Part 5

MARCIA. (Yksin) Yhtäkaikki; yksi mitta enemmin tai vähemmin verivirrassa, joka höyryen mun ympärilläni kiertoilee kuin maan viilun ympärillä Okeanoksen öinen virta. Ylös nousevat mustanpunertavat usmat, mailma yöksi pimentyy ja perille mun kiirehtiä täytyy ennenkuin on myöhän. Mä juoksen halki avaran aavikon kohden taivaan synkeätä reunaa. Mä hyppään, hameliepeheni huminalla liehuu, koska kuuma helvetti mun jäljessäni huohottaa, huohottaa kuin koira, joka lakkaamatta juoksi. Mutta rikkaus ja kulta ja aviosvuoteeni ilot kauniin Canzioni kanssa olkoon se salamanderinpuku, joka ajan vielä kestää tämän mustan koiran hengitystä vastaan. Marcia, sä löydät aavan santameren keskeltä ihanan, kalpean Ammoniumin saaren, jossa Hymenin temppeli seisoo. (Menee vasemmalle.--Mariamne tulee, taluttaen Rachelia, joka on mieletön)

MARIAMNE. Seuraa minua, Rachel, minä rukoilen.

RACHEL. Mitä tahdot minusta?

MARIAMNE. Tule kanssani kotia.

RACHEL. Kotia? Minulla ei ole enään kotoa.

MARIAMNE. Miksi haastelet lapsekkaita? Seuraa minua kiltisti ja älä ole itsepäinen. Rientäkäämme ennen pimeyttä.

RACHEL. Pimeys on meistä kaukana. Kuule: Koska istuin Arnon rannalla ja laulelin.--

MARIAMNE. Mitä tapahtui sillon?

RACHEL. Sillon kaunis tyttö Arnon rannalla lauleli.

MARIAMNE. Tule nyt, mun armas sisäreni!

RACHEL. En tule, en tule, en tule!

MARIAMNE. Oi Jumala! tämä murheen päivä on siis pimittänyt hänen järkensä.

RACHEL. Ei yhtään pimeyttä, sen huomaat, koskas kuulet mitä tapahtui istuissani Arnon rannalla. Nousi äkisti mun povestani valkeus ihmeellisen heleä ja hieno, niinkuin nousee uusi autuuden aika. Mutta se nousi koillisesta, hohtaen kuin tuhannen taivaan kaarta; sieltä välähti se lounaiseen, väikkyi kauvan sinnen tännen, vavahdellen oikealle, vavahdellen vasemmalle kunnes seisahti se viimein ja rupesi hymyilemään hopeakirkkahaana. Tämä oli valkeus, joka povestani paistoi ylös pyhille kulmilleni, paistoi kiharieni iloseen yöhön, että kimeltävässä loisteessa uiskenteli nuoren immen pää, ja hän lauloi aamulaulun.

MARIAMNE. Rachel, annas tännen tämä pääs. (Painaa Rachelin otsan vasten rintaansa) Ummista nyt silmäs ja koeta aatella kuinka on sun oikea laitas.

RACHEL. Sen sanon kohta, (Nostaa jalosti päänsä ylös) sanon, kohottaen otsani korkealle. Minä olen impi, puhdas impi. Mutta kuulitko mitä hän sanoi?

MARIAMNE. En kuullut.

RACHEL. Hyvä!

MARIAMNE. Mitä sanoi hän?

RACHEL. Kysyitkö?

MARIAMNE. Kysyin.

RACHEL. Saitko tiedon?

MARIAMNE. En.

RACHEL. Hyvä! Kaikki peittäköön pimeys ja yö. Mutta kylmästi puheltaa yöseen tuuli ja vahterjat huokailee.

MARIAMNE. Sentähden lähtekäämme.

RACHEL. Mihen lähtisimme?

MARIAMNE. Kotolinnaas, joka seisoo edessämme tuossa.

