Part 9

"Teidän pitää sallia minun seurata häntä, taikka sydämeni pakahtuu", pyysi vanha palvelija laskien kätensä herransa käsivarrelle.

"Vaikkakin sydämmenne halkeaisi, en voi", oli vastaus. "Annan teille kuukauden mietinnön aikaa. Ei sovi että saatatte itsenne vaaraan ja lapsiparan epäluulon alaiseksi. Eivätkö nämä savoijalaiset ole kylliksi syöksemään häntä turmioon, vieläkö siihen tarvitaan teidänlainen tulisen kuuma kalvinisti?" Sitten hän lisäsi lempeämmästi: "Uskothan sinä rukouksiin. Rukoile hänen puolestaan. Se on kaikki mitä voit tehdä."

Silloin Gabrielle seisoi heidän edessään kalpeana ja väsyneenä. Mutta aamutervehdykset hän lausui varmasti suudellen isää ja hymyillen Margaretalle heikosti ja kostein silmin. Tämä käänsi kasvonsa pois ja jätti hiljakseen huoneen.

"Isä", hän sanoi istuen tämän viereen, "ette saa surra liian paljo tämän vuoksi."

Ami karkaisi itsensä puhuakseen rohkaisevasti Gabriellelle.

"Tiedän että he tulevat olemaan ystävällisiä sinulle. Sinä tulet rikkaaksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi; -- vaikka luulen ettet koskaan niin rakastetuksi kuin täällä. Margareta raukka on rukoillut saadakseen seurata sinua. Mutta on parasta, niin kovalta kuin se tuntuukin, että menet yksin."

"En mene yksin, isäni. Menivätkö ne yksin, jotka matkustivat Ranskaan saarnaamaan evankeliumia?"

"Lapsi, tunnen ajatuksesi ja olen iloinen että se lohduttaa sinua. Mutta, Gabrielle, tuossa katolisessa maassa sinun pitää olla hyvin viisas, hyvin varova. Pidä tarkka vaari sanoistasi, teoistasi ja ajatuksistasikin. Muista käskyä: 'Olkaa viisaat kuten käärmeet'."

"Elkää pelätkö. En tahdo etsiä marttyyriutta. Jos on valittavissa erilaisia kotiin vieviä teitä, niin luonnollisesti valitsen huokeimman."

Berthelieristä nämä sanat tuntuivat vakuuttavilta. Hän ei tuntenut Gabriellen uskonnollisen vakaumuksen syvyyttä eikä kiihkeyttä, ja siksi hän toivoi tämän taipuvan olosuhteisiin, kuten hänen ajatuksensa mukaan oli aivan luvallista tehdä. Ami oli hyvin iloinen, että hän oli Gabriellen lapsena asettanut sisarensa hoitoon.

"Päästä kotiin on se mitä kukin haluaa", hän jatkoi. "Arvelen pääseväni sinne pian."

"Pieni tyttöni, mitä tahdot sanoa?"

"Se on sitä laatua, etten voi tehdä sitä aivan selväksi teille enkä kenellekään muille. En kumminkaan luule, että Jumala tahtoo jättää minut vieraaseen maahan. Hän tietää etten voisi kestää sitä. Jos Hän tahtoo minun kuolemaan puolestaan monen muun tytön, naisen ja miehen tavalla, on Hän vahvistava minua. Kumminkaan en luule että se vie siihen asti. Hänellä on toisia teitä. Tunnen ettei mikään muu käsi kosketa minuun kuin Hänen omansa, ja se ei vahingoita. On sitten vielä olemassa koti, vielä parempi kuin Geneve. Myöskin te, isä, olette saapuva sinne ennen pitkää."

"Niin, lapseni, ennen pitkää", sanoi Berthelier hyvin liikutettuna. Syntyi äänettömyys, sillä hän ei tahtonut sanallakaan himmentää lapsen yksinkertaista uskoa. Viimein hän jälleen virkkoi: "Sano minulle, voinko ehkä tehdä mitään sinun puolestasi, Gabrielle."

