Part 2

MARCIA. Häntä rakastin kovin, mutta, ihmeellistä! miksi tällä hetkellä hänen kuvansa himmentyy muistostani? Mä kurja jään siis yksin oljentelemahaan myöskin haavekseni valtakunnassa. Kuitenkin, nyt olen ilman vaaraa ja teidän ritarillisessa huomassanne. Mutta mikä hetki on tämä? En ymmärrä; mun mieleni hourii. Tai onko tämä kiitollisuuden tunne, joka kärsimykseni syvyydestä kohoo ylös ympärkietooksensa teidän pelastavan enkelin kuvaanne? Jaa, niinpä kovan onnen tyttären povessa nyt leimuu kiitollisuuden pyhä liekki sitä miestä kohtaan, joka tarjoi hänelle armaan suosionsa, että tämän miehen jalkain juureen hän kaiken onnensa, sydämmensä, hengensä, sielunsa ja ruumiinsa altiiksi panis.

CANZIO. Vaiti! Hän taitais kerran ottaa sanastanne kiinni.

MARCIA. Hän on teidän orjanne.

CANZIO. Hyvä! Nyt lähtekämme kohden linnaa tuolla.

MARCIA. Mutta erotkaamme ensin, kunnes huomispäivä koittaa. Kuulkaat: yksin te lähtekäät kotianne, minä viivyn vuorilla tämän ihanan yön, mutta aamun valjetessa kolkutan portillenne suojanetsijänä; ja kenkään ei tiedä että olemme kohtauneet ennen.

CANZIO. Tekisimmekö niin? Ei; vaan käsi kädessä ja kainostelematta käykämme esiin.

MARCIA. Herra, sitä emme tee. Suokaat tapahtua niinkuin tahdon.

CANZIO. Teidän ryhtinne, niin komea ja arvoisa kaiken kovan onnenne keskellä, mun saattaa kummastumaan. Noo, olkoon teidän tahtonne.

MARCIA. Koska aamu nousee, näämme toinentoisemme taas. (Menee kiivaasti oikealle)

CANZIO. (Yksin) Naishaamu kaunis ja ihmeellinen! Mutta jotain peloittavan tulista leimahteli hänen silmästänsä. Toki; sehän oli jalon Pallas Athenen silmä. Näin katsahteli kerran jumalatar ylpeä, seisten Ilionin tanterella, keihäs kädessä ja käsivarrella kultakiiltävä egid, sankarten temmellystä tähtäellen.--Sinä olet kaunis, ja senpätähden karkasi mun sydämmeni sun haltuus väkivalloin. Mutta ellen erehtynyt, niin ilmoittipa sinunki puheesi ja katsantosi lemmistyneen naisen, ja minä olin tunteisi esine. Miksi en taitaisi aatella niin? Kutsutaanhan minuakin kauniiksi. Mutta lähde, josta kauneus virtaa ulos ja lakejansa mukaan ulkomuotommekin kaavaa, on kaunis, taivaallinen sielu meidän sisussamme. Mutta sitten en ole enään kaunis minä, vaan inhoittava kuin kavaluus itse. Sillä mitä kauneutta, ja kaikin vähin taivaallista voi viipyä sen miehen povessa, joka uskollisen lemmittynsä pettää ja kiirehtii toisen naisen helmaan? Oi Mariamne! tyyni korkea kuva, mun sydämmeni tahtoo sinusta siirtyä pois, ja lähestyä toista kuvaa, täynnä lemmen hekumaa ja tulta. Siinä muutos, joka saattaa huoneeseemme myrskyä ja pimeyttä, murhetta, joka sydämmiä musertelee, ja tätä kaikkea sillon, koska varrotaan iloa ja riemua. Oi vaikea päivä, oi tuskan hetki, joka sieluani vimmatusti sinnen tännen tempoilee! Mutta mikä on sielu? Yksi liekki, joka sammuu, koska tämä ruumiimme ihmeellinen konstilaitos kieltää häneltä palveluksensa ja herkenee käynnissänsä. Ja niin heräsimme kerran olemisen mailmaan, mutta nukuimme jälleen pian, ja kaikki oli ikuinen tyhjyys taas, ei muuta. (Claudio tulee.)

