Part 4

RACHEL. Kaikki, kaikki tahdon tehdä mitä keksin ja voin.

VARRO. Lyökäämme yhteen nämät kolme viisasta päätä ja puskekaamme vastaan vimmatusti.

CLAUDIO. Koettakaamme ensin korskeata naista kohtaan mitä taidamme matkaansaattaa järkevillä sanoilla. Varro, tahdotteko käydä lähettilääksemme?

VARRO. Aijai! tämä on näpäkärsä asia naista kohtaan, vierastamme kohtaan.

CLAUDIO. Mutta sitä ei katso yleinen, todellinen hätä.

VARRO. Käydä todellisuuden kirveellä lemmen kukkastarhaan! Ai! ei yhtään ritarillisesti tehty. Mutta Rachelin onni vaatii tämän, ja sillon vaikenee ritarikin povessani.--Minä saatan hänen tänne oikein nuorenmiehen kohteliaalla tavalla. (Menee vasemmalle)

CLAUDIO. Kuinka murheellista! Nytpä Mariamne kaiketi itkussa ja huokauksissa oljentelee.

RACHEL. En kyyneltä ole nähnyt hänen silmässänsä enkä kuullut häneltä yhtä ainoata huokausta. Hän äsken seisoi tuon kallion rinteellä, seisoi kauvan syvissä aatoksissa, tyyni ja äänetön: Viimein toki astui hän käymään kohden kammioonsa ja hänen poskensa paloivat kuin valkea ja silmiensä alla näkyi tuo hiestä kamala tuskan kiilto.

CLAUDIO. Kurja Mariamne! (Varro ja Marcia tulevat vasemmalta)

VARRO. Astu esiin ilman pelkoa, sinä kaunis daami.

MARCIA. Mitä tahtoo minusta tämä arvoisa herrasväki?

VARRO. Haastella kanssas hellästi ja kohteliaasti muutaman hentomielisen sanan, sinä ylevä nainen.

MARCIA. Tehkäät hyvin ja sanokaat pian.

CLAUDIO. Sen teemme, iskien viipymättä asiaan, jonka kaiketi jo mahdatte arvata. Tämä huone on muuttunut murheen leiriksi, joka muutos on teidän, vaihka epätaiteinenki työnne; alussa ainakin epätaiteinen, toivon minä. Tässä ystävälläni Canziolla oli kihlattu morsian, jolle hän kerran oli vannonut ijankaikkisen lemmen, mutta nyt on hän unohtanut valansa ja menettänyt ainiaksi neitosen elämänonnen. Tässä on hänellä sisär, joka hellimpänä äitinä on häntä hoitanut ja kasvattanut, viettänyt hänen tähtensä monen unettoman yön, mutta nyt on kiittämätön lapsi unohtanut äitinsä ja menettänyt ainiaaksi hänen elämänsä onnen, pimittänyt hänen sielunsa valon. Kaiken tämän hän teki, koska läheni hän teitä mielensä eksyttävässä houreessa. Mutta tietkäät, koska hourauksen purpurakimmellys hänen ympäriltänsä on haihtunut pois, sillon seisoo hän hirmuisessa yössä, sillon heräyy omantunnon myrsky. Sillon surua ja pimeyttä on hänestä leviivä kaikille, joilla on ollut osaa hänen onnestansa. Niin on tapahtuva ellei tehdä kiireesti toisin ja lievitetä takasin puoleksi sidottua solmua. Te ymmärrätte mitä tarkoitan. Tehkäät siunauksen työ ja pelastakaat tämä huone, ja tästä on teille itselle moninkertainen onni. Oi! pelastakaat tämä ennen rauhallinen perhe, koska on se teidän voimassanne.

MARCIA. Millä keinolla, mun herrani?

CLAUDIO. Paetkaat tästä tietämättä tämän hurjan miehen ja valitkaat itsellenne jokin suloinen kätkö, jossa elätte ajan tuonnemmas. Me tahdomme teitä suojella ja suosia, tehdä tämän piilo-elonne niin herttaiseksi kuin mahdollista.