"Meillä on vielä kaksi päivää jälellä, isäni. Tahdon valita lahjoja ystäville ja naapureille ja sanoa heille kaikille hyvästit. Teidän pitää saada pieni ranskalainen testamenttini. Itse luonnollisesti otan raamattuni. Täti Claudinelle ja Margaretalle minun täytyy jotakin ajatella. Niin -- ja isä, vielä yksi asia!"

"Mikä se on, sydänkäpyni?"

"Se on Norbert, Norbert raukka, joka pitää meistä niin paljon. Hänen sydämensä murtuu, koska tämä kaikki tapahtuu pääasiallisesti hänen isänsä tähden. Pyydän, menkää hänen luokseen ja lohduttakaa häntä. Eikö olisi hyvä käskeä häntä tänne aamiaiselle? Tänään taitaa olla juhlapäivä koulussa."

"Minä menen hänen luokseen", sanoi Berthelier, lauhtuen ajatellessaan voivansa tehdä jotakin lapsen puolesta.

Mutta kun hän nousi, ilmestyi Margareta pelästyneenä ovelle.

He seurasivat häntä makuuhuoneeseen ja löysivät Claudinen pyörtyneenä lattialla. Claudine oli koettanut nousta kuten tavallisesti, mutta edellisen päivän isku oli koetellut liiaksi hänen terveyttään. Kun Claudine oli tullut tuntoihinsa ja päässyt veljensä ja Margaretan auttamana vuoteeseensa, koetti hän rauhoittaa näitä.

"Se oli vaan ohimenevää heikkoutta", sanoi hän. Heidän pitäisi vaan mennä aamiaiselle; levättyään hän tulisi myös.

Hän näytti niin kovin kalpealta. Kun he jättivät huoneen, sanoi Berthelier:

"Lähdenpä herra Aubertin luo ja pyydän häntä käymään katsomassa Claudinea. Samoin voin etsiä Norbertin ja tuoda hänet tänne mukanani."

Viimein hän palasi, apteekkari ja neuvos Aubert mukanaan, joka ei pitänyt neiti Claudinen pahoinvointia vaarallisena. Kumminkin hän antoi Claudinelle muutamia hyvin äitelöitä lääkkeitä ja määräsi hänen pysymään vuoteessa. Hänen mentyään Berthelier sanoi Gabriellelle:

"En voinut löytää Norbertia. Viime yönä herra Antoine kertoi hänelle koko asian kuten se on. Norbert ei virkkanut sanaakaan, vaan otti hattunsa ja meni ulos. Sitte hän ei ole palannut, eikä kukaan ole nähnyt häntä sen jälkeen. He aikovat kysyä vahdilta, menikö hän viime yönä minkään portin läpi."

"Poika parka!" sanoi Gabrielle sääliväisesti. Norbert oli hänen ikäisensä. Gabriellesta hän oli ainoastaan kuin nuorempi veli -- melkein lapsi. Mutta hänellä ei ollut paljoa aikaa ajatella sitä. Claudine oli joko mielipahasta tai neuvos Aubertin lääkkeistä kylliksi heikko tarvitakseen alinomaista huolenpitoa. Oli aivan selvää, ettei hän mitenkään voinut seurata nuorta pakolaista. Gabriellen piti mennä yksin, ja sydämensä syvyydessä hän tunsi että se oli parempi.

Sillävälin Berthelier sai uuden ajatuksen. Oli muuan asia, melkoisen tärkeä, jonka hän vielä voi tehdä lapsensa hyväksi. Olisi aivan hyödytöntä panna hänen mukaansa Savoijaan vaatteita ynnä muita tarpeita. Senlaatuiset, joihin hän oli tottunut, eivät sopisi hänen uuteen asemaansa. Mutta rahaa voitiin aina ja jokapaikassa käyttää. Gabriellen mukavuus ja erittäin hänen yhteytensä vanhain ystäviensä kanssa voi riippua siitä. Suuri kukkaro täynnä heläjäviä ja raskaita kolikoita olisi hänen paras palvelijansa vieraassa maassa. Mutta mistä hän saisi niitä, hän jonka niukat tulot tuskin riittivät talouden yksinkertaiseksi ylläpidoksi?

