Part 5

Siten alkoi taasen yksi noista poikain ystävyyssuhteista, jotka ovat niin ilahuttavia nuoruudessa ja avuksi usein jälestäpäinkin. Kukaties se on silloin täydellisin, kun toinen ystävistä juuri on jättämäisillään lapsuuden ja toinen juuri tulemaisillaan miehuuteen. Heille tulee koulupojan toveruustunteen lisäksi miltei ihaileva kunnioitus nuoremman puolelta ja suojeleva hellyys vanhemman puolelta. Norbert varmasti ihaili Louis de Marsacia. Hän noudatti tämän tapoja niin pitkälle kuin voi, koettipa seurata omia luennoitaan kunnollisesti ollakseen seuraavassa promotsionissa niin lähellä ihannettaan kuin mahdollista, päästyään korkeammalle luokalle. Vieläpä hänen mieltymyksensä meni niin pitkälle, että koetti kuunnella tarkkuudella isä Calvinin saarnaa. Hänellä oli siihen useita tilaisuuksia. Sunnuntaisin Calvin toisten pappien kanssa piti vuorostaan saarnan kaupungin kirkoissa, ja sitten hän usein oli P. Gervaisissa, Rue Cornavin asukkaiden seurakuntakirkossa. Paitsi sitä, joka keskiviikko akademian kaikkien oppilaiden piti kuunnella hänen luennoitaan pääkirkossa. Norbert halusi keksiä tuon kumman, tenhoavan salaisuuden, joka voi pitää hänen uljaita, elämää ja voimaa uhkuvia ystäviään ihastuneina, liikkumatta tarkkaavina usein melkein hietalasin kaksi tuntia. Mutta se yritys meni vallan tyhjiin. Hän piti isä Calvinia ihmisenä mitä suurimmassa kunniassa, mutta saarnojen asemasta hän Norbert de Caulaincourtin mielestä olisi voinut yhtä hyvin puhua kreikkaa.

Pitkät saarnat eivät ehkä olleet vaikein osa yleisestä ikävyydestä tässä ikävässä, surullisessa Genevessä. Hän kaipasi joka päivä urheiluja ja huveja "_La belle France'ssa_", vilkkaita tansseja, naamiaisia ja riemunpitoa. Täällä oli kaikki niin kylmää, väritöntä. Ja kuinka hän vihasikaan ikävää, yksitoikkoista luentojen, saarnojen ja katumuskehoitusten sarjaa! Tuskin vähemmän vastenmielisiä olivat yksinkertaiset ateriat, jolloin keskustelu varmaan kääntyi kysymyksiin, joista hän ei välittänyt eikä voinut ymmärtääkään. Samoin ruoka, vaikka aina terveellinen ja riittävä, kumminkin oli hyvin kohtuullinen. Muiden lapsellisten oikkujen ohella lapsen halu imelään ja makeisiin yhä säilyi hänessä. Hän ei voinut salata ylenkatsettaan ja tyytymättömyyttään kun ilmoitettiin, että lailla oli tarkasti rajoitettu niitten ruokalajien luku, mitä kukin sai pitää päivällisellä tai illallisella. Tämä ylenkatse luultavasti johtui pikemmin porvarineuvosten ja raatiherrain halveksumisesta, kuin rakkaudesta herkkuihin. Se oli osa samasta lapsellisuudesta, joka koulussa hänestä teki laiskan, vastahakoisen ja vallattoman, vieläpä joskus kapinallisenkin. Tässä de Marsacin vaikutus tuli erittäin otolliseksi. Hänen ystävällinen apunsa ja suora, veljellinen neuvonsa pelasti Norbertin muutamien hairahduksien seurauksista ja pidätti häntä toisista, vielä pahemmista.

