Part 1

CANZIO; SELMAN JUONET

Kirj.

Aleksis Kivi

1916.

HENKILÖT:

Canzio, nuori meri-upseeri. Rachel, hänen sisärensä. Varro, heidän setänsä. Mariamne, Canzion kihlattu. Marcia, erään ryövärpäällikön nuori leski, jona hän kantaa nimen Flaminia. Claudio, aatelimies, Canzion ystävä. Angelo, nuori luonnontutkija. Gregorio, palvelluspoika. Giotti. Palvellusväkeä.

Tapaus: Italiassa Canzion perintölinnassa ja sen ympäristössä lähellä Arnon virtaa.

Ensimäinen Näytös

(Lehtimetsänen seutu; perillä näkyy virta ja taampana kallioinen tienoo. Rachel tulee oikealta.)

RACHEL. Mariamne!

MARIAMNE. (Metsästä vasemmalta) Tässä seison kalliolla, Rachelini.

RACHEL. Etkä näe toki mitään?

MARIAMNE. En matkustajaa tomuvalla tiellä, enkä yhtä ainoata purjetta pinnalla Tyrhenin meren.

RACHEL. Ja kaiketi on jo aurinko lähellä laskuansa?

MARIAMNE. Niin, aivan lähellä.

RACHEL. (Erikseen) Oi Canzio, mun kallis veljeni! luulenpa tänäpän sua vartovamme turhaan. Ah! elles sä tule, niin lähestyy mua uneton, tuskallinen yö, yö ijankaikkisen pitkä. Tule toki, Canzio, ja suo mun nähdä sun ihanaiset kasvos, joita silmäni ei ole katsellut kolmen kesän ja talven vaihdellessa. Tule ja lankee sille povelle, jonka nojalla monet kerrat olet levännyt vienona poikaisena! (Mariamne tulee) No, kuinka arvelet?

MARIAMNE. Hän taitaa tulla vielä.

RACHEL. Ellei niellyt häntä kavala meri.

MARIAMNE. Hän luultakseni tulee maitse.

RACHEL. Elleivät surmanneet häntä ryövärit janoissaan kullan ja veren.

MARIAMNE. No, taitaapa tapahtua paljonkin, paljon myös luoda tapauksia kammoova kuvailus, esimerkiksi: hän taitaa palata metsästä takasin, ellei kaatunut hänen päällensä puu.

RACHEL. Mutta sinä tiedät, että on minulla ennustava sielu. Ah! miksi tuntee sydämmeni tällä hetkellä niinkuin yömustan, veripäärmeisen ukkospilven läsnä-olon, joka hirmuisen jyrkkänä ja pyörryttävän korkeana kohisten lähenee meitä? Mariamne, mua aavistaa, että jotain hirmuista on kirjoitettu hänen kohtalonsa kirjaan.

MARIAMNE. Korkeuden voimat kohtalomme johtaa.

RACHEL. Niin niin; mutta levoton on äitin sydän. Ja enkö ole minä hänen äitinsä, hänen »sisär-äitinsä», ja »äiti-sisärensä», niinkuin lausui hän kerran itse, punehtuen kainosti ja hymyten kuin taivaan cherubi? Jaa, niin hymyili hän; sillä hän on kaunis, Mariamneni, kaunis!

MARIAMNE. Kaunis on Canzio.

RACHEL. Hänen sydämmensä on puhdas ja hyvä, ja sentähden on lempeni häntä kohtaan ääretön, se on helleys, jonka suloisuus taivaat voittaa. Ah! jos hänen pitää kuoleman, surman kuolemalla kuoleman, niin kaivettakoon myös Rachelin hauta.

MARIAMNE. Vaikene jo hulluine ennustuksinesi, kummallinen tyttö!

RACHEL. Olkoot he hulluja. Mutta suo minun sanoa: jos hän kuolis, saavuttaispa mieleni aamuton yö, ja kaiketi kiirehtisin kohden surmaani. Niin sanon minä, hänen kurja sisärensä; mutta mitä sanot sinä, hänen morsiamensa, hänen sydämmensä ystävä?