Löytyi yksi tie. Vähäinen rakkaus hänen ja etäisen serkkunsa, libertinien johtajan Philibert Berthelierin välillä oli haihtunut. Philibert kumminkin muisti mitä Ami oli kärsinyt isänsä tähden ja tiesi myöskin että tämä oli lainannut hänelle suuria rahasummia, joita ei koskaan maksettu takasin. Useammin kuin yhden kerran oli Philibert kehoittanut huolettomalla tavallaan häntä kääntymään puoleensa, jos tarvitsisi kourallisen hyviä kruunuja. Philibertin omat menot olivat suunnattomat. Ollen peloton ja tuhlaava, hän oli kumminkin perinyt jotakin isänsä kunnollisesta ja hyvästä luonteesta. Ami Berthelier ei suurestikaan epäillyt, ettei tämä sukulainen auttaisi häntä tässä pulassa. Joukko karkoitettuja libertinejä, Philibert ja Perrin etunenässä, olivat asettuneet Pregnyhin, joka oli Bernin kanttonissa, ja ainoastaan muutamia virstoja Genevestä. Täältä he toivoivat -- itse ollen aivan turvassa -- voivansa häiritä uutta hallitusta ja kiihoittaa eripuraisuutta kaupungissa. Kaikki siis mitä Ami Berthelierin tarvitsi tehdä, oli vuokrata hevonen, ratsastaa Pregnyhin, selittää toiveensa Philibertille ja palata yöllä kantaen mukanaan tuota kultaista kuormaa, jota espanjalaiset sanovat "keveäksi kuormaksi". Hän ei kertonut kellekään matkansa tarkoituksesta, sanoihan vaan olevansa pakoitettu olemaan poissa tärkeällä asialla, mutta tulisi takaisin jos mahdollista samana yönä; jollei, niin seuraavana aamuna. Gabrielle salaa ihmetteli, että joku asia saattoi pakoittaa häntä olemaan poissa suuren osan heidän lyhyestä yhdessäolostaan. Luottaen kumminkin täydellisesti häneen oli Gabrielle vaiti, vaikkei hän voinutkaan olla oikein tyytyväinen.

Norbert vietti yönsä Crêts de Laurentissa ylävällä maalla vallien sisäpuolella lähellä Porte Neuveä. Edes ja takaisin, ylös ja alas vaelsi hän tuossa yksinäisessä paikassa koettaen päästä tuskasta, joka silpoi hänen sydäntään kahtia. Hän oli vain kuudentoistavuotias. Vaikkei hänen rakkautensa Gabrielleen ollut semmoinen miksi vuodet voivat sen tehdä, vaikkakin hänen sydämensä oli ainoastaan pojan sydän eikä miehen, oli se kumminkin ehyttä rakkautta. Hän antoi kaikki mitä hänellä oli; ja kukapa voi antaa enempää. Se että hän rakasti isäänsä lämpimästi, ainoastaan lisäsi hänen tuskansa katkeruutta. Ajatus että Gabrielle uhrataan hänen isänsä puolesta poltti häntä niinkuin tuli.

Miksi he koskaan olivatkaan jättäneet kotimaansa, kauniin Ranskan? Sen jälkeen kun he olivat saapuneet tähän vieraaseen, tylyyn Geneveen, heille oli sattunut ainoastaan onnettomuutta. Heillä pitäisi olla "kyyhkysen siivet", kuten laulettiin virressä, jonka olivat oppineet koulussa, lentääkseen takaisin entisiin aikoihin, tutulle paikalle -- ja ehkä vanhaan uskontoon -- sitä hän ei kumminkaan varmaan tiennyt. Joku muu voisi pitää häntä uskollisena uudelle uskonnolle, isä Calvin ei sitä ainakaan tehnyt. Hänestä ei ollut apua! Ei ikänä käänny hän enää Calvinin puoleen eikä esitä valituksiaan hänelle. Olihan tämä mies raudasta -- kylmä, ankara ja kova kuin timantti. Hän eli erillään muista ja kylmänä, kuten joku suuri kenraali, joka lähettää sotamiehensä kuolemaan. Siirteli vaan miehiä, niinkuin nappuloita shakkipöydällä. Ei kenkään pelaaja tahdo kadottaa niitä, mutta jos hän on siihen pakoitettu, niin mitäpäs siitä!

