Part 6

"Se on lörpötystä, lapseni! Olet heittänyt opetukseni tuuleen."

"En tahallani, sillä siitä olin kauvan aikaa surullinen ja murheissani. En tietänyt mitä ajatella."

"Miksi et ajattele sillä tavalla kuin kaikki hyvät miehet ja naiset ennen meitä?"

"Niin sanoinkin itselleni. Ja minä koetin -- oi, kuinka vakavasti -- lukea kaikki rukoukset, jotka te olitte opettanut minulle ja ajatella aivan kuin tekin."

"Kuin minä --. En pidä lukua ken minun kuulee sanovan niin. Olenhan asunut niin kauan tässä harhaoppisessa kaupungissa ja olenhan ollut pakoitettu mukaantumaan sen tapoihin ja laiminlyömään kirkon sakramentit välttääkseni suurempaa pahennusta."

"Margareta, sen tunnustan, toimitti erään asian puolestani", Gabrielle sanoi matalalla äänellä. "Hän antoi minulle uuden testamentin ja rukoili minun lukemaan sitä, koska ei itse osaa lukea. Mutta te teitte enemmän, te opetitte minun rakastamaan sitä josta se puhuu."

Claudinen surullisille kasvoille tuli iloisempi ilme. Gabrielle oli koskettanut kieltä, joka värähti vastaten. Hän risti silmänsä äänetönnä.

"Silloin kirja saattoi minun rakastamaan Häntä enemmän", Gabrielle sanoi. "Se osoitti minulle, että Hän oli kaikki mitä minä halusin. Sinä päivänä jona pappi tuli meille puettuna teurastajan takkiin ja esiliinaan ja te tahdoitte minun tunnustamaan uskoni hänelle -- miten sitä voin tehdä? Sydämeni oli juuri täynnä Herramme itsensä rauhaa ja anteeksiantamusta enkä tarvinnut toista. Siksi menin P. Gervaisiin, jossa silloin oli jumalanpalvelus. Ja te olitte murheellinen ja suruinen puolestani. Aina siitä asti olen halunnut kertoa teille mitä silloin tunsin."

"Sinä puhut hyvin, lapseni", sanoi Claudine. "Mutta sinä et ole oppinut enkä minäkään. On toisia Jumalan määräyksiä, jotka eivät ole kirjoitetut Hänen kirjassaan. Mutta minä olen vaan tietämätön nainen enkä tunne mitä ne ovat. Papit opettivat meitä. Nyt en tiedä mitään. Tunnen ainoastaan olevani oikeassa."

"Minä myös tunnen olevani oikeassa", aikoi Gabrielle nopeasti vastata, mutta se ei olisi ollut soveliasta, ja tyttö kuudennellatoista sataluvulla saattoi olla kaikkea muuta vaan ei epäkohtelias vanhempia ihmisiä kohtaan. Hän vaikeni, kenties ajatellen jotakin Louis de Marsacin joskus lausumaa ajatusta. Hänen tietämättään kaikki hänen ajatuksensa saivat värinsä Louis de Marsacin mielipiteistä, erittäinkin hänen parhaimmat ja ylevimmät aatteensa. Hänen oma uskonsa sai tähän aikaan paljo iloa ja kirkkautta hänen kosketuksestaan henkilöön, jonka sisäinen elämä oli puhdasta päiväpaistetta. Puolittain huomaamatta hän lausui: "Muistelen jotakin mitä Louis sanoi --."

"Ken sanoi?" täti kysyi terävästi.

"Herra de Marsac", Gabrielle korjasi punastuen. "Eräänä iltana hänen ollessa täällä vieraana hän ja isäni olivat eri mieltä jossakin asiassa ja hän sanoi: 'Herrani, tiedätte että toisella puolen maailmaa on ihmisiä, joiden yö on päivä meille ja joiden päivä on yö meille, ja yhtä kaikki näemme saman auringon'. Silloin isäni vastasi hiljaisella hymyllään: 'Herra de Marsac, jos ymmärrätte oman vertauksenne ja seuraatte sitä minne se teitä johtaa tulette olemaan paljoa viisaampi mies kuin isä Calvin'."

