Part 3

VARRO. Antakaat minun tuumiskella. (Eriks.) Malta: luulenpa keksiväni keinon, oivallisen avaimen, jolla käymme hänen sydämmensä kammioon sisään. Löytyyhän kellarissamme lekkeri kallista, kymmentenvuotista viiniä. Nyt astukoon se esiin, antamaan nostetta ja mehua sieluillemme; ja sydämmet aukenee. (Ääneensä) Kuulkaat minua, pojat! Onhan, peijakas vie! Canziomme tullut kotia vastaleivottuna fänrikkinä, ja nyt on vieraanamme hänen paras ystävänsä myös, siis on meillä moninkerroin syytä yhteiseen, veljelliseen iloon ja riemuun. Mutta miksi seisomme tässä murhemielin ja kuivin suin? Minä mahdan olla Turkkilainen ellen kisko nyt ylös huoneemme vanhinta viiniä ja täytä kuohuvalla nesteellä kolme huikeata klasia, kolme kertaa kolme, niin on meillä naisten noitanummero. Sinä, Claudio, olet tosin usein kiusallisen kohtuullinen mies; mutta ethän katso toki ylen yhtä klasia ilosten ystävien piirissä?

CLAUDIO. Sitä en tee.

VARRO. Nyt kammariini linnamme toiseen päähän ja siellä ylistämme killisilmästä Bacchusta. Tule, Canzio.

CANZIO. Minä en huoli teidän viinistänne.

VARRO. Mitä? Täytyykö minun uskoa, ettes tunne vielä ensinkään konstia?

CANZIO. Niin paljon, että tiedän hyljätä sen.

VARRO. Sinä tomppeli, sinä maitopartanen ja vauhko piltti, joka ei uskalla käydä yhteen kaulusnappaukseen viinijumalan kilpakedolla. Tiedä että pieni noste, viaton huimaus aivossamme on mielellemme terveellinen tuulenpuuska, liionkin koska elämämme taivas näkyy meille harmaaksi. Ja mitä sanovat runoniekat?

CANZIO. Helvettiin kaikki juomalaulut ja runoniekat, jotka käyttelevät lauluksi niin viheliäistä ainetta kuin tämä: veressämme myrkyn vaikuttama, sairaloinen epäjärjestys ja häiriö, joka kalvaa elämämme lankaa ja himmentää järkemme valon, tämä narrikuume, jossa puhumme ja teemme hulluuksia, joita seuraa aina myöhä katumus. Ja kaikkea tätä koristaa laulun lahjalla! Kuinka luonnotonta!

VARRO. Kuulkast vaan, mikä siveyden saarnamies ja filosooffi etelästä! Mutta tiedä, meidän jörömielinen Heraklit, että viinillä ja ilosella hummauksella on historjallinen oikeus aina vedenpaisumuksesta tähänpäivään asti.

CANZIO. Niinkuin ilotytöillä ja portoillakin.

VARRO. _Taciturnitas_. Enkö ole sun kuolleen isäs rakas veli?

CANZIO. Omaisuus, joka ei juuri puhu rakkaudesta ja sovinnosta isääni kohtaan. Se on asia, jonka historjallinen oikeus on kotosin aina munsieur Kainin päivistä.

VARRO. (Lyö jalkaansa) Kitas kiinni!

CLAUDIO. Te näette, herra Varro, että hänen verensä on kovin kiihoitettu.

VARRO. Mikä peeveli vaivaa sinua?

CANZIO. Yksi asia, joka on sitä luontoa, etten tarvitse kertoa sitä teille.

