kunnia suuri sinulle, sinä raaka ritari.

GIOTTI. Mene perkeleen haltuun!

PISANO. Pidätä, mies. Hän olkoon pyövelin saalis ja lähestyköön kerran vähän vavisten kuolemansa uskottavaa pöytää.

MARCIA. Vapise sinä.--Hoo, eipä vavisten, vaan laulain uhkean ryövärilaulun astuu mestauslavallensa Marcia ja sylkee vielä pyöveliänsä vasten partaa.

PISANO. No no, saammepa nähdä.

MARCIA. Jos toista näet ja kuulet, niin mahdat tulla Roman keisariksi, niin halpa mies kuin olet.

PISANO. Hiljaa vaan, mun lapseni, hiljaa ja kiltisti.

VARRO. (Istuen yhä divanilla) Mitkä päivät! Iske miekallasi tänne myös ja sano, ettäs surmasit kaiken tämän huoneen kuin ennen Egyptin murhanenkeli. Iske tänne, iske tänne myös!

MARCIA. Elä sinä ja valita!

PISANO. Saattakaat hän pois ja vahvaan talteen teleen ja kalterien taakse, ja muistakaat, että vartijoitsette häntä tarkasti. (Marcia viedään pois.--Rachel on nousnut istumaan; hänen ympärillään ovat Mariamne ja palvelijat)

MARIAMNE. Rachel, kuinka on laitas?

1:N PALVELIJA. Hänen silmänsä kirkastuu ja saavat ymmärryksen katseen taas.

MARIAMNE. Rachel?

RACHEL. Mariamne, minä herään kuolemaan; niin, kohta, kohta kuolen. Mieletönnä olen käyskellyt kuin unissa, mutta voinpa nyt eroittaa kamalat unelmat kamalasta todellisuudesta; ja käsitän mitä on tapahtunut.--Tässä makaa Canzio. Kaiketi hän kaatui oman kätensä kautta?

MARIAMNE. Niin hän kaatui.

RACHEL. Mutta hurja vaimo kaatoi minun Canzion verisellä miekalla, ja kohta nukun elon tuskasta pois. (Giovanni tulee pikari kädessä)

GIOVANNI. Ystävät! mitä näkee onneton silmäni? Voi!

GIOTTI. Ole lisäämättä hyödytöntä valitusta ja katsele mykkänä mitäs näet.

GIOVANNI. Mitkä veriset uhrit!

GIOTTI. Mitä tahdot tässä pikarillas?

GIOVANNI. Totellen herrani käskyä, tuon hänelle vettä lähteestä vuorelta.

RACHEL. Mua miellyttää vielä nauttia sen lähteen heleätä vettä, jonka reunalla ennen monet kerrat leikitsin Canzion kanssa. Antakaat tänne! (Mariamne antaa hänelle pikarin) Hyvästi, ihanien muistojen lähde! Kirkkaana ja viatonna kuin lainees tässä pikarissa kiirehtiköön sieluni elämän lähtehelle korkuudessa! (Juo ja antaa pikarin pois) Sua kiitän, Giovanni, tämän juoman edestä ja kaiken uskollisen palvellukses. (Vaivuttaa päänsä Mariamnen helmaan) Sua kiitän, Mariamne, kaiken lempesi edestä. Miksi unohti Canzio sun rikkaan sydämmes? Mutta ah! ei tiennyt, kurja, mitä teki hän sillon. Suo hänelle anteeksi ja sulje hänen sielunsa rukouksiesi loimoon pyhän ristin juurella. Se tee, sinä mun kaunoiseni, suvenihanaiseni, Mariamne!

MARIAMNE. Ei menköön päivää, jona unohtaisin tämän tehtävän.

RACHEL. Ole kiitetty, ole kiitetty! Kallista nyt pääni alas hänen kiharaisen päänsä viereen. (Mariamne asettaa hänen päänsä tyynylle) Canzio, kaikki oli unta vaan, ja taasen viihdyttelee äiti viatonta lastansa ja nukkuu itse viihdyttäjä lapsensa viereen. (Kuolee.--Yksi polisimiehistä tulee)

POLIISIMIES. Armollinen herra!