"Sitä en todellakaan ymmärrä. Mutta, Gabrielle, sen käsitän aivan hyvin ettei herra de Marsac saisi käydä täällä niin usein. Tahi jos hän käy, ette sinä ja hän saisi puhua yhdessä kuten teille viime aikoina on tullut tavaksi. Et ole enää lapsi, vaan nuori neiti, jonka pitää olla viisas ja varovainen."

"Koetan olla viisas", sanoi Gabrielle vapisevin huulin.

"Tiedän sen, lapseni. Olet suuresti edistynyt viisaudessa ja ajattelevaisuudessa. Ei kukaan enää tuntisi sinua tuoksi ynseäksi lapseksi, jonka usein panin arestiin, koska leikit vasten kieltoani kirjansitojan poikien kanssa."

Gabrielle ajatteli että oli vallan eri asia puhella Louisin kanssa, joka oli hyvä ja viisas ja jolta hän aina oppi niin paljo, kuin leikkiä raakojen poikain kanssa, kuten kauan sitten lapsena ollessaan. Mitä täti saattoikaan tarkoittaa? Kysymyksen mukana tuli häneen ennen tuntematon vavahdus. Tietoisen ajatuksen "purppuraisessa sarastuksessa" heräsi hänessä jotakin hänelle tuntematonta.

"Minä kehityn nyt", hän sanoi. Hän tunsikin sen.

"Et vielä ole täysin kehittynyt, mutta kehityt nopeasti. Ja tahtoisin sinun tietävän, että nuoren neidon polulla löytyy paljoa vaarallisempia pauloja kuin ne, jotka lasta uhkaavat. Sen pahempi", hän lisäsi hieman katkerasti, "on uusi uskonne riistänyt varmat turvapaikat koetelluilta, kiusatuilta ja murheellisilta neidoilta."

"Täti, senkö vuoksi tulitte nunnaksi St. Claireen, että sydämenne oli murrettu?" Gabrielle äkkiä kysyi, siten rohkealla iskulla johtaen sodan vihollisen omalle alueelle.

"Sydämeni oli murtunut veljeni tähden, jolle olin kokonaan antautunut. Sitäpaitsi minulla ei ollut mitään muutakaan paikkaa minne mennä."

"Ajattelin", sanoi siihen Gabrielle, "että olisi ollut joku --."

"Varmasti ei", sanoi Claudine innostuneena, ikäänkuin torjuen väärää syytöstä. "Olenhan Kristuksen morsian. Tai oikeammin: minä olin", hän lisäsi, syvään huoaten. Äkkiä hän jatkoi muuttuneella äänellä: "Mitä minä nyt olen, tietää ainoastaan Hän. Hän ainoastaan tietää, antaako Hän anteeksi?"

"Hän on uskollinen ja oikea antaessaan syntimme anteeksi", Gabrielle rohkeni kuiskata.

"En epäilekään sitä. Mitä minä epäilen, on se että antaako hän minulle anteeksi. Ei, elä puhu minulle. On enää vain vähä aikaa, kunnes kaikki nämä himmeät asiat minulle tulevat selviksi. Olen iloinen vaikken menekään rauhaan, vaan vaivaan. Tämän suhteen tiedän mitä sanoisit. Muiden asioiden mukana olette suoriutuneet kiirastulenkin puhdistavista liekeistä. Samoin olette poistaneet _vidamen_, jonka tapa oli toimia piispan puolesta ja rangaista rikoksianne. Mutta te tiedätte että _vidame_ on mennyt eikä voi palata. Kuka teille on noussut kuolleista kertomaan kiirastulen liekkien sammumisesta?"

"Kristus on noussut meidän vanhurskauttamiseksemme", Gabrielle sanoi lempeästi, "puhdistetulla ihmisellä ei ole enää kärsimystä synnin tähden."