RACHEL. Linnan porttia vartijoitsee traakit, peikot, kyöpelit ja menninkäiset, katsahtaen hirmuisesti tännen. Nyt he kurottavat tuliset kielensä mua kohtaan ja tahtovat mun niellä, raukan, kuin kärme pienen sirkan kitaansa temmasee. (Pimeä yö)

MARIAMNE. Rachel, Rachel, sä uneksut vaan.

RACHEL. Kaiken mailman ja mustan syvyyden kiukkuinen viha on mun piirittänyt ja kaukana, kaukana, on äitin-armo. (Kovalla äänellä) Mutta armahtakaat toki! Armoa, armoa ja laupeutta Jumalan rikkauden tähden, armoa!

MARIAMNE. Hurja Rachel! Ah! mitä pitää minun tekemän? Huutaman apua tänne.

RACHEL. Ole huutamatta. Minä tahdon ummistaa silmäni. (Ottaa käsillään päästänsä) Se on totta: nyt ei ole oikein nuoren neitosen laita. Mariamne, mitä sanot?

MARIAMNE. Sinä uneksut, mutta heitä jo uneksuminen pois ja heräy, oi, heräy!

RACHEL. Niin, nyt heräyn pitkästä, murheisesta unesta. Uneksuinpa, että Canzio oli jo kasvanut suureksi, lähtenyt etäiseen kaupunkiin, ja minun saavutti kuolettava kaipaus: mailmani seisoi käärittynä pilviseen, loppumattomahaan iltaan. Vihdoin palasi hän kuitenkin, mutta sillon astui vuorilta alas eräs kauhistava ryövärvaimo ja tahtoi hänen ryövätä meiltä pois. Tuskallinen oli hetki. Minä taistelin ja kiljuin vimmoissani, mutta raivotar kiihoitti päälleni kummituksia, tulta-oksentavia lohikärmeitä, ja he tahtoivat mun surmata. Sillon heräsin toki. Nyt olen valveillani ja muistan, että olen hänestä viipynyt kauvan pois, minä armoton. Vaiti! Minä kuulen hänen itkunsa. Hst!--Hän vartoo minua hämärän ikävyydessä akkunalla ja itkee, kurja poikainen, Mariamne, tule, riennä! (Menevät oikealle)

Neljäs Näytös

(Sama paikka kuin ensimäisessä näytöksessä.--Gregorio tulee oikealta.)

GREGORIO. (Yksin) Se on tehty! Hän on niellyt myrkyllisen nesteen, ja kaksinkerroin uhkaa häntä kuolema: Canzion miekka ja voimallinen juoma, joka jo kuohuu hänen veressänsä. Vai tahtoisiko toisin kohtalomme? Lähettäiskö herrani riitaveljensä edellä Tuonelaan ja rientäis sitten samaa tietä sillä passilla, jonka pistin hänen poveensa? Mutta niin en tahtoisi minä. Kummallista! Halutyöni, kerran tehty, soisin, ettei oliskaan se tehty. Häijyhenki vai taivaanko voima näin kääntää äkisti ympär meidän tahtomme? Minä vaan en mielisikään enään olla Claudion murhamies. Mutta toivonpa toki, että saa hän kuolemansa Canziolta, ja minä hengitän vapaasti vasten nuorta elämääni taas, joka niin varhain uhkasi ahdistua.--Minä kuulen heidän tulevan ja kätken itseni puitten verhoon, josta katselen kuoleman työtä. (Menee vasemmalle.--Claudio ja Angelo, varustettuina miekoilla, tulevat oikealta)

ANGELO. Mikä paradisin aamu! Maasta nousee tuoksu ylös, puista virtaa tuoksu alas ja kaikkialta kaikuu tuhanten lintusten äänet, koska tuuli makaa ja virta uneksuu kukkasvuoteessansa. Mikä aamu! Tässä luonnon kauneus vuotaa yli ja hämmästyen seisoo maalari.