PISANO. Hän on siis pääsnyt kouristanne! Sinä onneton!

POLIISIMIES. Kuulkaat, herra! Hän oli hirmuinen, ja tämä vuorinen seutu kävi pahanhengen liittoveljeksi. Niinkuin tiettään, on tässä lähellä pyörryttävän korkea vuoren-jyrkkä, ja ei kaukana pudotuksen reunasta kulkee tie, jota käyskelimme vangimme kanssa. Tultuamme tämän jyrkän kohdalle, temmasi itsensä vaimo, väkevä ja norja niinkuin jalopeura, käsistämme irti, kirmasi lentävällä vauhdilla kohden peloittavaa kaadetta ja katosi vilauksessa silmistämme. Hänen jälessään riensin, matelin vuoren viimeiselle äärelle ja, syleillen erään myrtin rankaa, katsahtelin viimavaan syvyyteen. Siellä näin nyt harmaitten kivien seassa erään kaavattoman olennon, näin veristä vaatetta ja runnottua ihmisenjäsentä. Tämä oli jäännös tästä naisesta.

PISANO. Tahdonpa koettaa, ettäs pääset kilakasta pienellä sakolla.-- Kuinka on tytön laita?

1:N PALVELIJA. Hän on kuollut ja kylmenee.

MARIAMNE. (Polvillaan Canzion ja Rachelin päänalusen takana) Karitsan häitä hän jo viettää, laulain voitonvirttä palmuin liehunassa. Korkea juhlasali, seiso viimein avettuna Mariamnelle myös! Se olkoon rukoukseni täällä. Kaikki tahdon uhrata ja unohtaa, kuin vaan kerran häävaatteissa sua lähenen, ihana sali, ja ovenvartija hymyten mua viittaa sisään. Tule, luostarin rauhankammio, jossa rukoillen kudon helskyttelen juhlavaatteikseni kangasta pyhää! Canzio, sun edestäsi tahdon rukoilla myös. Huojentukoon yhä hartioiltas pahtehinen paino, kunnes sielusi vihdoin astuu vapauteen taas!--Rukoilla tahdon, rukoilla lakkaamatta! (Painaa päänsä tyynylle)

(1868)

SELMAN JUONET

Näytelmä 2:ssa näytöksessä

HENKILÖT:

HERMAN, vanha kartanonomistaja. SELMA, hänen tyttärensä. KONRAD, hänen poikansa. KILIAN, Selman sulhanen. THEKLA, Konradin morsian. FOKAS, saita koroillaan-eläjä. TAAVETTI, hänen palvelijansa. LÄÄKÄRI.

Tapahtumapaikka: terveysvesilähteellä metsäisessä seudussa lähellä pientä kaupunkia.

Ensimmäinen Näytös

Metsänen seutu, ympäröitsemä sammaltuneitten kuusten. Perillä lähde, jonka kivinen arkku vähän kohoo ylös maasta.--Lääkäri ja Fokas tulevat oikealta.

LÄÄKÄRI. Minä en ymmärrä, herra. Veri virtaa suonissanne vallan sointuen. Fokas. Pahat unet, pahat unet minua rasittavat. Lääkäri. Ne poistakoon voimallinen tahto.

FOKAS. Mahdotonta! Ne peuhaavat makaavan aivossa ilman hilttiä, ne kirotut unet. Mutta kuitenkin, eihän täällä pahaa ilman hieman hyvääkin. Katsokaat, nämät uneni paljastavat eteeni tulevaisuuden muodon, ja minä voisin profeteerata, jos kallistuisi luontoni sitäkohden. Mutta kirjoitanpa ne paperille, ja varmaan olen jo tullut näkemään, ettei yksikän niistä ole tullut ilman merkitystä.

LÄÄKÄRI. (Erikseen) Taikapäinen mies.