"Olkoon tämän asian laita kuten Hän tahtoo", Claudine vastasi. "Sinun rakastavaa palvelustasi isäsi voi tarvita tulevina päivinä. Ethän hylkää häntä?"

"Minäkö? Enkö minä rakasta häntä niin kuin ikänä lapsi on rakastanut isäänsä?"

"Ole siis hänen luonaan ja auta ja vaali häntä niin kauan kun voit. En mitenkään sano sinulle, 'Elä mene naimisiin'. Ne ovat asioita, joita me naiset emme voi järjestää oman tahtomme ja mielemme mukaan. Mutta mikä hyvänsä osasi on, elä jätä häntä hyljätyksi. Muista että hän pelasti elämäsi, ja että kaikki, mitä sinulla on, olet saanut häneltä. Mutta nyt kuulen hänen askeleensa portailta. Pane pois työsi, Gabrielle, ja mene auttamaan Margaretaa illallisen valmistamisessa."

VIII LUKU.

Uusi Geneve.

Sillä välin tuo kaupunki järven rannalla, jossa Claudine, Gabrielle ynnä muut viettivät hiljaista, tasaista elämää, oli tullut ihmeellisten tapausten näyttämöksi. Ei kaikki asukkaat kumminkaan, vaan paras osa heistä ja se osa, joka sai yhä enemmän yleistä vaikutusta, oli taipuva perustamaan sinne puhtaan jumalaisvallan, jota tarkasti hallittaisiin Jumalan lain mukaan niiden toimesta, jotka katsoivat olevansa Hänen palvelijoitaan ja lähettiläitään maan päällä. Tätä suurenmoista yritystä oli koeteltu ennenkin. Savonarola oli Florensissa opettanut muutamia vuosia selvästi ja loistavasti, vaan onnistumatta, että Kristus yksin oli sen herra ja kuningas, kunnes lapsetkin huusivat kaduilla "_Viva il Re Gésu_!" (Eläköön kuningas Jeesus!) Me tiedämme miten tämä päättyi -- miten onnettomuuksien ja useiden erehdysten jälkeen profeetta, kuten oli odotettavissakin, kuoli kielletyn ja hyljätyn kuninkaansa puolesta. Geneven profeetan työ kesti kauemmin. Hän säästyi lopullisesta murhenäytelmästä, joka kaikesta huolimatta olisi rajattomasti korottanut hänen mainettansa. Mutta olikin useita yhteisiä, jos vastakkaisiakin, kohtia innokkaan, kiihkoisen italialaisen ja kylmän, voimakkaan ranskalaisen välillä, jonka tuli oli voimakkaampaa, koska se poltti sisällisesti.

Se seikka että ranskalaisen työ ei ainoastaan kestänyt kauvemmin, vaan tunkeutui syvemmällekin kuin toisen, johtuu epäilemättä osaksi siitä tosiasiasta, että häntä avustivat muutamat henkilöt, joissa todella oli "hengen elämä lakina", uutena elämänä, joka tarkoittaa oikeudellisuutta, voimaa ja voittoa.

Mutta myöskin ulkopuolella libertinipuoluetta, jonka kanssa meillä on vielä enemmän tekemistä, oli Genevessä aina semmoisia, jotka jäivät osattomiksi tästä salaperäisestä vaikutuksesta, kuten Ami Berthelier ja hänen sisarensa sekä nuori Norbert de Caulaincourt. Kumminkin oli useita, jotka avasivat sielunsa alttiiksi sille, kuten vanuttaja levittää vaatteensa aurinkoon valkenemaan. Norbertin isä oli yksi niistä. Hänen elämänsä siitä saakka, kun hän otti vastaan uuden uskonnon, oli ikävää. Ne tilaisuudet olivat hyvin harvoja, jolloin hän saattoi tavata Gourgollesissa jonkun matkustavan hugenottipapin, tai salapuvussa lähteä johonkin kenttäkokoukseen, tahi salaa nauttimaan pyhää ateriaa. On totta että hänellä oli aina Jumalan sana tarjona ja että henkinen elämä voidaan säilyttää hyvin korkealla menemällä suoraan lähteelle ilman mitään johtavaa virtaa tai kanavaa. Kumminkin ovat säännöllisessä kristityn elämän kulussa virrat ja kanavat Jumalan siunauksen teitä.