CLAUDIO. Kaunis on Arnon laakso, kaunis Italia, mutta raskaasti painaa sitä kovan onnen käsi. Tässä ylpeä ruhtinas vastoin ylpeätä ruhtinasta riehuu, alammaisen veri vuotaa heidän kujeitensa tähden ja talonpojan maja riistetään. Ja siinä, missä ruhtinasten valtikka on voimaton, saarnaa paavi, jonka valta niinkuin myrkyllinen tuuli, hengittää kuolemata, ja niin hävitetään hengen perustus ja terve ydin. Nimitys Jumala on ainoastaan ilveen keppihepo, turhan kunnian pyytö ja kostonhimo johdattavat puheen, vuorten luolat täyttyy ryöväreistä. Niin käy nyt Italiassa, sankarten ja nerojen entinen koto. Angelo, tänäkin kauniina aamuna on Canzio nousnut vuoteeltansa hengittäen paljasta kostonhimoa, tämä Italialaisen perisynti.

ANGELO. Minä pelkään pahinta. Pitääkö tämän aamun ja tämän kukkaskedon tahrauman vereen?

CLAUDIO. Ole pelkäämättä. Minä tähtäilen jääkylmällä tyyneydellä hänen himosta levotonta, liekehtivää silmäänsä ja väistelen kaikki hänen työkkäyksensä niin tarkkaan kuin vetäisi miekkaani hänen miekkansa kärkeä kohden manjettivoima kerkeä ja luja. Tässä kohtaa oppilas mestarin, jonka kuntoon hän ei koskaan ehdi. Toki, poistakoon Jumala, että sais hän riipalettakaan mestarinsa miekasta! Minä vaan lyön leikkiä hänen kanssansa, ja kaikki päättyy hyvin. Mutta tunnenpa myös hänen luontonsa, hänen itsepintaisen mielensä ja tiedän, ellen suostuisi tähän, hänen asettamaan taisteloonsa, että täyttäisi hän haastinsa ja olisi mulle kiukkuinen kiusaus. Mutta tämä leikki on melkein toivoani mukaan; saanhan nyt tilaisuuden vähän masentaa hänen nuorta, vallatonta sydäntänsä, joka paisuu korkealle paljaasta itseluottamuksesta.

ANGELO. Elles saata häntä aina hurjemmaksi.

CLAUDIO. Sitä en usko, vaan uskon, että viskasee hän viimein miekkansa ja lähestyy minua ihastuksen katsannolla. Oi jospa sillon voisin avata hänen silmänsä näkemään minkä kalleuden hän jätti, koska jätti hän Mariamnen!

ANGELO. Sä ylevä nainen, mikä tulee sun onnekses nyt?

CLAUDIO. Kluostarin yö; sinne pakenee hänen sielunsa. Mariamne, että rikas sydämmesi pitää lakastuman kylmän marmoriristin juurella!

ANGELO. Hyljätä ystävän, joka sydämmemme rakkauteen kerran oli perustanut ja rakentanut tulevien päiviensä kaiken toivon, hyljätä hänen, heittää hänen ohjattomana venosena myrskyjen haltuun! Canzio, kuinka taisit päätyä tähän?

CLAUDIO. Mieheen, joka kieltää Jumalan ja tyhjäksi tekee sielumme kuolemattomuuden, siihen mieheen älä milloinkaan lujasti luota. Siinä kohdassa hän harvoin kestää viimeisen koetuksen. Se mies kauvan kyllä taitaa olla sua kohtaan uskollinen, aina kuinka jalosta aineesta hän on, hän taitaa tehdä uhrauksia oikeuden ja totuuden tähden, taitaa vastoin tahtoansakin langettaa oikean tuomion; mutta kas kun kerran nipistää, kun koko hänen maallinen onnens' ja olentons', joka on hänen ainoa rikkautensa, pannaan kysymykseen, sillon luikertaa hän liukkaana ankerjana pois sekä sinusta, että oikeuden ja totuuden asiasta. Niin on se mies; hän on mitätön sen miehen rinnalla, jonka katsannossa nähdään kangastus loppumattomista mailmoista.--Toki: Canzion rinnassa käyvät vielä kaksi valtaa keskenänsä sotaa. Kolme kerrosta näen hänen luonnossansa ladottuina toinentoisensa päälle. Ensimäinen on perintö isältä hänen veressänsä; toisen antoi hänelle sisären oivallinen kasvatus; kolmannen loi hän itse kiertoillessaan mailman turulla. Heimolaisina kolmas ja ensimäinen toinentoistaan syleilee, tahtoen tukehuttaa keskimmäisen kumppaninsa. Mutta ehkei sammukkaan hänen hengensä kipenä, vaan varttuu hän vielä voimallisemmaksi toisia ja pelastaa miehensä ennen viimistä jyrkkää.