VARRO. Mene sitten helvettiin asioinesi; ennen katselen sinua siellä kuin seurassamme maljan ääressä, sinä piikkisika. Nyt vasta juomme, Claudio, juomme vihoissamme. Astukaat sisään. (Avaa hänelle oven oikealle)

CLAUDIO. Toivokaamme toki, että yhtyy hän pian hauskaan juominkiimme, koska mielensä on hieman lauhtunut. (Menee oikealle)

VARRO. Jääköön hän saakelin huomaan koko poika. (Katsoen taaksensa ovelta) Canzio, Canzio! sinä olet ilkeästi pettänyt meidän toivomme, koska et ensinkään käytä itseäsi niinkuin pitäis? Me varroimme iloa, mutta toitpa huoneeseemme ristin ja murheen. Ja mikä on syy? Mikä on syy? Mitähän soppaa olet keittänyt itsellesi ulkona mailmalla? Krouvivelkojako? Eihän juuri näytä siltä. Mutta että olisit pahoin takertunut Neapelin hamevaltakuntaan, sen pidän hyvin uskottavana asiana. No no, sinä olet nuori ja veres kuohuu, ja annanpa sinulle kernaasti anteeksi synnit niillä retkillä. Mutta meidän tulee aina kavahtaa itsiämme huonoista maineista mailman korvissa, liionkin kihlatun miehen, niinkuin sinä, miehen korkeasta ja ikivanhasta suvusta, niinkuin sinä.--Niin, seiso siinä nyt hetki ja tuijottele ja tule sitten ilosena seuraamme. (Menee)

CANZIO. (Yksin) Minä en kärsi häntä, hän kääntelee mun mieltäni ja samoin kaiken tämän mailman ankaruus. Yksi toki mun edessäni kirkkaana loistaa: kauniin Marcian kuva. Hän mun joko nostaa taivasten iloon tahi syöksee alas erinnyein pimeään luolaan. Mutta jos niin, jos rynkäisi mun päälleni tämä kauhistava sisärkunta myrskyllä ja kiljunalla, niin onhan omassa kädessäni päästin tästä kurjuudesta, ja kaikki on sitten äänettömyys, tietämättömyys ja tyhjyys, rauha ijankaikkisesti.--Mutta mitä haasteli Claudio? Hänen puheensa, niin tuntui minusta, iski joteskin tarkasti naulaa kantaan, josta en tahdo voida riistoa itseäni oikein irki entiseen vapauteeni taas. Mutta eihän todistanut mieheni mitään, ei äyrin edestä, vaan poutapääskösenä kiiteli hän aatosten tyhjässä ilmassa; mutta täällä on perusteena todellisuuden havainto ja koe, ja siinä seison lujana. Yksinkertainen ja selvä on luonnon laki. Minä elän täällä ajan, kaadun ja syötän sijaantulijaani, ja häntä ja hänen jälkeistänsä kohtaa jatkaten aina sama onnenosa. Niin matelee mailma ilman loppua eteenpäin; ja siinä on koko herraus, siinä on ijankaikkinen elämä.--Niin aattelen minä, mutta toisin kylmä Mariamne; emmehän sovi siis yhteen, meistä ei tulisi onnellista paria. Mutta onnen meille kaikille tuottaa tämä muutos nyt. Minä erkanen sinusta ja otan oikean kultasein, sinä pääset minusta ja valitset itselles sielusi heimolaisen, ja niin on meillä kullakin paras ystävämme, ja noita saa katsella päältä. Kaikki hyvin? No miksi tuumiskelen siis?--He lähestyvät.--Tullut on toiminnon hetki! Nyt astun esiin myrskyn vauhdilla ja puhallan tämän pahteisen ilman ympäriltämme pois. Nyt tahon murtaa jään ja rynkätä ulos väljään mereen. (Rachel ja Mariamne tulevat)

MARIAMNE. Sinä läksit meistä kuin karkulainen.

RACHEL. Miksi teit sinä niin, mun veljeni?

MARIAMNE. (Eriks.) Nyt ei ole koskaan oikein laita. (Istuu divaanille ja rupee tarkasti tähtäilemään Canzioo)

RACHEL. (Lyö kätensä ympär Canzion kaulan ja painaa otsansa vasten hänen rintaansa) Canzio, mun lapseni, minä kuolen tuskissani, elles suo mulle sydämmes murheesta osaa. Sano mikä häiritsee sun henkesi rauhan, kuiskaa se mun korvaani, sun pienen, vienon äitis korvaan, että taitaa hän lohduttaa sinua. Ja ellei voi hän sitä, niin voi hän ainakin itkeä sun rinnoillas; ja nämät kyyneleet eivät suinkaan enennä sun kuormaas, ei, vaan huojentavat sen. Sano, kaunoinen Canzio.