"Minä olen toinen mies, senjälkeen kun tulin tänne", hän sanoi ystävälleen Antoine Calvinille.

"Nyt te menette levittämään valoa", Antoine vastasi, nitoen ahkerasti veljensä uutta teosta '_Kristinuskon perusteet_'.

"Olen siihen kyllä halukas, mutta minne mennä, mitä tehdä?"

"Kysykää veljelläni."

"En mielelläni häiritsisi häntä vierasten ihmisten asioilla."

"Se juuri on hänen ammattinsa. Hän sanoo yhdelle ihmiselle 'mene' ja hän menee, toiselle 'tule' ja hän tulee, samoin palvelijalleen -- se on, jokaiselle geneveläiselle -- 'tee tämä' ja hän tekee."

De Caulaincourt vaikeni hetkeksi, ennenkun vastasi: "Lähettäköön hän sitten minut minne tahtoo. Sillä", hän lisäsi mielenliikutuksella, "kaikki paikat ovat samanlaisia minulle. Olen kerran koettanut asettua yhteyteen rakkaitteni kanssa, jotka jätin jälkeeni Gourgollesen. Mutta turhaan. Ei sanaa, ei merkkiäkään tule minulle. Näen että olen kuollut heille, kuten he näyttävät olevan minulle. Sentähden minulla ei ole muuta kotoa maan päällä, paitsi minkä teidän ystävyytenne antaa minulle täällä."

Niinpä hän kääntyi Calvinin puoleen ja lähetettiin ensin evankeliselle lähetysmatkalle talonpoikain luo Geneveä lähinnä olevaan savoijalaisalueeseen. Hänen taitonsa heidän _patois_-murteessaan -- niin harvinainen Ranskanmaalla -- oli erikoinen puolle toimeen, ja koska puheena oleva paikka oli lähellä, voisi hän helposti palata saamaan neuvoa, ohjausta ja rohkaisua; -- jos hän nimittäin enää palaisi ollenkaan. Sillä jokainen reformeerattu lähetyssaarnaaja matkasi alituisessa hengenvaarassa. Hän tiesi itse sen.

Koko uusi Geneve paloi ja hehkui lähetysinnosta. Ei ainoastaan malttamattomat nuorukaiset kuten Louis de Marsac, vaan ikämiehet kuten de Caulaincourt, leimahtivat liekkiin ja halusivat kuluttaa ja kulua -- niin, jopa tulla uhratuiksi -- Hänen puolestaan, jota heidän sielunsa rakasti.

Hänen puolestaan, jota heidän sielunsa rakasti! Tätä juuri reformatsioni, tätä protestantismi -- niin, tätä kalvinismikin sisälsi heille. Ei se sisältänyt mitään rautaista logikanjärjestelmää, vaan elävän, ikuisen ystävän kasvot, Hänen joka -- niin se tunnettiin -- rakasti ja oli valinnut jokaisen ennen maailman perustamista "kunnioittamaan Jumalaa ja hänestä aina nauttimaan". Dogmit, jotka meistä tuntuvat ankarilta, vieläpä vastenmielisiltäkin seurata, tuntuivat heistä -- tuon toisen Jumalan äänen ankaran tyttären tavalla, josta runoilija laulaa -- olevan

"Jumalan kasvoin hellin hempi, Joidenka hymy suloisempi Kuin mikään muu on maailmassa."