Calvin ja kaikki toiset tahtoisivat häntä rukoilemaan. Epäilemättä he tekivät nyt niin Gabriellen, hänen isänsä ynnä toisten puolesta. Ja miksi hyödyksi, jos Kaikkivaltias, -- Iankaikkinen, kuten he kutsuivat Häntä -- olisi myöskin samanlainen? Ken voi epäilläkään sitä? Toimiihan Hän omien, korkeiden tarkoitustensa saavuttamiseksi. Ne kyllä menestyvät. Ne riehuvat kuten tuli, myrsky tai rajuilma. Kaikki mitä niiden tielle sattuu on vaan kuin tappura, oljenpehut tai tomu. -- Mitä oli hyötyä huolenpidosta? Mitä siitä väliä? Jospa vaan hän ja hänen ystävänsä voisivat kuolla yhdessä, ja kuolla ilman tuskaa!

Viimein hänen ajatuksensa alkoivat kierrellä, kuten ne tekevät kaikkein tuimimmissa tuskissa. Nykyisten ikävyyksien sijasta tulivat menneet riemut hänen mieleensä. Ajatus retkeili jouten katkonaisissa juhla-, tanssiais- ja naamiaismuistoissa, joista hänen äitipuolensa tapana oli kertoa ja joihin hänkin joskus suureksi ilokseen oli päässyt. Nuo naamiohuvit! Äitipuoli oli puettanut hänet kerran tytöksi. Aivan äkkiä välähti muuan ajatus salaman tavoin rajuna, hirveänä, suurenmoisena, hänen aivojensa läpi. Sen loisteesta ja kunniasta hän hyppäsi jaloilleen. Hän huusi ääneensä tuossa yksinäisessä paikassa.

Vihdoin viimein hän istahti puun juurelle ja kävi miettimään. Voisiko tämä asia olla mahdollinen? Oli jo aamu. Loistava toukokuun aurinko paistoi hänen päälleen juuri puhjenneiden vihreiden nuorten lehvien lomitse. Hän ei sitä huomannut. Hänestä nähden olisi vielä voinut olla keskiyö.

Vasta monien tuntien kuluttua hän nousi palatakseen kaupunkiin. Hänen aistinsa tajusivat hyvin vähän ulkomaailmasta. Hän loi vakavan katseen tuohon juhlalliseen näkyyn, johon hänen silmänsä olivat kiintyneet ensi kertaa astuessaan Geneven maalle -- se oli Mont Blanc koko mahtavassa loistossaan. Silloin oli hän kutsunut sitä suureksi, valkeaksi valtaistuimeksi. Oliko hän ehkä kohta seisova vielä suuremman valtaistuimen edessä?

Hän kääntyi pois ja huomasi äkkiä likellä polkua pienen lammikon. Hän läheni sitä ja katsoi pitkään, vakavasti sen syvyyksiin. Ohikulkija olisi voinut luulla hänen ihailevan omaa, selvästi heijastuvaa kuvaansa sen pinnassa.

Sitten hän kiiruhti likimmälle portille. Hänen piti kulkea kaupungin läpi saapuakseen Rue Cornavinille. Oli jo kohta puolipäivän hetki, eikä hän ollut maistanut ruokaa sittekun edellisenä iltana. Niinpä hän tuntien olevansa hyvin nälkäinen kääntyi ohikulkiessaan erääseen Geneven kuuluisista leipurimyymälöistä ja, kuten poikien on tapana, söi siellä vahvasti höystettyä leipää ja juustokakkua.