Hänen johdollaan Norbert alkoi miehistyä ja miehistyessään hän huomasi, että Genevessäkin oli saatavissa muutamia huvituksia. Oli kumminkin -- ja niin aina ennenkin -- hyvä olla hänen isänsä kanssa, jolle hän pahimmillakin tuulillaan oli aina tasapuolinen ja kuuliainen. Olipa hauskaa nähdä de Marsacin joka päivä koulussa vaihtavan sanoja tai katseita hänen kanssaan milloin vaan järjestys salli sen, tai heidän menevän yhdessä sunnuntaisin hiljaiselle kävelylle Crétsiin tai virran rannalle, ja juhlapäivien ehtoopuolina Plain-palaisiin urheiluihin, joissa de Marsac paukutteli käsiään Norbertin voitoille ja oli joskus osallisenakin niissä.

Olipa vielä jotakin, mitä Norbert piti parempana kuin ehkä kaikkea muuta yhteensä. Silloin tällöin isänsä otti hänet mukaansa, kun hän pistäysi illalliselle ystävänsä Berthelierin luo. Silloin Norbert nautti mitä suurimmasta onnesta istuessaan pöydässä vastapäätä viehättävää Gabrielle Berthelieriä. Joskus hän sai palvellakin tyttöä tarjoomalla leipää ja suolaa. Vieläpä hän sai vaihtaa sanan tai parikin. Usein myös he kohtasivat kadulla, jolloin hän tervehti ja sai joskus sanan vastaukseksi. Kukaan ei arvannut, minkä arvoiset nämä kohtaukset olivat hänelle ja kuinka hän odotti niitä. Eikä hän olisi sietänytkään kenenkään tietävän siitä, ei edes isänsä tai de Marsacinkaan.

Siten aika kului ja talvi oli melkein mennyt. Vielä oli ilma ankara ja paksu lumi maassa.

Oli kaikkein kylmimpiä, pimeimpiä ja surullisimpia maaliskuun öitä, kun kerran Norbert de Caulaincourt maaten työntövuoteellaan isänsä vieressä kuuli kadulta huudon "_La four chauffe_" (uuni on kuuma). Hän oli ollut sikeässä unessa, mutta hänellä oli hyödyllinen kyky herätä mielen mukaan, silloin kun hänen tahtonsa oli tarpeeksi vahva kuten tässä tilaisuudessa. Hän oli edellisenä iltana päättänyt tarkkaan mitä tehdä. Hän kiiruhti ylös -- olikin maannut vaan puolipukeessa -- heitti puseron päälleen ja kiinnitti sen, otti kengät käteensä, ja sitten hyvin varovasti, peljäten herättävänsä isänsä, joka nukkui paljoa keveämmin, hän hiipi ulos huoneesta ja alas rappuja.

Eikä hän ollut ainoa liereillään olija talossa. Jeannette, palvelija, oli jo keittiössä kirkastaen lyhtyä illallistulen hiiloksella, johon hän tätä tarkoitusta varten oli puhaltanut liekin. Sen edessä oli aimo joukko tavallista eilen illalla sotkettua ruisleipätaikinaa, joka oli jätetty, kuten emännät sanovat, nousemaan. Tämän hän asetti varovasti suureen puumaljaan aikoen kulettaa sen "korttelin" yhteiseen leipomauuniin, joka aamu lähetti määrätty luku perheitä taikinansa, tavallisesti tois'illan varaston, tähän yhteiseen leipomoon. Huuto kadulla "uuni on kuuma" kutsui heitä.

"Taivaan nimessä, herra Norbert, mikä saa teidät vuoteestanne tänä jäätävänä yönä? Mutta koska olette täällä, auttakaapas minua tässä työssä kuten hyvä poika ainakin."

Iso, raskas malja, joka oli lujasti sidottu kierretyllä olkiköydellä, piti nostettaman vahvan palvelusvaimon selkään. Norbert auttoi häntä siinä ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Kerroitte minulle että Berthelierin Margareta oli kipeä ja että nyt, kun ei kukaan muu ollut tilaisuudessa tekemään sitä, neiti Gabrielien piti tuoda leipä uunille."