FOKAS. Moisen unen näin menneenäkin yönä, vaihka näinkin sen morsianpiiastani. Niin, näinpä arveltavan unen. Mutta siitä huolimatta, nyt tahdon likan vaimokseni, vaihka tulisi minun tunketa läpi vuoren. Ja syytä on minulla rientoon. Minä ilmasen teille yhden asian, koska olemme niinkuin ystäviä. Tässä kiertelee ympärillämme eräs veitikka, jokin noitanaamanen, turhanpäivänen maajunkkari, mukamakin »luonnontutkija», niinkuin hän tahtoisi näyttää. Suuri kanalja!

LÄÄKÄRI. Kuka on tämä? jos saan luvan kysyä.

FOKAS. Hä tuo herra Kilian.

LÄÄKÄRI. Pelkäätte siis että lemmittynne sydän väikkyy hänen kauttansa vaarassa?

FOKAS. Minä luulen että hän osaa noitua, se mies. Mutta konsti vasten konstia, ja annanpa hänelle kyynerän pitkän nenän, liionkin jos suotte minulle hieman teidän vikkelyydestänne, te, herrani.

LÄÄKÄRI. Mikä on tuumanne?

FOKAS. Pinnistää ulos isän naamasta ankara lupaus ja kohta sitten naida. Mutta voittaakseni tämän, käynpä nyt ukkoani kohtaan pieneen, viattomaan juoneen, ja teidän avullanne luulen sen onnistuvan. Herra, koska joudumme tästälähin hänen pariinsa taas, niin tehkäät pieni temppu. Tunnustakaat valtasuontani ja lausukaat joteskin pöllistyen: mitä, herra Fokas, minä kummastun, sillä teidän sydämmessänne on tuho tekeillä. Halkeehan se pian kuin tulinen pummi ellette viipymättä anna itseänne aviosäädyn kohtuun.--Jaa jaa, te myhäilette, mutta minulla on täydet käsissä. Minä murhaan tuon luikkarin luonnontutkijan. Mitä sanotte?

LÄÄKÄRI. Tahdon koettaa parastani saattaakseni teitä kohden maalianne.

FOKAS. Päätetty siis. Ja minä toivon tämän saattavan äijän suusta lopullisen lupauksen, jonka antamisessa hän, kummallista kyllä, on jo siekaillut kauvan, kiusaten sydäntäni. Mutta sen annettuansa kerran, hän seisoo siinä kuin paasi. Minä tunnen hänen. Ja tuolta lähestyy hän. Poistunpa nyt hetkeksi, mutta palaan pian taasen, tervehtien teitä molempia. Sillä hän ei saakoon syytä ouneksimaan meitä liittolaisiks.

LÄÄKÄRI. Minä ymmärrän.

FOKAS. Sitämukaan myös asettukoon puheemme ja lauseemme. Malttakaat tämä.

LÄÄKÄRI. Rauhassa! Luulenpa siinä taitavani sommailla.

FOKAS. Sommailla, sommailla! Minä menen nyt, mutta tulen kohta taas.-- Mitä, mitä koneita ja kappaleita nämät teidän kourassanne?

LÄÄKÄRI. Mielinpä tutkistella tämän lähteen kemiallista luontoa.

FOKAS. Niin niin, tutkistelkaat ja jutelkaat ukko vallan oivalliseen humööriin. Minä menen nyt, mut tulen kohta taas. (Menee oikealle)

LÄÄKÄRI. (Yksin) Mene sinä niin kauvas kuin kestää! Onpa sinussa vekamaa, luulen minä. Mutta olkoon toki tehty mitä lupasin. Sinä olet rikas. (Laskee koneensa lähteesen.--Herman tulee vasemmalta) Jumalan rauha!

HERMAN. Huomenta mun herrani! Mitä kokeita ilmestyyvi teille?

LÄÄKÄRI. (Katsottuaan koneisinsa) Ihmeellinen lähde! Mikä verraton kemiallisten ainetten yhteys, yhteys kuni aprikoittu luonnon hengeltä hämmennetyn terveyden parhaaksi. Vakuutanpa: tämän lähteen heleästä helmasta on virtava takasin monen onnettoman onni.

HERMAN. Veden voiman kautta! Hahaa!