RACHEL. Sen lupaamme.

VARRO. Pyhästi sen lupaamme, sinä herttainen.

MARCIA. Huomakaat mitä tekisin, tehdessäni teidän tahdon. Häneltä ryöväisin sydämmensä lemmityn ja syöksisin hänen iki-turmioon ja siinähän olis valmiina meidän kaikkein tuho. Siis onnettomuutta, jota aiotte poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin.

CLAUDIO. Sydän ensin tosin riehuis, mutta viimein voittais järki.

MARCIA. Mies haastelee kuin tomppeli elämän toiminnoissa, eikä tiedä, että lempi myhäilee järjen päätteille täällä.

CLAUDIO. Mutta järjen hylkäämistä lemmenki tiellä seuraa toki usein katumuksen katkeruus.

MARCIA. Alku makea, loppu katkera, niin onnettomasti lankesi täällä sydämmen arpa. Juopua, juopua tahtoo sydän, huolimatta ahdingosta, joka seuraa. Niin tekee juomari, niin lemmensankari ja niinpä vaimo, joka uudistetut kerrat äitiksi päätyy.

CLAUDIO. Pakoittakaat toki sydäntänne nyt; sitä rukoilemme hartaasti. Paetkaat tästä! Me annamme teille rahaa ja luotettavan suojellusmiehen tiellenne myötä.

VARRO. Tässä, sinä korkeamielinen vaimo, on mies, aina valmis antamaan hengensä ja verensä naisen tähden. _Sacramento!_ minä tahdon olla teidän suojeleva ritarinne.

MARCIA. Kiitoksia! mutta minulla on jo.

VARRO. Ah! suokaat anteeksi.

MARCIA. Kernaasti; sillä tahtonne oli hyvä.

VARRO. Aina hyvä, aina hyvä naisia kohtaan. Niin, te Saronin ruusu, te leikkasitte poikki ihan juuresta meidän keskustelemisen langan, veditte jyrkän piirron meininkini eteen, mutta meininkini ei juuri ollukkaan viskata lasta pesiveden kanssa ulos; ja Canzio on lapseni. (Eriks.) Pidä hyvänäs kunnia vasten kunniaa, sinä lunttu.

MARCIA. Sanoin sydämmeni aatoksen.

RACHEL. Kuulkaat mitä rukoilemme, armas nainen, rukoilemme taivaan nimessä!

MARCIA. Ah, mun fröökinäni, kuinka lenseä on äänenne nyt. Mutta muutama tunti sitten oli siinä joteskin sapen karheutta. Kuitenkin: mitä rukoilette?

RACHEL. Teitä heittämään tämän huoneen ja villityn miehen. Se tehkäät, hyvä vaimo!

MARCIA. Vähän toisin sanottu, kuuluu rukouksenne näin: Armas nainen, tehkäät niin hyvin ja murhatkaat lempenne ja sydämmenne; se tehkäät onneksi meille, hyvä vaimo. Mutta sanokaat: ken telkee edestänsä taivaan oven, koska se kerran hänelle avettiin?

RACHEL. Kentiesi hän, jolla on syytä peljätä tämän taivaan muuttuvan kadotukseksi.

MARCIA. Täällä mennään myös »suoraa tietä helvettiin», miksi ei siis kaartain taivaan kirkkauden läpitse?

VARRO. Tässä ei auta _concilium_, sen kuulemme.

MARCIA. Ei auta. Mikä julkea vaatimus, pakoittaa minua viskasemaan nektarmaljan huuliltani pois ja juomaan lammikon kylmää vettä! Mikä julkeus!

CLAUDIO. Jos tämä nektar on myrkyksi niin teille kuin meille.

MARCIA. Niin kuolkaamme ja vaipukaamme kaikki rinnasin alas yhteiselle sisärvuotehelle. Ihana, poetikas kuolema!

VARRO. Haj djaj!

CLAUDIO. Marcia, Albericon onneton leski, muistakaat!