MARIAMNE. Mä lemmin häntä, hän on mun iloni ja riemuni, muisto hänen kuvastansa voi povessani sytyttää taivaallisen tulen; ja jos hänen kadottaisin: mikä murheen hetki! Mutta huomaa: meillä on ijankaikkinen perintö-osa, jota emme mahda menettää kohtalon iskujen tähden täällä. Oi Rachel! se näytelmä on jumalten näytelmä koska, kovan onnen myrskyjen riehuessa meidän ympärillä, otsamme korkealla etherissä säteilee.--Toki; miksi kuvailemme tuhoa ja murhetta, koska on meillä hyvän toivon päivä? Kohta on Canziomme tässä.

RACHEL. Ja nouseman pitää ilon, jonka vertaista en koskaan ole tuntenut.--Mutta tuossa tulee setäni, palaa Claudion huoneesta, ja onpa hänellä seurassa Claudio itse ja eräs nuori vieras herra. Muistanpa nyt, kuinka ihanata aina oli katsella Canzioa tuon Claudion rinnalla; ah! hän sillon oli kaksinkerroin kaunis.

MARIAMNE. Tosin ei ole Claudio saanut ulkonaista kauneuden lahjaa, mutta hänen silmänsä akkunasta katsahtaa ulos kaunis, sointuva sielu. (Varro, Claudio ja Angelo tulevat)

VARRO. Tuossahan minun molemmat lintuiseni, sairaat paljaasta vartoomisesta. Hän tulee kohta, kohta; kärsimystä vähän vielä.--Tässä, herra ylioppilas Angelo, ovat minun tyttöseni Rachel ja Mariamne. (Angelo ja naiset kumartavat toinentoisellensa) Claudion arvoisa vieras Calabriasta, on tullut tutkistelemaan kasvistoa meidän ihanaan Arnolaaksoon.

RACHEL. Terve tuloa, ilonen nuorukainen!

AANGELO. Teitä kiitän ilosen tervehyksen edestä, mun fröökinäni.

VARRO. Niin, oletpa ilonen taas, mutta miksi aamulla niin murheinen, mun kynäsein?

RACHEL. Eihän vahingoita välillä murheissaankin olla.

VARRO. Miksi itkit?

RACHEL. Ei yhtään vahingoita, että välillä itkeekin näin vallaton tyttö kuin minä.

VARRO. Enkelin vallattomuus, enkelin!--Canzio tulee kohta, ellei tänäpän niin huomenna.

RACHEL. Vasta huomenna! No sitten hän tietäköön että lennän heti hänen tukkaansa ja sieppoilen kuin pieni vihainen haukka.

CLAUDIO. Sieppoilla niitä kauniita kiharia: aattelkaas, mun Rachelini.

RACHEL. Olkaat huoletonna, Claudio. Kohtapa ne kiharat silittelsin järjestykseen taas; sillä hän on mun lapseni.

VARRO. Ja sinä olet mun kynäsein. (Syleilee häntä) Mitä sanoo Mariamne, Canzion morsian?

MARIAMNE. Ellei hän olis mun sulhaseni äiti, niin tulisinpa kaiketi hänen päällensä mustakipeeksi.

RACHEL. (Nauraa ilosesti) Sua kiitän, Mariamne, ettäs rakastat häntä, jonka onni on tärkein toivoni. Ja onnipa ihana on se perintö, jonka saatat hänelle, tullessasi hänen vaimoksensa. Sen tiesin minä, valitessani hänelle kultaseksi sinua. Jaa, minä olen hänen äitinsä.

VARRO. Jaa peijakas! se hellin, se paras äiti kuin kellään on ollut, sen takaan minä. Hyvät herrat, jos teitä miellyttää, niin kuulkaat pieni kertomus. Noin viisitoista vuotta sitten, koska sisällisten sotain myrskyt taasen riehuivat isäimme maassa, näin minä kuvan täynnä liikuttavaa helleyttä. No Claudio, sinä tiedät mitä tarkoitan.