"Vai sieltä päin tuulee! Sinunlaisesi lapsi! No niin -- nuoret ovat nuoria vaan yhden kerran. Tule siis matkaan. Tässä, pidä lyhtyä kunnes avaan oven!"

Viima, kylliksi kylmä jäätämään luihin asti, kohtasi heitä heidän astuessaan lumiselle kadulle. Mutta Norbert ei tuntenut kylmää, sillä juuri silloin seuraavan talon ovi avautui ja keveä, hento olento astui arasti ulos. Gabrielien kori ei ollut läheskään niin raskas kuin Jeannetten, koska talous oli paljo pienempi, ja hän voi helposti kantaa sen käsissään. Hänellä ei ollut lyhtyä -- luultavasti oli luottanut Jeannetteen.

"Olkaa hyvä, neitini", alkoi Norbert läheten. Mutta hän ei päässyt pitemmälle. Hänen kuvaamattomaksi kiukukseen kookas olento astui esiin varjosta ja sanaa sanomatta otti tytöltä korin.

Se oli vallan sietämätöntä. Joutuen äkkinäiseen raivoon Norbert hypähti vastustajansa luo ja iski häntä armotta kasvoihin.

"Korjaa luusi, lurjus!" huusi hätyytetty koettamattakaan kostaa, mutta pitäen kiini korista. "Se on varas", arveli hän, "tahtoisi varmaan että laskisin leivät, saadakseen juosta pois niiden kanssa."

Mutta Norbert tunsi Louis de Marsacin äänen. Louis, hänen sankarinsa, hänen ystävänsä, hänen Jonathaninsa -- niin hänen kuninkaallinen Davidinsa tämän nimen korkeammassa merkityksessä, sen loistossa -- tämä Louis oli auttamassa häntä! _Et tu Brute!_

"Oh, Louis!" hän huusi kovaa, äänessä syvä katumus. "Ja sinä tiesit, että minä tahdoin tämän tehdä!"

"En", sanoi toinen hämmästyneenä ja kummastellen, "miten minä voin siitä tietää? Vasta eilen luennoiden jälkeen kuulin palvelijan sairastuneen."

"Tulehan pois, tulehan pois!" Jeannette huusi kärsimättömänä. "Gabrielle, sinä menetät paikkasi uunin luona ja herra Berthelierin taikina jää leipomatta."

"Neitini", sanoi Louis tyynesti, "olkaa hyvä ja sanokaa kumpi meistä saa seurata ja kantaa korianne."

Gabrielle epäili, mutta ainoastaan silmänräpäyksen. Sitten hän lausui:

"Herra de Marsac on kävellyt kaupungin läpi Rue de Riveltä asti, kun sitä vastoin herra de Caulaincourt tuli lähimmästä ovesta. Sentähden herra de Marsac saa jos tahtoo tulla kanssani ja kantaa korini. Herra de Caulaincourt, nyt on hyvin kylmä, teidän pitäisi mennä oitis takaisin vuoteeseenne."

Gabrielle ei ollut ensimäinen eikä viimeinenkään sukupuolestaan, joka ei olisi pilannut säädyllistä puhetta liikanaisella sanalla. Louis oli käynyt pitkän matkan, siinä oli selvää järkeä, joka Norbertin täytyi myöntää; mutta sitten -- tulla lähetetyksi takaisin vuoteeseen kylmästä kuten lapsi!