ANGELO. Nyt on hän toki tunnoton ja hurja mies.--Ystäväni! mikä vaivaa sinua? Sinä kelmenet peloittavasti.

CLAUDIO. En ymmärrä mikä häiritsee vertani, joka juoksee tempoillen, ja korvani soivat. No nytpä koiranhammas päättäisi Claudion pelkuriksi. Mutta laita on, etten jaksakkaan hyvin.

ANGELO. Mikä olisi matkaansaattanut tämän?

CLAUDIO. Kaiketi eräs tärkeä asia, jonka kanssa en pääse maalle puuhatessani kaikin voimin, ja tämä aatosten vimmattu hälinä ei suonut minulle yöseen rauhaa.

ANGELO. Yksi salaisuus?

CLAUDIO. Kiusallinen salaisuus. Jos taitaisin sen ilmaista, niin leimauksen vauhdilla tässä kääntyisi tapausten virta juoksemaan päinvastoin nykyistä suuntaansa. (Eriks.) Canzio, voisinpa kentiesi pelastaa kunnias ja onnes, jos murtaisin sun etees tämän synkeän kätkön ja siirtäisimme kauvas onnettoman naisen. Mutta rikkoisinko pyhän lupaukseni, ja surmaksi hänelle, joka kerran armahti minua kuolemassa? Sitä en taida. Mutta katselisinko avoinsilmin kuinka ystäväni rientää turmioonsa? Sitä en taida. Mutta salaisuuteni ilmoitus, tekisikö se enään hänen onneansa? Minä epäilen. Enkö saattaisi hänen onnettomuuttansa suuremmaksi vaan? Niin pelkään. Tuskallinen asema!

ANGELO. Hän tulee ja häntä seuraa mies, jonka kohtasin eilen Canzion linnassa.

CLAUDIO. Giotti, meidän yhteinen ystävämme. (Canzio ja Giotti tulevat)

CANZIO. Ystävät, me olemme saattaneet teitä vartomaan jonkun hetken; se suokaat meille anteeksi, hyvät ja iloset kumppanimme!

CLAUDIO. Ilonen ei ole Claudio, koska kysymys on verenvuodatuksesta ja kuolemasta. Canzio, minä en voi kärsiä tuota miekastelijain tavallista, teeskeltyä kohteliaisuutta, tuota heidän ylvyyden liehakoitsemistaan keskenänsä ennen kamppausta. Tämä, niin honto ja mieltäkääntelevä narritoimi, olkoon hovimiehille sydämmillä ilman nestettä ja ryppyset kuin läpipaleltunut omena. Me astukaamme esiin kasvoilla karmea vakuus, koska murha-aseet käsissämme käymme taisteloon.--Minä olen valmis.

ANGELO. Mutta ystäväni jaksaa kovin pahoin; sen näyttää muotonsa.

CANZIO. Mitä! Kauhistaisko häntä lähestyvä leikki?

CLAUDIO. Sinä tunnet minun, Canzio. Vedä!

GIOTTI. Vielä muutama sana! Tämä ei ole yhtään koreata, että kaksi niin uskollista toveria päätyvät nyt antelemaan toinentoisellensa lihahaavoja, tai, pahimmassa kohtauksessa verisesti toinentoistansa teurastamaan. Sentähden minä, teidän molempain tuttava ja naapuri, olen koettanut parastani, estääkseni katastrooffia. Tosin ponnistelee Canzion sydämmessä koston himo, mutta uskonpa toki, että lauhtuu hänen kuuma mielensä, huomatessaan hieman mukailemista riitaveljensä puolesta.