CLAUDIO. Ihanata kuvaa, ansaitseva Michael Angelon siveltimen esineeksi. Mutta tietkäät, että Angelomme tässä on maalari myös.

VARRO. Oletteko maalari, herra?

ANGELO. Vähän, hyvin vähän.

VARRO. Kas tässä teille armahin aine: Erään kitsaan talonpojan huoneen synkeässä loukossa, hetaleisen varjostimen takana, asuu pieni perhe, eräs vieno mutta kaunis kahdeksanvuotinen tyttö ja hänen veljensä, tuskin vielä kolme vuotta. Heidän äitinsä oli jo kuollut koska synnytti hän tämän poikaisen, sodan aallot olivat syösneet heidän isänsä tietämättömille teille, kostonhimokas vihollinen oli anastanut ja riistänyt heidän komean kotolinnansa, ja nämät kaksi kurjaa pienoista pakenit uhkaavan surman alta pois, löytäen viimein talonpojan tuvassa viheliäisen suojan. Mutta talonpoika ja hänen ämmänsä ovat verrattomia saitoja: mitä saat, maksa paikalla pois, ja korkeimmalla hinnalla. Sentähden virkkaa ja ompelee tyttö ahkerasti elannoksi pienelle perheellensä, jonka rahit, jonka pöytä ja vuode, jonka kaikki kaikissa on kehnon varjostimen takana. Nytpä tyttö millon pöytänsä ääressä ompelee ja poikainen ryysyisellä vuoteella uneksuu, millon taas hän huoneen nokisella tulisijallaa keittelee ruokaansa pienessä pannusessa tiuskean emännän kattilan vieressä; ja viimein atriansa hiljaisuudessa nauttivat ne kaksi. Piltti sairastuu, ja pieni sisär-äiti saa nyt juoksua ja tointa. Hän yrttejä ja kukkaisia niituilta keräilee ja rakentaa tuoksuvan hikijuoman valittavalle veljellensä, ja sitten vienolla käsivarrellansa hänen nukuttaa, viihdyttää lohdutuksen sanoilla vaihka kiiltääkin hänen omassa silmässänsä murheen kyynel.-- Tämä, herra Angelo, on kuva niistä ajoista koska hurjapää Bellona on kaiken järjestyksen tehnyt chaokseksi ja jokainen pitää huolen ainoastaan itsestänsä.

ANGELO. Se kuva on sanomattoman ihana ja hellä, mutta tässä ei voi tehdä kylliksi maalarin sivellin, vaan tarvitaan runoniekan sulkaa.

VARRO. Aine onkin historjallinen, eikä soviteltu minkään eri taidehaaran mukaan. Hyvinpä jo arvaatte, että tyttö kertomuksessani oli tämä tässä (Likistää Rachelia vasten rintaansa) ja pieni pilttinen oli Canziomme, jota varromme kotia Neapelista; sillä nyt on poika käynyt läpi merikoulunsa kurssin, ja ilmestyypä nallikka kohta eteemme kokonaisena upseerina; ho hoo! Mutta, hyvät herrat, se oli näky, jonka näin omilla silmilläni ja jota en unohda. Sainhan vihdoin tiedon tilasta veljeni huoneessa, sinne kiirehdin, löysin viimein pakolaiseni ja näin mitä olen kertonut.--Mutta pianpa kääntyi sodan onnenpyörä: vihamies karkoitettiin pois ja vanha isiemme linna oli näiden polosten lasten koto taas. Mutta tuntematon kaikilta oli sillon heidän isänsä kohtalo,--Sicilian vankeusluolissa oljenteli onneton veljeni,--ja minullepa lankesi velvollisuus, olla pienoisten esimies, mutta, tuhannen peeveliä tämän klanipääni päälle! kuinka täytin tehtäväni? Mun Rachelini, torele minua elossa ja kuolemassa!