CANZIO. Jaa, minä olen nyt päättänyt aukasta teille poveni ja asettaa etehenne salaisuuden, joka on saattanut minun teitä kohtaan niin pimeäksi ja jyrkäksi. Pahoin olen tehnyt kohtaan olentoja niin lempeitä ja hyviä kuin te.

RACHEL. Olethan kiltti nyt. Mutta anna meille kiireesti tieto; sillä tässä asiassa olen kovin utelias.

CANZIO. Mutta lupaathan kuultella rauhallisna.

RACHEL. Vallan rauhallisna. (Istuu Mariamnen viereen ja kallistaa päänsä hänen helmaansa ja Mariamne lyö käsivartensa ympär hänen povensa) Tässä lepään, kuultellen siivosti sun kertomustas.

CANZIO. Mariamne, lupaathan sinäkin maltin tyynellä katsannolla kuultella mitä sanon?

MARIAMNE. Sen lupaan.

CANZIO. Ja suot mun vakaasti tyhjentää poveni aina pohjaan asti?

MARIAMNE. Sen teen.

CANZIO. Ehkä saattaisinki sydämmesi vallattomasti paisumaan?

MARIAMNE. Ole rauhassa.

CANZIO. Oi Mariamne! minä tiedän sinun järkeväksi naiseksi ja toivon huomaavasi, että teen nyt myöskin järkevästi minä.

RACHEL. Sano pian. Miksi vaivaat meitä, sinä armoton veli, armoton sulhanen? Minä makaan kuin tulisilla hiileillä, ja kuulen Mariamnen sydämmen iskut.

CANZIO. Mariamne, minä tiedän, että on sinulla Jumala, jota rukoilet, palvelet ja kunnioitat. Noo, onhan tämä koreata. Sinulla on Jumala, Jumalan-Äiti, autuitten riemuitseva joukko tuolla ametystein ja krysoliitein kaupungissa, taivaan palmuvarjosessa salissa. Niin, onhan ihanata uskoa näin.

MARIAMNE. Etkö usko sinä samoin?

CANZIO. En, Mariamne. Se oppi on minusta nyt ainoastaan lasten tarinoita koska katsahtelen miehuuteni ijän korkuudesta. Kaikki on katonut tyhjänä sumuna pois, mutta sitä selvempänä on minulla jäljellä elämä ja luonto.

RACHEL. Mitä uskallat sanoa? Sinä? Canzio? Olenko minä sinua opettanut niin? Mitä uskallat sanoa?

MARIAMNE. Enemmin on hänellä sanottavaa, paljon enemmin; mina ymmärrän hänen tarkoituksensa. Mutta tee pian, mitäs teet.

CANZIO. En ihmettele, ettäs ymmärrät, etteivät sovi meidän kohtalomme yhteen, tiettyäsi kuinka eri suuntiin pyrkivät meidän sielut.

MARIAMNE. Arvoitus on selitetty. Sinä annat minulle korin ja revit rikki meidän liittomme.

CANZIO. Jos tahdot niin kutsua askeleen, jonka otan meidän molempien onneksi, ja tuumiskeltuani kauvan ja ankarasti.

RACHEL. Taivaan Herra! Tämä ryövää minulta järjen! Malta mieles, Canzio, Canzio! (Tahtoo nousta ylös, mutta Mariamne hallitsee häntä väkisten helmassansa)

MARIAMNE. Makaa rauhassa ja muista mitä lupasimme.

RACHEL. Canzio! O, o, mun kultanen toivoni täällä!

MARIAMNE. (Canziolle) Mitä tahdot sanoa vielä?

CANZIO. Etten tahdo sun onnettomuuttas.

MARIAMNE. Ja siitä mahdan olla sinulle kiitollinen.

CANZIO. Minä tiesin tämän myrskyn.

RACHEL. Mun ainoa, kultanen toivoni täällä! Voi, tuhannen kertaa voi!