Tämä oli Pont Batilla, jonka myymälät olivat erinomaisia. Senjälkeen hän kääntyi sivuun Rue du Templelle ja etsi erään herra Sangsouen apteekin.

"En rohkene mennä neuvos Aubertin luo", hän sanoi itsekseen, "se olisi liian vaarallista."

"Oh, tekö se olette, herra Norbert de Caulaincourt?" sanoi rohtojen myöjä, joka tunsi hänet ulkonäöltä. "Oletteko kuulleet ystävänne Berthelierien pulasta? Tuskinpa sitä voi ollenkaan kutsua pulaksi. Ihmeellisiä uutisia kumminkin. Tytön typykkä, joka kasvaa keskessämme, jota ei pidetä paljo minään, sattuukin olemaan savoijalainen aatelisnainen Lormayeurin ylhäistä sukua."

"Niin", sanoi Norbert surullisesti, "minä tiedän sen."

"Tiedättekö myös että neiti Claudine Berthelier on vuoteen omana. Se tosin ei ole minun asiani, koska neuvos Aubert palvelee hänen veljeään, joka ei ole tavallisesti kovin mieltynyt neuvoksiin. Kaikki mitä toivon on että hän antaisi naisraukalle paljo kuumetta-ehkäiseviä lääkkeitä. On olemassa ruohoa, jota kerätään täysikuun aikana. -- Mutta pyydän anteeksi, nuori herra, että puhun teille lääketaidon salaisuuksista, joita luonnollisesti ette voi ymmärtää. Mitä suvaitsette minulta?"

"Jos olette niin hyvä, herra apteekkari, niin annatte minulle hyvän ja voimakkaan unettavan annoksen."

"Kenelle, pyydän kysyä? Miehelle, naiselle vaiko lapselle?"

"Kenelle muulle kuin minulle itselleni?"

"Ah, nyt te laskette leikkiä. Mitä voimakas, terve nuorukainen tekee unettavalla annoksella?"

"Sepä on kaikki mitä te tiedätte. Olenhan kärsinyt koko tämän viikon tuskia huonosta takahampaasta."

"Antakaas niin otan sen pois. Se kestää ainoastaan minuutin ja palkkani on vaan yksi groat." Hän kääntyi ottaakseen hirveät aseensa, joiden kanssa Norbertilla oli ennestään ikävä tuttavuus.

"Ei toki", hän vastasi innokkaasti, peräytyen melkein ulos pienestä puodista. Sitten hän sanoi astuen askeleen takaisin: "Tahdotteko siis antaa minulle, herra Sangsoue, tuon annoksen, vaan pitääkö minun mennä herra Aubertin luo sitä noutamaan? Tai ehkä paremmin juutalaisen Salomonin luo Molardin varrella, joka antaisi sen huokeammalla?"

Herra Sangsoue vihasi juutalaista Salomonia kuten myrkkyä, jota syytti hänen myövän kunniallisille kristityille. Siksi hän kiiruhti ottamaan korkeimmalta hyllyltä erään pullon.

"No hyvä, herra Norbert, koska teissä ei näytä olevan tarpeeksi miestä pääsemään kerrallaan eroon vihollisestanne, niin tässä on teille jotakin mikä vaivuttaa teidät uneen ainakin kahdeksitoista tunniksi. Oletteko tuonut pullon mukananne? Ettekö? Sitten minun pitää lainata se teille. Muistakaa tuoda takaisin."

"Sen tuon kiitoksen kanssa teille takasin. Mitä olen velkaa?"

"Oh, hiukan vaan, puolitusinaa denierejä. Teille olisi kumminkin ollut parempi antaa groat ja heittää hammas tänne."

"En piittaa maksusta, vaan tuskasta", sanoi Norbert.