RACHEL. En koskaan, hyvä setäni, vaan ainapa kiitän teitä.

VARRO. Kiität! Mistä syystä?

RACHEL. Olettehan aina olleet meitä kohtaan hyvä.

VARRO. Tosin olen koettanut saattaa taasen vähän vahinkoa takasin, sen olen tehnyt, ja peijakas! lupaanpa sinua lakkaamatta palvella kuin koira yöt ja päivät.

RACHEL. Sitä en tahdo minä.

VARRO. Mutta minä tahdon. Ja ole varmaa siitä, etten olis teitä jättänyt noin, ellen olis tiennyt että, päästyänsä vihollisen kynsistä vapauteen taas, löytyi isäsi huoneessa palvelijoita kalliokiinteitä uskollisuudessansa teitä kohtaan.--Jaa, tietkäät, hyvät herrat, että kihisee täällä suonissani joteskin vagabondillista verta, ja enpä voinutkaan seistä vastaan himoani, vihollista vainoa, olla avuljas saunoittamaan häntä, ja niin maksaen takasin lainamme. Mutta sillonpa sain lystin ankaraan sotilasammattiin, ja siitälähinpä mua nähtiin millon yhden, millon toisen ruhtinamme sotaisissa riveissä, mutta aina samalla jalopeuran uskalluksella kunnioikseni taistelevan ja kunnioiksi sukukuntani ikivanhan nimen. Ja se oli elämä, joka ei ollutkaan nurrusta, ei tosiaan ollutkan, vaan hummaus ja myrsky yöt ja päivät: millon kourassa miekka, millon klasi ja millon sylissä kukostava impi. Sillä tietkäät että herra Varro fänrikkivuosinansa ei sylkenytkään klasiin eikä juuri naisenkaan päälle.

ANGELO. Sylkeä naisen päälle, se ei oliskaan ollut ritarillinen teos.

VARRO. Sitähän en tehnytkän, vaan tartuinpa moneisti miekkaani hänen tähtensä, vaihka läksinki sillon tällön haavoitettuna taistelotanterelta. Jaa, se oli elämä, joka kelpasi, kelpasi hiiteen, saatuani kyllikseni. Eikö ole miehen tukka tuntenut elon myrskyjä? (Paljastaa klanisen päänsä) Ecce caput. Jaa-ah, ecce caput, dominus Angelo!

ANGELO. Ecce caput apostolicum.

VARRO. Ha ha ha! Oikein sanottu, hyvin oikein. Apostoli, joka taitaa teille saarnata yhtä ja toista hyvin terveellistä ja sydämmeen painettavaa muistutusta lähteissänne elämän petolliselle merelle. (Taputtaen päätänsä) Niin, tämä on flintus. (Toiset nauraa) Flintushan tämä on, puhdas flintus! Hyvä!

RACHEL. Niin, setäni; »puhdas on hyvä», sanoo sananlasku.

VARRO. Aivan niin, mun Rachelini. Kuinka lausuu myöskin eräs toinen viisauden sana? Hyvä nuorukaiselle saada »riehua ulos». Oikein! Sittenpä pysyy hän koreasti aina akkansa luonna vanhemmilla päivillänsä, niinkuin minä nyt sinun luonnasi, lunttu sinä. Mutta, sakramento! niinpä taisin teuhata mailman markkinoilla, unohtaen piikaseni täällä ilman isää ja äitiä pienen Canzionsa kanssa. Mutta sinäpä sekä itses että Canzion paras isä ja äiti, paras kasvattaja. Jaa, totisesti! Siis, niinkuin on ollut on kenties parhain ollut. Sillä siinä, missä minä sillon, siinä iloa, naurua, klasien kilinää ja hurrausta; ja isäs, vaihka ihan oivallinen mies, taisi tehdä tämän turhanpäiväsen elämämme vasta ryskeiseksi. Kirkas tuli ja leimaus! hän taisi tehdä päivän yöksi ja päiväksi yön. Hän taisi myös miekastella kuin mies; ja ainapa oli hänellä ulkona yksi ja toinen valtiollinen koukku. Mutta kaikesta tästä--huomaa, nyt haastelen kuin vanha koulumestari--kaikesta tästä olis tainnut tarttua jotain Canzion ehvään sydämmeen, ja hänen mielensä laatu luonnistua perin toisin. Mutta nyt olet saanut kasvattaa sun taintas aivan mieltäs mukaan, kaikessa hiljaisuudessa, kurituksessa ja Herran nuhteessa, ja tehnyt hänestä oikein kiltin pojan, liian kiltin, pelkään minä. Sillä miehen luonnossa tarvitaan aina murena karmeutta, jotain kanuunan jyrkeydestä, valmiina ampumaan ulos koska niin tarvitaan täällä elämän kamppauskenttäällä.