CLAUDIO. Terve, Canzio!

CANZIO. Claudio, Claudio, mun uskollinen ystäväni! (Syleilevät)

CLAUDIO. Olet siis viimein tässä.

CANZIO. Tässä olen, Claudio.

CLAUDIO. Ja ilosena? tiedän minä.--Mitä? Sinä et vastaa minua, vaan johdatat otsallesi arvelevan käden. Etkö ole ilonen, Canzio?

CANZIO. Ilonen? Niinkohan? Mutta sanoen totuuden, niin nyt en ole ehtinyt muistelemaan iloa, sydämmeni teeskellessä toisialla.

CLAUDIO. Oletko kohtanut joitakin kiusauksia tiellä? Kenties iskenyt yhteen ryövärten kanssa?

CANZIO. Ei; matkani on kulunut rauhallisesti, ilman yhtään vaaran tarjoumusta. Mutta tiedä, Claudio, että kotolinnani tuossa tuntuu nyt silmissäni ankaran kylmäksi.

CLAUDIO. Kuinka taidat sanoa niin sun kehdostasi, lapsuutesi kultasista tienoista?

CANZIO. Mitä sanon, sanon sydämmeni pohjasta. Mutta jättäkäämme tämä ja lähtekäämme eteenpäin. Sä tulet mun vieraakseni tänä iltana.

CLAUDIO. En tänään, mutta huomenna; sillä ihana on tulon hetki heimolaisten kanssa, ja tätä hetkeä en tahdo hämmentää sinulta nyt. Ja tiedä että ne, jotka rakastavat sua korkeimman, nyt käyskelevät tässä lähellä tämän lehdon hämärässä. Katso: nuo siniset hameet, jotka liehuvat tuolla myrttimetsässä, ovat Rachelin ja Mariamnen. Käy tervehtimään heitä.

CANZIO. Minä kiirehdin. Älä unohda siis huomenna sun ystävääs, mun Claudioin. (Rientää ulos periltä vasemmalle)

CLAUDIO. (Eriks.) En unohda. Mutta oletpa joteskin muuttunut Neapelin ihanassa, ilosessa kaupungissa. Tosin olet vielä kaunis, mutta olentosi entinen viileä tyyneys on pois, ja aseitettuna, vallattomasti katsahtaa sielusi. Mutta jos, niinkuin toivon, sydämmesi vielä on mua kohtaan sama kuin ennen, niin tiedänpä, ettes kauvan viivy levittämästä eteheni taulun, jossa valot ja varjot ylisniskoin keskenänsä temmeltää ja levotonna väikkyy taivas.--Mutta jos nyt kohtalo sun sydäntäsi reutoilee, niin toivonpa myös ettäs kuultelet ystäväsi neuvoja, jotka taitavat sinua auttaa kohden rauhaa taas. (Menee oikealle.--Canzio, Rachel ja Mariamne tulevat)

RACHEL. Onko kaikki käynyt matkallasi hyvin? Oletko terve? Oletko onnellinen, mun armas Canzioin?

CANZIO. Tähän kaikkeen, sisäreni, taidan vastata myöntäen.

RACHEL. Mikä ilon hetki!

MARIAMNE. (Eriks.) Mikä taivaallinen ilta!

CANZIO. Niin, olkaat tervehdityt! Ole tervehditty Rachelini, ole tervehditty Mariamne, sinä aina tyyni impi! Mutta miksi niin tyyni ja vakaa tälläkin hetkellä? Noo, lainehtiihan toki sun ihana poves.

RACHEL. Ja hänen silmissänsä liekehtii ilo korkea ja puhdas. Katso!

CANZIO. Hm. Kuinka jaksat, Mariamne tyttönen?

MARIAMNE. Hyvin, mun Canzioin. Mutta sinä? Toki tiedän jo, ettäs olet onnellinen, ja sillon aina onnellinen minä myös.