LÄÄKÄRI. Joka on suuri. Juokaat häntä vaan. (Fokas tulee oikealta)

FOKAS. Hyvät herrat, terve!

LÄÄKÄRI. Nöyrin palveljanne, herra Fokas!--Juokaat vettä, pojat, ja siitä samokaat ympär tienoja uljemmin aina, ja pianpa karkaa teistä kauvas kaikki mieltänne samentavat pilvet.--Terve tuloa, herra Fokas, terve tuloa!--No mille tuntuu, isä vanha? (Tunnustaa Hermania valtasuoneen).

HERMAN. Haa, että ainoa poikani on kuollut!

LÄÄKÄRI. Hulluuksia! Kuka on sanonut tämän?

HERMAN. Minä tiedän sen.

LÄÄKÄRI. Keltä on tämä tieto?

HERMAN. Vaan että minä tiedän sen. Hän oli minun poikani, ja rakastinpa häntä, vaihka olikin hän vallaton poika. Ulos mailmalle hänen lähetin, mutta rahaa kirjoitti hän perään, rahaa, rahaa ja rahaa taas. Tuohon leikkiin viimein harmistuin, supistin kukkaroni ja aattelin: kestä kastit ja näytä että olet mies, joka auttaa itse itsensä. Mutta hänen onnensa oli kova, viskasi luorin hänen otsaansa lähettämänä miehen oman käden. Nyt hän makaa makeasti.

LÄÄKÄRI. Teidän sairaassa haaveessanne. Suokaat anteeks, mutta tämä on jotain fiksiä, jotain päähän-pistänettä.

HERMAN. Hän on kuollut!

LÄÄKÄRI. Hän elää.

HERMAN. Kuollut on hän!

FOKAS. (Eriks.) Ja kuollut olkoon hän, sehän on sydämmeni toive. Tosin on hän saanut ulos osansa, mutta voispa hän kiusata minua konsteillansa.

LÄÄKÄRI. (Hermanille) Minä tiedän että on vakuutus tässä turha. Mutta seuraattepa toki johtoani tämän kesän?

HERMAN. Valaskalana tahdon niellä teidän vettänne ja kuleksia ympäri kuin vuorikauris.

LÄÄKÄRI. Hyvä! Ennen mentyää kahden taivaan kuun seisotte uljaana miehenä ja tämä selkkaus on paennut teistä ijäksi.

HERMAN. Taitaako vesi herättää poikani haudasta? Ei! Mutta valelkoon se hieman tuota vertani, joka, niinkuin tunnen, jyskyy mun korvissani sameana koskena.

LÄÄKÄRI. Hyvä! Juokaat vettä vaan. (Eriks.) Sinä kummallinen ukko! (Ääneensä Fokakselle) Herra, miten katsahdatte mailmaan nyt, tällä kirkkaalla päivällä?

FOKAS. Synkeästi!

LÄÄKÄRI. Miksi, herrani, koska on teillä raitis ja voimallinen ruumis? Minä en ymmärrä.

FOKAS. (Eriks.) Tahtoisko hän pettää minut?

LÄÄKÄRI. (Eriks.) Mielin hieman ivata hänen kanssansa. (Ääneensä) Minä luulen, että käyvät nämät sumut ulos jostain sisällisestä salatusta lähteestä ja sentähden pyydän teitä, herrani, terottamaan huomionne kohden sydämmenne historjaa.

FOKAS. Sydämmeni historjaa? Toivonpa etten olekkan mikään murhamies.

LÄÄKÄRI. Jumala varjelkoon meitä! Mutta moneen tuhon loukkoon voi mies täällä joutua aatoksiensa retkillä. Onhan moni mahtava aivo täällä samentunut tuumiissa elämän pulmaa.

FOKAS. Elämäni filosofian perusta, järkähtämätön perusta on raamattu ja Augsburgin tunnustus. (Eriks. ja katsahtaen salasesti Hermaniin) Ukko, ota ad notam tämä.