Kumartaen -- kuten hän imarteli itseään, miehevän arvokkaasti -- mikä temppu kuitenkin hävisi pimeään, hän vetäytyi takaisin, palasi hiljaiseen huoneeseensa ja saavutti vuoteen. Hänen voimakas, nuori vartalonsa oli kylmentynyt luihin asti, mutta sydän hehkui povessa. Hän oli vihainen koko maailmalle ja hyvin suuttunut Louisiin. -- Minkätähden, sitä hänen olisi ollut vaikea selittää. Gabriellelle oli hän samoin vihainen, ja kumminkin hänen sekavista tunteistaan ei varmaankaan viha ollut valtaavin. Hänen maatessaan pimeässä ja kylmässä, kenties ensi kerran eläessään voimatta nukkua, astui muuan ajatus hitaasti esiin sekavuudesta ja esiytyi hänen sielussaan kirkkaana ja selvänä. Se oli niin suuri ajatus, että näytti nielevän kaikki muut. "Kun kerran olen mies, en ole jäävä tähän ikävään, kylmään Geneveen", hän ajatteli. "Menen ulos maailmaan, taistelen ja voitan kunniaa ja mainetta. Tahdon olla onnettaren sotamies. Semmoisia tarvitaan paljo. Ja kun on hyvä miekka kelpo kädessä, tarjoutuu hyviä tilaisuuksia joka päivä. Sitten tulen takaisin ja nain Gabrielle Berthelierin."

Tämä päätös häntä hyvin lohdutti; siksi hän koetti tehdä sen niin vakavaksi kuin mahdollista. "Minusta tulee pian mies", hän jatkoi, "silloin saan menetellä oman mieleni mukaan. Sen vannon!" Hän pisti kylmän kätensä paitansa sisäpuolelle ja tempasi esiin pienen kultaristin, jonka oli saanut äitipuoleltaan. Isänsä tietämättä ja hyvin vähän itsekin sitä ajatellen hän yhä kantoi sitä kaulassaan. "Vannon tämän kautta", hän sanoi; "ja koko maailma tietää, että mitä on vannottu ristin kautta se pitää välttämättömästi suorittaa ja on tapahtuva."

Hänen päästyään tähän onnelliseen varmuuteen uni hänet valtasi. Ensimäinen mitä hän aamulla näki oli isänsä kumartuneena hänen ylitseen. Tämä sanoi aamujuoman jäähtyvän sekä kysyi, aikoiko hän maata koko päivän.

Sillä välin Louis de Marsac ajatteli lievästi katuen, ettei hän ollut kohdellut aivan jalosti nuorta ystäväänsä. "Ja hänellä on niin vähän", hän ajatteli, "samalla kun minulla on niin paljon." Hänen oma sydämensä tiesi -- liiankin hyvin -- mikä olisi tulos vetoamisesta Gabrielleen. Se tuskin oli kauniisti tehty ja sitä paitsi liian pahoin Norbert raiskaa kohtaan. "Vaikkakaan hän tietysti", hän edelleen ajatteli, "koska on vaan poika -- ja vielä paremmin lapsi -- ei tunne tappiotaan kuten muut, tuskinpa sitä ymmärtääkään. Mutta kumminkin se oli kovaa hänelle. Olisin voinut olla ystävällisempi. Sitä minun olisi pitänyt olla, koska minulla itselläni on niin kovin paljon."

Kun he kohtasivat toisensa samana päivänä koulussa, oli hän avomielinen ja herttaisen ystävällinen. Norbert puolestaan tunsi, että hän oli miltei käyttäytynyt narrin tavoin ja oli kovin iloinen uudistaessaan vanhat hyvät välit. Siten pieni haava heidän ystävyydessään pian parani eikä jättänyt arpeakaan jälkeensä.

VII LUKU.

Sisar Claudine.

"Vanha järjestys vaihtui antaen tilaa uudelle."

Tällä välin aika kului Genevessä tuoden mukanaan edistystä ja muutosta. Yksi muutos oli jo tapahtunut Berthelierin talossa. Sivullisesta se tuskin tuntui suuriarvoiselta, mutta tuotti suurta tuskaa eräälle pelokkaalle, hennolle sielulle. Claudine parka, pitäen sydämestään vielä kiini omasta uskonnostaan, luopui surullisena oikeudestaan martyyrikruunuun ja jätti sen kirkon, jota rakasti. Ei siltä että todellinen marttyyrius olisi seurannut, vaikkakin hän olisi edelleen lujasti kieltäytynyt mukaantumasta oleviin oloihin. Semmoiseen kohtaloon ei saanut tilaisuutta ainoakaan kiihkokatolilainen Calvinin kaupungissa, mutta hänet olisi voitu sakottaa ja vangita, ja jos pysyi edelleen uppiniskaisena, lopulta pakottaa lähtemään kaupungista. Mutta mikä häneen enimmän vaikutti, oli pelko että sen kautta hän tuottaisi ikävyyksiä veljelleen, eikä suinkaan ajatus omasta turvallisuudestaan.