MARCIA. (Eriks.) Haa! ilman sinua, saattaisinpa nämät kiusaajani rohkeammin tykööltäni pois. (Ääneensä) Herra Claudio, te tunsitte Albericon ja tiedätte kovasta onnestamme yhtä ja toista; saanko sanoa teille sanan? (Menee sivulle Claudion kanssa ja haastelee hiljemmällä äänellä) Minä tunnen mihen likistätte. Mutta muistakaat valaanne.

CLAUDIO. Olkaat toki myöntyväinen ja kuulkaat meitä.

MARCIA. Kuulkaat minua te, pankaat visusti mieleenne tämä: Teidän ystävänne on jo tarpeiksi takertunut kohtaloni piiriin, ja häpeäni, kerran ilmoitettuna, pimittäisi myös hänen nimensä ja kunniansa. Ryövärnaisen varjo, nostettuna ylös, lankeisi nyt hänen päällensä kaiken kirouksensa kanssa, sortaisi hänen ijankaikkiseksi häväistyksen loalla. Tehkäät kuinka mielitte. Jos tahdotte ystävällenne pahinta, ilmaiskaat kaikki, jos tahdotte säästää hänen onneansa, pitäkäät salassa kaikki ja suokaat meidän rauhassa solmea tämä liitto. Flaminiaa ei tunne täällä vielä kenkään muu kuin Claudio, mutta pian poistuu täältä kauvas niin Flaminia kuin Marcia Canzionsa kanssa ja Canzio on onnellinen. (Claudio käyskelee perille mietiskellen.--Marcia kovemmalla äänellä) Niin, herra, se on päätökseni, josta en järkähdy.

VARRO. Arvoisa vieraamme kaukaiselta rannalta, kuulkaat pieni selitys: En tahdo tappaa kenenkään naisen lempeä; se kauvas pois mun ritaririnnastani. Mutta kiinteästi tahdon varjella nuoren ritarin kunniaa, joka himmentyisi hänen pettäissänsä kalliin lupauksen, jonka hän kerran antoi puhtaalle immellensä.

MARCIA. Marcialle hän antoi kalliin lupauksen myös, ja tahdotte siis häntä himmentämään kunniansa kaksinkerroin. Arvoisa ritari Arnon rannalta, kuulkaat uudistettu lause: Onnettomuutta, jota tahdotte poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin.

VARRO. (Eriks.) Peeveli sinun kielees! (Ääneensä ja kääntyen kohden Claudioo ja Rachelia) Ystävät, konferensimme loppukoon tähän. Me rukoilimme turhaan.

RACHEL. Turhaan: hävyttömiä kompasanoja saimme rukoustemme vastineeksi. Mutta nyt, mikä äsken oli rukousta, se olkoon nyt kipenöitsevä uhkaus. Kuule, ylpeä nainen: Et koskaan syleile miehenäsi Canzioomme, sen lupaan lujasti minä. Minä olen hänen äitinsä ja sentähden tahtoo sydämmeni haljeta, koska täytyy nähdä erään muukalaisen, ympärkuleksivan akan astuvan esiin noin röyhkeästi, vaatien lastani omaksensa, kaikeksensa. Mutta käänny ajoissa ympär ja pyhkäse koreasti leukaas; sillä tässä on vastus, jota et siirrä. Kaikki, kaikki olkoon menneeksi, kuin taidan vaan sulkea tämän pelin. Ellen muuton voi, niin lähdenpä liehuvalla tukalla, paljainjaloin kirmasemaan ympär Italian maata, _patria cara_, julistellen teillä ja kaduilla kirkuvalla äänellä Canzion vintiötyötä.

MARCIA. Hullut teljetään koreasti muurien sisään. (Canzio tulee vasemmalta ja pysäyy matkanpäähän toisten huomaamatta)

RACHEL. Vaiti, sinä kirottu, naimakipeä leski, muuton ajan sinun portille! Tiedä, että minä olen tässä emäntä.

MARCIA. Ei auta sittenkään. Miksi siis tämä ärhennys ja ärjy?