HERMAN. (Eriks.) Olethan sinä toki oiva miesi, luulen minä: Herraa pelkäävä, toimekas ja tarkka kaikessa huoneellisessa. Hyvä!

FOKAS. Herra, tahdotteko tunnustaa valtasuontani?

LÄÄKÄRI. Minä tunnen sen tasasen juoksun.

FOKAS. (Eriks.) Jos hän pettää minut, pitäen minua narrinansa, niin halkasenpa hänen päänsä. (Ääneensä) Herra, tahdotteko tunnustaa valtasuontani? Häh?

LÄÄKÄRI. Levoton mies, kovin levoton. (Tunnustaa, ottaen äkkiin päällensä kummastelevan muodon) Mitä! Miksi tämä muutos?

FOKAS. Jotain siis huomaatte viimein. Mutta asia on tämä että makaan piinapenkillä onnettoman lemmen kahleissa. Siinä on teille salasuus.

LÄÄKÄRI. Ja siinä on meille syy tähän vaaralliseen tilaanne. Herra, uhkaahan teitä veriläimäys, joka voi tehdä iskunsa tällä hetkellä; sillä sydämmenne riutuu ja pohtaa.

FOKAS. Riutuu ja pohtaa! Tuota olen aatellut.

LÄÄKÄRI. (Eriks.) Hiiteen sinä! Koska riutuu täällä sonnin sydän?

FOKAS. Mitä tehdä siis?

LÄÄKÄRI. Ei nyt yhtikän muuta kuin naida!

HERMAN. Hmk!

LÄÄKÄRI. Naikaat tavallista vikkelemmin, jos elämänne on teille mieluista. Tehkäät niinkuin sanon. Pianpa muuton makaatte matoen sulhasena tuolla alikammarissa, herrani. Mutta jos nyt turkasen tulisesti otatte itsellenne vaimon, niin onpa kaikki hyvin taas. Uskokaat minua ja tehkäät niinkuin sanon, te ystäväni molemmat. Juokaat vettä, naikaat ja olkaat ilosia.--Mitä! Onhan täällä teillä toveriina kaksi oikein kaunokaista sylfiidiä. No lyököötpä he somat, vilkkaat päänsä yhteen, saattaen matkaan oikein huvittavia vehkeitä, ilveitä, lystinäytelmiä vapaassa luonnossa. Juuri niin! Puhaltelkoot täällä raikkaat tuulispäät!--Hyvästi, mun herrani, kunnes kohtaumme taasen meidän pienessä kaupungissa. (Menee oikealle)

FOKAS. Te kuulitte mitä hän lausui minusta?

HERMAN. Tuikea asia.

FOKAS. Joka ei siedä enään lykkäystä huomiseen. Sydämmeni on vaarassa, sanoi hän, ja sen tunnen minä itsekin. Rakastanpa tytärtänne aina vimmaan asti, mutta eräs toinen mies uhkaa temmata häntä kouristani pois.

HERMAN. Kuka mies?

FOKAS. Hä tuo roisto Kilian. Minä luulen että hän osaa noitua.

HERMAN. Tämä mies pysyköön suren-penikulman kaukana tyttärestäni, ja sen olen jo antanut hänen ymmärtää.--Noitua? Kuka? Minä olen se noita, joka taivutan likan mielen, annan hänen kelle tahdon ja koska niin päätän.

FOKAS. No Herran nimessä jo päättäkäät!

HERMAN. Kun päätän niin päätän.

FOKAS. (Eriks.) Nyt on otollinen hetki ja pannaanpas kova vasten kovaa. (Karauttaen kurkkuansa ja röyhistäen itseänsä) Maa ja taivas! Lupaatteko tänä Herran aamuna ja kunnianne nimessä minulle tyttärenne vaimoksi, tuon Selman?

HERMAN. Ole rauhassa.

FOKAS. Lupaatteko?

HERMAN. (Tyhjennettyään pikarin vettä) Juo vettä.

FOKAS. Mitä sanotte?

HERMAN. Juo vettä.

FOKAS. Juo vettä?

HERMAN. Viileytä sinä tulista sydäntäs.