Berthelierin asema oli jo ennestään sietämätön. Totta on että varma määrä suvaitsevaisuutta osotettiin hiljaisuudessa hänelle kärsimystensä vuoksi vapauden asiassa. Siitä huolimatta pastorin vuotuinen kotitervehdys, jolloin hänen tapanaan oli kysyä kansalaistensa uskoa ja siveyttä, oli kauhistus Claudinelle ja Margaretalle. Hän itse näytti pikemmin nauttivan saadessaan hämmästyttää ja sekaannuttaa noita arvon naisia. Nämä pastorit olivat kaikki kunnon miehiä, muutamat heistä todella kyvykkäitä, vaikkakin yleisen mielipiteen silmissä he kärsivät Calvinin varjosta -- tuosta jättiläisestä, joka sai suuret miehet näyttämään kääpiöiltä. Berthelierin suosikki heidän joukossaan oli eräs Abel Poupin, joka kulkutaudin raivotessa noin kymmenen vuotta sitten oli valittu sairaiden papiksi. Hän alkoi hyvällä menestyksellä, mutta viimein ruttohuoneen kauhut voittivat hänet ja hän rukoili vapautusta. Tämän heikkouden sijaan, jota hän katkerasti katui, hän korvaukseksi koetti herkeämättömällä huolella hoitaa tehtäväänsä ja elää vakavassa, yksinkertaisessa hurskaudessa.

Hänelle Berthelier selitti, ettei hänellä ollut halua häiritä vallitsevaa järjestystä, että hän ottaisi osaa saarnoihin niin usein kun hänen terveytensä sallisi ja käyttäytyisi joka suhteessa kuten lainkuuliainen kansalainen ainakin. Mutta pelastukseen uskominenhan oli, kuten isä Calvin itsekin opetti, mahdollinen vain erityisen armon avulla, joka annettiin ainoastaan valituille. Koska sitä ei oltu annettu hänelle, mitä mahtoi hän sille.

"Te voisitte rukoilla sitä", sanoi Poupin.

"En, jollei minulla sitä jo ole", vastasi Berthelier.

Poupin huomautti hyvin vakavasti: "Herra Berthelier, te vain saivartelette kanssani. Te tiedätte sangen hyvin, että näissä kysymyksissä jokainen voi puhua itsensä umpipohjukkaan, mutta ken etsii, hän aina löytää tien ulos siitä. Etsittekö _te_?"

Berthelier kumarsi päätään ja sanoi vakavasti, "Jumala tietää".

Pastori lisäsi vakavia sanoja ajan lyhyydestä ja iankaikkisuuden läheisyydestä. Kun Berthelier näki hänen menevän pois, sanoi hän sydämellisesti:

"Siinä on todellinen mies."

Muutamia päiviä jälestäpäin Claudine ja Gabrielle istuivat yhdessä neuloen. Huone oli mukavasti sisustettu, sillä Berthelier varoi ettei hänen sisareltaan puuttuisi mitään. Kumminkin oli vältetty kaikkea koreata ja loistoon vivahtavaa. Yksi kaunistus oli huoneessa kumminkin: nuori tyttö, joka istui jalkapallilla vanhemman naisen tuolin vieressä, näytti keränneen kasvoihinsa kuten maljaan ihanuutta kylliksi komeata palatsiakin varten. Hänen kauneutensa oli etelämainen, hiukset kuin kiillotettua eebenpuuta, silmät kuin tummat auringot pitkien mustien ripsien verhossa, hipiä hienosti ruskahtava, piirteet jalomuotoiset, hempeys hieno. Juuri tällöin nuo kukankaltaiset kasvot kumartuivat silminnähtävästi huolestuneina vaikeasti kirjailtavan kohdan yli.