CLAUDIO. Miksi! Ettäs kysyt. Vaimo, elles kiireesti riennä tästä huoneesta pois, vaan pysäyt kiroustaakkoinesi tähän, niin oletpa perkele.

MARCIA. Mitä enemmin vielä?

CLAUDIO. Paljon enemmin! (Canzio vetää miekkansa ja rynkää kohden Claudioo)

CANZIO. Kuole, sinä viheliäinen koira!

RACHEL. (Kiljahtaen) Canzio! (Ryhtyy häneen)

VARRO. Hiljaa, pojat! (Ryhtyy myös Canzioon. Tuima teiskaus)

MARCIA. (Eriks.) Oi, olisi hän tällä hyökkäyksellä lävistänyt julman Claudion!

CANZIO. Hänen pitää kuoleman!

RACHEL. Oi veljeni, veljeni!

CANZIO. Kuoleman!

VARRO. Poika! sanon minä.

CANZIO. Hellitä, ukko! (Temmasee kätensä irki Varrolta, joka kaatuu ja pudottaa hattunsa)

RACHEL. Canzio!

CLAUDIO. Päästäkäät hän, ja minä vannon, ettei pysty hänen miekkansa tänne. Rachel, ole rippumatta hänen käsivarressansa.

CANZIO. Pois, portto! (Rachel hellittää)

RACHEL. Portto? Sanoitko niin?

CANZIO. Niin luulen.

RACHEL. Suokoon Jumala syntisi anteiksi kerran! Mitä sanoit?

CANZIO. En muista. (Uhaaten) Claudio! (Claudio seisoo liikkumatta)

VARRO. (Noustuansa ylös) Onko tämä mailma heittänyt kupperkeikkaa! Onko kaikki nurinniskoin, sekamelskassa! Haa! sinä kiukkuinen pedon penikka, mitäs teit? Olethan jo täyskarvanen peto. No no, enpä vaadikkaan sinua kunnioittamaan tätä flinttusta, (Taputtaa päätänsä) sitä en vaadi, mutta muista äitiäs tuossa ja kauhistu, jos peto kauhistua voi. (Panee hatun päähänsä)

RACHEL. Peitä, kätke, pimeys, mitä hän sanoi. Minä tahdon unohtaa sen sanan; unohtaa, unohtaa, unohtaa!

CANZIO. Claudio, sinä olet minua herjannut, herjannut morsiantani Marciaa.

MARCIA. Minä olen muukalainen, ketä tarvitsee heidän peljätä, ellei puollusta minua hän, jonka huomaan annoin sydämmeni? Canzio, oletko mies? (Menee)

CANZIO. (Kohottaa miekkansa ilmaan) Sen tahdon näyttää! Kuolema ja kirous, sinä olet minua herjannut, Claudio!

CLAUDIO. Tarkoittaen onneas. Tahtoisinpa siirtää povestasi pois tuon kavalan, vaarallisen kärmeen.

CANZIO. Menköön henges, sinä konna!

RACHEL. Suuri Jumala! (Canzio uhkaa miekallansa Claudioo, joka seisoo yhä liikkumatta ja katselee tyyneesti Canzioo)

CANZIO. Sinä olet loukannut mun kauniin Marciani!

VARRO. Sinä olet loukannut mun ihanaisen Rachelini, minä manaan sinun ulos, manaan sinun veriseen taisteloon.

CANZIO. Pois tästä te ja Rachelinne samoin.

VARRO. Vintiö, minä manaan sinun ulos!

CANZIO. Minä manaan teidän pois! Tässä on minulla suoritettavana kiire asia tämän ystäväni kanssa.

VARRO. Oikein! Minä ymmärrän, ja toivon tapahtuvan niin. Vaadi ulos häntä koreasti, poikaiseni, ja Claudio käy puolestamme taisteloon, Italian kunnokkain miekkailija kamppailee mun Rachelini tähden. Ihanata!

RACHEL. Siihen on Claudio liian järkevä ja vakaa.

VARRO. Ei; astukoon hän miehenämme tanterelle. Mutta me lähtekäämme tästä tieheemme. Tule, lapseni.