CANZIO. (Eriks.) Hm. Tosin olet sinä kaunis katsella, mutta tuhat kertaa kauniimpa on hän, joka muutama tunti sitten henkihaamuna korkuudesta ilmestyi mun eteeni helteisellä tiellä. Hänen rinnallansa himmennyt sinä kuin auringon rinnalla kelmeä kuu. Oi! nyt alkaa lempeni ja tuskani. Käsi kädessä he käyvät.

RACHEL. Mitä nyt, mun veljeni? Onko se onnellinen, joka näin äänetönnä villisti tuijottelee alas maahan?

CANZIO. Suokaat anteeksi! minä unohdin teidän.

RACHEL. Unohdit? Meidän? Mitä mielettömiä haastelet sinä?

CANZIO. Niin en tahtonut sanoa, mutta nyt on hurja kapina tässä aatosteni linnassa, ja harkitsematta lentelee huuliltani sanoja, joita käytetään usein ja seisovat siis aina valmiina korviemme kammioissa.

RACHEL. Mikä on siis saattanut aatoksesi oikealta tarhaltansa pois?

CANZIO. Turha asia, asia ei edes ansaitseva aatoksien vaivaa, Niin, ainoastaan kevytmielinen, mitätön asia.

RACHEL. Mitätön asia? Sitten on Canzio yksi narri, jonka aivossa voi mitättömyys matkaansaattaa kapinan ja häiriön. Mutta minä tunnen hänen tarkan ja voimallisen järkensä.--Noo, Canzio?

MARIAMNE. Oi! nyt näen, ettes olekkaan onnellinen, mun ihana ylkäni.

CANZIO. (Eriks.) Se lause sydäntäni leikkasi kuin tulinen miekka. Ooh!

RACHEL. Canzio!

CANZIO. (Eriks.) Kuinka tekisin? Sinne vedättää minua voimallinen himo, ja olenpa valmis lähtemään, mutta täällä huutaa minua pyhä, korkea ääni: »seiso, jumalten ja omatuntos nimessä seiso!» No kuinka teen? Parastahan olis, heittää asia tulon hetkestä tuonnemmas ja ottaa entisen naamarini kasvoillein, mutta enhän taida itseäni teeskennellä, Jumal' avita! sitä en taida, vaan näyttää aina kohta sydämmeni oikean tilan.

RACHEL. Vaiti katsahtelet sinä korkuuteen. Onko tämä rukousta taivaan Herran tykö? Sano mitä tahdot rukoilla, ja minä yhdistän sun rukouksees äitillisen ääneni.

MARIAMNE. Samoin teen myös minä ja, usko mitä sanon, povesta uskollisuudessa sua kohtaan niin puhtaasta kuin tämä taivaan vahvuus, johon lähetän rukoukseni sun edestäs, mun lemmittyni.

RACHEL. Sano kuinka on laitas ja mitä on tapahtunut.

CANZIO. (Kiivaasti) Ei mitään, ei mitään!

RACHEL. Hiljaa, Canzio!

CANZIO. Mun arvoni ja kunniani ovat ilman tahroo, ei löydy ruumiissani pienintäkään vihamiehen antamata naarmaa, ja käteni eivät kannusta mua vielä velkapääksi kennenkään vereen; se tietkäät, neitoset. Niin, mun sydämmeni on rikoksesta vapaa.

RACHEL. Siis pois tuo synkeä muoto ja iloitse kanssamme; sillä tämä ehto on meille onnen ehto. Katso kuinka kaunis se on! Katso kuinka vuorten kiireet tuolla kultasessa palossa kimmeltää.

MARIAMNE. Ja tumma öljypuisto rauhallisna hengittää vuorten alla.

RACHEL. Ole ilonen tässä ilon ja lemmen keskellä.

MARIAMNE. Ole ilonen, meidän Canziomme.

RACHEL. Huomaa kuinka kiharies kanssa hellästi leikitsen.

MARIAMNE. Ja minä sun korean kätesi kanssa.

RACHEL. Olenhan minä sun sisäres armas.

MARIAMNE. Ja sun morsiames minä. Ole ilonen!

RACHEL. Ole ilonen, ole ilonen!