MARIAMNE. Minä rukoilen sinua, hillitse mieles! (Canziolle) Sallitko mun kysyä, mikä sammutti näin äkisti sun lempesi mua kohtaan?

CANZIO. Eräs toinen nainen, jota lemmin äärettömästi.

RACHEL. Haa!

MARIAMNE. Oivallisesti sanottu. Tämän totuuden edestä kiitän sinua taas. Mutta sano minulle yhtä miehukkaasti eräs toinen totuus: Oletko koskaan lempinyt minua, ehkä niin vakuutitkin vielä viimeisessä kirjeessäs, joka hengitti paljasta helleyttä?

CANZIO. Sinua olen lempinyt, mutta, ah! en tee sitä enään; sillä sokeasti ampuu lemmen jumala. Aatteles, mikä järjettömyys minulta, ottaa sinua vaimokseni vastoin sydämmeni taipumusta, ja mikä järjettömyys sinulta ottaa vastaan lemmetöntä sydäntä. Sillonpa hääpäivämme olisi ollut onnettomuutemme syntymäpäivä.

MARIAMNE. Oikein, Canzio!

CANZIO. Oi, älä virnistele!--Myös eräältä toiselta puolelta olisi tämä liittomme tavallisuutta vastoin. Malta: sinä olet katsellut neljä auringonkierrosta enemmin kuin minä.

MARIAMNE. Sen tiesit koska tarjosit minulle kätes.

CANZIO. Mutta huolekas sisär, liian varhain huolekas aviossäätyni onnesta, johdatti lapsellista kättäni. Mitä ymmärsin minä?

RACHEL. Hän kaartelee, soutelee kehnosti kauttarantain.--Mariamne kalvea, kalvea! Kalvea kuin kuoleman enkeli! Saanko likistää sun otsaas?--Kalvea kuin kuolema itse.--Laske mun käteni sun otsalles.

MARIAMNE. Ole hiljaa, Rachel.

RACHEL. Enhän tiedä mitä haastelen ja teen, koska seison vahtovassa, jyrisevässä koskessa ja pyörtyen katselen kuinka rantojen metsät ja vuoret siirtyy. Huu! (Peittää käsillään kasvonsa ja painaa päänsä Mariamnen helmaan; Mariamne, nojaten otsaansa vasten kättänsä, silittelee toisella kädellään Rachelin kiharia)

CANZIO. (Eriks.) Minä tiesin tämän; ja nyt on se tehty. Vimman tielle olen käynyt, polkeissani sydämmiä jalkojeni alla, mutta enhän taida enään kääntyä takasin, ellen tee itseäni narriksi; en taida enkä tahdo. Tehty on tehty.--Kas: uneksuen lepää hän ystävänsä helmassa, ja uneksuen ystävän käsi leikitsee hänen vienon päänsä ympärillä. Tämä kenties ravistelis poveani tuikeasti, ellei olisi nyt sisustani terästetty.

MARIAMNE. (Asettaa Rachelin istumaan ja nousee itse, pyhkäisten otsaansa, kiivaasti seisomaan) Canzio, mitä olet tehnyt, mitä olet tehnyt? Canzio!

RACHEL. Onnettoman työn, joka toi pimeyden sieluillemme. Ah! mihen käymme nyt harhailemaan, Mariamne? Mihen lähtisimme käsi kädessä vaeltamaan ikävässä hämärässä tämän riutuvan päivän? Mitä aattelet, Mariamne?

MARIAMNE. En rukoilla häntä.

RACHEL. Sano hänelle vielä yksi sana, viskase hänen rintaansa kipenä, joka ehkä taitaisi syttyä liekiksi ja lämmittää hänen kylmää sydäntänsä.

MARIAMNE. Jää ijankaikkisesti hyvästi, Canzio!

CANZIO. Ole onnellisempa kuin minä!

RACHEL. Sen sanan, veljeni, sinä muistat kerran katkerasti. Mutta, Mariamne, enpä toki tarkoittanut juuri niin. Ah, ei vielä, ei vielä! Sinä et tahdo häntä rukoilla, mutta minä tahdon, teen sen tulisella voimalla. (Lankee Canzion eteen polvilleen ja tarttuu hänen käteensä) Canzio, älä kuoleta sun tuntos rauhaa, älä kuoleta sun uskollista Mariamneas, älä kuoleta sun Rachelias, sitä kilttiä sisär-äitiäs, joka kerran lauloi sulle kehtolaulun, lauloi enkeleistä lintuin-satamassa ja kultasantasista teistä pyhien kaupunkiin. Muistatko?