FOKAS. Te ärryttelette minua, ehkä näette minkä damokles-miekan alla seison. Mutta tietkäät, rakkauteni kimmassa voisin pian luoda tähän verisen, verisen draman. Maa ja taivas!

HERMAN. Ha haa!

FOKAS. Herra!

HERMAN. Mitä tahdot?

FOKAS. Tahdon kunnioittaa teidän karheaa, ijäkästä kiirettänne.

HERMAN. Ole rauhassa ja älä juttele hulluuksia minun kanssani, poika.-- Kas tässä on käteni lupaukseni pantiks. Minä annan sinulle tyttäreni ja toivon että annan hänen miehelle.

FOKAS. Minä luotan sanaanne ja kiitän.

HERMAN. Titaanein voimat ei mua järkäytä.

FOKAS. Mutta mitä asetamme nyt se tapahtukoon pian.

HERMAN. Koska tahdot siis?

FOKAS. Tänä kesänä, jo tällä retkellämme vietettäköön häät.

HERMAN. Jo tällä retkellämme? Tuohan näkyisi joteskin jyrkältä.

FOKAS. Mutta niin on tilani vaade. Kirjeellisesti saatettakoon matkaan kuulutus tuolla kotopitäjässämme ja siitä kohta vihkiäiset täällä. Siinähän toimi, joka säästää ulostekoja. Ketä on meillä täällä käskettävinä vieraiksemme? Pappi ja pari muuta. Oivallinen toimi, mun tuleva appeni!

HERMAN. Olkoon sitten päätetty.--Mutta vettä olen jo niellyt kyllin, ja tehkööt nyt jalkani parastaan. Käyn ilmasemaan likalle hänen tulevan kohtalonsa, ja niin tietäköön hän valmistella itseänsä häihin. (Menee vasemmalle)

FOKAS. (Yksin) Mene ja saata minulle rikkautes varmaks saaliks. Siellähän asuu lempeni, vaan ei tyttäres povessa. Narrit ja utupartaset kymnasistikeikarit täällä hikoilkoot naisen tähden. Ja miksi rakastaisin enemmin sinua, neito Selma, kuin teitä toisia Evan tyttäriä? Mutta hoo, hieman toistahan olisi kuitenkin mielestäni tuo Thekla-piikanen, joka nyt tuon vartomattoman perintönsä kautta on yhtä rikas kuin kasvinsisärensä, tuo »lintuiseni pieni». Thekla, olisivat aartees suuremmat vielä, niin kohta murtaisin tämän liiton ja kääntyisin kohden sinua. Ole kihlattukin tuohon viheljäiseen maankulkijaan Konradiin. Rakkaus veretön ja vaisu kuin vesi, perustettu narrimaiseen lapsuuden-kihlaukseen. Fokakselta ainoastaan yksi sana ja silmän isku ja vallassansa on luntun käsi ja sydän. Ja teki sen rikkaus ja kunnon käytös; kaksi mahtavaa puhemiestä. Mutta miksi rakentelsin kapinaa, joka ei maksa sitä vaivaa? Nainen vasten naista ja sama rikkaus vasten rikkautta samaa. Nainhan minä Selman ja otan viimein hänen isänsä kullat ja perustat. Mutta miksi taasen uneksuin unen niin pyövelin surkean tästä naimisesta? Häitämmehän vietimme, Jumala parakkoon, häitämme Selma ja minä, aih! No musiiki mökisi pahasti kuin perkele ja minähän poikaparka kurkistelin, kurkistelin ulos akkunasta kovin allamielin. Mitäpäs tapahtui? Äkistihän muuttuivat pellot ja vainiot ympärillämme nokimustiksi, muuttuivat totisiksi kummitusten ja kyöpelien perämaiksi. Niinhän uneksuin; ja olikos tämä nuoren naipamiehen unta, juuri häitten lähetessä? Sillä unella on merkityksensä ja tulkoon se kätketyksi muistokirjaani. (Istuu alas kirjoittamaan) Siinä uni, joka ennustaa jotain. (Laskee kirjan kädestänsä maahan, heittäen itsensä levolle) Mitä huolisin, jos kaatuis täällä viimein mies kuin kuiva kuusenrunko, mätänis, lihottaen maata ja kylien nautoja, ja siinä kaikki? Mielin uskoa että niin on laita, mutta siihenpä en kuitenkaan niskaani pantiksi pane. Haa! he meitä korventelisitko ja paistelisit, syystä että muistelimme täällä hieman omaa parastamme, muistelimme onnen valheellista luontoa ja vahvistimme selkämme niinä parempina päivinä. Pois tämänkaltahiset aatokset, pois! Minä olen maa ja multa enkä muuta. (Kuorsaa nukkuneena.--Taavetti tulee oikealta, mutta astelee kovin hiivistellen, koska huomaa hän Fokaksen)