Näiden sankarisielujen uskossa oli sanomatonta suloutta, siinä oli timantin lujuutta, jota maailman aseet ei voi kukistaa. -- "Sinä ohjaat minua Sinun neuvollasi ja jälestäpäin otat kunniaan. Ketä minulla on taivaassa paitsi Sinä? Ja maan päällä ei ole ketään, mitä minä halajan paitsi Sinua?" Ei ole maailma koskaan nähnyt voimakkaampia, vaan ei myöskään jalompia eikä pyhempiä tai hellempiä sieluja kuin ne, jotka tuolla tavalla käsittivät, eikä luultavasti koskaan tule näkemäänkään.

Heidän siveyslakinsa eivät sulkeneet pois maallisia, puhtaita ja pyhiä iloja, vaikkakin ne joskus olivat liian vakavia ottaakseen huomioon pientä kauneutta. Louis de Marsacin kaltaiset nuorukaiset, jotka tavoittelivat marttyriutta, kuten nykyaikaiset innokkaat nuoret sotamiehet haluavat urhoollisuusmitalia, eivät aina pysyneet henkisen innostuksen korkeudessa. Tai pikemminkin ylämaat, missä ilma oli kirkas ja puhdas ja missä oli nähtävänä ihmeellisiä maisemia, missä laaksot olivat kukkapeitteisiä ja sulovirtaisia, olivat heille ainoastaan osia samasta matkasta, jolla sama ystävä astui heidän rinnallaan ja sama koti oli matkan määränä.

Eräänä päivänä Claudine Berthelier palasi kotiin lyhyeltä kävelyltä kovin kiihoittuneessa mielentilassa.

"Olen juuri tavannut rouva de Maisonneuven", hän selitti Gabriellelle ja Margaretalle. "Hän vaatii aivan välttämättömästi, että menisimme heidän luokseen huomenna illalliselle, jonka he antavat herra de Vezelayn kunniaksi, joka on juuri saapunut Ranskasta."

Maisonneuvet -- oikeammin Baudichon de Maisonneuvet -- olivat Geneven varakkain suku ja hartaita protestantteja.

"Isäni ei ainakaan mene", sanoi Gabrielle.

"Totta se on. Herra de Maisonneuve ei voinut vakuuttaa häntä, vaikkakin koetti parastaan. Rouva sanoo, että sinun pitää tulla, hän ei salli mitään estelyitä. Ja onnettomuudeksi täytyy minunkin mennä, niin vähän kuin pidänkin sellaisista kutsuista; ethän voi mennä yksin. Jumala tietää, lapseni, ettei minun tarkotukseni ole saattaa tyhjiä ajatuksia päähäsi. On kumminkin selvää että näillä 'uudestasyntyneillä' on kylliksi maailmaa ympärillään voidakseen vaatia kauniita kasvoja illallispöytäänsä nähtävikseen. Minkä puvun tahtoisit panna päällesi?"

"Mikseikäs pyhähameeni, hopeavyöni ja isäni antamat siniset silkkinauhat", vastasi Gabrielle, jonka silmät alkoivat sädehtiä.

"No hyvä", sanoi Claudine vaikkakin vain puolittain tyytyväisenä. "Rutto periköön nämä uudet ylellisyyslait, jotka eivät kai salli sen enempää yksinkertaisen porvarin tyttärelle edes juhlapäivinäkään. Mitä minuun tulee, tulen hyvin toimeen musliiniliinallani ja kankeaksi silitetyllä päähineelläni. Rouva de Maisonneuve on noutava meidät ja saattava takaisin riittävän turvan kera."

"Onpa hyvä asia ett'ette tarvitse minun turvaani", sanoi Margareta. "Täytyy täälläkin aina joku olla pitämässä huolta herran tarpeista. Vaikken yleensä paljoa pidäkään juhlimisesta ja kemuilemisesta, niin suon mielelläni lapselle hieman huvia edes kerran elämässään."