CANZIO. Näin haastelevat enkelit autuaan sielun kanssa, joka jättänyt on murheenlaakson ja seisoo viimein taivasten esikartanossa, kohta valmiina astumaan hääsaliin sisään. Serafiimit häntä vaatehtivat pyhien hameeseen, hymyvillä huulilla kuiskaten hänen korvaansa jumalten kieltä. Se on ainoastaan tarina, tarina onnellisesta sielusta. Mutta minä olen onneton.

RACHEL. Sinä olet onnellinen.

CANZIO. Onneton, onneton! Mutta--onnellinen toki. Haa! nyt kirous ja autuus yhtaikaa temmeltelee povessani ympär.

RACHEL. Taivaan Jumala!

CANZIO. Hyvä Mariamne, hellitä käteni. (Mariamne hellittää käden) Rachel, ota pois sun kätes.

RACHEL. Minä en päästä sinua ennenkuin olet tunnustanut kaikki. Oi veljeni! selitä meille tämä tuskallinen arvotus, joka riemun päivänä kadehtien riemumme hämmentää. Sano!

CANZIO. Pois, sisäreni! (Käy kiivaasti perille, jossa hän seisahtaa äkisti käsi otsalla tuijottelemaan alas maahan. Hetki äänettömyyttä)

RACHEL. (Mariamnelle) Mitä aattelet tästä?

MARIAMNE. Mitä ennustit sinä?

RACHEL. Se käy siis toteen.--Voi Canzio! kuinka taidat runtoa sydämmiämme näin, ja juuri kohtaamisen hetkellä?

CANZIO. Sen olen tehnyt, armottomasti olen sen tehnyt. (Tulee esiin)

RACHEL. Miksi teet sen?

CANZIO. (Eriks.) Kaunis Marcia! täytyykö minun unohtaa sinua ja tehdä eloni äärettömäksi aavikoksi? Mutta jos sun sydämmes päivieni kulta-aarnioksi määrään, niin kuoletan nämät kaksi sydäntä tässä. Mihen käännyn siis? (Kellonsoitto kuuluu)

RACHEL. Kuule: kluostarinkellon pyhä soitto!

CANZIO. Se ääni muistuttaa menneitä päiviä. Kuultelkaamme. (Kuultelee alaskallistetulla päällä)

MARIAMNE. (Eriks.) Pyhä Madonna, katsahda laupiuudella alas hänen päällensä! Eihän ole hän vielä synneissänsä paatunut mies, joka julkeasti häväisee maat ja taivaat, se ei hän ole, hänen sielunsa tuskallisna kamppailee. Siis katsahda alas ja aseta hänen sydämmensä myrsky. Kuule rukoukseni taivasten ruhtinatar! (Soitto on taukonut)

RACHEL. Canzio, mennäänkös kotia?

CANZIO. Niin, kotia. (Menevät oikealle)

Toinen Näytös

(Avara, vanhanaikanen sali Canzion linnassa; perillä kaksi pylvästä, joissa riippuu aatelivaakunoita; kolme ovea, yksi perillä ja yksi kummallakin sivulla. Marcia istuu divaanilla. Palvelija tulee periltä.)

PALVELIJA. Teitä, meidän huoneemme ylevä vieras, pyytää herrasväkeni tulemaan seuraansa lystihuoneeseen alhaalla puistossamme.

MARCIA. Ken on käskenyt sinun tulemaan?

PALVELIJA. Herra Canzio; mutta se on myös naisten toivo.