RACHEL. Kuinkahan ollee? Kenties kohtaatten hänen tarpeiksikin larattuna tällaisella ampuvaralla. Minä tunnen joteskin hänen sydämmensä taipumukset. Mutta nyt jo kylliksi tästä.--Mitä uusia Calabriasta, herra Angelo, meidän vieraamme? Suokaat anteeksi, niin rohkenen sanoa toiveissa saadaksemme nähdä teitä tänä ehtona meidän huoneessamme.

ANGELO. Teitä kiitän sen kunnian edestä, ylevä fröökinä.--Te kysytte uutisia kototienoistani, mutta minä olen aina ollut laiha uutisten saattaja. Toki; taidanpa nyt kertoa jotakin meidän sinertäviltä vuoriltamme. Jokainen, joka tahtoo isänmaamme onnea, nyt iloitkoon siitä, että tuo kansan kauhistus, tuo peloittavan kuuluisa ryövärruhtinas Vincentio ja usevin hänen joukostansa ovat kohtaneet viimein verisen surmansa.

VARRO. Oivallinen asia!

CLAUDIO. Syytä kyllä iloitaksemme.

VARRO. Ahaa, munsieur Vincentio! Mutta hänen siippansa, se vertajanoova ryövärruhtinatar?

ANGELO. Kaunis Flaminia on vimmoissansa upottanut itsensä; niin luullaan yleisesti. Onhan löytty meren rannalta hänen hattunsa ja huivinsa, aaltoin heittäminä maalle.

VARRO. Olisi nyt meillä helvetti, niin lausuisinpa: onnea matkalles siihen tuliseen kaupunkiin, mun Flaminiani!

RACHEL. Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!

MARIAMNE. Niin rukoilen myös minä.

VARRO. Herra Angelo, saatattepa ihmetellä, että minä, vanha sotilas, lausun näin erään vaimon tähden. Mutta kuulkaat ensin: tämä vaimo murhasi minun oivan veljeni, Rachelin ja Canzion armaan isän. (Rachel nojautuu Mariamnen olkapäälle)

ANGELO. Rachel itkee. Antakaat anteeksi, ihana neito!

RACHEL. Olkaat ilman huolta, mun herrani.

ANGELO. Minä kutsuin takasin teidän sydämmeenne murheellisen muiston.

VARRO. Mutta suloisella tavalla; ilmoittaen meille oikean koston työn.

ANGELO. Teidän oivallista veljeänne kohtasi niinmuodoin tragillinen loppu?