CANZIO. Claudio, vaihka myrskyykin sisustani väkivaltaisesti ja pyrkii ulos tuliseen taisteloon, niin mielin toki, kauvallisen ystävyytemme nimessä, pidättää miekkaani huotrassa, jos kohtaan sinulta hyvitystä. Peräytä sanas, tunnusta loukanneesi kaunoisen Marcian, pyydä häneltä anteeksi tämä kompees; ja palatkoon välillemme rauha ja sovinto.

CLAUDIO. Minäkö rukoilisin anteeksi häneltä? Mikä vaatimus! Ottaisinko sanani takasin? En, vaan sanonpa vielä, ettäs olet toiminut kuin sydämmetön rosvo. Armottomalla kädellä kuristit sinä Mariamnen jumalallisen rakkauden, runnoit sisären sydämmen, jonka lemmenhelleys sua kohtaan maksoi enemmin kuin maa ja taivaan tähdistö. Niin sanomattoman kallis on hengen hieno kulta. Kaiken tämän sinä teit, koska syleilit vierasta, julkeata naista.

CANZIO. (Vetää miekkansa) Miekkas!

CLAUDIO. (Tekee samoin) Tässä seison. (Taistelevat)

CANZIO. (Eriks.) Ellen häntä lävistä, niin tulkoon kaikesta loppu.

CLAUDIO. (Eriks.) Silmäni ei katso oikein kirkkaasti nyt, mutta seisonpa kannallani toki.

ANGELO. Ei! tämä ei ole rehellinen kamppaus. Pidättäkäät! (Katkasee miekallansa taistelon)

CANZIO. Herra, mitä teette?

ANGELO. Toisaiksi tämä taistelonne! Kumppaninne ei voi hyvin, hän horjuu ja miekastelee vaivoin.

CLAUDIO. (Pitellen otsaansa) Ole rauhassa, Angelo.

CANZIO. Hän horjuu. Miksi rohkenee siis arka jänis härsytellä jalopeuraa?

ANGELO. Hän rohkenee ja taistelee vielä kuin mies, mutta toisella erällä.

CANZIO. Kehno pelkuri pysyköön miekankalinasta kaukana.

CLAUDIO. En koskaan pelkuri!

CANZIO. No näytä se ja puollusta itseäs! (Taistelevat hetken kovin kiivaasti, viimein Claudio, saatuansa pistoksen Canziolta, pudottaa miekkansa ja kaatuu)

CLAUDIO. Siinä oli kylliksi. Angelo. Claudio?

CLAUDIO. Se oli kuoleman pistos, joka painoi päätösmerkin elämäni kirjaan.

GIOTTI. Toisin toivokaamme ja käykäämme toimeen häntä sidottaa.

CLAUDIO. Pois siteinenne ja kahleinenne. Kohta olen vapaa, kohta riisun päältäni tämän kempelön naamarin, joka niin kauvan on peitellyt sieluani. Tässä tahdon kuolla kukoistavalla sijalla.

ANGELO. Oi Claudio, mun kallis ystäväni!

GIOTTI. Uskollisuus itse!

CLAUDIO. Lohduta äitiäni.

ANGELO. Kurja äiti! Herra Canzio, mitä olette tehnyt?

CANZIO. Tappanut Claudion.

ANGELO. Ja hänen äitinsä.

CLAUDIO. Äkkinen ja petollinen taudinjuoni veressäni saattoi matkaan tämän. (Gregorio tulee)

GREGORIO. Minä hänen tapoin.

GIOTTI. Poika, mitä tahdot tässä? Mene tiehees!

GREGORIO. Mielisinpä lähteä samalle tielle kuin herrani tuossa. Mutta ei; hän korkeuden kirkkauteen rientää, minä alas pimeyden valtakuntaan. Tuossa hän makaa ja minä hänen tapoin.