MARCIA. Suokoon herrasväkes anteeksi, että pyydän saada ollakseni yksin. Saata takasin minulta se sana. (Palvelija menee) Hän on levoton, ei menesty hän kauvan siinä, jossa ei nävy hänen silmiensä edessä Marcian kuva. Hän lempii minua vimmatusti, ja minä olen selvästi näyttänyt että seisoo sydämmeni hänelle avoinna; ja myrsky nousee, joka korkealle kiertää kaiken tämän huoneen tomun. Ihanata! Hän kohta julkisesti murtaa kahleensa tässä ja on mun kihlattuni, mun vankini, mun vallassani ainiaan. Sitten, kuinka teen? Hän on rikas, hänellä on linna ja avara kartano, ne kaikki muuttukoot kullaksi, ja me siirrymme tästä ylitse valtameren idän mannermaalta ijankaikkiseksi pois. Tosin olen jo Vincention temmellyspaikoilta kaukana, eikä kenkään tiedä, että hän ja Flaminia olivat Albericus ja Marcia Parman kaupungista, eikä myös, niin luulen, löydy näissä tienoissa niitä, jotka kerran ovat katselleet Flaminiaa ryövärruhtinattaren puvussa, niin luulen, mutta visseys on paras, ja rauhassapa tahdon nauttia uutta, harjallista onneani. Niin olkoon toimintoni tässä huoneessa, ja onneton se, joka tahtoo astua mun tielleni. (Claudio tulee, ja Marcia, nähtyänsä hänen, vavahtaa äkisti, mutta seisoo pian huoletonna jälleen; myös Claudio katselee häntä kummastuen)

CLAUDIO. Vaimo, minä olen nähnyt teidän kerran.

MARCIA. Kenties erehdytte.

CLAUDIO. Se tapahtui elämän ja kuoleman rajalla.

MARCIA. (Eriks.) Hän on tuntenut minun. (Ääneensä) Olkoon niin.

CLAUDIO. Te elätte siis?

MARCIA. Sen näette.

CLAUDIO. Ja kutsutte itseänne nimellä...?

MARCIA. Marcia; jaa, se on mun oikea nimeni.

CLAUDIO. Kuinka olette joutunut tähän?

MARCIA. Nääntyvänä pakolaisena metsistä.

CLAUDIO. Mutta tietkäät, että tämä on sen miehen huone, jonka isän te olette murhannut.

MARCIA. Sen tiedän. Mutta miellyttääpä minuakin jotain kysyä teiltä. Onko teillä yhtään syytä kiitokseen minua kohtaan?

CLAUDIO. Henkeni edestä kiitän teitä.

MARCIA. Siis toki jotain, luulen minä?

CLAUDIO. Yksi on, jonka katson kalliimmaksi koko mailman kultaa, se on puhdas omatunto, ja tämä antaa uskallusta miehen poveen; ja enpä luulekkaan itseäni yhdeksi niistä, jotka pitävät kuoleman hirmuisimpana kaikesta mi taitaa meitä kohdata täällä. Kuitenkin täytyy minun myöntää että äänenne kerran, koska katkasi se rintani edestä surman keihään, kaikui sanomattoman ihanasti mun korvissain. Olipa suloista päästä kuoleman kidasta elämän valkeuteen takasin.

MARCIA. Sitten kysyn teiltä vielä: tahdotteko sen kurjan lesken onnettomuutta, joka näin teidän pelasti kuolemasta?

CLAUDIO. Sitä en tahdo.

MARCIA. Minä kiitän.--Mutta jotain vielä: Oletteko te mies ja oikea ritari?

CLAUDIO. Minä toivon niin.

MARCIA. Vannokaat minulle pyhästi...

CLAUDIO. Malttakaat: ennen vannomista tahdon kysyä teiltä yhtä ja toista.

MARCIA. Minä kerron teille kaikki. Tiedätteko mistä ja ken tämä Vincentio oikeammiten oli?

CLAUDIO. En, ja kaiketi ei tiedä sitä kenkään muu kuin te.

MARCIA. Hän oli Albericus Parmasta ja minä hänen lemmittynsä Marcia.

CLAUDIO. Mitä? Eivätkö paenneet he aina Berberiaan ylitse meren?

MARCIA. Sen he tekivät, mutta palasit pian Italiaan takasin taas.

CLAUDIO. Kummallista, jos vaan totta.