"Ah! Kenties meidän on vietävä teidät kysymään neuvoa tuolta uudelta mieheltä, joka on saapunut kaupunkiimme kaikkine taitoineen. Hammaslääkäriksi hän muka kutsuu itseään ja lupaa paikkailla ihmisten hampaita, kun ne vielä ovat heidän päässään. Semmoisia luulotteluja! Ajattelee voivansa paikata mitä Jumala, kaikkivoipa, on tehnyt! Mutta nyt kun isä Calvin itse on antanut hänen koettaa taitoaan, tulee koko kaupunki juoksemaan hänen jälkeensä. Tässä on teidän tippanne, herra Norbert. Toivon niiden auttavan teitä. Nauttikaa ne kun olette lukeneet rukouksenne ja panette makaamaan."

Norbert otti pullon ja suuntasi askeleensa Rue Cornavinille. Mutta kun hän tuli lähemmäksi, niin ne hidastuivat.

"Niin pitkälle on siis kaikki hyvin", hän mietti. "Mutta nyt alkavat vaikeudet. Mitä on tehtävä Berthelierin suhteen? Toiset kaikki kyllä saan taipumaan, mutta hän on noita geneveläisiä, jotka pitävät valhetta yhtä pahana kuin murhaa. Ja tämä valhe olisi hänestä iso kuin vuori, sen luen hänen silmistänsä. Tosin tämä kaikki tapahtuu Claudinen tähden, jota hän niin paljo rakastaa. Ei, se tapahtuu _molempien_ puolesta! Yhtä kaikki lienee jotakin hyvää rukouksessa. Ja koska tämä tapahtuu Jumalan palvelijoiden pelastamiseksi, niin voinhan rukoilla apua itselleni. Enpä tiedä! Tässä olenkin jo ovella. Nyt esille kaikki hyvät neuvot mitä minulla vaan on! Olenpa varma että niitä tarvitsen. Toivon itselleni tekoparran puolenpäivän ajaksi. Mutta ei, se pilaisi kaikki!"

Hänen koputettuaan tuli esiin Margareta surun murtamine, kyynelten kastelemine kasvoineen.

"Tulkaa sisään, herra Norbert", hän sanoi. "Gabrielle kysyy teitä. Hän arvelee teidän olevan murheellisen."

"En tahdo neiti Gabriellea nähdä aivan nyt", Norbert sanoi. "Haluan puhutella neiti Claudinea ja teitä. Molempia yhdessä."

"Neiti Claudine on kipeänä."

"Ei sillä väliä -- tarkoitan että se surettaa minua -- mutta minun on saatava tavata häntä. Viekää minut hänen kamariinsa ja tulkaa itse myöskin mukaan. Minulla on jotakin tärkeää sanottavaa."

"Mikä pojalle on tullut, kun noin komentaa vanhaa ihmistä?" ajatteli Margareta. Mutta tänään hänen taisteluhalunsa oli surun lannistama. Hän vaan sanoi:

"Ei mikään muu ole nyt tärkeätä kuin muuan asia, jota te ette voi auttaa tai estää."

Norbert sijoitti huulensa hänen korvaansa ja kuiskasi: "Kukaties minä voin".

Margareta pudisti surullisesti päätään ja lisäsi: "Minä käyn katsomassa voiko neiti ottaa teidät vastaan".

"Tehkää niin. Pyydän vielä ettette anna herra Berthelierin tietää minun olevan täällä."

"Herra Berthelier lainasi tänä aamuna hevosen ja ratsasti pois varhain tänä aamuna, emme tiedä minne tai miksi. Hän sanoi mahdollisesti olevansa takaisin tänä iltana, tai kenties vasta huomenaamuna."

Tähdet taivasta kiertäessään taistelivat Norbert de Caulaincourtin puolesta.

XII LUKU.

Lusikka-ritari.

"Lienee kultaa pien' kätönen tuo, Kosk'et sen omastas poistua suo."

E.B. Browning.

Kevään hengetär vietti suloisia, hyvätuoksuisia juhliaan Savoijan kauniissa laaksossa. Oranssipuut olivat valkeina komeoita kukkia ja villihyasinttien muodostama matto niiden alla, siellä täällä tummanpunaisten vuokkojen pilkkomana, näytti maan läpi tunkevalta pilvellä. Korkealla yläpuolella kohisivat ikuisten vuorten kimaltelevat huiput seisoen kuin pappeina maan ja taivaan välillä tallaamattoman lumen verhoamina.