Tuo tilaisuus Maisonneuvein luona olisi kumminkin näyttänyt hyvin laimealta huvilta kahdennenkymmenennen vuosisadan neidosta. Ateria, ruokalajit lain määräyksellä tarkkaan rajoitettuina, tarjottiin pitkällä, kapealla pöydällä, joka oli tehty kiilloitetuista laudoista. Miehet istuivat sen toisella, naiset toisella puolen. Mutta vaikkei ruokalajeja ollut useita, olivat ne runsaat ja erittäin hyvät. Viini myöskin oli hyvää, ja sitä nautittiin vapaasti, vaikka kohtuullisesti. Ensimäisenä oli pöydälle asetettuna vanha geneveläinen laite, _pot au feu_, hyvin iso malja sisältäen jäniksiä, salvukukkoa, metsänriistaa ja muuta lihaa omassa runsaassa mehussaan, joka oli veden sijasta tehty viiniin. Paistetut ja keitetyt viilekkeet seurasivat ja viimeksi oli aimo kasat makeisia, joista Geneve yhä oli kuuluisa, vaikkakin uuden hallituksen aikana niiden kauppaaminen oli laimentunut. Ei ollut monta nuorta läsnä, mutta niistä, jotka olivat, tämä osa juhlatilaisuutta tuntui kyllin arvokkaalta.

"Toivoisin Norbertin olevan täällä", virkkoi tuttu ääni.

Gabrielle katsahti ylös ja tapasi Louis de Marsacin hymyilevän katseen. Tämä istuen vastapäätä tahtoi hänen katsomaan erittäin maukasta manteli- ja juustokakkua. Tietysti Gabrielle tiesi koko ajan, että Louis oli siellä. Tyttö oli kahden verroin iloinen siitä että tämä puhutteli häntä, sillä tätinsä oli vanhemman oikeudella saanut paikkansa yläpuolella ja nuori väki molemmin puolin oli vierasta. Hän ojensi kätensä kakkua kohden.

"Tämä on parempaa", sanoi Louis, antaen hänelle toisen.

"Onko oikein ottaa parasta?" hän epäili.

"Varmaan, koskei kukaan muukaan halua sitä."

Juuri silloin eräs läsnäoleva pastori luki loppurukouksen. Kaikki nousivat pöydästä ja hajosivat saliin, muodostaen pieniä keskusteluryhmiä.

Gabrielle seisoi epävarmana, tuntien olevansa jotenkin yksinäinen ja turvaton näiden kaikkien vieraiden joukossa. Hän oli kiitollinen de Caulaincourtille, joka tuli hänen sivulleen ja osotti muutamia läsnäolevia henkilöitä, joita Gabrielle ei ennestään tuntenut.

"Mutta missä on", hän kysyi, "herra de Vezelay?"

"Ettekö tunne häntä? Se on tuo kookas, kaunis mies nahkareunustaisessa samettiviitassa."

"Arvelin että se on tohtori Theodore Beza."

"Ken on herra de Vezelay?" sanoi de Caulaincourt hymyillen. "Oppinut mies, runoilija ja samalla kertaa suurten tilusten ja rikkauksien herra. Ja kaikki mitä hänellä on, kulta, oppi ja nero, kaikki nämä hän mieluimmin tahtoo laskea hänen ja meidän Herramme jalkain juureen."

"Tiedän että hän on isä Calvinin hyvä ystävä", sanoi Gabrielle. "Arvelin että _hän_ olisi tahtonut olla täällä tänään."

"Hänet kutsuttiin, mutta hänellä oli liian kiirettä tullakseen. Mutta täällä on yhdeksästä pastorista neljä ja neljästä neuvoksesta kolme, joten luullakseni kirkko ja valtio ovat hyvin edustettuina."

"Olen etsinyt teitä, de Caulaincourt", sanoi talon emäntä tullen samalla paikalle. "Tahdon esittää teidät tohtori Theodorelle. Hän tuntee erään, joka on nykyjään ollut lähellä Gourgollesta, ja hän voi antaa tietoja teidän perheestänne, tosin ei paljon vaan kaikki hyviä." Siten de Caulaincourt vietiin pois ja Gabrielle jäi vielä kerran yksin. Mutta Louis oli odottanut tilaisuutta ja lähestyi häntä.