MARCIA. Näin lähellä Parmaa olisi valheellani kovin lyhykäiset jäljet. Kuulkaat minua. Vapauden voitosta uneksui lakkaamatta Albericuksen tulinen mieli; minä rakastin häntä, ja yhteen sulivat meidän sielumme. Kohotettiinpa viimein vapauden lippu, ja minä seurasin lemmittyäni kapinan veriseen leikkiin, mutta helvetti toi vihamiehillemme voiton, ja nytpä riemuitsivat ruhtinat ja heidän aatelinsa. Me syöstiin vankeuteen, jossa kärsiimme hirmuisesti, mutta sieltäpä karkasimme toki, karkasimme kuolemaantuomittuina ja pakenimme Berberian kuumaan maahan. Mutta siellä oli ilma hietatuiskuva, pahteinen ja polttava, ja myrkyllisnä puhalteli samumtuuli, ja me ikävöitsimme synnyinmaahan. Aina kuvasteli muistossamme patria cara, pyhä Italia, sen puhdas, hopeakimmeltävä ilma, sen laakeri- ja öljymetsät, sen Apeninein-vuoret, sen äärettömän korkea taivas ja heleästi säteilevä aurinko. Voimallisesti veti meitä puoleensa tämä kuva, sen ihastus voitti meidän sydämmemme lopulta, ja me kirmasimme ylitse maiden ja merien Calabrian vuorille, jossa hädän laki meille määräs ryövärin synkeän, veritahratun leivän. Mutta jos kärsitte kuulla lausetta ylevämielinen ryöväri, niin rohkenen sanoa, että senkaltaisia olimme. Eivätpä moiti meitä köyhät ja turvattomat, vaan päinvastoin kiittävät meitä; sillä annoimmehan usein heille saalistamme, jonka otimme rikkailta ja yleviltä. Niin kului muutama levoton, murheellinen vuosi, kunnes kohtas meitä taivaan kosto, surmasi Albericuksen ja hänen joukkonsa, mutta minut pelasti kohtalo sekä sotamiesten painetiistä että armottoman lain kylmistä kahleista. Ja sillon läksin vaeltamaan entistä kotoani kohden.

CLAUDIO. Teidän onneksenne uskotaan te kuolleeksi, upponeeksi mereen.

MARCIA. Teinpä ennen lähtöäni pienen, petollisen ilveen meren rannalla, siitä riensin retkelleni. Ylitse vuorten ja laaksoin, halki pimeitten metsin mä samosin kuin hurja vuorivuohi, nälässä, janossa ja lakkaamatta pelkäin vankeuden tunkkasia seiniä. Tähänasti olen pelastunut toki, ja tässä olen ja kerron teille elämäni tarinaa, niin täynnä murhetta ja vimman kamppausta.

CLAUDIO. Jotka eivät kuitenkaan suorita teidän hirveätä velkaanne, vaan peloittavan rikoksellisena seisotte Jumalan ja ihmisten edessä.

MARCIA. Mitä tahdotte siis minusta? Saattaa minua kahleisiin?

CLAUDIO. Minä en tahdo pimittää teidän päiviänne jos vietätte ne tästälähin säällisesti katuen entistä eloanne ja etsien taivaan armoo.

MARCIA. Rauhallisna tahdon asua ja rakennella.--Mutta teiltä vaadin pyhän valan, että kätkette kaikki mitä nähnyt olette omilla silmillänne ja mitä olette kuullut mun huuliltani nyt, kätkette äänettömyyden peitteen alle. Se vannokaat ritarikunnianne nimessä.

CLAUDIO. Kunniani nimessä sen lupaan; ja mitä kerran lupaan, siitä en poikkee vaihka katoisi tämä mailma. Mutta huomakaat toki: Te olette tottunut katsomaan ihmishenkeä kovin turhaksi, ja taitaisitte nyt, koska niin soveltuis, jollain keinolla temmasta mun povestani sen, jonka kerran annoitte mun pitää, nyt koska kohtalonne on mun vallassani. Tietkäät siis, että jos henkeni tai onneni pahaksi jotain ilmauu teiltä, niin olenpa kohta vannotusta valastani vapaa.