ANGELO. Oletko mieletön, poika?

GIOTTI. Mene, muuton annan sinulle vauhtia matkalles.

GREGORIO. Kuulkaat, hyvät herrat ja mun kuolevainen isäntäni, kuulkaat minua: Se taudin puuska, joka saavutti hänen niin äkisti ja teki hänen kunnottomaksi väistelemään itseänsä taistelossa, se on myrkky, jonka annoin hänelle aamujuomassansa minä. Jaa, se on totuus, arvoisat mun herrani.

ANGELO. Sinä viheliäinen!

GIOTTI. Sinä kirottu peikon sikiö!

CANZIO. Niin nuori ja niin saatanallinen!

GREGORIO. Jos teitä miellyttää, niin tehkäät minusta paikalla ruumis.

GIOTTI. Sen tehköön laki ja pyövelin kirves.

GREGORIO. Heitä tervehdin.

CLAUDIO. Gregorio, miksi teit tämän kauhistavan työn? Miksi tahdoit murhata sun herras?

GREGORIO. Mun sisustani, kiukkuinen kuin kyinen luola, ei voinut sulattaa häpeätä, jonka mulle saattoi hyvin ansaittu kuritus teidän kädestänne. Olipa se ansaittu moninkertaisesti; sillä monet kerrat olitte jo ennen mulle antanut anteeksi saman ilkivallan. Te minua löitte, siihen oli teillä oikeus ja syy, mutta nämät iskut tahdoin minä kostaa, ja nyt se on tehty. Oi Jumala, Jumala, kuinka taisin tehdä näin hirmuista rikosta mun hyvää, armiasta isäntääni kohtaan!

CLAUDIO. Mutta mistä sait tämän myrkyn?

GREGORIO. Totuuden tahdon tunnustaa. Ainoa palvellus, jonka taidan teille osoittaa vielä. Mutta ah kuinka katkera palvellus! Siis kuulkaat, kuulkaat kaikki! Ensisteen tahdoin tikarilla päättää aikeeni ja kätkin itseni tuonne tien varrelle vartomaan tuloanne herra Canzion linnasta. Mutta te viivyitte ja murhahimoni ei suonut minulle kärsivällisyyttä, vaan riensin lopulta linnaan päin ja kohtasin puistossa tuon muukalaisen vaimon, joka kutsuu itsensä Marciaksi. Hänen terävä silmänsä huomasi kohta, että jotain oli tekeillä, huomasi kostoni kimman ja näki povessani kirkkaan tikarin. Koska nyt kuumassa houreessani sanat virtasivat huolettomasti suustain, niin tiesi hän pian kehen aikeeni viittasi ja ilmoitti, että hänkin oli Claudion vihamies aina kuolemaan asti, ja tuumamme liittyivät nyt yhteen.

CANZIO. Poika, sinä pahanhengen lähettiläs!

GIOTTI. Salli hänen kertoa asia loppuun.

GREGORIO. Hän sanoi pelkäävänsä, etten tikari kourassa onnistuiskaan juonessani. Sentähden käski hän mun heittämään tämän aseen ja antoi minulle pienen pullon myrkkyä täynnä, ja tämä on kuolettanut herrani.

CANZIO. Minä runnon pääsi, sinä myrkyllinen kärme!

GIOTTI. Malta, Canzio!

GREGORIO. Tämä on totuus, totuus!

CLAUDIO. (Nojaten itseään vasten kyynäspäätänsä) Canzio, kuule minua vielä.

CANZIO. Minä olen sinun murhannut.

CLAUDIO. Nyt ei enemmin siitä.--Te: Angelo ja Giotti ja sinä, Gregorio, poistukaat meistä muutama askel.

CANZIO. (Eriks.) Marcia!--Haa! tämä saattaa kaiken vereni jäätymään.

CLAUDIO. (Eriks.) Valani on siis tieltäni pois. (Angelo ja Giotti ovat käyneet perille, jossa juttelevat keskenänsä; Gregorio on istunut heidän viereensä alas; pitellen tukkaansa katselee hän eteensä tuijotellen)

CANZIO. Mitä tahdot sanoa?