RACHEL. Sallikaat minun olla. Minä tuskin käsitän mitä on tapahtunut.

VARRO. Ja hän on kyllä käsitellyt meitä. Käy pois sun ruman veljes näkyvistä. (Menee)

RACHEL. (Eriks.) Mihen astelisin, koska toivo on mennyt? Mariamne, sinun murheelliseen helmaas rientää murheellinen Rachel. (Menee)

CLAUDIO. Ystäväni, muista: tämä ei pääty koskaan hyvin; ilkivallan kylvöä seuraa katumuksen niitto. Mutta ole sillon moittimatta sallimuksen kättä. (Menee)

CANZIO. (Huomaamatta Claudion lähtöä) Marcia! sä vihasi tulessa seisoit kauniina kuin Jumala. Sun tahdon sydämmeni omaksi, vaihka vartoisi mua tuhansittain ijankaikkisuuksia, valmiina mun sieluani kerran loppumatta paistamaan. Sun tähtes uhkaillen mä astuisin vaihka vastoin koko mailmaa, ja hän, joka tahtoo leikata sun kunniaas, hän kuolemalla kuolkoon. Claudio, käykäämme nyt vastuksiin rinta vasten rintaa leimahtelevilla miekoilla. Claudio! (Katsahtaa ympärillensä) Oletko mennyt? Mennyt olet, mutta halaanpa joutua yhteen kanssas pian taas; sillä povessani riehuu koston jano.--Giovanni, kiirehdi tänne! Giovanni! Mies, enkö nähnyt sinua tuolla tammien juurilla?--Claudio, sinä mun impeäni, säteilevä niinkuin aurinko, olet kironnut, häväisnyt, ja tämähän polttaa mun sydäntäni.--Giovanni! (Giovanni tulee)

GIOVANNI. Mitä tahtoo herrani?

CANZIO. Viimein toki tässä.--Mutta kuinka kuluu ijankaikkinen aika?

GIOVANNI. Kohta ehdostaa.

CANZIO. Ehdostakoon jumalten hämäränaikaan!--Missä on ystäväni Claudio?

GIOVANNI. Hän on jättänyt linnamme.

CANZIO. Samoin teen myös minä ja heitän vieraamme sinun uskolliseen suojaas. Sano Marcialle, että palaan aamun tullessa, ja katso ettei hänelle pahoin käy.

GIOVANNI. Tahdon olla hänen tarkka vartijansa.

CANZIO. Sinun uskollisuutesi on tunnettu.--Mutta varro! Yksi toimi tehtävä nyt kohta. (Ottaa päiväkirjansa taskustaan ja kirjoittaa plyijyspännällä. Erikseen ja kirjoittaen) Claudio! Oletko oikea ritari, niin käy mua vastaan miekkoines ja kumppanines Arnon rannalla koska huomispäivä valkenee. Sinä muistat paikan, jossa, tullessani Neapelista ensiksi kohtasimme toinentoisemme. Siinä iskekäämme yhteen niinkuin todelliset sankarit. Mutta tiedä, elles huoli tästä sanastani, vaan saatat minun odottamaan turhaan, niin tahdonpa olla sinun kiusanhenges, sinun perkelees, kunnes viimein miekkasi lentää ulos huotrastansa. Canzio.--(Sieppaa irti lehden, tekee sen kirjeeksi, jonka hän antaa Giovannille) Saata viipymättä tämä kirje Claudiolle. Sisältö ei tarvitse koskea sinuun.

GIOVANNI. Siitä olkaat huoletonna vaihka löytyisi siellä tuomiopäivän suuri salaisuus.