Aivan välinpitämättömänä tästä kauneudesta näytti olevan yksinäinen hevosmies, joka ratsasti laakson yli kulkevaa ratsaspolkua. Hän oli hyvän näköinen, yhden- tai kahdenkolmatta ikäinen nuorukainen, puettu kauniiseen ratsastuspukuun, joka oli varustettu muodin mukaisella _hausse coll'illa_ eli korkealla kirjaillulla kaulurilla, päässä hänellä oli sulkaniekka lakki, joka oli lisäksi koristettu omituisella lusikantapaisella kultahelyllä. Hänen piirteensä olivat säännölliset ja olisivat olleet miellyttävätkin, jollei niillä olisi näkynyt kieltämättömän huolen ja tuskan ilmettä. Ei varmaankaan kukaan olisi hänen kasvoistaan arvannut, että Viktor de Lormayer ratsasti rakastamansa naisen talolle. Tässä maailmassa on ikävämpiäkin kohtauksia kuin ero, ja nyt puheenaoleva oli yksi sellaisia. Kerran tai pari nuori ratsumies koetti lyhentää matkaansa juoma- tai metsästyslaululla, mutta pian kuolivat sanat hänen huulilleen. Hän vaipui ikävään äänettömyyteen, minkä hän keskeytti ainoastaan hiljaisilla kirouksilla luultavasti itselleen tai huonolle kohtalolleen.

Viimein tullessaan ulos laaksosta hän sai näkyviinsä ikävän, puoliksi raunioituneen tornin eli varustuksen, jonka ympärillä oli muutamia viljeltyjä kenttiä. Hän ratsasti näiden läpi ylös takaportille, jolle hän koputti kuusi kertaa, kovaa ja hiljaa vuoron perään.

Se oli varmaankin edeltäpäin sovittu merkki. Pian ijäkäs palvelija avasi oven ja tervehti häntä syvästi kunnioittaen.

"Suvaitseeko nuori herrani asettua matoilla varustettuun huoneeseen?" hän kysyi. "Menen noutamaan Rosan ja huolehdin teidän korkeutenne hevosesta."

"Kiitos, vanha ystävä", sanoi Viktor ottaen pois päähineensä. "Miten herrasi jaksaa?"

"Niin hyvin kuin vain mahdollista, herra kreivi, niin hyvin kuin vain mahdollista. Mutta hän on hyvin vanha. Toinen jalka on haudassa, niinkuin sanotaan. Oh minua, hänen elämän ratansa on melkein lopussa!"

Viktor ajatteli, ettei palvelijallakaan ollut paljoa jälellä radastaan, mutta hän ei sanonut sitä. Lausuihan vaan:

"Antakaa jonkun pojista pitää hevostani, Pietro, sillä minä en voi viipyä täällä." Hän meni eteisen läpi matotettuun vierashuoneeseen.

Hän tunsi hyvin tämän, vanhan äidinpuoleisen sukulaisensa omistaman talon. Philibert de Mayne oli sortunut ja köyhtynyt savoijalainen aatelismies, joka noissa raa'an ajan vaiheissa oli niin huonosti menestynyt, ettei hänellä ollut kirjavan ja myrskyisen elämänsä lopulla muuta kuin tämä puoleksi raunioitunut linna ja jokunen laiha pelto sen ympärillä. Hänellä oli kumminkin toinen aarre, tavaroista paras ja rakkain: orpo tyttärentytär, kaunis pieni Arletta.

Tämä se olikin, eikä vanhempi kamarinainen Rosa, joka avasi oven huoneeseen ja liukui pehmeästi sisään.

Viktor oli istunut huoneessa pöydän ääressä kasvot käsiin kätkettyinä. Mutta hän olisi kuullut nuo keveät askeleet, kuten arveli, syliä syvälle hautaansa. Hän hypähti ylös ja kääntyi tyttöä kohden kasvot hehkuen. Mutta seuraavalla hetkellä tuskan ilme ne taas sumensi.