CLAUDIO. Käy mua likemmäs.

CANZIO. Tässä olen; sano.

CLAUDIO. Käydessämme tuomiolle, emmeko tahtoisi tehdä kaikki hyvin? Tahdon siis osoittaa sinulle vaaran, joka sinua uhkaa. Miksi en mielisi vielä kuolemassakin sinun parastas? Olithan ystäväni.

CANZIO. Mutta näinhän kokoot kuormittaisin tulisija hiiliä pääni päälle.

CLAUDIO. Ole tyyni, minä rukoilen sinua, ole tyyni ja kuultele vakaana mitä sanon, ja koska olen sen sanonut, niin älä epäile ja vimmastu, vaan koeta vielä saattaa parhaaksi kaikki. Nyt, mitä kuulet, ota vastaan kuin mies. Lupaatko niin?

CANZIO. Minä lupaan.

CLAUDIO. Hyvä!--Marcia on tosin Albericon leski, mutta Albericus kuoli ryöväri Vincenziona ja Marcia oli Flaminia, joka tappoi sinun isäs.-- Sinä kalvenet hirmuisesti, mutta seisotpa kuitenkin niinkuin sankari. Minä kiitän sinua.--

CANZIO. Ystäväni, mitä sanoit?

CLAUDIO. Kaikuuko jo niin vaisusti ääneni, ettes kuule mitä sanon.

CANZIO. Minä kuulen. Mutta miksi et sanonut tätä ennen?

CLAUDIO. Ensiksi pidätti minua vannottu lupaus, toiseksi, kuultuani työs ja toimes, rupesin arvelemaan jos eikö salaisuuteni ilmoitus parantaisi pahaa puolet pahemmalla. Olisinpa nytkin mennyt äänetönnä hautaan kaikesta tästä, ellei poika Gregorio olisi jo korkealle kyllä nostanut eteesi tämän peitteen lievettä, jonkatähden katsoin parhaaksi vetää kaiken esiripun edestäsi pois. Naisen käytös mua kohtaan, onnettoman nuorukaisen kautta, on myös saattanut minun vapaaksi vannotusta valasta. Sillä koska kohtauimme,--jona hetkenä tunsimme toinentoisemme viipymättä--rukoili hän minulta äänettömyyden lupausta, minä vannoin sen, mutta ehdolla, että pidättäisi hän itsensä kaikista pimeyden salaisista juonista sen miehen henkeä kohtaan, joka tunsi hänen rikoksellisen elämänsä. Olipa hän kerran pelastanut henkeni; mutta nyt tuli hän sen antajaksi ja ottajaksi, ja minä olen sanonut mitä sanoin.--Nyt tiedät kaikki ja tiedät kuinka tästälähin toimit. Saata tämä vaimo linnastasi pois johonkin etäiseen vapakaupunkiin, hyvitä sisäres ja lohduta häntä ja koeta päästä Mariamnen entiseen suosioon taas. Siinä on nainen, joka on luotu tekemään miehensä onnen. Mutta ellei voi luonnistua näin, vaan vielä mainekkin kiukkuisesta asiasta hiipistelis julkisuuteen ulos ja nimesi alkaisi eleskelemään ilveen armottomalla kielellä, niin pakene viipymättä maahan, joka on kaukana, kaukana tästä ja perusta itsellesi uusi elämä, mutta perusta ja rakenna kuin viisas mies. (Vaipuu alas) Mutta nyt en jaksa enemmin, vaan täytyy minun kuolla. Toki: synnyinhän kuolemaan; ja hyvin minulle, että silmäni kuoltessansa näin vapaasti voi katsella taivasten vahvuutta. (Canzio lyykistyy alas hänen viereensä)

CANZIO. Claudio, tahdotko käydä sovintoon kanssani?

CLAUDIO. Anna minulle kätes.