VARRO. Tämä oli tapaus: Vankeudestansa vapautettuna vihdoin, pyrki hän tulisella halulla kotoansa kohden, päästäksensä syleilemään suojattomia lapsiansa. Mutta kova onni saattoi hänen ryöväri Vincention kynsiin, ja nytpä seisoi perkeleen edessä oikea aatelismies, joka ei juuri sietänyt nimeänsä ja kunniaansa herjattavan. Tietty on kuinka kiukkuinen vihamies oli tämä vuorten villikarju kaikkea korkeutta ja aatelisuutta kohtaan, ja hän huomasi kenen kanssa hän oli tekemisissä. Ja nytpä sekä hän itse että hänen verinen vaimonsa käyttelit miestä kohtaan kaiken heidän mustain sydäntensä virnistyksen voiman. Toki; satoipa heille takasin uhkeita kompasanoja, koska jalo vanki haasteli totuuden rohkeata kieltä, kutsuipa naasikkaa suoralla kielellä ryövärhurnakaksi. Mutta sillonpa lemahti naaraspartin murhahimo tuleen ja liekkiin. Hän tempasi miehensä huotrasta välähtelevän miekan ja lävisti urhean veljeni rinnan. Mutta hän kaatui niinkuin sankari kaatuu, sylkien vasten naamaa vihaista kuolemata, joka katseli hänen päällensä tultaruiskuvilla silmillä. Hän kuoli, ja kirottu olkoon se käsi, joka hänen kuoletti.--Mutta näinpä haastelen nuorasta hirtetyn miehen huoneessa. Mitä sanot, Claudio?

CLAUDIO. Teidän tarkoituksenne käsitän. Tosin tulee minun kiittää häntä, että hengitän vielä, mutta tietkäät toki, että iloitsen aina koska oikeus ja järjestys maassamme saa voiton.

ANGELO. Siis on kohtalo saattanut joskus teitäkin yhteyteen tämän naisen kanssa.

CLAUDIO. Tuskin kaksi vuotta sitten, matkallani maamme eteläisissä tienoissa, saavutettiin minä ryöväreiltä ja vietiin heidän päällikkönsä luoksi. Sillon seisoi edessäni eräs nuori, salskea mies, kasvoiltansa pimeä ja uhkaileva. Hänen tukkansa oli harjattu otsalle alas ja musta parta peitti hänen suunsa. Mutta hänen vieressänsä seisoi eräs nainen, jonka vertaista kauneudessa en ole koskaan vielä nähnyt. Oi! hän oli kaunis, vaihka paloikin hänen tulisissa silmissänsä kammottavan voimallisten himojen liekki. Mutta minä itse kenties seisoin joteskin kalveana; sillä kysyipä minulta ivaten tuikea mies: »pelkäätkö kuolemata, sinä partanen apinja?» Minä vastasin: kenties vähemmin itseni puolesta kuin vanhan turvattoman äitini, joka rakastaa poikaansa ankarasti; sillä apinjan äitirakkaus on ääretön. Mutta seisonpa toki lähempänä ihmissukua kuin kenties ulkomuotoni näyttää, ja sentähden taidan myös tuntea lapsen rakkautta äitiäni kohtaan takasin. Niin vastasin, ja nytpä, heidän oltuansa hetken äänetöinnä, sanoi nainen: »antakamme viheliäisen elää»; ja sillon lausui hänen miehensä: »koska on se sinun tahtos, niin tapahtukoon niin, muutonpa jo kiiriskelis hänen päänsä tanteren sannassa jalkojeni edessä; mene tiehes muukalainen». Niin hän lausui, ja olipa edessäni taasen elämän ja vapauden tie. Tämän matkaansaattoi hän, joka kuitenkin oli vereen tahrattu nainen. Mutta, hyvin muistain teidän oikean vihanne häntä kohtaan, sanonpa nyt: rauha hänen tomullensa! Niin sanon, ja kenties en ainoastaan siitä syystä, että pelasti hän kerran henkeni. Tosin oli hän rikoksellinen, jaa hirmuisesti, ja rikos vaatii rangaistusta. Mutta käykämme toki aina tuomiolle laupiaalla mielellä; sillä me emme tiedä mitkä myrskyt heikossa ihmissydämmessä saattoivat vaikenemaan jumalten äänen.--Mutta lempeä Rachel, ole ilonen taas.

MARIAMNE. Katso ylös ja huomaa kuinka ilta-aurinko kultaa meidän vuoremme, luoden Armon laaksoon purpuraisen hämärän. Mille tuntuu teille tämä laakso, herra Angelo?