TAAVETTI. (Eriks.) »Älä herätä karhua, joka makaa.» Tuossa makaa hän ja vieressänsä eräs kirja, kaiketi se kummallinen unikirja, johon ei juuri toisen ole täällä tirkistettävä. Mutta minä olen kärkäs kuin ketunpoikanen ja tahdon koettaa kastini. Mitä uneksuit menneenä yönä, mies? (Ottaa kirjan, avaa sen ja lukee) »Uni heinäkuussa yöllä vasten kymmenettä. Häitämme vietimme Selma ja minä, mutta häitä murheisia. Susilaumana soitto parkui ja kiljui ja äkisti muutuit viherjät tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi erämaiksi ja mustana riippui päällämme sureva taivas.» Ohhoo, mun isäntäni! »Iso-Turkki nousee» ja hävittää koko mailman. Jumala auttakoon meitä, herrani, ja saattakoon palkkarästini ulos teidän kukkarostanne ennen mailmanloppua. Sillä »suuri juopa» tulee sillon ainiaaksi erottamaan Taavetin rikkaasta miehestä. Tuossa on kirjanne. Minä tiedän asian, jota ei tiedä täällä kolmas. (Käy muutaman askeleen poispäin) Mutta mielinpä lähestyä sinua oikein »ilosen-pojan» pauhulla. Se pane hyväkses tai pahakses. Mitä tiesin minä? Laulelin vaan itsekseeni. (Kääntyy äkkiin takasin, laulaen kovalla äänellä)

»Mistäs tulet, mistäs tulet, Poikani iloinen?»

(Fokas herää, karaten tukka pörrössä tuimasti ylös)

FOKAS. Sinä peikko, minä lyön sinun kuoliaaksi! (Uhkaa häntä sauvallansa)

TAAVETTI. Olkaat hiljaa, hyvä herra, ja kuulkaat.

FOKAS. Hiljaa! Minä sinun hiljennän, iskenpä lukkoon tuon kirotun kitas, peikko!

TAAVETTI. Mitä tiesin minä? Enhän tainnut uneksuakkan teidän makaavan tässä.

FOKAS. Uneksua? Kyllä sinun annan.--Mitä etsit, lurjus?

TAAVETTI. Minä etsin teitä; sillä herra Vimppeli tahtoisi teitä kohdata. Nyt hän kysyy nöyrimmästi jos taitasitte olla hänelle saapuvilla tänään kello viideltä.

FOKAS. Menköön hän sen viedä! Mitä tahtoo hän?

TAAVETTI. Minä en tiedä.

FOKAS. Hän tahtoo lainata rahaa, mutta minä en tahdokkan itselleni enemmin vihamiehiä, tai toisin sanottu häntä varten: en tahdo häntä vihamiehekseni enkä ystäväkseni; hän on moinen kappale valkeaa plaastaria. Mene ja sano hänelle tämä.

TAAVETTI. Te tahdotte niin?

FOKAS. Tulkoon hän kahden täyttävän takausmiehen kanssa ja maksakoon seittemät kasvot, niin saa hän rahaa, ei penniäkän muuton, ei penniä. Mene ja sano hänelle tämä. (Taavetti menee oikealle.--Fokas hetken päästä ja huutaen) Taavetti! (Taavetti tulee takasin)

TAAVETTI. Mitä tahdotte, herra?