CANZIO. Nouse ylös, armas sisär, ja älä menettele sanoja hukkaan.

RACHEL. En yhtään sanaa, en yhtä ainoata, vaan äänetönnä tahdon sinua katsella, katsella lakkaamatta. Mariamne on sun sydämmes ystävä vielä.

MARIAMNE. Ei koskaan enään. Mun arpani jo heitettiin ja minulla on toinen ystävä. Auken eteheni, kluostarin portti, minä tahdon unohtaa mailman ja palvella taivaan ylkää, jonka lempi ei sammu. Pois kauvas, Canzion petollinen kuva, ja kiirehdi, katsantoni, korkeuteen päin, jossa lemmen ruhtinas asuu! Häntä katselee jo sieluni silmä kultapilvien keskellä tuolla. Siellä seisoo hän purpurahameessa, kasvot aurinkona loistaa ja kirkas gloria piirittää hänen päänsä. Sinua palvella tahdon enkä muistella kavalata mailmaa. Pois mielestäni miehen haamu! Mä puhtaana vestaalina sun alttarillas valvelen rukouksen liekkii. Auetkoon korkean muurin portti ja soikoon kaikuva kello!

RACHEL. Soi, kello, mun hautauskelloni, soi! (Canzio nostaa ylös Rachelin, joka, hänen ruvetessaan siihen, on istunut alas ja, kallistaen päätänsä ja hymyten, ei ensinkään kohota itse ruumistansa hänen nostaessaan) Väsynyt ja uninen lapsi sanotaan kovin raskaaksi. Enkö ollut sinulle raskas nostaakses?

CANZIO. Et.

RACHEL. Mutta olenpa väsynyt ja unelias lapsi nyt. Toki: ennen käymistäni maata, tahdon vielä lausua yhden sanan. Mutta, haa! tämä ei olekkaan unen harhausta, vaan profeetallista houretta, koska astuu kohtalomme pimeänä varjona katsantoni eteen; ja kuule mitä ennustan: Me olimme onnelliset, mutta sinä meidän onnemme tapat; sinä itse olit onnellinen, mutta itse sinä onnesi tapat ja samalla sen toisen ystäväs onnen. Tunnonvaivain raivottaret komerostansa jo ovat teroittaneet silmänsä sua kohtaan. Tänne karkavat he tuulenkierroksena, tuoden muassaan taivaan peloittavan ukkosilman. Hävityksen henki riehuu, moni paras, uskollinen ystäväs sun kauttasi käy surmaan, ja linnassamme vallitsee viimein autio yö. Muista tämä: yksi rikos, kerran tehty, vetää seurassansa legionat toisia, kuin aaltoja myrskyssä, kunnes vaivumme pohjattomaan syvyyteen. Tämä muista myös: Meidän huonettamme varten on taivaassa varolla nuoli, jonka tämä sinun murheentyös voi johtaa päällemme alas. Synnit tässä himmentää isiemme muistot, tässä riehuneet ovat viinijumalan ja Belialin juhlat ryskeiset, joissa herjaus ja pilkka kohden korkeuden herraa on parastansa tehnyt. Ah! meidän isämme miekastelon himo on kaatanut monen viattoman miehen. Ja sinun suonissas, minä pelkään niin, kiehuu hänen hurjaa vertansa ja hirmuvaltaista henkeänsä, joka pian saattaisi sun maksamaan hänen velkojansa koston furieille. Muista kaikki tämä. Ja tarvittaisko tässä isiemme velkoja? Onhan teoksessas tällä hetkellä jo kylliksi syytä jumalten suurimpaan kostoon.