ANGELO. Se minua ihastuttaa. Täällä keto kukkaskirjavana tulisesti tuoksuu, tuoksuvat sirenipensaat, soma nerium ja myrtti, joiden hieno haju saattaa sydämmemme hehkumaan ja antaa sielullemme autuaita aavistuksia. Täällä uneksuva laakeri ihanata pukuansa peilailee virrassa, hopeakirkas, jonka pinnalla ahden ruusut hymyten itsiänsä tuuittelee. Korkealle kohoo saarnien ja lehmusten kruunut, ja ranka seisoo rangassa kuin obeliskein tumma metsä; ja kaiken tämän päällä väikkyy tämä puhtaasti sinertävä, korkea ja hiilakkainen taivas. Kaikki on yhtaikaa suloista ja juhlallista kuin Olympin harjanteella kukkasseppelöitty, tuoksuva pylvässali, jossa vallitsee pyhä hämäryys ja vietetään jumalten häitä. Niin on mulle tuntunut, käyskellessäni Armon hymisevissä lehdoissa.

RACHEL. Kuuluu että on teillä avoin katse kauneuksille luonnossa.

MARIAMNE. Eteenki iltana niin kauniina kuin tämä kaiketi tuntee teidän sielunne korkean hekuman, koska käyskelette näissä lehdoissa.

Angelo. Eteenki jos tapahtuu se seurassa niin armaitten impien kuin ne, jotka seisovat edessäni nyt.

RACHEL. Se tapahtukoon. Tässä on käteni.

ANGELO. Ihanata! Te saatatte mun onnelliseksi yli määrän tänä suloisena iltana teidän laaksossanne.

MARIAMNE. Te, herra Claudio, mulle suotte teidän käsivartenne.

CLAUDIO. Te tiedätte kuinka kernaasti. (Antaa hänelle käsivartensa)

RACHEL. Ja näinpä kuluu aikamme hauskasti vartoissamme Canzioo.

VARRO. Hän tulee, paikalla on poika tässä. Minä riennän laramaan tykkiäni tervetuliaissalvaksi nuorelle meriupseerille Neapelista ja rakennanpa vielä yhteisen, maittavan maljan. Nyt hyvästi hetkeksi! (Menee oikealle)

RACHEL. Hyvästi, setämme! Me tulemme pian. (Poistuvat periltä.--Canzio ja Marcia tulevat vasemmalta)

CANZIO. Nyt ollaan perillä, sä kaunis pakolainen. Tuo linna tuossa vuoren rinteellä on mun isieni ikivanha linna. Se on mun kotoni, sä ylevä nainen, mun poistumaton perintöni, mun oma valtakuntani, jossa vallitsen kuninkaana. Te etsitte suojaa, tässäpä nyt avetaan etehenne ystävällinen vapakaupunki, jossa oleskelkaat ilman murhetta ja huolta niinkauvan kuin onnenne sen vaatii.--Nimeni on Canzio, ja, niinkuin sanoin, tuon huoneen isäntä; ei äitiä mulla, eikä isää; hänen surmasi hirmuinen Flaminia, ryöväri Vincention vaimo.

MARCIA. (Eriks.) Haa, jos tietäisit! (Aäneensä) Minä kiitän teitä tarjotun turvan edestä, korkeasukuinen herra.

CANZIO. Vaimo, minä ainoastaan teen teitä kohtaan lähimmäisen velvollisuuden. (Erikseen) Mutta hän on kaunis, kaunis kuin myrskysen päivän pyhä, punertava aamu. Hän mun sieluni saattaa houreeseen ja hoipertelemahan houreessansa. Mikä taivaallinen kuva!

MARCIA. (Eriks.) Sinä kaunis nuorukainen! Sun ylpeillä huulillasi väikkyy viehkeilevä, juhlallinen haaves ja yhtaikaa säteilee sun silmistäs hehkuva lempi ja sankar-uhkaus; ja sun hopeakelmeällä otsallas, mikä majesteetillinen nero vallitsee siellä, ihana nuorukainen!