MARCIA. Uumoileva mies, vaihka sanoo hänen ulkomuotonsa toista. Mutta eihän ole ihme keskustelossa ryövärnaisen kanssa.--Mutta joku lähestyy. Minä riennän kammiooni. (Menee vasemmalle)

CLAUDIO. (Yksin) Kaunis toki, aina kaunis, huolimatta kiukkuisesta onnesta, tuhansista iskuista, joita hän sai ja itse antoi. Ihmeellinen nainen! (Canzio tulee periltä)

CANZIO. (Eriks.) En tahdo olla siellä enkä täällä, ei miellytä mua päivän valo eikä huoneen siimes, mä mustimpana pahantekijänä käyskelen Afroditen yrttitarhassa ja hengitän lemmenkukkasten tuoksuu. Mutta kohta teen epäsääntöisyydestä lopun, kohta. Toki: kurja Rachel ja Mariamne! Mutta kaunis Marcia, terve! (Huomaa Claudion) Claudioko siinä? Hyvin, ettäs tulit, mun veljeni. Mutta kuinkahan on laitamme nyt?

CLAUDIO. Minä olen niinkuin ennenkin, mutta sinua, näen minä, vaivaa sama mielen levottomuus vielä. Sun silmissäsi mikä tumma, humajaava loimo! Tämä leikkaa sydäntäni, kurja Canzio.

CANZIO. Ystäväni, totta sanoen, olenpa ollut noin yhden päivän ja yöseen kovasti levoton, enkä löydä sydämmeni rauhaa.

CLAUDIO. Ota sun filosofiasi esiin.

CANZIO. Lukeissani ei seurakkaan aatos silmää.

CLAUDIO. Mutta onhan sinulla kaksi parasta lohduttajaa täällä, Rachelissas ja ylevässä Mariamnessas. Lähesty heitä ja anna sun levottoman sielus vaipua heidän lempensä viileään, viattomuudenviileään kukkaskohtuun.

CANZIO. Kas siinä vasta neuvo! Lähestyä heitä, se on mulle sama kuin kuulla ijäisen kadotukseni tuomion sen lempeän Jumalan ihanilta huulilta. Oi kuinka tuskallista!

CLAUDIO. Mitä aattelen tästä?

CANZIO. Aattele mitä tahdot, mutta niin on laita.

CLAUDIO. Jos niin on laita, ettei löydy sulle lohdutusta täällä, niin turvaa sitten häneen, joka ei ketään heitä ulos.

CANZIO. Sen tekisin, jos olisi kaikki niinkuin ennen, jos olisin kyynelsilmänen lapsi.

CLAUDIO. Olethan nyt yhtä hyvin kuin ennenkin meidän ijankaikkisen isämme lapsi? Miksi et siis taitais paeta hänen luoksensa nyt niinkuin lapsena ennen?

CANZIO. Siitä yksinkertaisesta syystä ettei häntä ole.--Älä katso puoleeni noin terävästi; sillä luulenpa, että sydämmesi syvyydessä aattelet sinäkin samoin.

CLAUDIO. Nyt erehdyt.

CANZIO. Niin aattelen kuitenkin minä.

CLAUDIO. Sinun mailmankatselmas on tehnyt jyrkän käännöksen.

CANZIO. Miehenjärjen voimallinen valkeus on poistanut näköni edestä kaikki haaveksemme tyhjät kangastukset. Mutta onhan tässä toki jotain muuta kuin paljas tämä näkyvä. En taida kieltää, että löytyy luonnossa ijankaikkinen ja aatteleva henki, jonka tuote on mailmankaikkisuuden nerollinen teos. Kaikki on hän tehnyt ihmeellisen kunnokkaasti. Onhan, esimerkiksi, tämä meidän maamme ja rakennukset ilmassa sen ympärillä verraton konstilaitos. Niin, hän on viisas, hän on voimallinen, mutta eipä katsahda hän kehenkään erittäisin isällisellä silmällä, vaan kaikki olemme hänen ainiaaksi määrättyjen lakiensa vallassa.--Näin uskon, mutta yhtä en taida uskoa, mun ystäväni: meidän sielumme kuolemattomuutta. Tosin olis tämä ankara aije, ihmeteltävän korkea ja kaunis. Elämämme täällä, joka kuitenkaan ei ole leikki-asia, sais arvokkaamman, juhlaisemman muodon, ja kauvas siirtyisi meistä näiden katovien päiviemme synkeä ikävyys, joka usein meitä tahtoo paineskella alas. Olishan ihanata aina vartoa jotain tuollempana, ihanata unohtain, taistellen ja toivoen astua mailmasta mailmaan, kirkkaammasta kirkkaampaan ijankaikkisuuden perustalla. Tämä aije olis korkea, jos niin olis, mutta vähän syvempi katsanto elämään ja luontoon kieltää sen.