Kun heidän kätensä yhtyivät, lausui kumpikin ainoastaan yhden sanan: "Arletta!" -- "Viktor!"

Viktor läheni tyttöä syleilläkseen häntä. "Ei!" sanoi Arletta, vetäytyen takaisin. "Sen aika on ohitse. Tiedän kaiken."

Viktorin huulet liikkuivat, mutt'ei ääntä kuulunut niiltä. Tyttö jatkoi:

"Viime viikolla Pietro oli Lormayerissa. Siellä ei puhuta mistään muusta kuin geneveläisestä morsiamesta, jonka kautta voitatte takaisin Castellarin tilukset."

"En piittaa niistä. Vihaan niitä. Tahtoisin antaa ne kaikki yhdestä ainoasta hiuskiharasta päässäsi!" puhui Viktor intohimoisesti. "Arletta, kuule minua! En voi jättää sinua enkä tahdokaan."

"Hyi, Viktor! Ne ovat tyhjiä sanoja, joita sinun ei olisi pitänyt puhua, eikä minun pitäisi kuunnella. Sinulla ei ole mitään vaalia."

"Mutta minulla on. Kerron isälleni että geneveläinen morsian minun puolestani saa hukkua Geneven järveen."

"Kuten tahdot! Muista ainoastaan jos niin teet, ettei se ole geneveläinen morsian -- pyhimykset antakoon anteeksi, jos kiroon häntä -- vaan köyhä, vanha isoisä ja minä itse, jotka taidamme menehtyä tien viereen kylmästä ja nälästä."

"Minä tahdon pitää huolta teistä."

"Kuinka? Sinähän olet itse johonkin Lormayeurin tyrmään teljetty vanki, ja me olemme ajetut pois tästä ainoasta turvapaikastamme. Tunnen isäsi. Hän on hillitön vihassaan; mutta senkin hän voi lannistaa ahneutensa vuoksi. Hänen ahneuttaan ei voi pitää aisoissa mikään asia taivaassa eikä helvetissä. Ei, Viktor, meidän välimme ovat lopussa. Me lapset olemme leikkineet leikkimme loppuun, olemme yhdessä unelmoineet. Nyt olemme hereillä, ja siksi meidän on unhotettava entinen ja sanottava jäähyväiset."

"En voi, en voi!"

Arlettan ylpeä huuli nyrpistyi ja hänen tummat silmänsä säihkyivät. "Et voi! Onko se miehen puhetta?" hän lausui.

"Taistella puolestasi voisin miehen tavalla. Olisin sankari. Mutta jos minun pitää heittää sinut, olen lapsi." Hänen päänsä painui jälleen alas käsiin.

"Silloin kohtelen sinua kuin lasta, joka oletkin. Teen sen sinulle, mitä itse olet liian heikko tekemään. Kuulkaa, herra kreivi, _minä_ jätän _teidät_. Mitä välillämme on ollut, se ei enää ole mitään minulle."

Viktor hypähti pystyyn ja tarttui tytön molempiin käsiin. "Arletta", hän huusi, "sinä et koskaan ole rakastanut, niinkuin minä. Ei, ei -- sinä et ole tehnyt niin! Katso kasvoihini ja kerro kaikki minulle!"

Arletta puri huuleensa, kunnes siitä tuli veri, yksi ainoa suuri pisara lumivalkealle hampaalle. Sitten hän lausui kylmästi:

"Herra de Lormayeur, te loukkaatte minua. Antakaa minun mennä, herrani."

Viktor hellitti hänen kätensä ja mutisi, tunteittensa äkillisesti vaihtuessa: "Anna anteeksi, rakastettuni! Teen sinulle väärin."

"Ei se ole väärin. Sinä vaan et saa tehdä kysymyksiä minulle. Etkä saa tehdä tätä kovemmaksi meille molemmille." Viimeisiä sanoja lausuessaan luja ääni vapisi hiukan.