CANZIO. Rohkeasti, jalosti katsahtava nainen, te kutsutte itsenne Marciaksi, mutta suokaat mulle toki, jos teitä miellyttää, jotakin tietoa teidän kodosta ja suvusta.

MARCIA. Olette kaiketi kuullut Albericuksesta Parmassa?

CANZIO. Se hurjapäinen mutta urhollinen republikani, joka viimein tuomittiin valtakunnan kiroukseen ja pakeni pohjoiseen Afrikaan?

MARCIA. Sama vapauden sankari, jonka luut nyt valkenevat Saharan sannassa. Mutta hänellä oli myös kihlattu, joka seurasi häntä maanpakoon kuin uskollinen morsian.

CANZIO. Ja hänen nimensä oli Marcia, kaunis kuin taivasten kuninkaatar, niinkuin olen lukenut sanomissa. Kaikki soveltuu siis oivallisesti yhteen. Te olette tämän sankarin nuori, mutta paljon vääryyttä ja kurjuutta kärsivä leski?

MARCIA. Tässä seisoo hän köyhänä ja turvatonna edessänne. Minä seurasin häntä pois isäimme maasta, ja me vaelsimme halki Corsican ja Sardinian, jossa eräs munkki vihki meidän mieheksi ja vaimoksi. Siitä yli meren kulki tiemme taasen helteisen Afrikan mannermaahan, ja siellä elelimme Sarasenein kumppaneina kiertoessa seittemän pitkän vuoden. Mutta kuukausi on tuskin mennyt, koska mieheni kaatui eräässä öisessä taistelossa, ja lepää nyt hietasen peitteen alla. Sillon katsoin parhaaksi, paeta takasin entistä kotoani kohden: läksin Farinan niemestä Sicilian saareen ja siitä saavutin vihdoin Italian ihanan rannan. Näin olen nyt vaeltellut yksin, ylenannettuna; ja tahdoinpa jo melkein raueta alas, kohtaissani teidän.

CANZIO. Ole terve tultuas mun linnaani ja viivy siellä vaihka ijankaikkisesti jäljellä. Minä otan sinun siipieni suojaan, huolimatta ehkä herätänki musta-kivun raivottaret huoneessani.

MARCIA. (Eriks.) Kauneuteni vaikuttaa, sen huomaan, ja minä taidan vielä periä taivaallisen onnen. (Ääneensä) Siis vartoo teitä huoneessanne morsian?

CANZIO. Jonka unohdan, jaa, sen olen jo tehnyt, tällä hetkellä sen tein. Ja tätä mieleni leimauksen pikaista käännöstä ei tule juuri ihmetellä; sillä morsiamen mulle määräsi kerran lapsekas sisär, jonka toimesta mä kihlattiin, koska itse vielä olin melkein lapsi, koska elon taistelot ja murhe eivät olleet vielä avanneet sydämmeni lähdettä mahdolliseksi vastaanottamaan oikeata lempeä, se lähettiläs jumalten juhlasta. Niin, tämän sataman ohitse nyt purjehdin, koska onpi näkypiirissäni toinen, moninkerroin kauniimpa, ja lupaa onnen, jonka ihanuus pyörryttää. Mutta jos nyt tämä eteheni teljetään, niin menköön sitten alukseni tuulien valtaan, kunnes haaksirikossani alas pimeyteen vaivun.--Mutta miksi seisomme tässä? Mihen on uneksuva aatokseni eksynyt? Noo, olkaat terve tultuanne mun huoneeseeni, suojaton, ihana vaeltaja!

MARCIA. Ah! kuinka taidan kerran maksaa teidän hyvyyttänne?

CANZIO. Siitä olkaat ilman murhetta, jota karmea Onnetar jo kylliksi on ammentanut teidän sydämmeenne. Olettehan turvaton pakolainen ja poveanne painaa vielä rakkaan ystävän kuolema; niin, kenties ystävän, jota ette koskaan unohda ja kerran olletta liittoa teidän välillänne.