Claudinella oli oma neuloksensa, mutta hän näkyi enemmän ajattelevan Gabrielien työtä. Hän näytti heikolta ja huonolta, hänen mieliharminsa olivat kovin kohdelleet hänen ennestään heikkoa terveyttään.

"Luulen rupeavan hämärtämään", huomautti Gabrielle.

"Se nyt on hullua! Silmäni ovat vanhat, mutta kumminkin erotan vielä varsin hyvin päivän valon. Vaan sinä kyllästyt pian neulomiseen. Luostarissa työskentelimme aina aivan ehtooseen saakka. Minua huvittaisi tietää mitä olisi tapahtunut, jos joku noviisi olisi ilmoittanut olevansa väsynyt ja tahtonut lopettaa työnsä kesken, kuten sinä usein teet, Gabrielle."

"Niin, mutta luostarissa te olitte orjia, totellen toisen tahtoa. Nyt olemme vapaat."

"Vapaat? Jos oppilaat olisivat vapaita mestaristaan, kuinka paljo oppisivatkaan he ammatistaan sinun luullaksesi?"

"Varmasti tottelisin teitä, tätini", Gabrielle vastasi nöyrästi, "vaikkakaan en oppisi teiltä alottelijan tavalla."

"Oppisit minulta --? Onpa kauan siitä kun minulta olet tahtonut oppia." Claudinen äänessä oli hieman tuskallinen väre.

"Opin paraikaa tätä kirjailua teidän johdollanne, ja tahdon sen täydelleen oppia."

"Se kyllä on vaivan arvoinen. Johtajamme oppi sen eräältä läheiseltä sukulaiseltaan, joka oli saanut opin eräältä Savoijan ruhtinatarvainaan -- Jumala olkoon hänelle armollinen -- seuranaiselta. Se oli niinä vanhoina hyvinä aikoina, jolloin armollinen herttuamme usein kävi meitä katsomassa, ja piispa mielellään asui hiippakunnassaan ja kaupungissa vallitsi suuri humu ja ilo."

"Mutta nyt", sanoi Gabrielle, "olemme päässeet eroon savoijalaisista. Ja kiitämme siitä Jumalaa."

"On helppo puhua eroonpääsemisestä savoijalaisista, mutta se ei ole yhtä helposti tehty. Tiedätkö kuinka monta parasta perhettämme on savoijalaista verta ja rotua? Tiedätkö sitäpaitsi --. Oi, mutta luulen ettet tiedä, eikä minun olisi pitänyt siitä puhuakaan."

"Mitä sinä, rakas täti, tarkoitat?" kysyi Gabrielle. "Mitä minä en tiedä?"

"Ah, ei mitään -- ei mitään sen tärkeämpää."

"Onko joku ystävistämme polveutunut savoijalaisesta verestä, kuten sanot, tätini? Niinpä niin, tiedän niin olevan laidan. Mutta mitä se haittaa, jos he ovat hyviä ja uskollisia, kuten Rosetit, Vandelit ja Aubertit. Ja tiedättehän, että Ranskan pakolaiset ovat paraita joukossamme."

Miksei Claudine ottanut varteen tätä tilaisuutta siirtyäkseen vaarallisesta aineesta, sen sijaan että palasi siihen? Oli varmaankin paha onni, joka sai hänen sanomaan:

"Jos savoijalainen veri on hyvää, pidän siitä enemmän kuin ranskalaisesta. Sitä on meidänkin joukossamme. Vieläpä myös --. Mutta arvelen etten sano sen enempää."

"Miksette, täti Claudine? Mitä vaaraa siitä on? Nyt olen Geneven lapsi. Mitäpä siitä surisin jos kuulisin, että isoisäni-isoisä on ollut savoijalainen?"