CANZIO. Mene! (Giovanni menee.--Canzio yksin) Siis olen nyt ottelossa kaikkein kanssa, kaikkein, mutta kallis on myös hinta, jonka tähden kamppailen, ja paljosta luovun. Mariamnen jätin, isäni veljen potkasin tykööltäni pois, vihani myrkyllä karkoitin Rachelin sydämmen kauvas, ja huomenna käyvät ristiin Claudion ja Canzion miekat. Miekkailemisen konstissa hän tosin on mestari, ympärmainittu tämän kuntonsa tähden, mutta kehnompia siinä juonessa en ole juuri minäkään, vaan olinpa ensimäinen florettiniekka Neapelin nuorten sotilaskukkoin joukossa. Mutta yhtäkaikki, hän olkoon kunnokas tai tomppeli; olisinhan viheliäinen pelkuri minä, jos ainoastaan luottaissani mieheni heikkouteen, uskaltaisin käydä rinnustukseen hänen kanssansa. Hän olkoon taidossansa mahtava kuin pyhä Yrjänä itse; minä rynkään päin.-- Nyt ystäväni Giottin luoksi, siellä vietän yöni, uneksuen kauniista Marciasta, jonka tähden huomisaamun punertaissa Arnon rannalla miekkaani välkyttelen. (Menee vasemmalle. Rachel ja Mariamne tulevat oikealta)

RACHEL. Canzio! Ei, häntä ei ole tässä enään.

MARIAMNE. Turhaan teet sinä työtä ohjaaksesi häntä näin himojensa virran vallassa. Mahdotonta! Nyt kiitää hän vaan eteenpäin, kunnes joko nielee hänen tuima kurimus tai ehtii hän toivotun rannan.

RACHEL. Kadotuksen kurimus hänen nielee, ellen telje hänen tietänsä.

MARIAMNE. Sitä et voi hänen riehetessaan näin hurjasti.

RACHEL. Onpa hän muuttunut. Hän, joka ennen oli sievä ja kaino nuorukainen, hän raivoo nyt kuin rutto, luoden ympärillensä murhetta ja valitusta. Hän tahraa kielensä lauseilla, jotka jäädyttävällä väristyksellä kohottavat hiuksemme pystyyn. Mitä sanoi hän? Miksi kutsui hän minun? Oi, etten taida unohtaa sanaa, joka muistossani lakkaamatta huutaa! Oi, etten tiennyt sulkea korviani, koska aukenivat hänen ihanat huulensa tähän sanaan, joka aivoani pyörryttää ja saattaa minun oksentamaan sydämmeni ulos!

MARIAMNE. Mutta mitä lausui hänelle hänen ystävänsä Claudio?

RACHEL. Ah, kuinka halpa itserakkauteni sai hävetä! Sinä muistat mitä heikkoudessani Canzioo kohtaan ilmasin sulle kerran. Sanoinpa, että häntä kernaasti katselin Claudion rinnalla, jonka julmuus turhassa mielessäni korotti Canzion kauneutta moninkerroin. Minä narri, narri! sainpa hävetä nyt. Kuin sankarten sankari, kuin uros taivaasta, niin seisoi Claudio, seisoi tyyneesti, säälien ja armotellen katsahtain Canzioon, joka riehui hänen edessänsä kalvea kuin kauhistus, riehui vihan hengen vääntämillä kasvoilla. Julma hän oli ja hirmuinen, mutta kirkas majesteeti Claudion silmistä säteili ulos, ja ah, kuinka kaunis hän oli!--Mutta kaunis on Canziokin vielä, koska katumus ja sovinto on viimein tehnyt hänessä työnsä. Niin, luulenpa että katumuksen ahdingossa hän jo käyskelee puistossamme, eikä saavuta rauhaa. Varro minua hetki, minä riennän hänelle lahjoittamaan anteeksantamuksein. Hän käyskelee sinnen, hän käyskelee tännen ja rakentaa pian hautansa Arnon helmaan. (Menee vasemmalle)