CANZIO. Olisinko ensimäinen minä, joka on toiminut näin? Moni mies ja vielä moni historjan uros on tehnyt samoin. Herkkules unohti Dijaniransa koska näki hän Iolen ja Marcus Antonius eikö hylkännyt hän Octavian Egyptin Kleopatran tähden? He heittivät lailliset vaimonsa, minä ainoastaan kihlatun naisen. Koria on annettu ennenkin ja annetaan aina, niinkauvan kuin ihmissydän voi lempiä. Niin on tehty; ja mitä ei tehdä täällä lemmen tähden? Senkaltaisista töistä on itse jumalten ansioluettelo armottoman suuri.--Hyvästi! Tehty on tehty, ja riehukoot taivas ja maa! (Menee kiivaasti kohden perä-ovea, jonka kynnyksellä Marcia tulee häntä vastaan. Canzio temmaa hänen syliinsä) Tuossa on sydämmeni valittu! (Taluttaa häntä muutaman askelen ovelta esiin) Vaimo, sano aatokses; sillä nyt on sydämmeni vapaa. Sano rohkeasti, jalosti kuin jumala: Lemmitkö minua?

MARCIA. Ijankaikkisesti! (Syleilevät; Rachel heittää itsensä kiljahtaen divanille; Mariamne menee ulos periltä)

CANZIO. Kohta, koska sun näin, syttyi sydämmeni tuleen.

MARCIA. Polttavaan tuleen sydämmeni syttyi kohta, koska sun näin.

CANZIO. Onneni on valmis! Ihanata! Taivaallista!

RACHEL. (Tointuu ja nousee istumaan) Juoni! Yhteenkudottu, kehno juoni. Minä tukehdun! (Katselee hetken Canzioo ja Marciaa) Siis tuleva kälyni? »Terve, armoitettu!» sanoi enkeli Gabriel.

MARCIA. Teidän tervehdyksenne ymmärrän ja hylkään.

RACHEL. Miksi kolkutti rukoillen linnamme portille se, joka oli linnanherran sydämmen herra?

MARCIA. Niin lapsekkaasti lemmessä houraillaan.

RACHEL. Morsian Barbariasta.

CANZIO. Parman kaunis tytär!

RACHEL. Morsian Barbariasta kuuluu enemmin romanttiselta.

MARCIA. Fröökinä, kiittäkäät kohtaloonne, joka ei syösnyt teitä polkeilemaan Afrikan polttavia vuoria, vaan antoi teille syntyissänne komean linnan.

RACHEL. Se linna on nyt teidän, mutta minun on avata mailma.

CANZIO. Sisär, miksi haastelet niin? Onnes on sama kuin ennen.

RACHEL. Avara mailma! Marcia, suokaat minulle vaellussauvanne, minä tarvitsen sitä vuorostani nyt. En aio toki Afrikkaan, vaan Palestinan maahan pilgrimmi sauva kädessä käy. Siellä, pyhän haudan partahalla, tahtoo hän rukoilla, yöt ja päivät rukoilla sen kurjan ritarin syntein edestä, joka kerran murhasi kahden immen sydämmet. Mutta taidammeko moittia häntä? Ei, vaan lemmen jumalaa, mi sokeasti ampuu ja joutsellansa ajelee miestä kuin vuorten kaurista, joka nuoli sydämmessä rynkää kallion jyrkästä varmaan turmioonsa alas. Mutta kärsi, ihmislapsi, lemmen hirmuvaltaa, kärsi, kanna hänen kahleitansa nöyryydellä. (Nousee ylös) Mutta kirottu olkoon tämä kahle tässä ja tämä liitto! Niin, valmiinapa kirous ja tuhonne jo tuijottelee esiin hänen silmistänsä. Katso, Canzio, helvettiä, joka tämän naisen silmistä ruiskuu ulos, helvettiä, joka kerran sinua polttaa.

MARCIA. (Eriks.) Haa, mun sydämmeni riehuu!

CANZIO. Vaiti, Rachel! Minä en tahtois osoittaa sua kohtaan vihaani, Jumal' avita! sitä en tahtois.