"Surisitko, lapsi, jos se sattuisi sinua lähemmäksi?" -- "Kaikessa tapauksessa", ajatteli Claudine, "saa hän kerran tietää totuuden, eikä Ami ole koskaan kieltänyt minua kertomasta sitä hänelle." Kumminkin hän vaikeni, ikäänkuin epäillen.

"Mitä tarkoitatte, tätiseni? Puhukaa vain, minä pyydän teitä", sanoi Gabrielle mielenkiinnolla, minkä puhumatapa "voisin, jos tahtoisin" aina herättää.

"Sinä olet veljeni ottolapsi ja hän on aina ollut sinulle aivan kuin isä. Arvelen ettei hän pidä siitä, että hänelle itselleen tahi sinulle sanotaan ettet ole hänen oma lapsensa. Kumminkin luulen hänen rakastavan sitä, että kaikki asiat jotka ovat totta lausutaan julki, vaikk'eivät ne olisikaan mieluisia tai virkistäviä. Mutta ajattelevathan miehet aina ristiriitaisesti."

"En tahdo omata isää tai ystäviä, paitsi niitä jotka Jumala on antanut minulle. Kellään lapsella ei koskaan ole ollut niitä parempia kuin minulla", sanoi Gabrielle lämpimästi.

"Eikö sinulle ole koskaan johtunut mieleen ajatella omia vanhempiasi, keitä he olisivat?"

"Ei koskaan", vastasi Gabrielle nopeasti. "Mitä sillä on väliä? Vaikka oletan", hän lisäsi, "heidän olleen talonpoikia, 'harmaajalkoja', kuten niitä kutsutaan, kotoisin maalta tai vihollisen pelosta hävitetyistä esikaupungeista. Isäni otti heidät vastaan rakkaudesta Jumalaan --. Ja sitte he kuolivat. Se on kaikki mitä heistä tiedän tai haluan tietää. Olen Geneven lapsi."

"Tiedätkö, rakkaani, minun olevan miltei varman siitä, että olet Savoijan lapsi?"

Gabrielle hämmästyi. "Oi ei, ei!" hän huudahti, "se ei voi olla totta. En ole savoijalainen. Minä olen geneveläinen, minä! En tahdo olla savoijalainen. He ovat julmia ja kelvottomia. He ryöstävät ja murhaavat viattomia ja kiduttavat ja polttavat Jumalan marttyyrin!"

"Etkö luule Jumalan luoneen savoijalaiset kuten geneveläisetkin? Eivätkö sitte Geneven lapset ole koskaan toimittaneet ikäviä tekoja? Mutta olkoon tämän asian laita miten tahansa, sinä et voi parantaa syntyäsi. Ja onhan kaikilla asioilla kaksi puolta. Tyydytä itseäsi tiedolla, että olet korkeampaa syntyperää kuin arvaatkaan. Korkeampaa -- niin, yhtä jaloa kuin ylhäisin henkilömme. Köyhät vanhempasi, jotka kuolivat täällä, olivat, kuten Margareta on kertonut minulle, ainoastaan kasvatusvanhempiasi. Eräästä esineestä päättäen -- paperikääröstä, joka silkkikankaaseen verhottuna koristi hentoa kaulaasi -- olisit sinä heidän puheensa mukaan savoijalainen ja jaloa sukuperää."

Gabrielle katsahti ylös hämmästyneenä ja ihmetellen, mutta paljoa enemmän kiusattuna kuin huvitettuna. Hän kysyi kuten luonnollista:

"Täti, missä tämä paperikäärö on? Minä haluaisin nähdä sen."

"Nyt et voi sitä nähdä -- sen pahempi. Isäsi -- tunnethan hänet -- kertoi minulle sitä kysyessäni polttaneensa sen erehdyksestä. Se on niin miesten huolimattomuuden tapaista! Kukatiesi hän siten hävitti jonkun sinun kauniin perintösi."

"No niin", sanoi Gabrielle tarmokkaasti, "hän on tehnyt minulle hyvän työn ja minä kiitän häntä. Savoijalaisten kanssa ei minulla ole mitään tekemistä enkä minä sitä tahdokkaan."