"Pyydän, neitini", hän sanoi, "koettakaamme yhdessä avainleikkiä."

Sitten johti hän Gabrielien pienen pöydän luo, jolla oli suuri, raskas avain tai metallipala tehty merkkien ja kuvioiden avulla sen näköiseksi. Koettaa lykätä niin pitkälle kuin mahdollista pöydän kulman yli tätä avainta ilman että se putosi, oli Geneven asukkaiden yksinkertainen, kiihkoton ajanviete, jolla he lepuuttivat väsyneitä aivojaan paljon valtiollisen ja jumaluusopillisen väittelyn jälkeen. Tarina kertoo että itse isä Calvinkin olisi nähty jonain harvinaisena lepohetkenä työntävän avainta. Kaksi muuta nuorukaista yhtyi leikkiin ja tarjoutui opettamaan Gabriellea, joka enimmäkseen antoi avaimelle liian kovan työnnön, niin että se putosi lattialle kilisten hänen omaksi pelästyksekseen ja toisten huviksi. He kaikki kumartuivat yhdessä ottamaan sitä ylös. Ken ensin avaimen tapasi, sai opettajan toimen. Mutta pian molemmat toiset menivät pois. Leikkiä jatkaessa Gabrielle sanoi Louisille: "Miksen minä opi tätä?"

"Siksi, neitini, että teette sen liian hyvin. Te käytätte enemmän voimaa kuin tarvitaan."

"Sen kyllä huomaan. Mutta useimmat asiat täytyy tehdä niin hyvin kuin vaan voi, aivan kaikin voimin."

"Minä en luule niin. Tuskin useampi kun yksi tahtoisi antaa kaikki rahansa kerjäläiselle. Sillä seuraavalle ei jäisi mitään, ja mikä kaikesta pahinta, itse joutuisi kerjäläiseksi."

"Arvelen niin olevan. Mutta kukaan ei sano meille: 'elkää antako liian paljo'. Kaikki sanovat: 'anna, jaa omasi, kiellä itsesi'. Tämä viimeinen käsky kumminkin mahtaa olla aina oikein, herra Louis."

"Ei, neitini -- eihän mitenkään!"

Gabrielle katsahti ylös hämmästyneenä noihin kirkkaisiin, nuoriin kasvoihin edessään. Hän tiesi vallan hyvin miksi Louis aikoi tulla. Varmasti tämä oli outo oppi -- hänen suustaan. Siksi virkkoikin Gabrielle lempeästi:

"Ei Kristuskaan palvellut itseään."

"Hänen tarkoituksensa ei ollut huvittaa itseään eikä myöskään kieltää itseään, vaan tehdä Jumalan tahto."

"Mutta se tahtohan määrää meitä ottamaan ristimme."

"Ei aina ristiä. Usein se on riemuakin. Herra istuu pöydän päässä ja kaataa viiniä juhlimista varten. Hän tarjoo meille juomaa ja kiitoksia."

Nuoren miehen kasvot loistivat, hänen kirkkaat silmänsä kohtasivat Gabriellen katseen. Niissä oli jotakin, joka vaikutti neitoon melkein liian voimakkaasti. Hän turvautui jokapäiväiseen puheenaineeseen.

"Tätini ja pastori, jotka kyllä eivät aina sovi keskenään, ovat kumminkin yhtämieltä siinä, että pitävät paastoa juhlia parempina. Arvelen tätini iloitsevan, ettei minulla ole sopivaa juhlimispäivää, koska kukaan ei tarkkaan tiedä, milloin olen syntynyt tai kastettu. Mutta isäni vastustaa sitä ja tahtoo välttämättömästi minun syntymäpäivääni pidettävän ensi sunnuntaina."