RACHEL. Mutta minä tahtoisin, että tapahtuisi niin; sillä hunajamakeaksipa nyt tuntuu välillämme vihan katkera kiukku.--Mitä lausuin äsken? Että tukehtuisin? Vale! Poveni paisuu ja nostaa minun ylös korkeuden luhtiin, josta katselen sinua jalkojeni alla, sinua, kurja morsiuskunta.--Toki ulos tästä, ulos, Rachel, hengittämään kirkasta ilmaa! Ja eläköön elämä, maa ja korkeuden vahvuus meidän ympärillä! Eihän ole meillä hätää maamme pallolla täällä, jossa kaikkialta meitä syleilee autuitten sinertävä taivas. (Menee)

Kolmas Näytös

(Avoin paikka puistossa lähellä Canzion linnaa. Rachel tulee oikealta.)

RACHEL. (Yksin) En ole häntä kironnut, sitä en ole tehnyt. Kuinka taitaisin kirota sydämmeni kalleutta? Mutta sitä pimeyden voimaa, joka sovaisnut on hänen näkönsä, minä kiroon, sitä eksyttävää ruohoa, jota hän kaiketi on polkenut käydessänsä mailman saloissa. Harhailevana miehenä hän astelee, ja siitä tämä pyörrytys, siitä ei tunne hän kotoansa enään. Mutta minä tahdon silmistäsi poistaa suomukset ja näyttää sinulle sen hirmuisen alhon, joka ammottaa sua vastaan. Sen teen, ja Claudio, sun ystäväs, mua auttaa tässä äitin työssä, ja sinä seisahdat.--Kallisti taidan vannoa, että tämä sun aiottu liittos ainiaaksi hävittäis sun onnes; sillä eihän koskaan vielä aavistukseni ääni ole haastellut niin korkeasti kuin nyt.--Noo, onpa tosin korea ja hehkuva sun kultasi ulkonainen puku, ja eriskummallinen ihastus säihkyy hänen katseestansa. Se meitä viehättää mutta poistaa meitä tykööltänsä inhoittavan kylmästi taas. Tätä et huomaa sinä, kurja, sokea Canzio, et huomaa basiliskan katsantoa, jonka takana kiehuu myrkky ja vimmattujen himojen raivo. Tätä kiroon, vaan en sinua, mun veljeni; sinua surkuttelen ja Mariamnen salaista tuskaa.--Mitä olet tehnyt? Mutta voi, jos kaikki kääntyisi parhaaksi vielä! Minä toivon niin! (Varro ja Claudio tulevat)

VARRO. Missä hän on? Missä riivatun nallikka, joka rakensi tämän rajuilman rauhalliseen huoneeseemme? Mutta nyt pitää myös sataman, sataman sekä äitin sanoja että isän iskuja; rakeita pitää sataman, ja hän kontii vielä edessämme, kalistellen hampaitansa. Missä on se meidän nuoriherra?

RACHEL. Hänestä en tiedä nyt, mutta hetki sitten kiirehti hän ulos, puettuna miekkaan ja kappaan, niinkuin tarkoittaen pidemmälle, mutta puistoon tähän pysäyi hän toki, käyskellen sinnen tännen. Ja juuri äsken seisoi hän tuossa kunnaalla, katsahdellen Arnoon.

VARRO. Ahaa! onpa poika niinkuin vähän levoton; niin niin, nyt tulkoon löylyä kaikkialta.

RACHEL. Varokkaasti kuitenkin; sillä vaimo, kaiken tämän murheellisen häiriön syy, astelee edestakasin tuolla santasella käytävällä ei kaukana tästä.

VARRO. Peijakas häneen! Kuitenkin on hän kaunis tyttö, kaunis! Haa! olisi nyt Varro kiharakoristettu nuorukainen, niin nousispa tästä toinen polska. Ah! sillonpa me kaksi, Canzio ja minä, heti paljastaisimme kirkkaat pamppumme ja: angard! Kaunis heilakka, mutta ei auta. Ritari seisköön sanassansa, liionkin kihlattua neitoansa kohtaan.--Mariamne parka!

RACHEL. Hän menee kluostariin; se on luja päätöksensä. Siellä jynkässä loukossansa tahtoo hän murehtia päivänsä päähän. Mutta minä, minä vaivun hautahaani.