MARIAMNE. (Yksin) Kuinka lapsekas! Tai olisiko jo järkesi hairahtunut? Mutta enhän kuitenkaan ihmettele, ettäs levotonna tuskittelet, koska muistelen kuinka sydämmesi hänen tähtensä helleydestä paloi. Sinä et taida häntä unohtaa, mutta ylistetty olkoon korkeuden ruhtinas, että kelmenee hänen kuvansa Mariamnen muistosta, ja rauhan teemme kohtalo ja minä. Tosin taistelin sodan vaikean ja väkivaltaisen; sillä hän oli mun lemmittyni. Ankara oli kapina niinkuin autiolla merellä koska kaikki tuulet yhteenrynkää ja laineet korkealle kuohuu, niinpä tässä sydämmeni kuumat laineet mun sieluni tahtoivat upottaa. Mutta ylös pimeydestä, myrskystä ja häiriöstä mä katsahdin ijankaikkiseen aamutähteen, enkä vaipunut vaan kohosin, ja kauvas jäivät jyrisevät laineet jalkojeni alle. Armos minua nosti, sinä ijankaikkinen, ja nyt seison rauhan vuorella mailman hälinästä korkealla, ja ympärilläni hymyilee äänetön, pyhästi tuoksuva myrttimetsä ja hämärsalaisesta hekumasta poveni hehkuu ja voimallisesti kohoo. Niin on nyt elämäni päivä. Mihen vertaan sen? Se on juhlapäivän tyyni, himmeä ilta kaukana, metsäsellä hyvänhajuisella vuorella, jossa haudan hiljaisuus hengittää; mutta lännen reunalla väikkyy tulinen punerrus, ennustaen uutta päivää, joka illaksi ei käy.--Hetkeni on lyönyt, ja kaikki tahdon uhrata sun kunniakses, Kaikkivaltias. Ah, että kurja ihmislapsi täällä, tämä mateleva mato, uskaltaa kieltää sinun vallitsevan korkeutes istuimella! Mutta häväisijän runnot sinä viimein voimasi vasamalla. Iske alas, iske alas, sun kaikki polttava nuoles ja näytä, että sinä yksin olet mailman johtomies ja herra! (Rachelin laulu kuuluu metsästä) Miksi laulaa hän? (Marcia tulee oikealta)

MARCIA. Jumalan rauha, sinä jalo neito! Kuinka käy leikki?

MARIAMNE. Mitä tarkoitatte?

MARCIA. Leikkiä, jossa yksi on säkki ja toinen suu. Hoo, te käytätte ukkostanne hyvin.

MARIAMNE. Vaimo, välttäkäämme olemasta toinentoisellemme vaivaksi. (Eriks.) Tämä oli Rachelin ääni; mutta onko hänellä syytä laulaa näin ilosesti? Minä kiirehdin hänen luoksensa. (Menee vasemmalle)

MARCIA. (Yksin) Korskeus vastaan korskeutta. Jaa, tässä on tulta, tässä on tuulta mun ympärilläni, mutta lujana käyskelen ja varron mitä tuleman pitää. Ja nyt tulee joko onni armas tahi kaatumus jyrkkä. (Gregorio tulee oikealta) Mikä kiiru sinulla, poika ja miksi katsahdat niin villisti ja vihanterävästi? Ketä etsit?

GREGORIO. Yhtä miestä!

MARCIA. Ja tämä mies on sytyttänyt vihas?

GREGORIO. Häntä vihaan aina kuolemaan asti.

MARCIA. Ken on sitten tämä onneton mies? Sano, poikaisein. Luulenpa tuntevamme toinentoisemme sitten eilistä iltaa, koska ostin sinulta marjoja tuolla vuorella.

GREGORIO. Ja maksoitte marjani hyvin. Mutta nyt en mieli juuri kiitellä, toista palaa mielessäni.

MARCIA. Olethan herra Claudion palvelija?

GREGORIO. Olen ollut, mutta tänäpän otan hänestä eron ja oikein kuumalla kädellä. Oi kirous!

MARCIA. Tämä ei ennusta hyvää. Sinä hengität tulta ja liekkiä, ja povessasi näen kamalasti kiiltävän tikarin.

GREGORIO. Ken taitaa minua kieltää kantamasta sitä? Olkoon se siellä ketä varten hyväänsä.

MARCIA. Miksi haastelet kanssani peitellen hänestä? Minä huomaan nyt, että kohden Claudioo on vihasi teroitettu, kohden miestä, jota minäkin vihaan sydämmeni pohjasta ja jolle olen velkaa verisen koston.