He pysähtyivät kuuntelemaan virttä, jota joukko onnentoivottajia lauloi Maisonneuven perheen kunniaksi akkunan ulkopuolella. Sitten seurasi raamatunlukua ja rukouksia, joita johti Beza ja joku pastoreista. Sitten seurue hajosi, ja de Caulaincourt ja de Marsac saattoivat Berthelierit heidän kotiinsa.

Seuraavana sunnuntaina pistettiin pieni käärö Gabriellen käsiin. Siinä oli norsunluinen, hopeakoristeinen taulu, erään tunnetun italialaisen taiteilijan ja Geneveen asettuneen uskonpakolaisen mestariteos.

Hän muisti polttavin kasvoin huomaamattaan kertoneensa Louis de Marsacille, että tämä päivä oli oleva hänen juhlapäivänsä. Lahjat olivat siksi harvinaisia esineitä hänelle, ettei hän ollut koskaan uneksinutkaan saavansa sellaisia. Ja kumminkin ne joskus voivat tulla kallisarvoisiksikin.

* * * * *

Siten kului aika. Sattui tapaus, jolle Geneven ahtaaksikirjoitetussa aikakirjassa tuskin on riviäkään jätetty, vaan jolla kumminkin oli ratkaiseva merkitys eräille nuorille henkilöille. Muuanna päivänä keskitalvella oli P. Pietarin kirkossa juhlallinen jumalanpalvelus. Rukousten, siunausten ja katumusvirsien jälkeen presbyteri asetti kätensä kahden nuoren pään päälle, jotka olivat kumartuneet hänen eteensä syvässä kunnioituksessa. Denis Poquelin ja Louis de Marsac määrättiin pastoreiksi ja lähetyssaarnaajiksi viemään elämän leipää synnyinmaahansa Ranskaan.

Isä Calvin saarnasi hyvin soveltuvasta aineesta: "Katso, minä lähetän teidät kuten lampaat susien sekaan". Ja täyteen ahdetussa kirkossa oli useitakin, jotka eivät tahtoneet voida kuulla itkun tähden. Nuorilla lähetyssaarnaajilla ei ollut sukulaisia siellä. Louis de Marsacin toi Geneveen pienenä lapsena hänen kauan aikaa sitten kuollut, uskonnon tähden maanpakoon ajettu, isänsä. Denis Poquelin, samoin ranskalainen synnyltään, oli vasta hiljattain tullut Lausannesta, missä hän oli kasvatettu. Mutta noina päivinä kaikki uskovaiset olivat toisilleen sukulaisia.

Berthelier ei ollut läsnä, hän oli kieltäytynyt menemästä kirkkoon. "Ihmisuhrit eivät ole mieleeni", hän sanoi, "yhtä vähän paavin kuin isä Calvininkaan toimittamat." Claudine kumminkin oli siellä. "Viimeinkin", hän sanoi, "voin lausua rukouksen näiden kahden viattoman lapsiraukan puolesta, jotka viskataan tuleen toisten ihmisten syntien puolesta."

De Caulaincourt oli poissa Savoijassa. Norbert oli mennyt kirkkoon akademian oppilaiden kanssa, mutta koska oli puolittain juhlapäivä, palasi hän kotia Berthelierien seurassa. Heidän tultuaan ulos kirkosta ja saavuttuaan "nousevan auringon kadulle" Claudinen viha, haavoitetun kyyhkysen raivo, puhkesi vallan harvinaisella tavalla ilmi.

"Jumala armahtakoon tuota pitkänenäistä, pahapuheista, vääräoppista saarnaajaa, jolle te kaikki olette myöneet sielunne!" hän sanoi. "Siinä hän seisoo vapaana ja turvattuna koko Geneve takanaan ja pyytää noita kahta poikaparkaa lähtemään poltettaviksi vienolla tulella, aivan yhtä kylmästi kuin minä sanoisin Margaretalle: mene kyökkiin ja tuo minulle pesuriepu. Jos hän tarkoittaa sitä mitä puhuu marttyriuden kunniasta, miksei hän itse mene voittamaan sitä?"