CLAUDIO. Sinä myönnät, että kaikki, mitä tämä henki on tehnyt tässä näkyvässä, sen on hän tehnyt ihmeellisen viisaasti ja kunnokkaasti; miksi ei hän siis olis voinut rakennella yhtä viisaasti myös henkimailmassansa, joka on hänen oikea kotonsa? Ystäväni, kuinka on nyt logikis laita? Huomaa: Sinä myönnät hänen viisautensa ja voimansa niin äärettömiksi, että ymmärrykses pyörtyy niitä tutkiessas ja kuitenkin sanot sinä hänelle: »minä tiedän yhden aijeen, joka, käytettynä sinun valtakunnassasi, olisi ihmeellisen ankara ja kaunis, mutta sinä et olekkaan oivaltanut sitä». Niin sanot, pitäen itseäsi viisaampana häntä. Mutta miksi, koska seisoi kaikki hänen vallassansa, ei olisi hän toimittanut ainakin yhtä jalosti kuin se, jota aavistamme me? Miksi ei tuhat kertaa jalommin vielä? Ole toki varmaa siitä, että niin on tehty. Ja tiedä, että aavistusta, aijeesta niin suuresta ja ihmeteltävästä, ei löytyisi meillä koskaan ilman vastaisuutta toisialla. Se kipenä lahjoitettiin poveemme jo aikojen aamuna, se on luonnistanut maailman juoksun, ja koska se viimein on syttynyt kirkkaaseen, valkasevaan tuleen, sillon katokoon kernaasti tämä mailma. Mutta mihen olen joutunut, minä narri, apinoitessani Danaidein askaretta?--Kas tässä lähestyy mies, joka taitaa puollustaa sinun uskoas.

CANZIO. Sen puollustajan hylkään. Niin uskoo hän, koska miellyttää häntä uskoa niin. (Varro tulee oikealta)

VARRO. Jumalan rauha teille, hyvät ystävät! (Ottaa Claudioa kädestä) Ystäviähän ollaan, Claudio, vaihka vähän kinaillaankin tuolloin tällöin? Eikös niin?

CLAUDIO. Niin on.

VARRO. Vallan niin! (Tarttuu Canzion olkapäähän) Poika! Kuinka on laitas nyt? Oletko jo saanut hieman lystiä?

CANZIO. Minä en tahdo lystäillä.

VARRO. Tahdo! Mitä tahdot sinä sitten? Ripustella huulta?

CANZIO. Se ei ole tapani.

VARRO. Kyllä minä sinulle tavat näytän, minä.

CANZIO. Miksi ravistelette olkaani?

VARRO. Ravista minua sieltä ja ravista minua täältä, sinä kiusallinen nallikka! (Kääntyy Claudioon päin) Mitäpä aattelisit sinä tuosta meidän herrastamme, tuosta heleijan sankarista, joka seisoo ja tuijottelee tuossa?

CLAUDIO. Kaiketi askarruttaa hänen aivoansa kovin tärkeä asia.

VARRO. Hoo, ei vaaraa siitä, luulen minä. Kapriisiä, paljaita kapriisiä, mun ystäväni!

CLAUDIO. Sitä en usko.

VARRO. Olisivatko sitten neitoset, nuo tulisilmäset hälläkät Neapelissa ympänneet pieniä perkeleitä hänen vereensä?

CLAUDIO. Sitä en tiedä.

VARRO. (Hiljemmällä äänellä) Millä keinolla vetäisimme hänestä tämän salaisuuden ulos?

CLAUDIO. Taidatteko avata hänen kielensä siteen?