FOKAS. (Eriks.) Antaisinko hänelle ajettavaksi tämän asian?

TAAVETTI. Herra, miksi kutsuitte minua takasin?

FOKAS. Poika, tunnetko sinä tuota kuuluisaa Lappalais-Mattia, noitaa ja tietäjää, joka, niinkuin olen kuullut, asuu tässä lähellä?

TAAVETTI. Minä enkö tuntis häntä? Huihai! olemmehan pistelleet poskeemme naukkejakin leuka vasten leukaa kuin parhaat ystävät.

FOKAS. Olethan kaiketi myös antanut hänen katsoa kämmeneeskin.

TAAVETTI. Sitä en ole uskaltanut, poika-raiska, sillä hän puhuu päinvastoin muiden tenhomiesten tapaa, hän puhuu totta.

FOKAS. Voiko hän myös selittää unia?

TAAVETTI. Sehän onkin vallan mestarityötänsä.

FOKAS. Taave, mene hänen luokseen ja sano hänelle että tahtoo häntä kohdata eräs herra, Achilles Fokas. Ja sano että vartoo hän minua tässä lähteellä huomenna varhain. Minä lystään vähän koetella hänen kuuluisaa mahtiansa; tai totuuden nimessä, hän selittäköön minulle erään pyövelinmoisen unen, he he! Niin, hän tulkoon, ja tiekköön että palkitsen hänen ansioo mukaan. Tästä saat sinäkin, saat kymmenen penniä.

TAAVETTI. (Ottaen vastaan rahat) Perin kymmenen penniä! »Kost' Jumal, kost' Jumal!»

FOKAS. Tee niinkuin sanon ja katso että kohtaan hänen tässä huomenna varhain. (Menee periltä oikealle)

TAAVETTI. (Yksin) Noitukoon sinun Lappalais-Matti koiraksi ja niin pelastakoon minua palvelemasta »ahnas-sutta».--Tuolta lähestyy morsiuspiika, mutta eipä ensinkän ilosena. Sillä karmealla silmällä, sen tiedän, katselee hän lähestyvää miehelää. Ja avaako hän koskaan sen ovea? Sitä uskon tuskin, ja kohden isäntäni vastavirtaa mielin nyt minäkin veijata, mielin kuvata likkasen etehen miehen oikein nahkonee ja karvonee niinkuin hän käy ja seisoo, näyttäen itseni tietämättömäksi tuosta kipeästä kohdasta. Minä hänen maalaan, ja lyön siinä kaksi yhtaikaa: lievitän vähän harmistunetta rintaani tuota juupelia kohtaan ja teen hänen aina mahdottomemmaksi lintunsa silmissä. Enhän soisi hallin hampaisiin tuota vilkasta pääskyä. Tuossa on hän. (Selma tulee vasemmalta tuskallisella muodolla)

SELMA. (Eriks.) Minä onneton! (Ääneensä) Taavetti, oletko nähnyt häntä?

TAAVETTI. Ketä, mun fröökinäni?

SELMA. Herra Kiliania.

TAAVETTI. En ole.

SELMA. (Eriks.) Voi mitä pitää minun tekemän.

TAAVETTI. (Eriks.) Teinko valehtellessani oikein vai väärin? Tiedänpä missä löytyy nyt nuori mies. (Ääneensä) Olettepa kovin murheissanne, fröökinäni, juuri niinkuin minäkin tällä hetkellä.

SELMA. Mikä vaivaa sitten sinua?

TAAVETTI. Minua, kurjaa trenkiä! Tee tiedätte kennen trenki minä olen?

SELMA. Onko herras lyönyt sinua?

TAAVETTI. En olekkan juuri mies, joka antaa itseänsä peitota. Ja kuitenkin sain häneltä korvilleni tänäaamuna.

SELMA. Miksi?

TAAVETTI. Miksi kysyi hän minulta kuin pakana? Nähkääs, äkisti katsoi hän puoleeni kuin tarhapöllö ja kysyi, »uskotko löytyvän helvettiä, Taave-poika?»