"Sitä et vielä tiedä. Ajattelin kaikkea tätä eilen illalla, kun herra de Caulaincourt oli illallisella kanssamme ja puhui mennäkseen Savoijaan."

"Luulin hänen ajattelevan vaan mennä maalaisten pariin", sanoi Gabrielle. "Toivon ettei hän liittyisi libertineihin. Se olisi liian vaarallista."

"Kenpä tietää vaikka hän ajattelisi yhtä vähän vaaraa kuin tuo nuori de Marsac raukka, jonka puolesta voisin itkeä", sanoi Claudine. "Lapsi, Gabrielle, mikä sinua vaivaa?" Hän näki tytön käsien vapisevan ja hänen kasvojensa vaihtavan väriä. Vaistomaisesti hän puhui hitaasti ja miellyttävästi kuten se joka pakottaa itseään johonkin tehtävään. "Herra de Marsac on hyvin ystävällinen nuorimies ja minä kunnioitan häntä hyvin suuresti ystävänä. Mutta me emme ole hänen heimoaan, eikä hänellä ole täällä ketään isää tai holhoojaa hillitsemään hänen toimiaan. Siksi meidän ei tarvitse puhua hänestä enempää. Ihmettelen miten herra de Caulaincourt ranskalaisena tuntee niin hyvin savoijalaisten kielen. Hänen pitänee huomata se sangen mukavaksi käyttää täällä, missä _patois_ puhutaan niin yleisesti."

"Norbert kertoi minulle --"

"Puhu kovemmin, rakkaani, en voi oikein kuulla sinua. Mikä ääntäsi vaivaa? Mitä Norbert sinulle kertoi?"

"Että hänen isänsä nuoruudessaan oli ollut vankina Savoijassa", sanoi Gabrielle vaivaloisesti, painaen kasvonsa syvään työnsä yli, jota hän teki hyvin huonosti.

"Tiesin hänen pian väsyvän kirjain painamiseen ja sitomiseen, sillä semmoiset ammatit eivät sovellu herrasmiehille. Vielä enemmän hän väsyisi tyhjäntoimittamiseen. Siten paljaasta toiminnanpuutteesta hän olisi pakotettu kulkemaan ympäri maakuntaa kuten vaeltava munkki. Paitsi sitä hän on harhaoppinen, koska levittelee isä Calvinin oppia. Se on kaikki minulle vierasta. Mutta sitten -- kaikki on täällä vierasta, kaikki on muuttunutta."

"Ei vierasta -- ei", sopersi Gabrielle.

"Ei sinulle, lapseni. Sinähän myöskin olet unhottanut vanhat polut, mitkä olivat tarpeeksi hyvät isillemme ja isoisillemme, jotka lepäsivät Jumalassa. Se on kovaa minulle, joka opetan ja rakastan sinua."

"Te _rakastatte_ minua", Gabrielle sanoi hellästi asettaen kätensä hänen käsivarrelleen.

"Niin, lapseni, minä rakastan sinua. Siksi toivon mitä hartaimmin näkeväni muutoksen sinussa. Minä niin mielelläni toivoin, että olisit minulle kuin rakas tytär, iloni ja lohdutukseni tässä uudessa, kylmässä, uskottomassa maailmassa. Mutta nyt sinä et enää tahdo oppia enempää minulta. Pidät tosiaan parempana vannan palvelijattaren opetusta kuin minun. Minun täytyy myöntää hänen olevan hyvä taloudenhoitaja ja uskollinen palvelija. Mutta tietämätön, ennakkoluuloinen, suuriluuloinen tunkeilija näkymättömiin asioihin, turhamaisesti pöyhistynyt lihallisessa mielessään, kuten pyhä kirja sanoo, hän on. Haluaisin nähdä johtajamme -- ei, ei hänen, hän oli liian lempeä -- apujohtajamme ottavan Margaretan käsiinsä."

"Täti rakas, en ole oppinut mitään Margaretalta vaan teiltä."