VARRO. Sehän kaikista pahin. Sinua en tahdo kadottaa, kiipeen ennen hirteen.--Rutto kimppuus, poika! Nuori ritari toimia näin? Mutta niinpä on täällä lemmen hanskoissa nuori mies. Ja mitä ei tehdä korean tytön tähden, tytön ja viinin? (Laulaa)

»Medchen, vein und sang, Trallalaa! Medchen, vein und sang.»

Nyt olen juuri parhaassa tuulessa kuranssamaan häntä, ja minäpä hänelle opetan kavaljerin _mores_, opetanpa hänen tanssimaan, tanssimaan ihan kohteliaasti takasin tämän tanssin ja oikein Kniggen fasonia mukaan.

RACHEL. Mitä miestiskelet tästä asiasta, Claudio?

CLAUDIO. Voin tuskin uskoa, että on hän tehnyt niin.

RACHEL. Tosi kuitenkin.--Niin, mitä aattelet?

CLAUDIO. Kaikki on sanottu lyhyesti: onnettomuuttansa vastaan vaihettaa hän onnensa pois.

RACHEL. Jaa, sen tiedän.

CLAUDIO. Hän on myyty, sen tiedän.

RACHEL. Voi, sinä sanot niin! Ehkä tunnet tämän naisen tarkemmin. Kentiesi on hän jokin kamala pimeyden henkilö, peloittava, hirmuinen.

CLAUDIO. Sama hän on miksi hän itsensä sanoo: Albericon leski Parmasta, joka pakeni kerran miehensä kanssa Afrikkaan pyövelin kirveen alta.

RACHEL. Eikö sama surma häntä uhkaa vieläkin, hänen palatessaan Parmaan taas?

CLAUDIO. Siitä vapahtaa hänet hiljan julistettu, yleinen anteeksanti.

RACHEL. Mutta mitä aattelisin tästä vaimosta? Hänen haamussansa, vaihka kaunis, on toki jotain, josta sieluni ammahtaa pois, siellä puhaltaa mun päälleni kuuma, helvetillinen kylmyys.

CLAUDIO. (Eriks.) Oikein näkee terävä silmäs, ja sun tuntees, ihmeellisen hieno, ei erehdy millonkaan.

VARRO. Salli, lapseni, että minunki joteskin mailmantuttava silmäni on syventynyt tähän vaimoon. Siinä, Rachel, näet naisen, jolle luonto on mitannut kauneutensa runsimmalla mitalla, ja jonka ruumiin hän on varustanut sielulla niin rohkealla kuin tulinen rauta. Siinä, tyttöni, on seikan selitys. Hän on voimakas ja kaunis.

RACHEL. Mutta voima on usein pahuuden läheisin naapuri eikä juuri ikävöitse lemmen yrttitarhaan, vaan menestyy, se raaka, vuorten jyrkillä verisessä temmellyksessä petojen kanssa, katsahtain villisti. Niin tämänkin naisen katsannosta käy ulos vihan tulta ja pahdetta, joka kääntelee mun mieltäni ja saattaa sydämmeeni kammon. Mitä on hän tehnyt? Kentiesi murhannut miehensä tai kyllästynyt häneen ja hänen jättänyt, ja mielisi nyt naida kaksinkerroin.

VARRO. Mitä hulluuksia! Höh!

CLAUDIO. Albericus on kuollut, mutta kuitenkin tuo tämä yhdistys Canzion surman.

RACHEL. Voi veljeäni!

CLAUDIO. (Eriks.) Marcia, sun mennyt elämäsi kerran ilmaistaan, jos viivyttelet maassamme, ja sillon katkee Canzion elämänretki. (Ääneensä) Oi! jos hän ehtii tämän hankkeensa perille, niin viimein häväistys ja musta omatunto on hänen ainoa rikkautensa täällä ja loppunsa viheliäinen itsemurha.

RACHEL. Totta ennustettu. Mutta kuinka käymme nyt käsiin, häntä estääksemme kaikesta tästä?

CLAUDIO. Koettakaamme kaikki keinot, säästämättä viimeisiä voimia.