GREGORIO. Hahaa! siis taidamme ottaa toinentoistamme kädestä ja rynkätä päisin yhdessä.

MARCIA. Kaiketi on minulla syytä vielä enemmin kuin sinulla vihata sun herraas. Mutta kuinka nosti hän sun kostos himon?

GREGORIO. Vimmatulla tavalla. Minä tahdon kostaa vaihka henkeni hinnalla, vaihka hinnalla tuhannen hengen! Piestä minua oman morsiameni kasvoin edessä! (Marcia pyrskähtää nauruun) Te nauratte!

MARCIA. Kuullessani, että on sinulla morsian vaihkas olet vielä niin nuori.

GREGORIO. Me olemme salaisesti kihlatut. Mutta surma ja hävitys! enhän kehtaa enään lähestyä häntä; niin inhoittavasti pieksi minua hänen edessänsä kirottu Claudio, tämä orangutangein kuningas. Kaikin vähin taidan häntä lähestyä ennenkuin olen kostanut miehen, joka minua pilkkasi niin häijysti.

MARCIA. Miksi tahtoi hän rangaista sinua?

GREGORIO. Tämä totinen maisteri sanoo tahtovansa opettaa haastelemaan minua totta. Totta, totta! Niinmar! Mikä on totuus? Kuinka hyväänsä: hävyttömästi nuorukaista kohdeltiin, ja sentähden tahdon kostaa, kostaa verisesti. Voi! varroinpa jo, kurja, kauvan häntä tien käännöksessä tuolla, lymyssä kuin nälkänen partti, mutta uhriani ei kuulunut täältä milloinkaan. Kihelöitsevä poveni ei kuitenkaan antanut minulle kauvemmin rauhaa, vaan pakoitti mua etsimään karhuani täältä. Missä ollee hän?

MARCIA. Ole rauhassa, poikani. (Eriks.) Hän on mulle sovelias ase poistamaan elosta Claudion, jonka lujuutta nyt epäilen kovin koska näin voimakkaasti ponnistetaan. Mutta tuskinpa hän onnistuisi, jos näin tyhmänrohkeasti hän karkaisi esiin. (Ääneensä) Poika, minä sanoin, että vihaan sun herraas, ja sanon vielä, että katsoisin parhaaksi jos tämän miehen sydänveri kylmenis; sillä hän seisoo mun suloisimman toivoni tiellä. Tiedä, sorrettu nuorukainen: hän tahtoo temmasta minulta mun rakkaani, mun kauniin Canzioni, tämän linnan herran, yllytettynä siihen tuon virnakan, tuon hyljätyn Mariamnen kyyneleiltä. Ja minä pelkään hänen menestyvän hankkeessansa; sillä Canzio pitää häntä lujempana, jalompana ystävänä kuin hän on ansaitseva pidettää. Siis on minulla syytä toivoa tämän miehen kuolemata. Täytä tarkoitukses, poika, ja saata hän päiviltä pois, mutta varokkaammin ja toisella tavalla kuin on aikomukses nyt. Muista, että hän on miekastelija, jonka silmä on tarkka itsevarjellukseen.

GREGORIO. Antakaat parempa keino ja minä olen valmis.

MARCIA. (Antaa hänelle pienen pullon) Saata niin, että nielee hän tämän pullon sisällön, ja hän on tyytyväinen ainiaan.

GREGORIO. Sen nielköön hän huomenna aamujuomassansa. Hyvä! jos tavaranne vaan tappaa.

MARCIA. Tappaa varmaan, ainakin mentyää kolmen, neljän tunnin.

GREGORIO. Oivallista! Sitten ei hän näe enään huomista puolipäivän aurinkoa.

MARCIA. Saata niin, ja ole huoletonna tulevista päivistäs, kun minä vaan kerran olen tämän linnan emäntä.

GREGORIO. Sen lupauksen edestä kiitän teitä, ja lupaan, että pian kuulette kuolon sanoman hyvin mieluisan. (Menee oikealle. Pimii illaksi)