CANZIO. (Suutelee Claudion kättä) Hyvästi, Claudio!

CLAUDIO. Ota vastaan henkeni, ijankaikkinen, sinertävä korkeus! (Kuolee)

CANZIO. (Noustuaan ylös) Ystävät siellä!

GIOTTI. Mitä kuuluu?

CANZIO. Claudiomme kuolee. (Giotti ja Angelo astuvat esiin; Gregorio jää istumaan samaan paikkaan ja asemaan)

ANGELO. Sinä olet jo kuollut.

GIOTTI. Hyvästi, toveri!

AANGELO. Hän oli mies.

GIOTTI. »Hyvä mies;» se on hänestä Giottin yksinkertainen mutta oivallinen kiitossana.

ANGELO. Ken oli ansaitseva elää ellei hän?

CANZIO. Ei kenkään niin arvoisa kuin hän. Ken on siis vähin ansaitseva elämän riemua? Hän, joka murhasi miestenmiehen. Ja mitä elämästä enään, koska löyhkää se ihmisvereltä, koska lakkaamatta käyskelemme verisen uhrauksen ilmassa? Pois! Mitä elon valkeudessa senkaltainen narri kuin Canzio? Tällainen vintiö ja narri, joka tappoi parhaan ystävänsä, hylkäsi morsiamensa, taivaallisen Mariamnen, ja vaipui veritahratun ryövärnaisen helmaan!

ANGELO. Herra, mitä tarkoitatte?

GIOTTI. Sinä saatat meidän ällistymään, toveri.

CANZIO. Nyt hurratkaamme! Vincention kuningatar, kaunis Flaminia, on Canzion kultalintuinen. Ha ha ha! Hän, joka isäni sydänveren vuodatti niin uljaasti tanterelle. Oivallista!

GIOTTI. Mitä haastelet?

ANGELO. Houritteko?

CANZIO. En.

ANGELO. Ilvehdittekö kanssamme?

ANGELO. En. Asia on peloittavan vakava ja kuitenkin murhatun lystillinea, eteenki myrkyllisen ilveniekan kynässä. Ah, lystillistä! kohta on Canzio kaiken Italian syntipukki.--Mutta näinhän teen itseni aina suuremmaksi narriksi, tunnustaen edessänne kaikki. Mutta tulisko ihmetellä, että kohtalon laukaus näin tuikea, joka vilauksessa kaiken elämäni käänsi myllertäen ylösalas, tekisi miehen hieman päättömäksi? Ja toiseksi: onhan sanottu jo A. Yhtäkaikki!

ANGELO. Niinmuodoin elää hän?

CANZIO. Kuolemaksi yhdelle ja toiselle.

GIOTTI. Nyt on saatana tehnyt mestariteoksensa.

CANZIO. Oivallista kaikki, vallan oivallista! Sentähden hurratkaamme.

ANGELO. Vimmattu seikka!

CANZIO. Niin on--Mutta näinkö kunnioitan Claudion muistoa, että juuri hänen hetkellänsä, hänen taivaaseen astuissansa poistun näin kauvas oman sydämmeni askareihin? Huomakaamme minkä ylevän ruumiin ääressä seisomme.--Giotti, käy nyt toimeen voimia tänne, saattaaksemme tästä pois tuon äänettömän, kalvean miehen, jonka otsa jo kimaltaa kuin Alppein lumi. Käy matkaan, Giotti; sillä itse en nyt ole juuri toimeliaalla tuulella.

GIOTTI. Kernaastihan täytän yhteisen velvollisuuteni kuolletta ystäväämme kohtaan. Mutta kuinka saatetaan murheen sanoma hänen äitillensä ja kuinka lohdutetaan häntä? Tahdonpa koettaa mitä voin.-- Tule, poika. Langettakoon laki ylitsesi oikean tuomion. (Menee periltä oikealle, taluttaen Gregorioo, joka lakki kädessä seuraa Giottin kiivaita askeleita)

ANGELO. Muotosi kuolemassa, Claudio, on hymyilevä vakuus.